tekemänsä kunniavelan tähden. Hän pyysi vakuutetussa kiireellisessä
kirjeessä äitiään valitsemaan kahden vaihtoehdon välillä: joko hän
lähettää pojalleen ensi postissa yksitoista floriinia tai valmistautuu
saamaan kuolinsanoman. Koska rouva Gyurkovics sai niin vapaasti valita,
valitsi hän jälkimmäisen. Lakonisessa kirjeessä hän ilmoitti, että
Sándorka saa huoletta ampua kuulan otsaansa, »kyllä silti jää vielä
riittävästi katupoikia maailmaan».
Koska Sándorkan nimi vielä tänään mainitaan Gyurkovicsien sukupuussa,
täytyy meidän otaksua, että hänen onnistui järjestää raha-asiansa
ritarillisesti. Ei ole mahdotonta, että nuorukainen käytti hyväkseen
niin hyvin kaupungissa kuin unkarilaisella maaseudullakin loistavasti
menestyvää panttilainajärjestelmää.
Mainitsin, että Gyurka samoihin aikoihin valmistautui
ylioppilastutkintoon, sydämessään oudosti vapisuttava tunne.
Valmistautumisella ei tietenkään tarkoiteta oppimista, vaan sitä
ajatusprosessia, jonka avulla ihminen voi fatalistisesti ja tyynesti
antautua murskaavalle kohtalolle alttiiksi.
Sattuu joskus, että kypsyneet miehetkin vaaran uhatessa unohtavat
käyttää yksinkertaisimpia puolustuskeinoja, eikä suinkaan ole
kummeksittava sitä, että Gyurka vielä muutamia viikkoja ennen
tutkintoaan muun muassa toivotteli tuhoista tulipaloa ja tappavaa
tautia, jotka hävittäisivät sekä koulun että opettajiston, — mutta hän
unohti ajatella ainoata ja yksinkertaista oljenkortta: oppimista.
Gyurka todisti monesti tavalla, joka ei tahtonut vastaväitteistä
mitään tietää, että ylioppilastutkinto aivan kokonaan on tarkoitustaan
vastaamaton toimitus. Englannissa ei sitä suoriteta — ja kuka
rohkenee silti väittää, ettei Englanti ole sivistysmaa? Ja oman
maamme historiakin osoittaa lukuisin esimerkein, että tämä tutkinto
on turha... Kuka koulupoika ei tietäisi, ettei Petőfi suorittanut
ylioppilastutkintoa? Kossuth ja Ferenc Deák saivat Gyurkan
tiedonantojen mukaan reput kaikissa aineissa, ja Demjanich, Batthyányi
ja Andrássy saivat potkut koulustaan. [Petőfi, Unkarin loistavin
lyyrikko, Kossuth samanaikuinen suurpuhuja ja 1848—49 vv:n vapaussodan
johtaja. Deák sen mahtavin ja rakentavin valtiomies. Demjanich
oli etevä kenraali, Batthyányi ja Andrássy Unkarin kuuluisimpia
magnaattisukuja.]
Nämä asiat olivat usein poikien kesken puheenaiheena, ja Gyurka
painosti aina sitä, että kultusministeri oli periaatteellisesti ollut
ylioppilastutkinnon poistamisen puolella, mutta ainoastaan virastojen
hitaudesta johtuu, ettei virallinen ilmoitus tästä vielä ole saapunut
rehtorille.
Juuri asioiden näin kärjistyessä tapahtui, että Gyurkan sydämen
haavoittivat Eroksen nuolet. Hänen ensi lempensä esineinä oli kaksi
neitosta: toinen oli Sari Csopkay ja toinen Amanda Sziporka.
