language: Finnish
GYURKA JA SÁNDOR
Uusia lisiä Gyurkovicsin poikien elämäntarinaan
Kirj.
FERENC HERCZEG
Suomentanut
Matti Kivekäs
Helsinki,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.
SISÄLLYS:
Alkusana.
I. Kouluvuodet.
Lehtisammakko ja sotilasnappi.
Ryövärielämä.
II. Rakkaus ja ylioppilastutkinto.
Selityksiä johdannoksi.
Gyurka on vähällä joutua kaksintaisteluun.
III. Gyurka ja Sándor.
Alkusana selitykseksi.
Rouva Gyurkovics yhdistelee.
Myötäjäisiä takaa-ajamassa.
Häväistysjuttu.
ALKUSANA.
Kun vuosia sitten julkaisin Gyurkovicsin poikien elämäntarinan, revin
minä muistiinpanoni ajatellen:
»Saattaa käydä niinkin, että vielä kerran tekee mieleni kertoa yhtä ja
toista Gyurkan ja Sándorin hommista ja vaiheista, mutta nämä nuoret
herrat (varsinkin nuorempi heistä) ovat niin tyyten tykkänään vailla
kaikkea vakavuutta, että tällä erää en mitenkään rohkenisi heitä
esittää kärsivällisille lukijoilleni. Ehkäpä sitten joskus, kun heidän
korvantauksensa ovat kuivuneet.»
Vasta nyt saatan kertoa odotetun ja ilahduttavan uutisen: nuorten
herrojen korvantaukset ovat kuivuneet.
Jo kauan sitten olen ollut vakuutettu siitä, että Gyurka
on miehistynyt. Eteläisten seutujen ylituomari ja ahkerat
sanomalehdenlukijat voivat varmasti muistaa hänen nimensä niiltä
ajoilta, jolloin hän kiinnitti itseensä yleisön, huomion lukuisilla
siirtymisillään alati uusille seuduille ja suurenmoisella
innokkuudellaan, jota hän osoitti koettaessaan tutustua mahdollisimman
perinpohjaisesti kalliin isänmaansa eri paikkakuntiin. Näihin aikoihin
teki muuan puolueeton edusmies sisäasiain ministerille välikyselyn,
ilmaisten huolestuneen epäilynsä gyurkovicsilaisen siirtosysteemin
oikeudenmukaisuudesta ja soveliaisuudesta: mutta seurauksena oli,
että Gyurka haastoi valtiopäivämiehen kaksintaisteluun, ja koska hän
kohteli vastustajaansa erinomaisen ritarillisesti, voitti hän hänet
ystäväkseen, eikä kukaan sen koommin epäillyt Gyurkan nuhteetonta
virkakuntoisuutta.
Minun täytyy myöntää, että myöskin Sándor on varttunut mieheksi. Niinpä
niinkin, voin omantuntoni rauhaa häiritsemättä sanoa, että hän on
varttunut aimo mieheksi.
Minä sain mieskohtaisesti siitä varman selon viime
valtiopäivämiesvaalien aikana, käydessäni omien asioitteni pakottamana
Bajnassa. Ajoin vaunuissa koko matkan, ja kaupungin ulkopuolella,
vanhan kasarmin takana olevan Betekintin majatalon luona pysähtyi
ajomieheni juottamaan hevosia. Valtiopäivämiesvaalit oli jo pari päivää
sitten suoritettu (kuten tiedetään, valittiin Milán Gyurkovics suurella
ääntenenemmistöllä), ja kapakan katolla liehui vielä suuri lippu:
Eläköön Milán Gyurkovics, valtiopäiväehdokkaamme! Ravintolan puolelta
kuului symbaalin soittoa ja sekavan äänekästä hälinää.
Pikemmin ajankuluksi kuin uteliaisuudesta nousin vaunuista luodakseni
tarkastavan silmäyksen, ravintolaan.
Kiiltonappinen palvelija pysähdytti minut.
— Ette voi mennä sisään, arvoisa herra!
— Miksi en?
— Gyurkovics-herrat huvittelevat siellä, sanoi hän hyväntahtoisesti.
Samassa kuulin ankaraa lasinhelinää ja pistolinlaukauksen
ruokailuhuoneesta, mikä teki tarpeettomiksi pitemmät selittelyt. Ensi
laukausta seurasi viisi peräkanaa... Ovesta syöksyi pihalle kaksi
pahoin pelästynyttä mustalaista ja kolmas, bassoviulun soittaja, huusi
heille ikkunasta:
— Tulkaa toki takaisin, jänishousut, armollisen herran revolverissa on
vain kuusi kutia!
Bassoviulun soittajan mukana astuin minäkin huoneeseen. Ainoastaan
yksi Gyurkovics huvitteli siellä: Sándorka; kiiltonappinen käskyläinen
oli nähtävästi sen vuoksi puhunut Gyurkovics-herroista, että hän luki
siellä olevan Feri Horkaynkin saman perheen jäseneksi.
Ulkona paahtoi päivä kirkkaana, mutta pöydällä paloi silti monta
lamppua ja vähintään kolmekymmentä viinipulloihin pistettyä kynttilää.
— Valoa! Vielä enemmän valoa! huusi Sándor sisään astuessani.
Nappiniekka toi vielä tallinkin lampun.
— Mitä te täällä toimitatte? kysyin uteliaana.
— Keräämme ääniä! sanoi Sándor itsetietoisesti.
— Viikkoon emme ole levähtäneet päivällä emmekä yöllä! valitti Horkay.
— Lakkaamatta olemme muokanneet maaperää Milánille suosiolliseksi!
jatkoi Sándorka.
— Totta vie, ilman meitä kadottaisi Milán paistetun varpusensa!
Ravintolahuoneessa oli, paitsi meitä kolmea, ainoastaan mustalaiset ja
nappiniekka; parhaalla tahdollanikaan en olisi voinut ymmärtää mitä
maaperää he muokkasivat.
— Mutta vaalithan päättyivät jo kaksi päivää sitten!
Tämä selitykseni saattoi heidät hiukan hämmennyksiin.
— Vakuutatko sen kunniasanallasi?
— Kunniasanallani!
— Silloin täytyy meidän lähteä keräämään ääniä, ettemme vain
viivästyisi, sanoi Sándorka.
Vaivoin sain heidät ymmärtämään, että heidän puuhansa oli aivan turha,
koska jo sanomista tiesin, että Milán oli vastaanottanut toimensa ja
matkustanut Budapestiin.
— Siitä saa hän kirkkaasti meitä kiittää, todisteli Sándor. — Ilman
meitä hän olisi kadottanut paistetun varpusensa.
