kaikkialla, mutta ainakin etelä-Unkarissa pappi ennustaa pahaa, jos
hänet aamulla tapaa. Paras keino papin pahaa silmää vastaan on heittää
olkitukko hänen askeliinsa. Vankkureilla ajavat talonpojat eivät
sitä koskaan laiminlyö. Mutta jalkamies, jolla ei olkia ole käsillä,
auttaa itsensä parhaiten sillä, että hän — suokaa anteeksi — sylkäisee
kolmesti. Gyurkakin sylkäisi kolmesti, sitten hän tunsi mielessään
hartautta ja astui kirkkoon.
Erään sivualttarin yllä hän näki Pyhän Yrjänän taistelevan
lohikäärmettä vastaan.
— Kas tuossahan on minun suojeluspyhimykseni! sanoi hän itsekseen.
Hän seisoi siinä mietteisiinsä vaipuneena pyhän suojelijansa edessä,
ja hänen ajatuksensa muovautuivat jonkinlaiseen hiljaiseen ja nöyrään
rukoukseen. Se oli omituinen rukous, mutta rukous se oli kaikessa
tapauksessa.
— Rakas suojelijani, minä olen verraton velikulta. Laiska ja
kiusantekijä olin minä vemmelpuun Vaulasta saakka. Tyttöjen
jäljissä minä juoksin, kun olisi minun pitänyt fysiikkaa oppia,
ja uskontotunnilla olen vuollut penkkini piloille. Ja kun toiset
ovat työskennelleet, olen minä vetelehtinyt ja tupakkapaltureita
poltellut. Jos voisit minulle ajatuksesi ääneen lausua, et sinä
voisi minua syyttää näiden minun sanojeni valheesta ja ajatuksen
epärehellisyydestä. En ole sinua koskaan rukoillut, nyt vasta tulen
luoksesi, kun olen pulaan joutunut. Minä häpeän itseäni enkä rohkene
astua alttarillesi. En uskalla sinua edes vakavasti rukoilla, sillä
minä pelkään häpäiseväni sinut. Pyhä suojelijani, anna minulle
anteeksi, että olen tuottanut häpeää sinun nimellesi. Jos minä saan
reput tutkinnossa, ammun kuulan otsaani tai lähden Amerikkaan. Mutta
jos sinä mahdollisesti luulet minun vielä miehistyvän mieheksi, niin
tee ihme!
Ken ei koskaan vielä ole sillä tavoin rukoillut, hän heittäköön
Gyurkaan ensimmäisen kiven!
Pari paljasjalkaista poikaa joutelehti kirkon ovella, ja suntio tuli
heitä kutsumaan.
— Osaako joku teistä olla kuoripoikana? Ken taitaa, hän saa
armolliselta herralta neljä kreutseria.
Pojat selittivät, että he osaavat ainoastaan soittaa kirkonkelloja.
— Minä rupean kuoripojaksi, sanoi Gyurka, — enkä minä siitä rahaa pyydä.
Konventtilaiset eivät juuri milloinkaan ruvenneet kuoripojiksi, ja
suntio tarkasteli Gyurkaa tutkivasti kiireestä kantapäähän. Sitten hän
puheli sakaristoon:
— Armollinen herra, täällä on jo kuoripoika. Muuan nuorukainen,
joka juuri rukoili Pyhän Yrjänän alttarin edessä, tahtoo nyt ruveta
kuoripojaksi.
— Annahan minun nähdä sitä hurskasta nuorukaista, kumahti syvä ääni
holvista. Sakaristossa pukeutui parhaillaan sama lihava pappi, jonka
Gyurka vastikään oli nähnyt kadulla.
— Käsisuukkonen, Nektar-setä! huudahti poika.
— Ka, sinäkö se olet, Gyurka? Aiotko sinä olla minun kuoripoikanani!
— Jos vain sallitte, Nektar-setä.