Puhukaamme ensiksi Amanda-neidistä. Hän kuului kiertelevään
teatteriseurueeseen, joka näihin aikoihin näytteli Bajnassa, ja hänen
lahjansa osoittautuivat aivan kummallisen monipuolisiksi. Hän näytteli
pohjoisessa Medeata, etelässä Suhancia, idässä Finom Rozsia ja lännessä
Opheliaa. Sillä välin hän näytteli mitä hyvänsä ja aina Gyurkan
suureksi tyytyväisyydeksi. Neiti Sziporkan syvä taiteellinen vaikutus
nuoreen ylioppilaskokelaaseen johtuu varmastikin siitä, että Gyurka
itsekin silloin uneksi taiteilijan tulevaisuutta itselleen. Hän mietti
jo aivan vakavasti valita näyttämötaiteen elämäntehtäväkseen, sillä hän
tiesi, ettei näyttelijöiltä vaadita ylioppilastutkintoa. Ennenkuin hän
siinä kuitenkaan pääsi omasta itsestään selvyyteen, vieläpä ennenkuin
hän mieskohtaisesti ehti tutustua Amanda Sziporkaan, riitaantui
taiteilijatar teatterinjohtajan kanssa ja matkusti kaupungista. Neiti
ei varmaan vielä tänäänkään tiedä, että hän, paitsi velkojia, jätti
Bajnaan särjetyn ylioppilaskokelassydämen.
Vanhat pakanat, jotka pystyttivät alttareita monille jumalille, eivät
olleet aivan tuhmia. Ellei joku heidän jumalistaan kuullut heidän
rukoustaan, elähdytti heitä aina toivo siitä, että toinen kuitenkin
kuulee. Gyurkallekin oli onneksi, että hän neiti Amandan kadottua
saattoi löytää surevan sydämensä lohdutuksen pystyttämällä alttarin
Sari Csopkaylle.
GYURKA ON VÄHÄLLÄ JOUTUA KAKSINTAISTELUUN.
Kaksi viikkoa ennen ylioppilastutkintoa tiesi jo koko maailma, että
Gyurka Gyurkovics hakkaili Sari Csopkayta. (Koko maailmalla tarkoitamme
tietysti bajnalaisen latinakoulun oppilaita, tai niinkuin he tahtovat
sanottavan: kuulijoita.)
Sari oli hovioikeuden presidentin tytär, ja hänellä oli hurjapään
maine. Hänestä kerrottiin, että hänen viisitoistavuotiaassa sydämessään
asui naisen kunnianhimo ja että hän latinakoulun nuorukaisista käytti
ylpeästi sanaa »penikat». Varmaa kaiketikin on, että hän kulki pieni
nenännypykkä alati sangen korkealla ja että hän yhtä paljon vähäksyi
konventtilaisten seurustelutaitoa kuin arvioi liian korkeaksi
keltanokkaisten »lainoppineiden» ja varsinkin nuorten kadettien kyvyt.
Pitkään aikaan hän ei ollut huomaavinaankaan Gyurkaa, kunnes nuori
herra kerran rohkealla hyökkäyksellä valloitti odottamatta Sarin
sydämen.
Tämä tapahtui seuraavasti. Gyurka oli sunnuntaina oppilaiden messussa,
ja Sari oli penkkiinsä kumartuneena juuri hänen edessään. Hänen yllään
oli ruiskukansininen puku ja päässään uusi hattu. Muodikas hattu
nostatti hänen korskeata kopeuttaan yhä enemmän, eikä hän koko messun
aikana edes vilkaissut Gyurkaan, vaikka tämä siirteli itseään, niin
että penkki narisi, ja yski ja huokaili hänen selkänsä takana. Tämä
luoksepääsemättömyys sytytti Gyurkassa kapinan hengen. Hän polvistui
penkkiinsä, liitti kädet suunsa eteen torveksi ja kumartui niin lähelle
tytön niskaa, että hän selvästi tunsi sen orvokintuoksun, ja alkoi
puhua hänelle yksitoikkoisella äänellä, aivan kuin olisi rukoillut:
— Sari-neiti, selkäkenoon hiukan painukaa, niinkuin olisitte rukoukseen
vaipuneena. Näettekö tuolla alttarilla Gabor-enkelin? Hän on hyvin
kaunis, mutta vielä ihanampi olisitte te, ellei teitä ylpeytenne
rumentaisi. Mitä hyötyä on ylpeydestä? En kai minä ole yhtä ylpeä kuin
te. Ensi vuonna minä olen lainlukija. Jo kauan olen teitä rakastanut,
Sari-neiti, ja jos tekin rakastatte minua, niin käymme salakihloihin.