— Mustalaiset, soittoa! huusi Horkay. — Nyt täytyy meidän juoda jotakin
voittomme kunniaksi!
(Molemmat langokset olivat yhtä varmasti vakuutettuja siitä,
että Milán sai kiittää yksinomaan heidän uhrautuvaa avustustaan
valtiopäivämiehyydestään, ja myöhemmin, kun edusmies yksikantaisesti
kieltäytyi maksamasta heidän Betekintin-laskuaan, eivät he pitäneet
sitä ainoastaan pimeänä kiittämättömyytenä, vaan olivat myöskin
vakuutettuja siitä, että Milánin arvo sen johdosta huomattavasti aleni
paikkakunnalla.)
Tapaamiseni Betekintissä kerron ainoastaan sen vuoksi, että silloin
tulin vakuutetuksi siitä, ettei Sándor Gyurkovicsia enää voi lukea
lasten kirjoihin, vaan että hänet on mainittava jo tärkeänä jäsenenä
piirikunnan seuraelämässä. Hoilakka pojannahjus oli varttunut kypsäksi
mieheksi. Hän oli väkevöitynyt ja vakavoitunut. Raskaimman tuolinkin
hän jaksoi nostaa yhdellä kädellä ja pirstota sen seinään, mutta jos
hän tarrautui kiinni johonkin ajatukseen, ei edes vallankumouksellinen
Horkaykaan saanut hänen tahtoaan taipumaan.
Niin olen lopultakin päätynyt siihen, ettei minulla enää ole oikeutta
kätkeä vakan alle molempien nuorinten Gyurkovicsien kirkkaasti palavia
kynttilöitä.
Mutta minun täytyy kuitenkin huomauttaa, että me tällä kertaa
perinpohjaisemmin syvennymme toisen urhomme, Gyurkan lapsuuteen.
Mielestäni on se välttämätöntä sen vuoksi, että tuleva ylituomari juuri
näinä vuosina päätti tämän elämänratkaisevan ja tärkeän askelensa,
joka herätti huomiota, närkästystä ja vihaa ei ainoastaan Gyurkovicsin
perheessä, vaan myös koko eteläisten piirikuntien herraseuroissa; jos
on totta, mitä sanotaan, että lapsuuden leikeissä piilevät nuoren
miehen luonteenominaisuudet, voidaan kenties näistä piirteistä
löytää sielullinen selitys moneen hämärään kohtaan, jotka vielä tänä
päivänäkin ovat kunnon bács-bodrogilaisten silmille näkymättömiä ja
selvittämättömiä asioita. Ken teistä on lukenut Gyurkovicsin poikien
historian, hän löytää tästä vanhat tuttavansa. Mutta jos joku ei ole
sitä lukenut, ei hänelle ole vahinkoa tapahtunut.
I.
KOULUVUODET.
LEHTISAMMAKKO JA SOTILASNAPPI.
Bajnan kymnaasin piirustuksenopettaja, herra Huszarka, seisoi avatun
ikkunan ääressä ja katseli surumielisen huolestuneesti kahta pientä
poikaa, jotka kieriskelivät torin tomussa koettaen parhaansa mukaan
repiä toisensa palasiksi. Toinen heistä oli tummanpuhuva ja herttainen
niinkuin lemmenjumala ja toinen vaalea ja rusoposkinen niinkuin
vihastunut enkeli. Lemmenjumala painoi polvensa enkelin rintaa vasten
ja nujuutteli molemmin käsin hänen silkkistä, vaaleata tukkaansa,
ja enkeli tarttui niin tukevasti lemmen jumalan kurkkuun, että tämä
vaivoin saattoi hengittää.
— Irroita, lurjus! korisi lemmenjumala.
— Päästä otteesi, koiranpenikka! vikisi enkeli.
— Etkö irroita?
Seuraavana silmänräpäyksenä ei enää erottanut enkeliä eikä lemmen
jumalaa, ainoastaan tomupilven, joka pöllähteli käärmeennotkeina
kieriskelevien ja jaloillaan sätkivien vihollisten ympärillä.
Naapuritalojen ikkunoista katselivat ihmiset siveellisesti
suuttuneina hurjaa kaksinkamppailua. Vanhemmat kutsuivat perillisensä
ikkunan ääreen antaakseen heille havainto-opetuksen mukaisen kuvan
inhimillisestä pahuudesta.
— Näetkö, poikani, noita hillittömiä lapsia. Heitä ei hyvä Jumala
rakasta!
Tytöt kylläkin kavahtivat, mutta poikien silmistä tuikki taistelun tuli
ja heidän sydämessään heräsi halu tulla noiden vertaisiksi. Jokaisella
heistä oli veli tai hyvä ystävä, jota he tarpeen tullen olisivat
kurittaneet yhtä perinpohjaisesti kuin tumma poika vaaleata.
Piirustuksenopettaja Huszarka oli jo kuitenkin kylliksi miettinyt asiaa.
— Elefántovics, sanoi hän, — riennä heti kadulle ja erota nuo
hurjistuneet tappelupukarit.
Elefántovics hypähti piirustuksensa äärestä ja kiiruhti täyttämään
kunniakasta tehtäväänsä. Hän oli pitkä, tyttömäisen näköinen ja
erittäin huolellisesti puettu poika, jota Bajnan kaikki koulupojat
vihasivat opettajien vakoilijana. Hän ei koskaan leikkinyt
tovereittensa kanssa ja oli aina luokan ensimmäinen. Mutta hän lukikin
yksityisopettajien johdolla kaikkia aineita, vieläpä uskontoakin.
Kun Elefántovics joutui tappelevien luo, oli vaalea poika jo täysin
voitettu ja kärsi vastaansanomatta patukat. Rauhanvälittäjä tarttui
armottoman voittajan käteen ja huusi komentavasti:
— Herra opettaja Huszarka käskee teitä heti paikalla lopettamaan
tappelunne!
Pienempi poika pujahti salamannopeasti vihollisensa kynsistä ja hypähti
pystyyn. Mutta sen sijaan, että olisi kiittänyt kreivin aikaan tullutta
apua, kääntyi hän kuohahtaen auttajaansa.
— Mitä sinuun kuuluu meidän asiamme, mehän olemme veljeksiä!
— Totta vie, huudahti isompi poika, — tämä on minun nuorempi veljeni,
ja vaikka minä löisin hänet kuoliaaksi, ei kellään ole siihen mitään
sanomista!
— Minä sanon herra opettaja Huszarkalle, uhkasi rauhan välittäjä.
— Sanotko? Tuosta saat, vakoilija!