Pappi oli korkeasti kunnioitettava ja jalosukuinen Nektáriusz
Gyurkovics, Kolumbacsin nimirovasti _in partibus infidelium_, Gyurkan
setä. Hän asui Kalocsassa, eikä Gyurka ollut häntä tavannut sitten
joulun. Gyurka ankarissa sieluntuskissaan aivan riemastui tästä
odottamattomasta kohtauksesta, eikä vanha herra sen vähemmin.
— Katsohan vain, poikani, tämä oli kunnon teko, sanoi hän. — Et
nähtävästi ole sittenkään niin viheliäinen lurjus kuin miksi sinua
mainitaan. Nähdäänhän piankin, mitä taidat tutkinnossasi!
— Tuleeko setä sinne? kysyi Gyurka kirkastuvin kasvoin.
— Tietysti! Teitähän minä tänne tulinkin kuulustelemaan, sillä
ylitenttaattori on sairastunut... Mutta aloittakaamme, poikani!
Gyurka ei edes itse tietänyt, kävelikö hän omin jaloin kirkossa, iso
messukirja kainalossa, vai kantoivatko häntä enkelit ilmojen halki.
Hän polvistui Pyhän Yrjänän alttarin eteen, jolla jo silloin kynttilät
tuikkivat, ja riemusta vapisevin äänin hän lauloi kuorilaulunsa.
— Ad Deum, qui laetificiat juventutem — hihheli hei! Minä en saa
repposia, en saa repposia, en, en — auttaa Nektar-setä.
Hänestä tuntui samassa, kuin olisi pyhimys kumartanut sädekehäisen
päänsä hänen puoleensa ja sanonut:
— Sinä veitikka! Et ole vielä läpäissyt ja nyt jo ilvehdit jälleen!
Mitä hyödyttää sinun tähtesi tehdä ihmettä!?
— Mitä sinä oikeastaan tiedät? kysyi häneltä Kolumbacsin nimirovasti,
kun he yhdessä poistuivat kirkosta.
Gyurka painoi päänsä surullisesti alas eikä vastannut mitään.
— Kait sentään jotakin tiedät? Esimerkiksi mitä tiedät
maailmanhistoriasta?
— Olen lukenut arabialaisten kirkollisesta kulttuurista, sanoi Gyurka
luoden nöyränä katseensa katuun.
Siitä hän todellakin jotakin tiesi. Kerran oli hänen hammastaan
pakottanut ja silloin oli hän lukenut hiukan aikansa kuluksi.
— Entä Unkarin historiasta?
— Tiedän Mátyás-kuninkaasta...
Siitä hän ei oikeastaan tietänyt, mutta hän arveli, että hän vielä
ylihuomiseen sen ehtii oppia, jos oikein kireälle ottaa. Kun he siten
olivat vielä hiukan keskustelleet muutamista tutkintoaineista, laski
rovasti kätensä siunaavasti Gyurkan päälaelle ja sanoi:
— Lue nämä asiat, niin minä siihen mennessä otan selon, voitko odottaa
pyhimyksesi Pyhän Yrjänän erikoista suojelusta.
Hän tiesi kaiken, mitä häneltä kysyttiin. Tai kysyttiinkö häneltä
juuri sitä, minkä hän tiesi? Suojeluspyhimyksen avunantoa helpotti
paljon se, että siihen aikaan ei tunnustuksellisissa kouluissa käytetty
kirjallista kuulustelutapaa. Ainoastaan Unkarin historiassa hän
oli vähällä joutua kiikkiin. Opettaja, joka oli hyvin hajamielinen
mies, kyseli häneltä Ludvig Suurta. Mutta hän tiesi ainoastaan
Mátyás-kuninkaan historian. Olisiko hän tiuhaan oppinut ulkoa koko
ylpeän Wienin kaupungin kukistamisen? Siunaaman hetken hän vaikeni,
katseli ällistyneenä rovastia ja hajamielistä opettajaa, mutta sitten
hän hämmästyttävän rauhallisesti katkaisi gordilaisen solmun:
— Ludvig Suuri polveutui Anjoun suvusta, eikä Hunyady-suvusta, niinkuin
Mátyás I, joka vuonna 1440 syntyi Kolozsvárissa Hunyadi Jánoksen ja
Szilagyi Erzsébetin poikana. Mátyás-kuningas sai lapsuudessaan erittäin
huolellisen kasvatuksen — j.n.e.