Jo tänä iltana te kirjeen kukkavihkoon käärittynä oman kamarinne
ikkunalta löydätte. Vaan vaarin ottakaa: ei kukaan toinen sitä löytää
saa. — — — Et cum spiritu tuo...
Tyttö ei rohjennut liikahtaakaan; hänen molemmat korvansa muuttuivat
pelästyksestä hehkuvanpunaisiksi. Messun jälkeen hän melkein juosten
riensi kotiinsa rohkenematta kertaakaan silmätä taakseen. Mutta tästä
päivästä pitäen hän seurasi sydämestään Gyurkan toimia.
Rohkeus tekee naisiin aina erehtymättömän vaikutuksen, varsinkin kun
sen muoto on imarteleva.
Parin päivän kuluttua olivat he jo salakihloissa. Totta kylläkään eivät
he kertaakaan vielä olleet keskustelleet toistensa kanssa, mutta Sari
luki uskollisesti kaikki koulun kirjaston runokirjoista huolekkaasti
valitut poiminnot ja helmet, jotka soveltuivat somasti koristamaan
Sarin kultaista sydäntä. Hän sai kirjeet säännöllisesti ikkunalleen,
ja lopulta hän vastasikin. Hänen kirjeensä oli tunteellinen ja hiukan
surullinen. Hän puhui särkyneistä unelmista, jotka varoittavat ihmistä
liiaksi panemasta luottamustaan miehien — varsinkaan konventtilaisten —
rakkauteen... Gyurkan ehdotuksen hän kuitenkin hyväksyy, mutta asettaa
ehdoksi, että kihlauksen täytyy toistaiseksi pysyä visusti salassa.
Kirjeessään hän lähetti kiharansa kiehkuran.
(Tämä kihara kulki seuraavana uskontotuntina koko luokalla kädestä
käteen. Gyurka aikoi näyttää sitä ainoastaan naapurilleen, mutta hänen
kädestään sen koppasi kolmas, ja Sarin rakkauden pantti ja todistus
kiersi kaikki penkkirivit. Vasta ankaran tappelun perästä sai Gyurka
tunnin loputtua aarteensa takaisin. Hän ei sanallakaan maininnut, kenen
päässä kihara oli kasvanut, mutta kun koko kaupungissa ainoastaan Sari
Csopkaylla oli sellainen vaskenkarvainen tukka, tiesi jo koko koulu
ennen pitkää suloisen salaisuuden.)
Neljäntenä päivänä kihlauksen jälkeen tapahtui jotakin aivan
erinomaista.
Gyurka harjasi nyt kuten ainakin heti koulusta tultuaan vaatteensa,
kiinnitti sitten kukkasen takkinsa napinläpeen lähteäkseen
jokapäiväiselle kolmituntiselle kävelylleen morsiamensa ikkunan alle.
Hän käveli tupakkakaupasta kadunkulmaukseen ja sieltä takaisin;
tavallisesti hän käveli sen matkan kaksisataaviisikymmentä kertaa ja
vaihtoi matkan varrella merkitseviä silmäyksiä Sarin kanssa.
Sikarikaupan luona hän kohtasi oudon olion. Se oli aivan nuori sotilas,
kadettipuvussa. Hänen pyöreät kasvonsa olivat täynnä teerentäpliä
niinkuin kalkkunan muna, ja hänen hiuksensa olivat niin vaaleat, että
niitä olisi luullut valkeiksi. Kadunkulmauksessa seisoivat he jälleen
silmätysten. Kun he niin olivat jo kymmenesti kohdanneet toisensa,
alkoi Gyurkan sydäntä vihloa mustasukkaisuuden riivaaja. Hän katseli
tiukasti kadettia silmiin. Tämä vastasi samalla mitalla... Seuraavan
kerran kohdatessaan Gyurka hymyili ivallisesti... Sitten hän alkoi
viheltää... Kadetti vihelsi myöskin...
