puheensorinaa etäältä.
— Tulevatko ryövärit? kysyi Anikó hätkähtäen.
— Eivät, sanoi Gyurka, — pojat huhuilevat metsässä... Heitä on koko
suuri liuta...
Yhtäkkiä juolahti jotakin hänen mieleensä.
— He etsivät meitä! Totta vie, Sándorka on ilmiantanut meidät
rehtorille, ja kun tänään on sunnuntai, on koko koulu tullut meitä
metsästämään... Mutta saadaan nähdä löytävätkö he meitä!
Hän tarttui tyttöä käteen ja lähti juoksemaan hänen kanssaan.
Anikó kietoi makkaran kaulansa ympäri niinkuin jonkin uuskuosisen
puuhkan, vapaammin juostakseen. Kun tyttö jo oli hengästykseensä
menehtyä, oli Gyurka miettinyt paremman sotasuunnitelman. Hän etsi
matalaoksaisen, ison puun ja auttoi ystäväänsä kiipeämään sen latvaan.
Siellä he piileksivät suuren oksan varassa, tuuhean lehtikatoksen
suojassa.
Metsä elävöityi nopeasti. Koko koulu oli todellakin lähtenyt heitä
etsimään. Koululaiset kulkivat pitkänä ketjuna ja huhauttelivat
huutojaan metsän hiljaisuuteen.
— Gyurka, hu-huh! Gyurkovics, hu-huh!
Saattoi nähdä, että pojat tavattomasti iloitsivat ketjuajostaan.
Välistä joku puijasi toisia huutamalla: Täällä hän on! Täällä hän on!
ja silloin juoksivat toiset sinne päätä pahkaa. Turhaan heitä komenteli
parempaan järjestykseen opettaja Huszarka, joka myöskin oli ajomiesten
joukossa, varovaisuuden vuoksi revolveri taskussa ja kalossit jaloissa.
Niin pian kuin poikajoukko oli ehtinyt Bácskan haamun piilopaikan
ohi, kurkisti Gyurka uteliaasti lehtien lomasta, mutta vetäytyi
samassa nopeasti takaisin. Kaksi myöhästynyttä poikaa vetelehti
verkkaan muiden jäljestä: Elefántovics ja Sándorka; verinen vihamies
ja petturiveli. He juttelivat ja naureskelivat aivan kuin olisivat
olleet parhaita ystävyksiä. He pysähtyivät juuri Gyurkan puun alle
jakaakseen veljellisesti pivollisen auringonsiemeniä. Sándorka kertoi
Elefántovicsille paostaan ja höysti juttuaan hurjilla valheilla.
— Minä en olisi seurannut häntä, mutta hän uhkasi minua pistolilla...
— Nallihattupistoliko hänellä on?
— Eikä mitä! Oikea kuulanampuva pistoli.
— Mistä hän sen on saanut?
— Muuan ryöväri lahjoitti sen hänelle. Hänellä on ryövärien parissa
paljon salaisia ystäviä.
— Entä miten pääsit erillesi hänestä?
— Kun hän minua metsässä jälleen rupesi uhkailemaan, tartuin minä hänen
pistoliinsa.
— Eikö hän ampunut?
— Ampui kyllä, mutta minä väistin nopeasti ja kuula osui kantoon.
Silloin otin sen väkisin.
— Oletko sinä väkevämpi kuin hän?
— Paljonkin! Hän on minua kookkaampi, mutta minä olen väkevämpi. Minä
tappelen koska tahansa. Koetahan lihaksiani, eivätkö olekin kovat?
Elefántovics, joka oli heikko kuikkana, puristeli hiukan Sándorin
käsivartta ja sanoi kohteliaasti:
— Hyvin on kova!
Gyurkan täytyi niellä kiukkunsa, ja pojat poistuivat. Kun metsä jälleen
hiljeni puiden lehtien humuksi ja lintujen lauluksi, laskeutuivat
he puusta. Anikó sai kauniin perhosen, jota Bácskan haamu pienessä
rasiassa kuljetti mukanaan taskussaan muiden aarteittensa parissa. Kun
takaa-ajajat jo olivat painuneet kauaksi, leikkivät he koko päivän
mielensä halusta metsiä kierrellen.
Illalla he jälleen rakensivat tulen, ja silloin herahtivat kyynelet
uudelleen Anikón silmiin. Tällä kertaa hän ei ollut nälissään. Hän ei
sanonut ikävöivänsä kotia, mutta hän itki sittenkin. Gyurka sitä hyvin
ihmetteli; silloin hän vielä tunsi naisia liian vähän.