Hän kertoi kaiken minkä tiesi Mátyás-kuninkaasta. Ja kun hän kielensä
liputtavalla nopeudella valutteli sanojaan, sai kuningas Ludvig Suuri
parka murheissaan palata Fehervárin hautaansa.
ENSIMMÄINEN KORVAPUUSTI.
Mitä tekee nuorukainen, joka on suorittanut ylioppilastutkinnon?
Hän tekee kaikkea sitä, mikä häneltä aikaisemmassa nuoruudessaan
oli kiellettyä. Koulukuri kieltää ankarasti oppilasta käymästä
ravintoloissa, oleskelemasta kellareissa, se kieltää tupakanpolton
julkisilla paikoilla ja kävelykepin käyttämisen. Gyurka oli tuskin
kääntänyt koululle selkänsä, kun hän jo osti itselleen kepin, sytytti
sikarin ja meni kapakkaan.
Siellä hän tapasi koko joukon kypsyneitä kansalaisia: kunnialautakunnan
puheenjohtajan, pikku Horváthin ja Viskyn. Viskylle ei opettajisto
tosin voinut antaa erotodistusta, ennenkuin hän oli hiukan parantanut
tietojaan latinassa, mutta jo tämäkin tulos oli Viskylle yllätys. Kello
kahdeksalta sairastui pikku Horváth, joka tahtoi osoittaa miehuuttaan
tyhjentämällä neljä tuoppia olutta, seurauksia aavistamatta, ja hänen
ystävänsä veivät hänet hiukan kävelemään. Kävelyllään he pitkän aikaa
huvittelivat matkimalla koiran haukuntaa ja kissan naukumista ja ennen
pitkää he hyvän tuulensa kannustamina hyppelivät aitojen ylitse. Kun
eräs kaupungin santarmi heitä kehoitti järjestykseen, sanoivat he
itsetietoisesti: »Meillä on siihen lupa, sillä me olemme ylioppilaita!»
Seuraavana päivänä toimeenpanivat vastaleivotut ylioppilaat vanhojen
bajnalaisten perintätapojen mukaisesti tanssiaiset kaupungin
puistossa. Tanssiaisissa oli luonnollisesti Sari Csopkaykin, Gyurkan
uskoton morsian. Hänellä oli yllään kaunis sininen hame, ja hänen
vapaasti liehuva pitkä tukkansa, joka kultaisina kiharoina valui
hänen hartioilleen, sai kiivaasti tykyttämään monen ylioppilaan,
jopa ylioppilaslakista unelmoivan seitsemäsluokkalaisenkin sydämen.
En tiedä, johtuiko se omantunnon kolkutuksista vaiko Gyurkan
ritarillisesta esiintymisestä kadettia kohtaan, mikä oli tehnyt syvän
vaikutuksen kauniiseen uskottomaan, mutta sen verran on kuitenkin
varmaa, että Sari jo silloin katkerasti katui mustaa petollisuuttaan
ja halukkaasti olisi uudelleen tahtonut liritellä entisen sulhasensa
kanssa. Koko iltapäivän hän viidentoistavuotiaan tytön rohkeudella
keikaili hänelle, väänteli silmiään ja huokaili; mutta Gyurka torjui
ylhäisen ylpeästi kaikki hänen lähentelemisyrityksensä.
Nuori herra ei tanssinut ainoatakaan pyörähdystä iltaan mennessä. Hän
hääri ahkerasti ison viinitynnyrin ympärillä, jonka muuan onnellinen
isä oli lahjoittanut ylioppilaille, ja jakeli lasien mukana kyynillisiä
arvostelujaan naisista: — ne tytöt eivät ole edes tyhjän pähkinän
arvoisia.