Samassa ilmestyi Sari ikkunaan ja kadetti — Gyurkan äkkiällistykseksi —
pysähtyi ikkunan alle ja ryhtyi pakeisiin tytön kanssa. Uskoton Sari ei
ollut tietääkseenkään sulhasestaan, kuunteli vain hymyillen sotapojan
sopertelua.
— Se on sinulle kuolemaksi, kurjimus, mutisi Gyurka poistuen murtunein
mielin.
Sándor Visky, kahdeksannen luokan väkevin poika ja »tuplaaja», jolle
hylätty sulhanen haihdutteli huoliaan, tunsi kadetin.
Sotapojan nimi oli Mihály Zsemlye. Hän oli torin kulmassa olevan
tupakkakaupan omistajien, korkeasti kunnioitettujen Zsemlye-neitien
veljenpoika. Nämä molemmat vanhatpiiat olivat niin toinen toisensa
kuvia, että ainoastaan aniharva kykeni heidät erottamaan toisistaan
nimiä sekoittamatta. Molemmat olivat he menninkäisiä ihmisiksi, ja
heidän kasvonsa olivat kurttuiset niinkuin näivettynyt omena. Kaupungin
kaikkein liukaskielisimmät juoruakat eivät kuitenkaan löytäneet
heistä muuta muistutettavaa, kuin että he vielä seitsemänkymmenen
ikäisinä käyttivät samaa torninkorkuista tukkalaitetta, joka
heidän nuoruudessaan oli ollut muodissa. Kun kauppa kävi hyvin ja
Zsemlye-neidit elivät tarkasti pennistä penniin, luettiin heidät
kaupungin raharikkaiden joukkoon. Vaikka he itse palvelivat kaupassaan,
ei heitä kukaan siitä pilkannut — joskus saattoi kuitenkin joku
häikäilemätön sanoa heitä sikarineideiksi. Siitä sanasta he — herra
tiesi minkätähden — loukkaantuivat sappikatkerasti.
Muuten eivät neidit mainittavasti liikkuneet kaupungin kaduilla.
Arkipäivät he työskentelivät, sunnuntai-aamupäivän he valmistivat
kermavaahtoa ja torttuja iltapäivän välipalaksi. Näinä päivinä heidät
kuitenkin saattoi nähdä useamminkin. Se, joka heistä lähti ulos,
pukeutui aina vaaleansiniseen samettihameeseen ja käyskenteli hiukan
kadetin käsipuolessa kenotellen. He jumaloivat heitä tervehtimään
pistäytynyttä sotapoikaa, ja tupakkakaupan parhaat savukkeet eivät
hänen taskustaan puuttuneet.
Gyurka olisi ennen kaikkea tahtonut tietää, miten hyvää pataa Sari oli
sotapojan kanssa, mutta tiedot, jotka Visky hänelle hankki, olivat
sangen masentavaa laatua.
Viskyn tarvitsi ainoastaan mainita Sarin nimi, kun kadetti jo
— ensin vaadittuaan häneltä kunniasanan ollakseen varma asian
salassapysymisestä — salaperäisesti hymyillen veti taskustaan
samanlaisen vaskenkarvaisen kiharan, joka hiljattain oli päässyt
uskontotunnilla livahtamaan Gyurkan kädestä poikaparveen.
En ihmettele, jos rakastunut sulhanen unohti tätä kuullessaan
ritarillisuuden ja sanoi:
— Minä mäiskin vielä Sari Csopkayta kunnolla korville!
Visky huomautti hänelle, että hän sellaisella kohtelulla tekee ikuiset
kolttoset Bajnan latinakoulun ritarimaineelle.