Tyttö vaipui lopulta uneen. Poika otti silloin taskustaan
muistikirjansa, repi siitä lehden ja kirjoitti jotakin tulen hohteessa.
Kun hän oli aivan varma siitä, että hänen pieni ystävättärensä nukkui
sikeästi, nousi hän varovasti pystyyn ja suuntasi hiipivät askelensa
kaupunkia kohden. Hänen päästyään metsänreunaan näytti luostarin kello
yhtätoista, ja poika lähti juoksemaan.
Mikä mahtoikaan hänet saada lähtemään turvallisen metsän suojasta
vihollisen leiriin, kaupunkiin? Bácskan haamu oli tässäkin uskollinen
omalle itselleen; hän tahtoi kostaa petturiveljelleen. Hiipien talojen
varjossa joutui hän pian kotipihalle. Kevyesti hypähti hän aidan
yli ja riisuttuaan kenkänsä portaille livahti notkeasti kuin kärppä
lukuhuoneeseensa. Kuu paistoi ikkunan läpi valaisten vuodetta, jossa
valapatto nukkui oikeata »vanhurskaan unta».
Gyurka katsoi uhkaavasti nukkuvaa.
— Tilinteon hetkesi on tullut! mutisi hän itsekseen.
Pöydällä oli mustepullo, ja värilaatikosta hän kai voi pensselin. Sen
hän tarvitsi täyttääkseen pimeän aikeensa. Painautuen vuodetta vastaan
hän vahingoniloisesti hymyillen maalasi vahvat musteviikset veljensä
nenän alle ja silmien ympärille sankalasit. Sitten hän veti muutamia
suoria viivoja nenälle ja lopuksi täplitti molemmat posket ja leuan.
Sándorkaan ei tämä toimitus tehnyt mitään vaikutusta, sillä hän tuskin
liikahtikaan koko aikana; häntä herättämään siitä unestaan olisi
tarvittu vähintään kannullinen jääkylmää vettä.
Kun Gyurka katseli kättensä töitä, kauhistui hän itsekin. Valkealla
pieluksella lepäsivät mustat, peloittavat pirunkasvot. Gyurka laski
lopuksi mukanaan tuomansa paperiliuskan pöydälle ja hävisi jälleen yhtä
äänettömästi kuin oli tullutkin.
Paperille oli kirjoitettu vain kaksi, mutta silti hyvin painavaa sanaa:
_Bácskan haamu_.
Kun hän riensi kaupungista ja ehti Betekintin kapakan luo, kuuli hän
koiran haukuntaa.
— Hei vain, siellähän on ystävämme Csigány! sanoi hän itsekseen.
Hän riensi aitauksen luo, jossa koira häntä tervehti iloisesti
haukahtaen. Gyurka repäisi nopealla otteella pari lautaa aitauksesta
ja päästi Csigányn vapauteen. Vinttikoira varmaankin älysi, minne tie
meni, sillä se seurasi mielellään poikaa.
Anikó odotti heitä riutuvan tulen liepeellä. Hän oli herännyt jo
aikoja sitten ja pelkäsi kovin yksin ollen. Hän ei voinut ymmärtää,
minne Gyurka oli saattanut hävitä, ja hän piti luultavimpana, että
santarmit olivat hänet vieneet. Nyt hän riemuiten tervehti heitä,
eikä ole mahdotonta, että hän enemmän iloitsi Csigányn kuin Gyurkan
tulosta. Hän istuutui koiransa viereen ja kiersi kätensä onnellisena
sen pitkäkarvaisen kaulan ympäri. Kaikista hänen kotolaisistaan oli hän
vinttikoiraansa eniten kiintynyt.
Aamupuolella he huomasivat, että koira ei ollut ainoastaan miellyttävä,
vaan hyödyllinenkin toveri heille. Ilma viileni, ja elleivät lapset
olisi voineet hiipiä Csigányn lämpimän turkin turviin, olisivat he
varmastikin ankarasti palelleet.
— Tänään me ainakin löydämme ryövärit, sanoi Gyurka heidän syödessään
aamiaista ja antoi eväistä osan Csigányllekin.