Illan tullen väsyi Sari Csopkaykin liehittelemään. Hän tahtoi kostaa
katkerasti hänkin ja sen vuoksi hän alkoi mielistellä toisia,
varsinkin ensivuoden lakitieteen ylioppilasta, joka vei hänet
tanssiin. Meidän täytyy myöntää, että tämä kaikessa tapauksessa oli
sellainen nuorukainen, joka hyvinkin saattoi odottaa nuoren, korkeita
tavoittelevan neidon huomiota. Vaikka hän ei ollutkaan likinäköinen,
käytti hän kuitenkin monokkelia, joka antoi hänen kasvoilleen
ylhäisemmän ilmeen; sitäpaitsi oli hänellä Pariisin viimeisimmän
kuosin mukainen, hieno, kirjailtu liivi, joka oli Bajnassa laatuaan
ensimmäinen. Hän puhui paljon kaksintaisteluista ja antoi hienolla,
diskreetillä tavallaan aavistaa, että hänen yhdeksän kertaa oli ollut
pakko ase kädessä löylyttää tuhmanrohkeita ja hävyttömiä uskalikkoja.
Hän puolestaan ei koskaan etsinyt riidanaihetta, mutta pääkaupungin
tunnetuimpana ja parhaana miekkailijana hän piti sekä hyödyllisenä
että terveellisenä silloin tällöin antaa heille pienen, ojentavaisen
opetuksen.
Hämärän langettua, kun jo puiden oksien lomitse kuulsivat värikkäät
lyhdyt, asteli Gyurkakin tanssipaikalle. Hän meni sinne oikein kunnolla
vielä kerran osoittaakseen Sarille, miten vähän hän hänestä välitti,
mutta hän huomasikin, ettei tyttö ollut vähääkään hänestä tietääkseen,
vaan päinvastoin piti hilpeätä iloa kunnialautakunnan puheenjohtajan
kanssa. Silloin alkoi jää hänen sydämensä ympäriltä sulaa. Puolen
tunnin ajan hän ikävöi tytöltä katsetta, mutta sitten — voi miehen
sydämen omituista johdonmukaisuutta! — hänelle selvisi äkkiä, että hän
nyt rakasti uskotonta kaunotarta syvemmin kuin koskaan ennen, eikä
voisi ilman häntä elää.
Katuvaisena hän meni tytön luo ja pyysi hänet tanssiin. Mutta Sari
— voi naisen sydämen omituista johdonmukaisuutta! — antoi hänelle
rukkaset. Hän sanoi kylmästi, että hänet on jo pyydetty jokaiseen
tanssiin; sitten hän käänsi selkänsä ja laski hansikoidun kätensä
lainlukijan käsivarrelle.
Gyurka poistui hoippuvin askelin. Hänestä tuntui, ettei hän kauemmin
enää voi elää, ettei hänellä enää ole elämisen oikeuttakaan sen
jälkeen kuin hän oli kärsinyt suurimman häpeän, mikä miehen osalle
voi joutua: saanut rukkaset. Mutta seuraava hetki antoi hänelle uutta
elämänrohkeutta, sillä hän oli keksinyt tepsivän kostokeinon.
Tanssikentän laidassa seisoskeli kokonainen parvi talonpoikaistyttöjä,
jotka huomattavan halukkaasti katselivat herraskaisten ilonpitoa.
Heidän joukossaan oli eräs, joka jo aikoja sitten oli vetänyt herrojen
huomion puoleensa.