— Kernaamminkin me annamme aimo selkäsaunan kadetille.
— Ei, huudahti Gyurka, — se olisi liian vähäinen hyvitys!
— Mitä sitten tahdot?
— Tahdon kaksintaistella!
Visky katseli hämmästyneenä ystäväänsä silmiin; miehekäs päättäväisyys
ja itsetietoinen rauha kuvastuivat hänen kasvoillaan.
— Gyurka, sanoi hän tarttuen lujasti ystävänsä käteen, — se ajatus on
sinun vertaisesi!
Kun he sitten ryhtyivät keskustelemaan jumalantuomion
muodollisuuksista, täytyi heidän valittaen todeta, ettei löytynyt
heille sopivaa taistelupaikkaa. Bajnassa ei miesmuistiin ollut
kaksintaisteltu. Ne mielipiteiden eroavaisuudet, jotka olivat
tavallisia kapakoissa, suoritettiin muitta mutkitta katkotuilla
tuolinjaloilla ja tyhjillä viinipulloilla. Ritarillisuuden tapoja piti
yllä ainoastaan Bajnan sanomalehden päätoimittaja. Humalapäissään hän
vaati jokaisen kaksintaisteluun; kerran aikoi eräs näyttelijä taistella
hänen kanssaan, mutta he eivät koskaan päässeet alkujärjestelyitä
edemmäksi. Oli sen vuoksi onni, että koti- ja ulkomaiset romaani- ja
näytelmäkirjailijat — varsinkin ne heistä, jotka nauttivat suurta
suosiota varttuvan nuorison parissa — niin perusteellisesti ovat
käsitelleet ritarillisuuden vaatimuksia kaikissa elämän tiloissa.
Heidän antamiaan tarkkoja ohjeita molemmat kokelaat nyt käyttivät
hyväkseen.
— Olisi parasta, kun heittäisit hänelle hansikkaan, tuumi Visky.
— Niinkö arvelet?
— Niinpä niinkin. Hansikkaan heittäminen on sotilaalle suurin
häväistys. Sinä heität hansikkaasi hänen jalkojensa juureen ja sanot
kylmästi: Näkemiin, herrani!
Tästä aikeesta täytyi heidän hetken mietittyään kuitenkin luopua,
sillä heidän oli otettava huomioon, että Zsemlye, joka vasta oli
viidentoistavuotias, mahdollisesti ei ymmärrä vaatimuksen oikeata
tarkoitusta.
— Kernaammin kirjoitan hänelle taisteluvaatimuksen, sanoi Gyurka.
Pitkän mietinnän jälkeen he kyhäsivät seuraavan kirjeen:
»Herrani! Toinen meistä on liikaa tässä maailmassa. Minä vaadin
teidät täten taistelemaan kanssani pistoleilla. Ehdot: etäisyys
viisikolmatta askelta, kumpikin ampuu kaksi laukausta. Se, jonka
jalkaan sattuu kuula, saa ampua polvistuneena. Aika ja paikka: ensi
sunnuntaiaamuna täsmälleen kello kymmenen kansanpuistossa olevan
simakioskin takana. Jos olette ritarillinen mies, tulette. Kumpikin
tuo pistolin mukanaan. Odotan teitä. _György Gyurkovics_.»
Tämä kirje suljettiin huolellisesti mustalla lakkasinetillä, ja Visky
ja Horváth Gyurkan sekundantteina veivät sen kadetille.
Zsemlye istui sikarikaupan viereisessä huoneessa. Hän tuprutteli savuja
paksusta sikarista, jonka toinen täti oli hänelle heikkoudessaan
antanut, ja nyt hän oli kauhean pahoinvoipa. Vaikka hän ei koskaan
ollut merta kulkenut, luuli hän kuitenkin istuvansa pienessä veneessä
hyökyaallokossa. Silloin juuri tulivat sekundantit huoneeseen. Hän
luuli heidän tulevan häntä tervehtimään ja sen vuoksi hän hätkähti, kun
Visky, joka oli ollut hänen ystävänsä jo monia vuosia, lausui töykeästi:
— Tehkää hyvin ja lukekaa tämä kirje!