Näin sanoen oli enkeli irroittanut hihnan kirjojensa ympäriltä ja
iski sillä Elefántovicsia korvalle, ja lemmenjumala teki pikaisen
jalkakammin kaataen hänet selälleen katukiviin. Sitten he iskivät
navakasti vielä muutaman kerran ja lähtivät suinpäin juoksemaan
kasarmia kohden. Peräytyminen ei muuten olisi ollut sääntöjenmukainen,
elleivät he; lähimmässä kadunkulmauksessa olisi kääntyneet hiukan
näyttämään aasinkorvaa pahoinpitelemälleen rauhan välittäjälle ja
ilkkuen huutaneet:
— Vakoilija! Vakoilija!
Elefántovics kompuroi jaloilleen nyyhkien niinkuin tyttö ja palasi
sinne mistä oli tullut. Hänen jalkansa oli aivan vioittumaton, mutta
heti luokkahuoneeseen tultuaan alkoi hän ontua tuottaakseen siten
vihamiehilleen sitä tuntuvamman rangaistuksen. Hänen saamansa kuritus
oli tehnyt huomattavasti virkistävän vaikutuksen koko luokkaan. Poikien
kasvot säteilivät mielihyvästä, pari kolme painoi nopeasti päänsä
pulpettia vastaan salatakseen rähähtävään riemunsa.
— Mikä niiden heittiöiden nimi on? kysyi herra Huszarka.
— György Gyurkovics ja Sándor Gyurkovics, vastasi lähetti
nyyhkytystensä lomasta. — Toinen on toista vuotta toisella luokalla ja
toinen käy ensimmäistä.
Sillä välin kuin herra Huszarka mietti kyllin tehoisaa rangaistusta
hunttioille, jotka olivat hänen lähettiläälleen antamallaan
selkäsaunalla loukanneet hänen arkatuntoista opettaja-arvoaan, oli jo
Kasarminkatu todistamassa uutta veljesriidan näytelmää. Gyurka näet
uhkasi jälleen hyökätä veljensä kimppuun:
— Annatko tänne sammakkoni?
— Ei se ole sinun, se on minun!
— Enkö minä muka sitä ottanut?
— Anna tänne, sanon!
Sándorka solutti kätensä kuluneitten samettihousujensa polveen asti
ulottuvaan taskuun kopeloiden sieltä muiden pikkuesineiden joukosta
riitakapulaksi käynyttä lehtisammakkoa, ja kuta kauemmin hän kahmaloi,
sitä vakavammaksi kävi hänen lempeitten kasvojensa ilme.
— No nyt jo saanet sen, sanoi hän lopulta kiltisti.
Gyurka ymmärsi samassa Sándorin jalomielisyyden syyn: taistelun
telmeessä oli sammakkoparka rutistunut kuoliaaksi.
— Viis' siitä, lohdutteli veli.
Samassa tuli heidän jäljestään valkopukuinen sokerileipurin palvelija
kantaen päänsä päällä tarjotinta, savuke suussa. Tarjotin, jolla oli
suuri lasimaljakollinen lumivalkeata kermavaahtoa, pysyi taitavasti ja
varmasti tasapainossa.
Pojat tuumivat hiukan tarkastaen sivusilmällä leipuria. Gyurka löysi
maahan heitetyn paperossinpätkän ja juoksi leipurin luo.
— Anteeksi, herra leipuri, voitteko lainata minulle hiukan tulta?
— Kernaasti...
Gyurkan sytyttäessä hautasi Sándorka huomaamatta sammakonraadon
lasimaljakkoon. Sitten jatkoivat pojat sopuisina matkaansa, kasvot
loistaen hyvän omantunnon rauhaa ja itsetietoisuutta, jonka
turmeltumattomille lapsenmielille antaa ajatus suoritetusta urotyöstä.
Sándor kysyi kohteliaasti eräältä lihavalta herralta ajan kulua ja
huomatessaan, että päivällinen tuli vasta puolen tunnin kuluttua,
yhtyivät he kasarmin pihalla vetelehtivään sangen kirjavaseuraiseen
poikajoukkoon. Gyurkan valtasi pian pelihimon riivaajainen. Hän
nyhtäisi housuistaan koristenapin ja selitti, että hänkin tahtoo
pelata. Muuan paljasjalkainen vekara työnsi hänet halveksivasti tieltä.
— Mitä sinä tuollaisella pahanpäiväisellä pöksynnapilla luulet
tekeväsi? Me pelaamme silmukkaniekkaisilla metallinapeilla ja
sotamiesnapeilla... Sotilasnappi vastaa viittä metallista, ja yhdellä
metallinapilla saat viisi pöksynnappia.
Gyurka tollotti siinä punastuneena kopeanmahtavien pomojen keskellä
kädessään viheliäinen pöksynnappi. Hänen ylpeä mielensä ei kuitenkaan
voinut sulattaa häväistystä.
— Samantekevä, sanoi hän ylhäisen huolettomasti, — kohta tuon
sotilasnapin kasarmista.
Nyt katselivat pojat häntä jo kasvavalla kunnioituksella.
— Saatko sinä mennä sinne? kysyi paljasjalka.
— Tietysti! Siellä on minulla muuan ystävä, kadetti, jota silloin
tällöin käyn tervehtimässä... Hän antaa minulle niin monta nappia kuin
ikinä haluan...
Sitä he eivät kuitenkaan oikein ottaneet uskoakseen.
— Pojat! sanoi heidän johtajansa, — älkää uskoko häntä, hän pöyhkeilee.
— Ellette usko, niin katsokaa! Nyt menen suoraa tietä kasarmiin ja tuon
tullessani sotilasnapin!
Hän antoi kirjansa Sándorkalle ja pää ylpeästi pystyssä hän astui
päättäväisesti kasarmin portille. Ei sanakaan hänen puheissaan
kadettiystävästä ollut totta. Hän ei koskaan ollut käynyt kasarmissa.
Mutta nyt, kun häntä seurasi kymmenen hämmästynyttä ja ihailevaa
silmäparia, päätti hän visusti käydä rohkeasti pelättyyn rakennukseen
eikä palata ilman nappia, vaikka niitä jok'ainoata vartioisikin
seitsenpäinen peto. Hän nyt oli kerran sellainen.
Portilla seisovat soltut eivät häneen kiinnittäneet huomiotaan. Hän
livahti niin rauhallisesti ja luottamusta herättäen heidän ohitsensa,
etteivät he hetkeäkään epäilleet, vaan luulivat häntä jonkun upseerin
pojaksi.