Tällä rohkealla ajatuksenaan ei hän tahtonut rohkaista ainoastaan
Anikóta, vaan myöskin itseään. Eipä ihme, jos häntä jo pitkästytti
nykyinen työtön elämä. Kaksi päivää olivat he jo olleet ryöväreitä ja
olivat kuluttaneet aikansa kokoamalla betyáripellavaa ja vangitsemalla
perhosia niinkuin mitkäkin koululapset. Anikóstakin jo saattoi huomata,
että hän alkoi pitkästyä alinomaiseen metsien samoiluun.
Päivä paistoi jo täydeltä terältä metsän yllä, kun Gyurka liukkaasti
juoksevaa sisiliskoa tavoitellessaan tiheässä viidakossa äkkiä seisoi
silmästä silmään herraspojan kanssa. Hetken he seisoivat siinä
katsellen tiukasti toisiaan, sitten poika mainitsi Gyurkan nimen.
— Ka, sinäkö se olet, Ferkó?
Se oli Ferkó Visky, koulun kuuluisin tappelupukari ja tietysti
Gyurkovicsin poikien henkiheimolainen.
Viidakko alkoi samassa sähistä, ja kymmenkunta poikaa piiritti Gyurkan
joka puolelta hihkuen jälleennäkemisen ilosta.
Gyurka katseli hämmästyneenä ympärilleen.
— Mitä te täältä tahdotte? kysyi hän.
— Sinua me etsimme, vastasi Visky. — Älä pelkää meitä, sillä me emme
ole vihollisia, vaan kunnon kavereitasi. Me tulimme tänne metsään
pyytääksemme sinua ottamaan meidätkin ryövärijoukkoosi.
— Tahdotteko kaikki ruveta ryöväreiksi? kysyi Gyurka, äänessään hiukan
halveksiva väre.
— Emme vain me, vaan puolet koulua. Jokainen kunnon Bajnan poika tahtoo
ruveta ryöväriksi. Mutta minä valitsin pojista vain parhaat. Reimoja
ja luotettavia poikia kaikki, ei kukaan meistä pelkää edes pimeyden
pääruhtinastakaan.
Gyurka tarkasteli upseerin asiantuntemuksella nahkapoikia.
Valiojoukko oli todellakin lupaava. He olivat arpipäisiä
tappelupukareita, torimummojen ja kisällien kauhistuksia; vihoviimeisiä
vetelyksiä koulussa, mutta uimapaikoilla aina nähtyjä kävijöitä.
Poikien joukossa oli pari sellaistakin, jotka olivat saaneet potkut
muista kouluista, ja suurin osa oli heistä kerran tai useamminkin
jäänyt luokalle.
Päällikön silmä pysähtyi lopulta teerenpilkkuiseen, hintelään poikaan.
— Höh, huudahti hän ylenkatseellisesti, — Horváth, priimus! Mitä sinä
täällä teet? Miksi et laputa kouluun?
Puhuteltu oli todellakin kolmannen luokan priimus. Hän oli puhtaan
innostuksen valtaamana yhtynyt seurueeseen, ja nyt hän seisoi siinä
noloissaan, niinkuin ainakin se, joka tietää tulleensa kuokkavieraana
häntä paljon korkeammalla asteella olevaan seuraan.
— En minä sille mitään mahda, että olen priimus, sanoi hän
surullisesti, ja kyynel vierähti hänen poskelleen.
— Etkö mahda, senkin kirjatoukka? kysyi Gyurka korskeasti.
— En minä ole mikään kirjatoukka, puolusteli Horváth. — Pojat voivat
todistaa, että minulla ei monesti ole ollut hajuakaan läksyistä...
Rehtori on minun setäni, ja sen vuoksi minä vuoden lopussa aina saan
hyvän todistuksen... Mutta en minä itse ole siihen syypää...
Pojat, joiden joukossa priimuksella oli useita hyviä ystäviä,
todistivat hänen sanansa, ja Gyurka osoittautui jalomielisen
suvaitsevaiseksi.
Gyurka ymmärsi ystäviensä sanoista, että koulun muurien sisällä liikkui
sellaisia huhuja, jotka olisivat voineet tyydyttää kunnianhimoisimman
ryöväripäällikön rohkeimmatkin unelmat. Bajnan pojat olivat pyhästi
vakuutettuja siitä, että Gyurka kuului suureen ryövärijoukkoon,
joka asuu aseita ja kalliita aarteita täynnä olevissa maanalaisissa
luolissa. Kaikki koulupojat mainitsivat hänen nimensä kunnioitusta ja
ihmetystä tuntien, ja useimmat heistä toivoivat hartaasti saavansa
vaihtaa ikävän koulupenkin hänenlaiseensa vapaaseen ja maineikkaaseen
elämään.