Hän luki sen ja ellei hän jo Juanitta-sikarista olisi ollut
liidunvalkea, olisi hän varmaankin nyt kalvennut. Visky itse
tovereineenkin oli niin jännityksissään, että heidän sydämensä tykytti
kuultavasti.
— Otatteko vastaan vaatimuksen? kysyi ensimmäinen sekundantti.
— Otan, vastasi Zsemlye itkevällä äänellä.
Visky kumarsi hänelle.
— Te olette ritarillinen mies.
Zsemlyekin kumarsi nyt ja sanoi:
— Minä suostun vaatimukseenne, mutta ainoastaan kahdella ehdolla.
Ensiksikin valitsen miekan taisteluaseeksi, sillä minut on haastettu
ja minä saan siis valita. Toiseksi täytyy herra Gyurkovicsin antaa
minulle todistus täysikäisyydestään, sillä sotilas ei käy taistelemaan
kaikenlaisten koulupoikien kanssa.
Tämä sana sai sekundantit sanattomiksi. Mutta koulupoikien
mainitseminen sai heidän verensä kuohahtamaan.
— Mutta tehän olette paljon nuorempi kuin Gyurkovics, sanoi Visky.
— Mutta minä käyn keisarillisissa vaatteissa, sanoi kadetti pöyhkeästi.
Ken tietää miten jupakka olisi loppunutkaan, ellei toinen tädeistä,
syrjäyttämällä kaikki ritarillisuuden säädökset, olisi sekaantunut
asiaan. Hän oli juuri, ilahduttaakseen veljenpoikansa ystäviä, aikonut
tuoda heille savukkeita, kun hän ovenraosta kuuli mistä oli kysymys.
Muuten niin lempeä nainen muuttui samassa mustaksi vihasta.
Minun täytyy tässä kertoa, että Zsemlye-neidit, niin vilpittömästi
kuin he muuten ihailivatkin sotilasuraa, eivät mitenkään voineet
suostua sellaisiin raakalaisuuksiin kuin ovat sota ja kaksintaistelut.
Jo useasti he olivat sanoneet, että Miskan täytyy sodan tullen
erota sotapalveluksesta. Poika selitti silloin, ettei hän koskaan
suostu sellaiseen pelkurimaisuuteen. Tädit ihailivat tosin hänen
sankarillisuuttaan, mutta heitä harmitti sekin, ettei hän tässä tehnyt
heidän mielikseen.
— Mitä puhetta se on sellainen? sanoivat he. — Mitä hyödyttää ihmistä
urhoollisuus, jos hänet kaikesta huolimatta kuitenkin ammutaan!
Sellainen sopii ainoastaan järkensä menettäneille. Ja mitä haittaa
pelkuruus sitä, jolla on rahoja?
Sotaa he vain pelkäsivät, mutta kaksintaistelusta puhuminen sai
heidät sapekkaaseen raivoon. Miska kertoi usein ja seikkaperäisesti,
miten sotilaan, saadessaan kaksintaisteluvaatimuksen, täytyy joko
taistella tai ottaa ero virastaan. Tädit kuvittelivat, että oli petoja
ihmishahmossa, jotka häikäilemättä asettavat nuoren sotilaan sellaiseen
tienristeykseen, ja ajatus, että heidän oma, rakas veljenpoikansa
mahdollisesti voisi joutua samaan asemaan, täytti heidän mielensä
katkeruudella.
Sanoin, että tuo muuten niin lempeä nainen joutui mustaan raivoon.
— Mitä te tahdotte? huusi hän. — Kaksintaisteluako?
Yhdellä hyppäyksellä oli hän kadetin ja sekundanttien välissä. Sitten
hän lennätti heille vasten kasvoja kauheimman solvauksen, jonka
koskaan voi gentlemannille sanoa. Hän sanoi: — Te penikat! Hän asetti
»penikat»-sanan eteen vielä attribuutin, joka voimakkaasti alleviivasi
heidän alaikäisyyttään.