Suurella kasarminpihalla olivat nahkapojat juuri jättäneet
harjoitustemppunsa; toimeton luutnantti hämäsi avatun ikkunan ääressä
istuvaa pientä koiraa... Upseerin takinselässä kiilsi kuusi kultaista
nappia. Sanoisinko sitä ajatusta, joka tällä hetkellä välähti Gyurkan
aivoissa, häpeälliseksi hävyttömyydeksi vaiko kuulumattomaksi
urotyöksi? Sillä poika päätti leikata napin luutnantin takista... Hän
avasi varovasti linkkuveitsen taskussaan, kasvot viekkaanjuonteisina,
silmät loistaen, hiipi varovasti seinänviertä niinkuin ainakin hänen
ihanteensa, punanahka Chingangook skalppimetsästysretkellä.
Luutnantti parka ei edes aavistanut, mikä vaara häntä uhkasi. Hän
leikki yhä huolettomasti pienen koiran kanssa...
Nyt — se tapahtui! Gyurka piti kädessään nappia, jonka mukana oli iso
kangastilkku lähtenyt upseerin takista.
— Älä tyrki, poika! sanoi luutnantti katsoen oudostellen taakseen.
— Anteeksi, sanoi Gyurka, — minä kompastuin.
Mutta itsekseen hän sanoi riemuiten: hän ei ollenkaan huomannut!
Gyurka kohotti kohteliaasti lakkiaan ja rauhallisesti, mutta
mahdollisimman pitkin askelin astui hän porttia kohden.
— Herra luutnantti, huusi samassa joku ensimmäisen kerroksen ikkunasta,
— poika leikkasi napin takkinne selkämyksestä!
Gyurka lähti samassa käpälämäkeen ja juoksi minkä jaksoi porttia kohden.
— Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni!
Hän livahti parin nahkapojan käsistä taitavasti ja pääsi jo portille
— mutta silloin, voi kohtalon kompastusta! hän syöksyi suinpäin
vahtisoltun syliin. Hänet kohotettiin ilmaan ja vietiin riemusaatossa
pihalle. Matkalla hän puraisi kantajaansa pahanpäiväisesti käteen,
mutta sai aimo korvatillikan palkakseen...
Pojat, jotka ulkopuolella tähyilivät, heidän mukanaan Sándorkakin,
katselivat kauhistuneina näytelmää. Heidän pelästynyt mielikuvituksensa
alkoi heti miettiä, mikä kohtalo Gyurkan nyt perisi. Ajatellen pihalla
olevia isoja kanuunoita pitivät he otaksuttavimpana, että hänet
muitta mutkitta annettaisiin kanuunanruoaksi. Sándorkan täytti tämä
ajatus surumielisellä ylpeydellä, joka on ominainen marttyyrikuoleman
saaneiden urhojen omaisille.
Gyurka seisoi sillä välin kalpeana ja noloissaan luutnantin edessä,
joka hurjistuneena purki vihaansa parasta takkiaan kohdanneen
häväistyksen tähden. Upseeri kiusasi poikaa sadoilla kysymyksillä,
mutta Gyurka ei vastannut sanallakaan, ainoastaan itkeä tihitti
nyyhkytystensä lomassa.
— Kuka on isäsi? kysyi luutnantti lopulta. — Sano heti, kuka on isäsi!
Poika vastasi vihdoin. Hän ojensi kätensä porttia kohden ja sanoi:
— Tuolla tulee isäni!
Muuan esikuntaupseeri tuli juuri portista. Hän oli täydessä
juhlapuvussa; nähtävästi hän aikoi juuri käydä päällikkönsä luona
kumarruskäynnillä.
— Hän on minun isäni! valehteli Gyurka uhkarohkeasti.
Pihalla olevat sotamiehet asettuivat heti perusasentoon, ja hämmentynyt
luutnantti teki päämiehelleen kunniaa.
— Rakas isä, nyyhki Gyurka, — tulkaa tänne, nämä sotamiehet tekevät
minulle pahaa...
Upseeri lähestyi kummeksien.
— Kuka on tuo poika? kysyi hän.
Rautainen käsi, joka siihen asti oli lujasti pitänyt Gyurkaa
kauluksesta, lensi samassa kunnioittavasti lakinreunaan. Gyurka
oli juuri sitä silmänräpäystä odottanut, hän riensi nopein askelin
esikuntaupseerin luo ja — ennenkuin vielä kukaan ehti ajatella
takaa-ajoa — oli hän jo ehtinyt kadulle.
Vasta päästyään kolmanteen kadunkulmaukseen hän uskalsi katsoa
taakseen. Sándorka seurasi hänen kintereillään.
— Saitko sotilasnapin? kysyi hän.
— Sain korvapuustin, vastasi Gyurka.
Hän sojotti nyrkkiään kasarmia kohden ja sanoi uhkaavasti:
— Kyllä minä heitä vielä opetan tietämään huutia.
Pojat tulivat parahiksi päivälliselle. Sen verran oli heillä aikaa,
että siistivät pukunsa ennen pöytään astumista. He saivat hyvän
päivällisen, sillä heidän isäntäväkensä vietti hääpäiväänsä. Isäntä,
jota pojat nimittivät Toni-sedäksi, pukeutui juhlan kunniaksi mustaan
takkiinsa. Zsuzsi-täti pröystäili kyyhkysenharmaassa silkkihameessa.
Liemen syötyään riisui Toni-setä jälleen takkinsa, ja paistin jälkeen
nosti täti hameensa polviin, sitoi ison esiliinan eteensä ja ja meni
keittiöön.
— Pojat, sanoi silloin Toni-setä viekkaasti kaataen vedensekaista
viiniä heidän laseihinsa, — nyt saatte jotain oikein hyvää syödäksenne,
mutta enpä sanokaan mitä se on. Sen verran vain vihjaisen, että se on
sokerileipurin tekemä!
Gyurka maiskutti suutaan, ja Sándorka hypähti riemastuneena tuoliltaan.
Nyt avautui ovi, täti astui huoneeseen suu messingillä kantaen
juhlallisesti lasimaljakkoa, niinkuin ainakin paavi pyhää valtikkaansa.
Hedelmäriisiä oli maljakossa, poikien mieliruokaa. Kermavaahtoista
riisiä koristi suuri määrä sokeroituja hedelmiä: meloneja, vihreitä
manteleita, päärynöitä.
Ja hedelmien keskellä, aivan kuin sokerista valmistettuna sekin,
komeili lehtisammakon raato. Pojat huomasivat sen, täti vasta
yrittäessään nostaa sitä lusikalla lautaselleen...
Peittäkäämme verhoon tämä näytelmä, joka oli syynä siihen, että
Toni-setä tunsi itsensä sairaaksi joka kerran nähdessään hedelmäriisiä
syötävän.
ANIKÓ.