Bácskan haamu ei lainkaan halunnut särkeä heidän innostuneita
illusionejaan. Ja kun häntä pyydettiin näyttämään aarreluolaa,
kieltäytyi hän päättävästi.
— Ei se ole niinkään yksinkertainen juttu kuin luulette, sanoi hän. —
Ryövärit eivät ilmaise piilopaikkojaan kelle pojalle hyvänsä. Mutta
jos te kestätte tulikokeen ja pysytte lujasti liitossamme, voimme
keskustella siitäkin.
— Sano meille sitten tulikokeesi! huudahti Visky, joka oli joukossa
rohkein. — Valtamaantie kulkee tuosta aivan läheltä. Jos tahdot,
Gyurka, ryöstämme ensimmäiset vastaantulevat vaunut, ja silloin voit
nähdä, kuka on poikien paras.
Tämä ehdotus miellytti päällikköä. Häntä pitkästytti joutilas
vetelehtiminen metsässä, ja hän tahtoi lopultakin oikealla
urotyöllä ansaita sen kunnianhohteen, jonka hänen toverinsa olivat
mielikuvituksessaan hänelle luoneet.
— Hyvä! huudahti hän. — Jos te olette urhoollisia, niin lupaan, että
vielä tänä aamuna ryöstämme pari matkustajaa.
Hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan oli samassa kypsynyt
yksityiskohtainen sotasuunnitelma. Ensi työkseen hän tarkasti
asevaraston. Viskyllä oli pistoli, muutamilla oli pitkät puukot,
jollakin lyhytvartinen kirves, ja loput olivat tukevilla ryhmysauvoilla
aseistautuneet.
— Verratonta! sanoi päällikkö. — Näillä me ryöväämme vaikka
junankin... Nyt tarvitsemme vielä pitkän köyden ja tusinan mustia
silkkinaamioita... Köydellä me suljemme tien ja pysähdytämme hevoset,
ja naamiot suojelevat meidät tuntemattomina...
Horváth, luokkansa priimus, joka koko ajan oli miettinyt, miten voisi
kohottaa arvoansa toveriensa silmissä, tarjoutui hankkimaan köyden.
— Tänne tullessamme näin erään ratavahdin puutarhassa pyykkiköyden.
Minä käyn koppaisemassa sen...
Hän vilahti tiehensä niinkuin orava ja oli vajaan neljänneksen kuluttua
köysineen takaisin.
— Hyvä on, sanoi Gyurka, — huomaan, että kykenet parempaan kuin mitä
luulinkaan.
Priimus vastaanotti onnellisena päällikön kiitoksen.
Enemmän tuottivat heille päänvaivaa mustat silkkinaamiot. Pitkän
neuvottelun jälkeen he sopivat siitä, että he toistaiseksi, kunnes
voivat hankkia nämä aivan välttämättömät suojukset, tyytyvät nokeamaan
kasvonsa hiilellä..
Muuan poika, joka tahtoi seurata priimuksen esimerkkiä, juoksi
läheiselle tiiliruukille ja täytti siellä taskunsa hiilillä. Niillä he
mustasivat toistensa kasvot, ja Anikókin noettiin korvia myöten. Koko
seura oli uudessa asussaan niin hirvittävän näköinen, että yksi ja
toinen tunsi sydämensä pamppailevan, ja Csigány haukkui peloissaan.
Sitten he lähtivät Tamásista tulevalle valtamaantielle. Tutkittuaan
aseman tarkasti neuvoi Gyurka jokaiselle paikkansa tietä reunustavissa
pensaistoissa.
— Kuunnelkaa nyt tarkasti, sanoi hän mielenjännityksestä muuttuneella
äänellä. — Kukin pysyköön omalla paikallaan, kunnes kuulette kolme
huuhkajan huutoa. Kolmesti minä huudan niinkuin kissapöllö, ja silloin
alkakoon verinen työmme... Te kaksi jännittäkää köysi tien poikki
estääksenne vaunut etenemästä... Te kaksi tartutte sen jälkeen hevosten
suitsiin... Visky, sinä tähtäät ajurin rintaan ja huudat hänelle
uhkaavasti: »Pysähdy, tai ammun sinut niinkuin koiran!» Minä puolestani
otan matkustajat omalle osalleni... Te kaikki muut heristätte
keppejänne, välkyttelette puukkojanne ja kiljutte hurjasti, niin että
matkustajat pelästyvät...