Hän oli suunnilleen kuudentoistavuotias tyttö: ruskeasilmäinen,
suloisesti hymyilevä, kookas ja varreltaan täyteläinen. Hän
teki pikemminkin talonpoikaispukuun puetun herttuattaren kuin
talonpoikaistytön vaikutuksen. Hänellä oli yllään rikkaan
bunyeváci-tytön kansallispuku. Hänen vaatteensa ilman kaulassa
riippuvaa kultarahanauhaakin olivat kallisarvoisemmat kuin viiden,
kuuden herrasneitosen tanssiaispuvut yhteensä. Hänen hameensa oli
valmistettu raskaasta kultabrokadista, jota Lyonin silkkitehtaat
erityisesti tähän tarkoitukseen valmistavat; jaloissa oli hänellä
hienosti kirjaillut punaiset kengät, ja hänen kupeillaan riippuva
laukkukin oli hienointa silkkiä.
— Minä vien hänet tanssiin, sanoi Gyurka itsekseen, — kaikki tytöt
siitä varmasti suuttuvat silmittömästi, ja Sari Csopkay pakahtuu
vihaansa.
Hän astuikin talonpoikaistytön luo, kumarsi kohteliaasti ja pyysi hänet
tanssiin. Tyttö punastui samassa hiusmartoa myöten.
— Ei taida käydä laatuun, sammalsi hän bunyeváci-murteella.
— Miksi ette tahdo tanssia minun kanssani, neiti?
— Sen vuoksi, etten minä ole neiti, ja sitäpaitsi ei sitä sallittaisi...
— Sitäpä minä tahtoisin nähdä! sanoi Gyurka harmistuen.
Varmuudellaan, joka olisi kaunistanut Rikhard Leijonamieltäkin,
rohkaisi hän talonpoikaistytön pikku sydäntä. Sanattomana tämä laski
kätensä Gyurkan olkapäälle. Kahden he sitten tunkeutuivat mustalaisten
ympärillä seisoskelevien rivien läpi ja olivat samassa valmiit yhtymään
mustalaisprimaksen alkamaan csárdákseen. Bunyeváci-tytöt ovat kaikki
syntyneet tanssin tahtiin, ja Gyurkan tanssijatar oli täysiverinen
bunyeváci. Niin pian kuin hän oli päässyt ensi hämmingistään, tarttui
häneen riemuitseva ilo, ja pian hän lensi tanssin pyörteessä,
liikkeissään naisellisen hento sulous.
Herrasneidit loukkaantuivat sisukkaasti Gyurkan päähänpistosta.
Ankarimmin tietysti Sari Csopkay. Hän oli mielestään velvollinen
lopettamaan tanssin, joka loukkasi hänen isänsä, hovioikeuden
presidentin arvoa. Hänen tanssijansa yhtyi hänen närkästykseensä.
— Sellainen olisi Pestissä aivan mahdotonta! sanoi kunniatuomari. —
Mutta kyllä me pian saatamme ihmistavat voimaan Bajnassakin!
Hän astui Gyurkan luo, katsoi häneen käskevän läpitunkevasti ja sanoi
äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä:
— Lopeta heti tanssisi!
— Minäkö?! — ihmetteli Gyurka.
— Me emme siedä täällä talonpoikaistyttöjä... Nämä ovat herrasväen
tanssiaiset!
Tyttö jätti heti tanssijansa ja aikoi poistua, mutta Gyurka
tarttui hänen käteensä ja vapaalla oikealla kädellään — läimäytti
kunniatuomaria korvalle.
Hänen ensimmäinen korvapuustinsa.
Moni vähäksyy sen merkitystä, varsinkin ne, jotka eivät ole antaneet
ensimmäistä korvapuustia, vaan saaneet. Ja kuitenkin on päivänselvää,
että ensimmäisellä korvapuustilla on mieheen yhtä suuri vaikutus kuin
naiseen ensimmäisellä suutelolla. Ensimmäinen korvapuusti, jonka nuori
mies, mahdollisesti aivan harkitsemattoman välittömästi on antanut, voi
välistä ratkaisevasti kääntää koko hänen elämänuransa. Hän on sillä
iskullaan avannut itselleen pääsyn hyvin suljettuun ritaristoon. Hän
oppii, että hänen ei tarvitse kärsiä mitään. Ei yhtään mitään! Miten
onkaan käynyt niin, että ensisuutelo on saanut niin monta runoilijaa
ylistäjikseen, mutta ensimmäinen korvapuusti ei yhden yhtäkään!