Gyurkovicsin poikien asuman talon edustalla oli avoin kaivo, jonka
kaupunki oli siihen kaivattanut, mutta jonka pojat väkevämmän
oikeudella olivat anastaneet itselleen ja pitivät omana luonnollisena
omaisuutenaan.
Ei mikään heitä suututtanut enemmän kuin se, että joku vieras vekara
ilman heidän lupaansa ammensi vettä heidän kaivostaan. Jos he tapasivat
jonkun juuri toimessaan, rangaistiin häntä heti, ja usein ajettiin
vesivarasta takaa läpi puolen kaupunkia. Jos he saivat hänet käsiinsä,
antoivat he kunnolla selkään, ja — jotta oikeuden ja kohtuuden
muodollisuudet täytettäisiin — hänet pakotettiin kantamaan »varastettu
vesi» kaivoon takaisin.
He vartioivat lähdettä alinomaa ja pitivät omistusoikeuttaan sitenkin
voimassa, että upottivat siihen kaikenlaisia kallisarvoisia esineitä.
Esimerkiksi ampumiaan rottia, lasisirpaleita ja muita senkaltaisia.
Kun pojat epämiellyttävästi päättyneen päivällisen jälkeen olivat
aikeissa lähteä kouluun iltapäivätunneilleen, yllättivät he pienen
tytön, joka juuri aikoi ammentaa heidän kaivostaan vettä pieneen
siniseen ruukkuunsa.
— Katso hävytöntä! huudahti Sándor harmissaan.
Tyttönen lensi kadulta niinkuin takaa-ajettu jänis, ja molemmat pojat
seurasivat häntä kintereillä niinkuin hyvin opetetut vinttikoirat.
Sivuutettuaan neljä viisi rakennusta he saavuttivat hänet. Tyttö
painautui portin karsinaan ja tuijotti kauhistuneena takaa-ajajiaan.
Peloltaan hän ei saanut sanaakaan sanotuksi, vain hänen suuret, siniset
silmänsä katsoivat rukoilevina ja kyynelten täyttäminä. Suloiset
olivat hänen kasvonsa, ja sievä pieni tytöntypykkä hän oli muutenkin.
Hän oli avojalkainen, ja hänen liivinsä oli kauniilla serbialaisilla
ompeluksilla kirjailtu.
Silloin Gyurka laski kohotetun kätensä.
— Sinulle me annamme vettä, sanoi hän, — saat niin paljon kuin haluat.
Saat toistekin, milloin vain tahdot.
Sándorka ei ollut oikein tyytyväinen tällaiseen käänteeseen. Hän olisi
tahtonut antaa pikku tytölle ainakin kevyen korvatillikan, mutta
Gyurkan tähden hän ei rohjennut napista. He palasivat kaivolle ja
täyttivät sinisen ruukun, sitten he lähtivät kolmisin astumaan kasarmia
kohden. Pikku tyttö kulki ajotiellä ja pojat jalkakäytävällä, mutta
siitä huolimatta he keskustelivat vilkkaasti.
— Minne sinä vettä kannat? kysyi Gyurka.
— Betekintin kapakkaan, vastasi tyttönen.
— Mikä on nimesi?
— Anikó... Sunnuntaisin meillä aina soitetaan.
— Torvellako?
— Ei kun sitralla.
— Käytkö koulua?
— En, sillä isä sanoo, että lukeminen ja kirjoittaminen on vain
hunttioiden tehtävää...
Pojat myönsivät Anikón sanat oikeiksi ja puolestaan valittivat, ettei
heidän oma isänsä kyennyt kohoamaan filosofisesti yhtä korkealle
tasolle.
— Onko isäsi väkevä? kysyi Gyurka.
— Hyvin väkevä, sanoi Anikó. — Kerran hän heitti kapakasta rotevan
sotamiehen.
— Minun isäni löi kerran ajomiestä korvalle, niin että nyrjäytti
kätensä, ylpeili Sándorka.
— Minun isäni on usein juovuksissa, sanoi tyttö ylvästellen hänkin.
— Minusta on kovin hauskaa nähdä juovuspäisiä miehiä, jatkoi Gyurka
keskustelua.
— Minusta se ei ole hauskaa, sillä silloin hän aina lyö, vastasi Anikó.
— Lyökö hän äitiäsikin?
— Ei hän enää lyö, sillä äiti on kuollut, mutta Kata-tätiä hän usein
lyö.
He pysähtyivät kadun kulmauksessa.
— Miksi te suureksi tultuanne aiotte? kysyi tyttö, joka ei rohjennut
sinutella Gyurkaa.
— Minusta tulee Sándor Rózsa.
— Mikä se on?
— Sándor Rózsalla on mustat silkkihousut, ja hän ampuu ja ryövää
ihmisiä.
— Ampuuko hän kaikki ihmiset?
— Ei, vain ne, jotka hän tahtoo.
— Tahtooko hän ampua minut?
— Ei, sinua minä en ammu enkä muitakaan tyttöjä, kunhan ette vain anna
minua ilmi santarmeille.
— Minä en anna ilmi, vakuutti Anikó.
Gyurka otti taskustaan sateenkaaren väreissä vivahtelevan lasikuulan
ja näytti sitä Anikólle. Tyttö laski ruukkunsa maahan ja sanoi, ettei
ollut niin kaunista eläessään nähnyt.
— Minä lahjoitan sen sinulle, sanoi Gyurka.
Anikó ei uskonut korviaan.
— Saanko sen ikiomakseni?
— Kunniasanallani: en koskaan pyydä sitä takaisin!
Anikó piilotti kuulan poveensa.
— Osaatteko kiivetä puuhun? kysyi hän.
Gyurka mittasi häntä kiireestä kantapäähän.
— Etkö koskaan ole kuullut puhuttavan Gyurka Gyurkovicsista?
— Jos osaatte, niin tulkaa koulun loputtua Betekintin takapihalle.
Siellä näytän teille harakanpesän, jossa on pieniä poikasia.
— Sinne tulemme! huudahti poika kiiluvin silmin.
He erkanivat kukin omalle taholleen. Kymnaasin portilla molemmat pojat,
Gyurka ja Sándor, olivat kuitenkin vähällä joutua tukkanuottasille
Anikón harakanpoikien tähden. Sándorka väitti, että puolet linnuista,
jotka he saavat vangittua, ovat hänen, mutta Gyurka oli aivan jyrkästi
toista mieltä.
— Sinulla ei ole niihin mitään oikeutta, sanoi hän. — Jos tahdon, annan
sinulle yhden tai pari, mutta jos mariset, et saa yhtäkään.
Ken tietää, mihin riita olisi johtanut, ellei se olisi loppunut siihen,
että koulukellon soitto ilmaisi tunnin alkavan.