Maantiellä ei näkynyt ristinsielua, ja Viskyn ehdotuksesta he huvin
vuoksi harjoittelivat hyökkäystä. Huuto, josta Gyurka oli niin paljon
toivonut, ei häntä tyydyttänyt. Pojat kirkuivat niin kimeästi kuin
ainakin kolmikuiset sianporsaat. Ainoastaan Visky jyrähdytti kumeasti:
— Pysähdy, tai ammun sinut niinkuin koiran! Harjoitus oli samassa
jätettävä kesken, sillä maantiellä näkyi tomupilvi.
Kolmet härkien vetämät vankkurit köröttivät ohi.
— Köyhiä talonpoikia me emme ryöstä, sanoi Gyurka jalomielisesti.
Hetken kuluttua tuli muuan juutalainen ajaen kirjavasti koristetuissa
vaunuissaan. Gyurka huusi tosin varoitushuutonsa, mutta sitä ei otettu
sovitusta merkistä ja niin pääsi juutalainen ehjin nahoin uhkaavan
vaaran kynsistä. Pojat olivat hyvin kiihkoissaan, jotkut alakuloisia.
Ehkäpä olisi hyvä jättää tämä hyökkäys toiseen kertaan? Siihen asti,
kun he saavat oikeat kunnolliset silkkinaamiot...
— Pitäkää varanne! huudahti Gyurka. — Tuolta tulevat herrasvaunut!
Jännittäkää köysi!
Isot matkavaunut rämisivät maantiellä. Ne olivat vanhanaikuiset,
sellaiset, joilla maalla asuvat perheet ajavat kaupunkiin. Eteen oli
valjastettu pari vanhaa työhevosta, pukilla istui piippua poltteleva
renkipoika. Rengin vieressä oli pystyyn käännetty iso matka-arkku,
ja vaunujen sälynpitopaikat olivat täynnä nassakoita, säkkejä ja
kaikenlaista pientä sälyä. Peräpenkillä istui komea naisihminen. Hän
oli verhoutunut tomuviittaansa, ja hänen kasvojaan suojeli tiheä
sininen harso, jolla maaseudun herraskaiset suojelevat itseään
tuulelta ja päivänpaahteelta. Hänen kasvojaan ei voinut nähdä, mutta
sellaisenaankin hän teki voimakkaan vaikutuksen.
Vaunut pysähtyivät tien poikki viritetyn köyden eteen.
— Herranen aika, mitä tämä merkitsee? huudahti renkipoika heikolla
äänellä.
Samassa kuului sovittu huuhkajan huuto...
Visky hyökkäsi pensaikosta ja uhkasi poikaa pistolillaan. Mutta sen
sijaan, että hänen olisi pitänyt huutaa: »Pysähdy, tai ammun sinut
niinkuin koiran!» huusikin hän voivottaen: »Pysähtykää, pysähtykää!»
Gyurka kääntyi vaunuissa istuvan naisen puoleen.
— Raha tai henki! huusi hän.
Toisista ryöväreistä ei ainoakaan täyttänyt tehtäväänsä. Eivät edes
nekään, joiden olisi pitänyt tarttua hevosia suitsista. He piilivät
pensaikon peitossa ja auttoivat johtajaansa korviahalkovalla kirkunalla
ja räiskyvällä melulla.
Miten käyttäytyi nyt rouva tällä vaaranalaisella hetkellä? Hän toimi
hyvin omituisesti! Sen sijaan, että hän ryöväriromaanien sääntöjen
mukaan olisi pyörtynyt, tarttuikin hän päättävästi sateenvarjoonsa ja
astui sitten vaunuista nokkelammin kuin hänen pyöreältä vartaloltaan
olisi voinut odottaa ja hyökkäsi suin päin ryövärien kimppuun.
Visky lähti käpälämäkeen. Yhdellä hyppäyksellä lensi hän komeasti
maantienojaan ja hävisi metsään. Toiset seurasivat häntä päätä pahkaa...
Mutta Gyurka ei paennut. Vaikka hän olisi tahtonutkin, ei hänessä olisi
ollut miestä siihen. Painunein päin hän seisoi lyötynä vaunujen edessä.