Luulen, että olemme velvolliset sen verran kunnioittamaan
kunniatuomaria, että kerromme miten hän vastaanotti korvapuustinsa.
Hän vastaanotti sen, niinkuin gentlemannin täytyykin. Hän tarkasteli
Gyurkaa kiireestä kantapäähän, korjasi monokkeliaan kiinteämpään
asentoon ja sanoi jääkylmän rauhallisesti:
— Tätä te vielä kadutte, herra Gyurkovics!
Sitten hän asettui seisomaan vanhan akaasiapuun alle, kädet ristissä
rinnalla. Hän pysyi siinä määrin kylmäverisenä, että sanoi ympärillä
seisoville nuorille ystävilleen:
— Älkää minua säälikö, vaan tuota poikaparkaa tuolla.
Aluksi hän aikoi mennä suoraan kotiin hakemaan revolverin ampuakseen
yksinkertaisesti Gyurkovicsin. Mutta sitten johtui hänen mieleensä,
että se ei olisi hänen arvolleen soveliasta. Hän vaatii hänet
kaksintaisteluun, sellaiseen kaksintaisteluun, että siitä puhutaan
koko valtakunnassa, niin että ihmiset unohtavat Mátyás Hollóksen
ja Holubarin keskeiset tappelut. Siihen hän jo rauhoittui. Hän ei
tanssinut enää, vaan istuutui metsään. Hän ajatteli äitiään ja
yht'äkkiä hän tunsi lämpimästi, miten paljon hän omaisiaan oikeastaan
rakastikin. Ja sekin johtui hänen mieleensä, miten julmasti hänen
äitinsä murehtisi, jos hän kaatuisi kaksintaistelussa.
Tanssi loppui samassa; mustalaiset soittivat lomaan laulunnuotin, joka
oli niin haikean surumielinen, että kunniatuomarin silmät kyyneltyivät.
Hän tunsi rinnassaan henkeä salpaavan painostuksen. Sitten hän rohkaisi
mieltään ja alkoi miettiä. Annahan olla! Mitäpä minulle siitä? Se, että
minun täytyy taistella hänen kanssaan. Täytyykö?! Minkävuoksi täytyy?
Mutta eihän koko juttu ole jupakan arvoinen... Lapsellisuutta alusta
pitäen... Aasimaisuutta!
Samassa hänen mielensäkin keveni. Ei tarvitse. Ihmisen ei tarvitse
tehdä mitään, mitä ei itse tahdo!
Hän palasi tanssisaliin ja katseli hymyillen Gyurkaa. Vähän myöhemmin
hän meni hänen luokseen ja muksahdutti häntä kevyesti selkään.
345
— Kuulehan, sinä olet aika turkkilainen, sinä.
Gyurka tanssi silloin jo herra tiesi kuinka monennen tanssin
talonpoikaistytön kanssa.
Hän sanoi tälle:
— Te olette kovin kaunis tyttö, paljon kauniimpi kuin kaikki
herrastytöt yhteensä.
Tyttö vuoroin punastui, vuoroin kalpeni, ja häntä pyörrytti suuri
onnentunteensa. Mutta hän tanssi silti mielensä halulla, ja vanhat
herrat, heidän joukossaan korkeasti kunnioitettava herra Nektárius
Gyurkovics, rehtori ja opettaja Huszarka, seisoivat ympärillä hänen
tanssiaan katsellen.
Gyurka hiukan hämmästyi heidät nähdessään, sitten hän laski tyttönsä
kolmesti selkäkenoon, melkein maahan asti, nosti hänet tanssin tahdissa
rivakasti pystyyn jälleen ja kysyi tanssijattareltaan:
— Mikä on nimenne, kaunis tyttö?
— Kerran minä pakenin nuoren herran kanssa, ja kolme päivää me
kuljeskelimme metsässä. Nuori herra oli silloin ryöväri, ja minä olin
hänen rakastajattarensa... Anikó on minun nimeni.