Neljännestä myöhemmin tapahtui toisella luokalla seuraava
vuoropuhelukohtaus:
Luokanjohtaja: György Gyurkovics!
Gyurka: Täällä olen!
Luokanjohtaja: Mitä teit tänä aamuna kello yhdentoista tienoissa?
Gyurka: Olin kotona lukemassa läksyjäni. (Syvä hiljaisuus luokalla.)
Luokanjohtaja: Sinä valehtelet, Gyurkovics, sillä sinä tappelit torilla.
Gyurka: Se ei ole totta!
Luokanjohtaja: Tiedä huutia, opettaja Huszarka näki itse.
Gyurka: Ei hän nähnyt, sillä hän on likinäköinen.
Luokanjohtaja: Elefántovicskin näki, annoitte hänelle vielä selkään.
Gyurka: Kuka on Elefántovics?
Luokanjohtaja: Kolmannen luokan oppilas.
Gyurka: En ole häntä koskaan nähnyt.
Luokanjohtaja: Pidä suusi ja istu! Saat istua neljästä kuuteen.
Gyurka: Minä olen viaton!
Luokanjohtaja: Istu alas!
Gyurka: Minun isäntäväkeni tietää, että luin kotona läksyjäni.
Luokanjohtaja: Pidä suusi!
Gyurka: Tämä on veristä vääryyttä...
Luokanjohtaja: Vieläkö murisetkin?
Gyurka: Hm, hm, hm...
Ensimmäisen luokan johtaja kuulusteli hänkin samaan aikaan Sándorkaa.
Mutta kymnaasin kurinpitotoimet sujuivat hänen kohdallaan paljon
hiljaisemmin, sillä Sándorka noudatti tällaisissa tilaisuuksissa aivan
toista menettelytapaa kuin hänen veljensä.
Hän tunnusti katuvaisesti kaikki, lupasi omasta aloitteestaan
parannusta ja kiitti vielä lopuksi saamastaan kurituksesta. Hän ei
huutanut koskaan raivokkaasti, sillä hän tiesi, että siten vain
ärsytetään opettajia, vaan hän valutteli kyyneliä huoaten.
Luokanjohtajalta oli hiljattain kuollut poika, jolla oli ollut yhtä
lempeät, siniset silmät kuin Sándorkallakin, ja sen vuoksi hän aina
tunsi sulavansa nähdessään Sándorin katseen. Poika tiesi katseensa
salaisen tehon, ja aina kun häntä rangaistus oli odottamassa, loi hän
mahdollisimman helliä katseita opettajaansa.
Mutta tänään hän turhaan tuhlasi syviä katseitaan luokanjohtajalle,
joka luultavasti oli luvannut opettaja Huszarkalle rangaista ankarasti,
ja niin tuomittiin poikapaha kahden tunnin jälki-istuntoon.
Kun sitten avain väännettiin lukkoon kahden naapuriluokkahuoneen
ovissa, ja molemmilta Gyurkovicsin pojilta riistettiin kultainen
vapaus, ajatteli Sándorka harakanpoikasia ja oli alakuloisen
murheellinen. Gyurkakin ajatteli harakanpesää ja joutui niissä
mietteissään aivan raivoon. Hän piirusti liidulla kahdella
pyöristetyllä vedolla kaksi eläintä, jotka vain lapsen vilkas
mielikuvitus olisi voinut selittää ihmisiksi. Molemmille hän piirsi
päänkoristeiksi mahdottoman suuret aasinkorvat ja kirjoitti lopulta
selitykset alle: Tämä on opettaja Huszarka ja tämä on kaatuvatautinen
Elefántovics.
Pitkän hetken hän mietti sen jälkeen täynnä katkeraa mielihyvää
mielikuvitusrikkaita kostojuonia. Jo aikoja sitten hän oli päättänyt
ruveta ryöväriksi, ja nyt tuntui hänestä varsin helpolta toteuttaa
tulevaisuudenunelmansa koko ohjelmassaan. Hän saapuu uskollisine
betyáreineen Bajnaan ja vangitsee sekä opettaja Huszarkan että hänen
vakoilijansa, joko viekkaudella tai väkivoimin. Tätä varten hän
heti mietti valmiiksi yksityiskohtaisen suunnitelman: hän kaivaa
maanalaisen käytävän, joka aukenee piirustussalin katederiin, ja niin
käy kaikki helposti ja mutkattomasti. Myöhemmin hän päätti, että kun
piirustuksenopettaja on katunut epäoikeutettua ja väärää käytöstään,
antaa hän hänelle vapauden hyviä lunnaita vastaan. Mutta Elefántovics
ei löytänyt armoa hänen edessään.
Nopeasti hän piirsi vielä hirsipuun Elefántovicsin pään ympärille ja
kirjoitti alle varoittavat ja esimerkiksi kelpaavat sanat: »Tämä olkoon
jokaisen vakoojan kohtalo!» Samassa hän kuuli viereisestä seinästä
kolme voimakasta koputusta. Karsseriin suljettujen latinanlukijoiden
kansainvälisellä kielellä se merkitsee: »tule ikkunalle!» Viereisellä
ikkunalla kurotteli Sándorka vaaleata päätään.
— Gyurka, kuiskasi hän innoissaan, — miten käy harakanpoikiemme?
Voi harakanpoikia! Siihen mennessä kuin he saavat vapautensa, ovat
varmaankin niiden siivet kasvaneet kantaviksi ja ne lentävät pesästään.
Tai sitten väsyy Anikó odotukseensa ja kertoo salaisuuden toisille...
Yht'äkkiä vei heiltä kaiken vastustuskyvyn ankara metsästysinto, joka
on niin luontaisen ominainen kaikille vereville pojille. Sellaisella
kuumeensekaisella ikävällä he ajattelivat harakanpesää, että sille
ainoastaan rakastuneen hehkuvanunelmoivat ajatukset vetävät vertoja.
Ikkuna oli ainoastaan pari metriä kadun yläpuolella.
Katu oli aivan tyhjä. Gyurka heitti toisen jalkansa ikkunan
ulkopuolelle ja ratsasti ikkunalaudalla. Sándorka seurasi uskollisesti
esimerkkiä.
— He antavat meille tästä hyvästä kunnon selkäsaunan, sanoi nuorempi
arkaillen.
— Emme me pakenekaan kokonaan, rohkaisi vanhempi omaatuntoaan, — me
käymme vain katsomassa harakanpoikasiamme, ja kello kuudelta, kun
vahtimestari avaa oven, olemme jälleen paikoillamme.