Hänen jäsenensä vapisivat; hän oli niinkuin anakondakäärmeen katseen
kahlehtima kolibri.
Rouva oli hänen oma äitinsä. Hänen jalosukuisuutensa rouva Gyurkovics.
Ainoa olento koko maailmassa, jota Bácskan haamu pelkäsi. Jos hän
vielä olisi epäillyt oman äitinsä läheistä läsnäoloa, olisivat hänen
epäilyksensä samassa keikahtaneet niinkuin hänkin kahden tukevan
korvapuustin voimasta, jotka saivat hänet näkemään tulenhehkuvia
ympyröitä. Varmaankaan ei kukaan ryöväripäällikkö ole saanut niin
suorasukaista tuomiota valtamaantiellä kuin Bácskan haamu. Paria
ensimmäistä tillikkaa seurasi toisia rajusti sataen, oikeana
Niagara-putouksena. Gyurkan kunniaksi on mainittava, että hän
kärsi iskut stoalaisen mielentyyneydellä. Totta kylläkin oli hän
sen saavuttanut pitkäaikaisen harjoituksen avulla. Hän menetteli
tällaisissa tapauksissa niinkuin kovakuoriainen, joka on olevinaan
kuollut, kun sen kimppuun hyökätään; hän sulki silmänsä, pidätti
henkeään, ja usein hän näytti siltä, kuin olisi hän miettinyt jotakin
hauskan hullunkurista juttua. Lopulta aina hänen äitinsä ensimmäiseksi
väsyi.
— Mihin maantierosvokuntaan tuo kuuluu? kysyi rouva Gyurkovics ensin
huoattuaan kymmenisen minuuttia ankarien ponnistusten jälkeen.
Hän osoitti Anikóta, joka itkien näki Gyurkan ryövärikunnian joutuneen
auttamattomasti häpeään.
— Hän on minun rakastajattareni, sanoi ryövärikapteeni syvään huoaten.
Hänen jalosukuisuutensa nostatti kuomun, istutti nokiset lapset kahden
puolen itseään ja käski ajaa suoraa tietä Toni-sedän asunnolle.
Äidin odottamaton tulo on helposti selitetty. Poikien isännän lähettämä
kirje oli saapunut perille bács-tamásilaiseen linnaan sunnuntai-iltana.
(Gyurkovicsit nimittivät kuusi-ikkunaista rakennustaan linnaksi, mutta
koska en tahdo kiistellä heidän kanssaan siitä, miten moni-ikkunainen
on suurin talo ja pienin linna, tyydyn käyttämään heidän
terminologiaansa.) Seuraavana päivänä oli hänen jalosukuisuutensa jo
matkalla.
— Kyllä minä järjestän Bajnan asiat selviksi! sanoi hän.
Ne, jotka tunsivat hänet lähemmin, eivät hänen sanojaan hetkeäkään
epäilleet.
Hän järjestikin asiat.
Poikiensa asunnossa hän ensi töikseen pesi Gyurkan ja Anikón, kaksissa
lämpimissä vesissä kummankin, hangaten heidän poskiinsa aimo kimpaleen
kotitekoista saippuaa. Sitten hän lähetti palvelijansa saattamaan
Anikón isänsä luo ja vaunuillaan hän ajoi tervehtimään latinakoulun
rehtoria ja molempien luokanjohtajien sekä opettaja Huszarkan
puheille. Käytännöllisenä naisena ei hän kuitenkaan lähettänyt tuloaan
ilmoittamaan vain tyhjänaikaista nimikorttiaan, vaan puolikkaan
syöttösikaa, kymmenen pulloa parasta viiniä, nassakan valkoviiniä ja
muutamia rasioita kelpo silavaa kullekin.
Kun opettajisto myöhemmin käsitteli Gyurkovicsin poikien juttua,
osoittautui se erittäin humaaniseksi arvostelussaan. Rehtori lausui
mielipiteenään, että oppilaiden yksilöllisyys on varteenotettava
heitä kasvatettaessa. Hänestä oli luonnollista, että sellaiseen
luonteeseen kuin György Gyurkovicsiin vaikuttaa paremmin lempeys kuin
ankara rangaistus. Rangaistus vaikuttaa usein pahentavasti herkkään
lapsenmieleen. Varmastikin oli Gyurkovics ainoastaan rangaistuksen
pelosta päättänyt lähteä hullulle retkelleen.