— Anikó?! Betekintin Anikó?!
Kun hän tarkasteli häntä lähemmin, huomasi hän hänen suloisilla
kasvoillaan piirteitä, jotka palauttivat hänen mieleensä hänen entisen
Anikónsa juonteet.
— Anikó! Missä sinä olet ollut tähän asti, kun en ole sinua nähnyt.
— Minä olen ollut Tamásissa, tätini luona... Kaksi vuotta minä olin
siellä... Viikko sitten palasin Bajnaan...
— Entä miten satuit tulemaan tänne, Anikó? kysyi poika vähän myöhemmin.
— Tiesin, että Gyurka-herra on täällä, vastasi tyttö rehellisesti. —
Siksi minä pukeuduin juhla-asuunikin.
Herraspojilla on mielestään aina oikeus tehdä tuhmaa pilaa kauniille
talonpoikaistytölle. Gyurkakin tahtoi käyttää hyväkseen tätä oikeutta
ja sanoi:
— Ennen sinä aina sanoit, että sinusta tulee minun rakastajattareni.
Mutta silloin et sinä vielä tietänyt, mikä se on... Nyt sinä tiedät,
mutta rakastatko sinä minua enää?
Siihen ei tyttö sanallakaan vastannut. Turhaan Gyurka uudisti
kysymyksensä. Anikó vain sulki silmänsä, ja hänen suunsa vavahteli,
aivan kuin olisi hän ollut itkuun purskahtamaisillaan. Sitä hän ei
kuitenkaan tehnyt niin paljon häpeästä kuin häveliäisyydestä. Rakkauden
sanojen edessä oli niin omituinen, rikkova herrasleima.
Hänen kaunis, ruskea kätensä puristi kuitenkin entistä lujemmin Gyurkan
olkapäätä, ja siitä nuoriherra, joka — kuten tiedämme — oli elähtänyt
maailmanmies, sai yht'äkkiä ankaran sydämentykytyksen. Kun hän jälleen
lensi tyttönsä kera tanssiin, hiipi tämä niin hellän hempeästi hänen
rintaansa vastaan, kuin olisi hän ollut herkkä hengetär.
Gyurkovics-komppanian ylhäiset jäsenet, heidän joukossaan pikku
Horváth ja kolmeneljäsosaa ylioppilastutkinnosta suorittanut Visky,
tanssittivat myöhemmin kaikki Betekintin tyttöä. Anikó, jolla
uskollisuus oli myötäsyntynyt, lähti tanssiin heidän kanssaan vasta
pyydettyään luvan Gyurkalta. Kun hän toisten kanssa tanssi, käänsi
hän aina säteilevän hymyn kirkastamat kasvonsa Gyurkaan, niinkuin
auringonkukka kääntää teränsä auringon kulkua myöten.
Puolenyön aikaan sanoi Anikó, että hänen täytyy lähteä kotia.
— Isä sanoi tappavansa minut, ellen ole yhdeksältä viimeistään kotona.
Betekintin kapakassa tunnettiin kuoliaaksilyömisen eri muodot ja
asteet, sillä Anikóta ei millään keinoin saatu jäämään kauemmaksi.
Yhtä nopea kuin hänen lähtönsä, oli hänen hyvästinsäkin: hän hymyili
Gyurkalle, sitten hän riensi pois tanssipaikalta ja haihtui pimeyteen.
Kun hän jo oli ehtinyt poppelitielle, kuuli hän askelia takanaan.
Aluksi hän luuli, että joku paha-aikeinen häntä seurasi, mutta samassa
hän tunsi Gyurkan äänen.
— Anikó! Anikó!
Poika saavutti ja tarttui häntä käsipuolesta.
— Älä juokse, minulla on sinulle vielä jotakin sanottavaa...
Mutta nyt jätti pojan monesti koeteltu rohkeus hänet kokonaan pulaan.