Pohjimmiltaan Sándorka vihasi kaikkea hiuksenhalkomista, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä molemmat pojat, revittyään muutamia liivinnappeja ja
suunnilleen puolentoista neliömetrin alalta seinälaastia, jota rapisten
putosi ikkunan alle, juoksivat suin päin kohden lähintä kadunkulmausta.
Heidän käpälämäkeään kannusti vielä mörisevä miehen ääni, joka kaikui
rehtorin ikkunasta kauheana ja peloittavana niinkuin Herran ääni
Madáchin murhenäytelmässä: — Pysähtykää heti! [Imre Madách (1823—64)
kuuluisa unkarilainen runoilija, jonka draamallinen runoelma Az ember
tragédiája (Ihmisen murhenäytelmä) on saavuttanut maailmanmaineen. Se
on aiheeltaan sama kuin Linnankosken »Ikuinen taistelu».]
Kadunkulmauksessa he pysähtyivät hiukan levähtämään.
— Enkö sanonutkin! puhkui Sándorka. — Enkö sanonutkin, että vielä näkee
meidät rehtori! Mitä me nyt sanomme hänelle?
— Sanomme, että se ei ole totta, vastasi Gyurka, joka aina oli
johdonmukainen, kun oma nahkansa oli vaarassa.
Kasarmin takana he kohtasivat kotiin palaavan sotilasjoukkueen. Gyurka,
joka ei koskaan mitään unohtanut (tietysti läksyjään lukuunottamatta),
tunsi vielä aamullisen häväistyksen polttavan kunniaansa ja sydämensä
pohjasta vihaten sotamiehiä hän käytti heti hyväkseen tarjoutuvaa
koston tilaisuutta.
Hyvin tähdätty kivi lennätti viimeisillä tykkivankkureilla istuvan
sotamiehen lakin.
Patrulli hävisi juuri kasarmin portista, niin etteivät sotamiehet edes
ehtineet ajatella rikollisen rankaisemista. He saivat nuolla näppiään
ja tyytyä siihen, että väänsivät kasvonsa hirvittävän peloittaviksi,
sylkivät heidän jälkeensä ja samalla kirosivat sekä heidät että heidän
isoisänsä ja jälkeentulevaisensa ja sukulaisensa hamaan risti-isään
saakka.
Tämä uhkarohkea kivi oli ensimmäisenä renkaana niiden katkerien
ja sammumattomien vihamielisyyksien ketjussa, jotka armottomasti
raivosivat kasarmisotilaiden ja kymnaasinuorison välillä. Tästä puolin
löylyttivät sotamiehet kunnollisesti jokaisen koulupojan, joka sattui
heidän kasarminsa läheisyyteen, eikä näistä selkäsaunoista mikään
osunut paremmin paikalleen kuin se, että ensimmäisen, mutta ei suinkaan
kevyimmän sotamieskorvapuustin sai juuri Elefántovics, joka ei koskaan
ollut liian hellästi ajatellut Gyurkovicsin poikia.
Pojat löysivät pian uuden ystävättärensä, joka Betekintin kapakan
takapihalla odotti heitä. Hän istui kyykkysillään heinikossa ja
etsiskeli huolestuneesti jotakin. Kyynelsilmin hän kertoi hukanneensa
Gyurkalta saamansa kauniin lasikuulan. Hänen seurassaan oli iso,
pitkäkarvainen paimenkoira, joka aluksi ärähteli pojille, mutta
huomatessaan, että he olivat hänen pienen emäntänsä ystäviä, suostui
hänkin heidän ystävyyteensä. Anikó esitti uusille ystävilleen koiransa.
— Tämä on Csigány. Minun oma koirani. Se on hyvin hyvä koira.
Hän oli huomattavan ylpeä koirastaan, ja koiran tähden hän heti kohosi
poikien silmissä.
Lähellä olevasta puistikosta he löysivät sitten harakanpesän. Se
oli koko korkealla, mutta Gyurka, joka kirjavan sulan tähden olisi
kiivennyt vaikka Kölnin tuomiokirkon torniin, nousi reippain ottein
puunlatvaan. Hän löysi pesästä melkein täysisiipisen poikasen, mutta se
livahti hänen käsistään ja hypähti läheiselle oksalle. Poika kurotti
jäljestä, mutta astui innoissaan liian heikolle oksalle ja putosi
maahan niin että tömähti.
Anikó kauhistui, sillä hän luuli Gyurkan särkeneen jäsenensä; mutta
poika ponnahti heti kantapäilleen, hieroskeli nokkosten polttamia
käsiään, sylkäisi niihin voimakkaasti (sitä kykyä ihailtiin ja
kadehdittiin koko koulussa) ja sanoi: Saakeli soikoon!
Sándorkalta oli onnistumaton metsästys vienyt kaiken halun pitempiin
leikkeihin, ja hän sanoi menevänsä haukkaamaan välipalaa.
— Mikä on välipala? kysyi Anikó.
— Omena ja leipä.
Pikku tyttö ei vielä tahtonut erota tovereistaan, jonka vuoksi hän
tarjoutui hakemaan heille jotain purtavaa ruoka-aitasta. Viiden
minuutin kuluttua hän palasi, pieni esiliinansa omenia täynnä. Hänen
sydämensä pamppaili kovasti, sillä tänään hän varmaankin ensi kerran
elämässään kävi varkaissa.
Gyurkan ehdotuksesta he sitten leikkivät ryöväriä. Sándorka ja hän
olivat ryöväreitä, Anikó oli rikas juutalainen ja omenat puhdasta
kultaa. Pojat piiloutuivat pensaistoon, ja kun he hyökkäsivät tytön
kimppuun, huusivat he hänelle: Kulta tai kuolema! Csigány näytteli
poliisin osaa: hänen täytyi laskeutua pitkäkseen, sillä hänet oli
ammuttu.
Heillä oli tavattoman hauskaa, ja ellei hämärä olisi langennut,
olisivat he halusta jatkaneet vaikka miten kauan.
Kun he lähtivät kotia päin astumaan, huomasivat he Betekintin kapakan
ovella humalaisen miehen, joka odotti Anikóta remmi kädessään.
— Se on isäni, sanoi tyttönen.
— Onko hän humalassa? tiedusteli Sándorka kiinnostuneena.
— Hiukan vain...
Kapakoitsija tarttui lujemmin hihnaan.
— Tule tänne, senkin letukka! Kyllä minä opetan sinua omenia
varastamaan!
Anikó heitti hyvästelevän silmäyksen ystävilleen, sitten hän astui pää
kumarassa, mutta nopein askelin isänsä luo. Saattoi nähdä hänestä,
ettei sellainen ensi kertaa tapahtunut.
Ennenkuin kapakoitsija kuitenkaan ennätti kättänsä kohottaa, seisoi
Gyurka jo hänen edessään.