Kasvatusopillisten periaatteiden voittoa sai Gyurka kiittää siitä, että
hänen seikkailustaan koituva rangaistus poikkeuksellisesti supistettiin
vähimpään mahdolliseen, ja niin tuomittiin hänet istumaan muutamia
tunteja ja saamaan ankara varoitus.
Tuskin olivat poistuvan rouva Gyurkovicsin vaunut hävinneet lähimpään
kadunkulmaukseen, kun Gyurka aivan ensi tehtäväkseen pehmitti aimo
lailla Sándorkan selkäpuolta. Kevennettyään siten mieltään lähti
hän suoraa tietä, välipalaa odottamatta, Betekintin kapakkaan
tiedustellakseen ystävättärensä kohtaloa. Anikó leikki hilpeänä
Csigányn kanssa aitovarren luona.
— Oletko saanut selkääsi? kysyi Gyurka ihmetellen.
— Kukaan ei ole huomannut, että olin poissa, selitti tyttö.
— Kuinka ei?
— Kata-täti luuli minun nukkuvan palvelijattaren kanssa, ja
palvelijatar uskoi minun olevan Kata-tädin hoteissa. Ja isä on ollut
humalassa koko ajan.
Tämä betekintiläistä elämää räikeästi valaiseva selitys ilahdutti hyvin
Gyurkaa.
— Nyt ei minusta enää tulekaan ryöväriä, sanoi hän.
— Mikä sitten?
— Poliisipäällikkö.
— Mitä sellainen toimittaa?
— Vangitsee ryövärit ja ampuu heidät.
— Onko poliisipäällikölläkin rakastajatar?
— Ei, ei hänellä ole.
— Entä mikä minusta sitten tulee?
— Sinusta tulee minun rouvani. Mutta sinun täytyy ensin oppia lukemaan
ja kirjoittamaan ja sitten täytyy sinun kulkea kengissä.
— On minulla kengät ja minä pyydän Kata-tätiä päästämään minut kouluun.
Mutta isälle ei siitä saa hiiskua sanaakaan, sillä hän sanoo, että vain
lurjukset ja tyhjäntoimittajat kirjoittavat.
II.
RAKKAUS JA YLIOPPILASTUTKINTO.
SELITYKSIÄ JOHDANNOKSI.
Siitä päivin kun rouva Gyurkovics kovakouraisesti oli hälventänyt
Gyurkan tarumaisen Bácska-kummituksen, on seitsemän vuotta hukkunut
aikojen mereen.
Pojat olivat sillä välin muuttaneet bajnalaisesta kymnaasista
zomborilaiseen. Täältä he kuitenkin ennen pitkää siirtyivät Ujvidekiin,
sillä heitä loukkasi verisesti luokanjohtajien puolueellisuus.
Luultavasti — vaikkakaan tätä minun otaksumaani ei nimenomaan ole
kannatettu — oli sikäläinen opettajisto yhtä puolueellinen, sillä
seuraavana vuonna jatkoi Gyurka Kalocsassa ja Sándorka Bajnassa
tieteellisiä opinnoitaan. En tahdo arvostella Kalocsan jesuiitta-isien
opetusmetodeja, totean vain kuivasti, etteivät ne lainkaan tyydyttäneet
Gyurkan vaatimuksia, sillä hän ei suorittanut ylioppilastutkintoaan
Kalocsassa, vaan Bajnassa.
Bácskan kovanonnen lintu päätti niin muodoin kiertolentonsa ahtaitten
asuntojen välillä tieteen taivaanvaltakunnassa.
Sillä välin kuin hän jo surumielisenä odotti ylioppilastutkinnon
lähenemistä, ja tämä välttämätön onnettomuus läheni päivä päivältä
varmasti ja vinhasti, tappoi Sándorka aikaansa huolettomasti
vuoleskelemalla Bajnan kymnaasin viidennen luokan pulpetteja.
(Pyydän, ettei ystävällinen lukija kiinnittäisi liian paljon huomiota
siihen, että Gyurka onnistui seitsemän vuoden aikana pääsemään
veljestään kolme luokkaa edelle. Oppivuosiahan voi useimmiten verrata
kilparatsastukseen. Ratsastajat lähtevät yhtä haavaa, mutta joutuvat
perille eri aikoina. Kilpailussa ei aina ahkerin ja taitavin pääse
voitolle; siinä on odottamattomilla kohtalon oikuillakin määräävä
osansa.)