Viskyn kunniaksi on mainittava, että hän säilytti arvokkuutensa tällä
kriitillisellä hetkelläkin.
— Neiti, sanoi hän, — te olette epäritarillinen.
Silloin tapahtui samassa jotakin, joka ratkaisevasti vaikutti
kaksintaistelujupakan myöhempiin vaiheisiin. Myrsky, jonka väkevä
Juanitta-sikari oli nostattanut Miskan sisuksissa, oli saavuttanut
nousukohtansa, ja vaikka nuori soturi ponnistelikin tarmonsa takaa
vastaan, täytyi hänen lopulta antautua merikivun valtaan. Nuori kadetti
alistui kohtaloonsa. Hänellä oli juuri sen verran voimia jäljellä, että
vaivoin hoiperteli huoneen toiseen päähän, missä muiden huonekalujen
joukossa oli myöskin pesulaite.
Täti ei ymmärtänyt asian oikeata laitaa. Hän käsitti ainoastaan sen,
että perheen ylpeys oli julman tuskan pitelemänä. Yhdistäen ajatuksensa
koko ajan kaksintaisteluun, uskoi hän, että koko pahoinvointi johtui
suorastaan taisteluvaatimuksesta. Hän joutui lopulta aivan järjettömän
raivon valtaan. Hän koppasi vimmoissaan huoneen nurkassa olevan
vanhuudesta haljahtaneen sateenvarjon ja — — — tässä pysähdymme hiukan!
Siitä, mikä sen jälkeen tapahtui, on lausuttu kaksi toisistaan eriävää
mielipidettä. Toisen mukaan olisi sateenvarjo todellakin satuttanut
Viskyn olkapäätä, ja toisen mukaan olisi sekundanttien ritarillinen ja
kunnioitusta herättävä rauhallisuus herpauttanut aseen hurjistuneen
naisen kädestä, ennenkuin hän ehti sitä kehenkään satuttaa. Varmaa on
kuitenkin, että Visky ja Horváth muutaman hetken kuluttua mustan vihan
kaivellessa heidän sydänkuoppaansa kiireisin harppauksin kaikkosivat
tupakkakaupasta, jossa vieraanvaraisuus ja ritarillisuus niin
häpeällisesti oli maahan poljettu.
Oli suuri onni, että seuraavan päivän aamuna ilmestyi Bajnaan muuan
ensi vuoden lakitieteen ylioppilas, joka ei pitänyt akateemista arvoaan
alentavana selvitellä Gyurkovics—Zsemlye-jutun takkuista vyyhtiä.
Tämä nuoriherra oli syvästi perehtynyt ammattimies kaikenlaisissa
kaksintaisteluasioissa. Jos voi uskoa hänen sanojaan, että
Budapestin tappelupukarit mainitsivat hänen nimensä pelonsekaisella
kunnioituksella, ei ole ihmeellistä, että Gyurkovics ja Visky kernaasti
alistuivat hänen painavaan sanaansa.
— Juttu on varsin yksinkertainen, sanoi oikeustieteilijä. — Kadetti on
vastaanottanut taisteluvaatimuksen... Huomenna kello kymmeneltä menemme
taistelupaikalle... Odotamme kaksikymmentä minuuttia... Jos hän tulee,
taistelemme. Ellei hän ilmesty: me diskvalifioimme hänet.
Niin tapahtuikin. Kadetti, jonka hänen tätinsä jo aamujunassa olivat
lähettäneet kotiin äitinsä luo Zomboriin, käyskenteli kirkon edustalla,
ja samaan aikaan, kun hän vahvisti luontoaan savuuttelemalla väkeviä,
Bajnasta muistoksi saamiaan sikareja, tuomitsi hänet seitsenpäinen
kunnialautakunta, lakitiedetten ylioppilaan johtaessa puhetta,
siveellisesti arvottomaksi ihmiseksi. Horváth, sekundanteista
nuorempi, ehdotti, että Zsemlye-neiditkin diskvalifioitaisiin, mutta
kunnialautakunta ei pitänyt sitä ehdottomasti tarpeellisena.