Hän kysyi Anikólta ainoastaan, elikö hänen vinttikoiransa Csigány
vielä. Anikó pudisti surumielisesti päätään.
— Isä ampui sen jo kolme vuotta sitten.
Hitaasti astellen he etenivät. Oikealla ja vasemmalla kimmelsi
kasteinen aroheinä kuutamossa, niinkuin olisi järvi saartanut tietä
kahden puolen.
— Anikó, suutele minua, sanoi kerran Gyurka.
Tyttö pysähtyi; hän oli niin pelästynyt, ettei voinut kieltäytyä.
Mutta hän antoi kuitenkin saattajansa suudella polttavia poskiaan ja
silmiään. Hämillään hän vastaanotti hyväilyt, hän ei nähtävästi koskaan
ollut sellaista ennen kokenut.
Betekintin ikkunoista loistivat valot, kapakkahuoneesta tunkivat soiton
hilpeät äänet.
— Miklós Csincsák huvittelee, sanoi Anikó hiukan hätkähtäen.
— Kuka on Miklós Csincsák? kysyi Gyurka mustasukkaisesti.
— Hän on minun sulhaseni isä, selitti Anikó yksinkertaisesti.
Gyurka huudahti hämmästyneenä:
— Mitä kummia? Onko sinulla sulhanen?
— On, Miklós Csincsákin poika...
Poika oli aluksi vähällä joutua raivon valtaan.
Hän luuli, että Anikó oli hänet pettänyt. Mutta sitten saivat paremmat
ajatukset hänessä vallan, ja hän näki omat aikeensa oikeassa valossa.
— Menetkö sinä miehelään, Anikó?
— Eikö minun pitäisi sitten mennä? kysyi tyttö vuorostaan.
— Tietenkään et mene.
— Mitä sitten tekisin?
— Tule minun kanssani.
— Minne?
— Minne sinut vienenkin.
— Nytkö heti?
— Nyt heti!
Anikó mietti hiukan ja sanoi sitten surullisesti:
— Minä sanon teille, Gyurka-herra: minä tulisin kyllä kanssanne. Totta
Maarian minä tulisin! Mutta ei siitä olisi siunausta. Te katuisitte,
minä en.
Gyurka kuunteli järkensä sanaa ja mietti muuta.
— Hyvä on, ellet sinä tule minun kanssani, tulen minä sinun luoksesi...
Niin sanoen hän puristi lujasti tytön kättä ja riensi takaisin metsään.
ANIKÓ.
Miklós Csincsák, joka remuili Betekintin kapakassa, oli tyypillinen
saita rahaylimys. Hänen omaisuutensa nousi sataantuhanteen floriiniin,
ja jokaista, jolla ei ollut vähintään viittäkymmentätuhatta, hän
nimitti kerjäläiskoiraksi. Hänen ulkoasustaankin saattoi huomata, ettei
hän ollut mikään tavallinen talonpoika. Hän poltti viiden kreutserin
sikareita, ja hänen kaulahuivinsa oli kirsikanpunaista silkkiä. Jos
hän istahti jonnekin, riisui hän heti takkinsa, jonka alla hänellä oli
hieno liinapaita; lakkinsa hän otti päästään vain kirkossa, muuten
ei missään muualla, ei edes apteekissa. Hänen saappaansa olivat
korkeakauluksiset, ja kun hän istui, ojensi hän aina molemmat jalkansa
suoriksi. Hänellä oli oikea kultainen sinettisormuskin, jota hän kantoi
oikean käden etusormessaan. Hän raaputteli aina sillä sormellaan
nenäänsä, silloinkin kun sitä ei syyhynyt.
Hän uskoi lujasti, että kaikki ihmiset kadehtivat häntä. Ja se usko
hiveli häntä miellyttävästi. Tullessaan kapakkaan hän pyysi jyrisevällä
äänellä kolmenkymmenen kreutserin viinit ja sitten silmäili varkain
ympärilleen, miten kateellisilta »ne kerjäläiskoirat näyttivät»...