Tuomiopöytäkirja kirjoitettiin sitten useampina kappaleina. Yksi
lähetettiin sikarineideille, toinen rykmentin everstille, mutta Mihály
Zsemlyelle ei lähetetty mitään, ja niin ei kadetti, joka sen jälkeen
varmaan on jo kohonnut yliluutnantiksi, luultavastikaan tiedä mitään
siitä, että hänet on tuomittu siveellisesti ala-arvoiseksi.
Saman päivän iltapuolella ilmestyi Gyurka jälleen Sari Csopkayn
ikkunan alle. Ken luulee vihan hänen sydämessään lauhtuneen,
hän kokonansa erehtyy. Ei, hän tahtoi näyttäytyä uskottomalle
morsiamelleen ainoastaan osoittaakseen hänelle kouraantuntuvasti syvän
halveksumisensa. Kolmisenkymmentä kertaa hän käveli edestakaisin ja
joka kerta, kun hän joutui ikkunan alle, käänsi hän kopeasti katseensa
muualle. Vieläpä hän viheltelikin aivan äänekkäästi...
IHME.
Nyt tule, oi Musa, minua auttamaan laulaakseni siitä, miten suoritti
Gyurka Gyurkovics ylioppilastutkintonsa, mikä totisesti ei ole helppo
tehtävä tänä meidän epäilyksemme aikana, jolloin totuudestakin jokainen
etsii todenmukaisuutta.
Mutta hän suoritti sen kuitenkin.
Maanantaiaamuna, nukuttuaan voitonkohmelonsa, hän hypähti hurjasti
pelästyneenä vuoteestaan.
— Jeesus Maaria, huomennahan ovat kirjoitukset ja ylihuomenna suulliset
tutkinnot!
Kukapa olisi uskonut, että aika on niin hullun kiireesti livahtanut?
Aivan hiljattain oli hän lohduttanut itseään sanomalla: vasta kuukauden
kuluttua... Sitten hiukan myöhemmin: kahden viikon päästä... ja nyt
oli tutkinto aivan tuossa paikassa käsillä. Se oli tullut aivan
äkkiarvaamatta, varastautunut salaa, hyökännyt kimppuun... Kunpa olisi
vielä vaikka kuukausi valmistuksen aikaa! Tai edes viikon verta! No
vaikka vain pari kolme päivääkin!
Ensi hädässä herahtivat häneltä kyynelet. Mutta sitten hän painoi
tuskansa hiljaiseksi ja istahti pöytänsä ääreen. — Alkaisiko nyt
viime tingassa päntätä päähänsä? Se olisi ollut yhtä järjetöntä kuin
Raamatun juutalaisten olisi ollut lusikalla ammentaa tyhjäksi Punaisen
meren syvyydet, voidakseen kulkea sen yli jalan kastumatta. Vaikka
virkoisikin laiska lauantaina, ei häntä enää muu auttaisi kuin ilmeinen
ihme.
Yht'äkkiä hän herpaantui säikähdyksestä yhtä voimattomaksi kuin
on vaivainen talvikärpänen. Ankara pelko, jonka voittamiseksi
muut ylioppilaskokelaat kuukausia valmistautuvat, yllätti hänet
auttamattoman masentavasti.
Ankarassa tuskassaan hän lähti hiukan jaloittelemaan. Kirkkotorin
yllä hän näki kyyhkysparven kaareilevan. Koulupojat ovat hyvin
taikauskoisia, varsinkin silloin, kun ovat pulassa.
— Jos niitä on parillinen luku, läpäisen tutkinnossa, jos pariton, saan
varmasti reput.
Yhdeksän oli kyyhkyläisten luku.