— Setä, sanoi hän päättäväisesti, — jos tahdotte lyödä, niin lyökää
meitä, sillä me söimme omenat.
Poika ajatteli, että he kaksin kestäisivät paremmin lyönnit kuin heikko
tyttö. Mutta Sándorka ei käsittänyt veljensä ritarillisuutta, vaan
lähti suin päin juoksemaan pakoon.
Kapakoitsijaan tehosi huomattavasti Gyurkan esiintyminen, mutta
mahdollisesti vielä enemmänkin herraspuku. Hetken hän hapuili miettien
mitä tekisi, sitten hän sanaakaan sanomatta kiinnitti vyön uumilleen.
— Älkää olko typeriä, murisi hän.
Purkaakseen suuttumustaan johonkin potkaisi hän Csigánya ja meni
kapakkaan. Hiukan myöhemmin hän vilkaisi ikkunasta. Nähtävästi kutkutti
hänen itserakkauttaan se, että hänen tyttärensä oli herraslasten ystävä.
Anikó saattoi Gyurkaa puolitiehen. Pitkän hetken hän kulki äänetönnä,
mutta lopulta hänen pienestä, aina syrjäytetystä sydämestään nouseva
kiitollisuus ja ihailu puhkesi sanoiksi.
— Kun teistä tulee armollinen herra, niin minä rupean teidän
sisäköksenne. Minä tahtoisin niin mielelläni olla sisäkkönä ja kantaa
kaunista valkeata esiliinaa...
— Mutta minusta ei tulekaan armollista herraa.
— Miksi sitten aiotte?
— Ryöväriksi.
— Onko se enemmän kuin armollinen herra?
— Paljon enemmän.
— Eikö ryövärillä ole sisäkköä?
Gyurka mietti hetkisen, sillä tästä hän ei ollut aivan selvillä.
— Ei, sanoi hän lopulta. — Hänellä on vain rakastajatar.
— Mitä sellaisen täytyy tehdä?
— Kun ryöväri nukkuu, täytyy hänen pitää silmällä, etteivät poliisit
pääse häntä yllättämään.
— Hyvä on, kyllä minä hyvin vartioin.
— Mutta jos sinä kavallat minut, kostan minä julmasti.
— Mitä se on, että joku kostaa?
— Minä tapan sinut ja sytytän kapakan tuleen. Anikóta peloitti tämä
kamala mahdollisuus.
— Mutta minä en petä sinua, sanoi hän vavisten.
— Silloin en minä tee teille pahaa.
— En ole koskaan kellekään kertonut, milloin vahtimestari tulee
Kata-tädin luo, kerskasi Anikó.
Silloin otti Gyurka taskustaan kallisarvoisen aarteen, jota kaikki
hänen toverinsa olivat kadehtineet, ja lahjoitti sen Anikólle:
kiiltävän messinkisen piipunkannen, jonka hän oli varastanut isänsä
piippuhyllystä.
— Minä annan sen sinulle, mutta sinun täytyy varjella sitä visummin
kuin lasikuulaa.
Anikó oli onnesta haltioissaan.
— En koskaan petä teitä, sanoi hän, — ja ahkerasti pidän silmällä
poliiseja.
Samassa hän pyörähti nopeasti ympäri ja juoksi kapakkaan. Gyurka riensi
kaupungille. Pian löysi hän Sándorkan. Nuorempi Gyurkovics makasi
pitkällään lakkinsa päällä ja huusi innokkaasti Gyurkaa auttamaan häntä
vangitsemaan harvinaista yöperhosta, joka hänellä oli lakkinsa alla.
Mutta kun he hyvin varovasti kohottivat lakkia, ei perhosesta näkynyt
jälkeäkään.
RYÖVÄRIELÄMÄ.
Gyurkovics-poikien isäntä, Toni-setä, oli vielä seuraavankin päivän
aamuna sairas lehtisammakkopäivällisestä. Reimana miehenä hänen
vihdoin, pitkän ja ponnistuksellisen miettimisen jälkeen, onnistui
löytää arvoituksen avain. Hän oli valtiolliselta vakaumukseltaan
äärimmäinen vasemmiston mies, ja jokainen tiesi, että sokerileipuri
lukeutui hallituspuolueeseen. Toni-setä piti siis luonnollisena, että
sokerileipuri valtiollisessa kiihkomielisyydessään oli häntä häväissyt.
Leipuri oli varmastikin saanut korkeammasta paikasta kehoituksen
valmistaa valtiolliselle vastustajalleen niin pirullisen yllätyksen
kuin mahdollista. Vaikk'ei hän siitä hyvästä olisikaan saanut maksua,
oli hänelle joka tapauksessa taattu rankaisemattomuus.
Pojat eivät pitäneet tarpeellisena hiiskua osallisuudestaan tähän
valtiolliseen jupakkaan. He nauttivat nopeasti aamiaisensa äänettöminä
ja livahtivat liukkaasti koulutielle. Vajaan puolen tunnin kuluttua.
he palasivat takaisin. He kertoivat, että rehtori syntymäpäivänsä
kunniaksi oli antanut koko koululle lupaa.
Se oli tietysti kaikki silmitöntä valetta. Totuus oli se, että kun
he astuivat koulun portille, pysähtyivät heidän silmänsä mustalle
taululle, johon oli kirjoitettu seuraava ilmoitus:
»György Gyurkovics, II:n, ja Sándor Gyurkovics, I:n luokan oppilas,
määrätään kello 11 aikana saapumaan opettajahuoneeseen. _Rehtori_.»
Jos he olisivat olleet varmoja siitä, että heille luvataan kunnon
selkäsauna opettajahuoneessa, eivät he suinkaan olisi siitä sen enempää
välittäneet. Mutta tämä virallinen kutsu liikutti heidän sieluansa
pohjia myöten ja täytti heidän mielensä pelolla ja vavistuksella. Nämä
kaksi pientä, vaikka tosin pippurista poikaa käsittivät, että he tällä
kertaa eivät olleet tekemisissä minkään hermostuneen ja suuttuneen
opettajan kanssa, vaan että heidän täytyi silmästä silmään kohdata koko
koulukurin ankarimmat pykälät. Ja siihen ei heillä ollut riittävästi
rohkeutta. Parempi oli paeta.
— Mikä nyt neuvoksi? alkoi Sándorka.
— Minä kyllä tiedän mitä teen, sanoi Gyurka. — Jos tahdot, saat tulla
matkaani. Ellet tahdo, saat puolestani jäädä kotiinkin.
Gyurka uskoi veljelleen mietteensä, jotka hän kauan harkittuaan oli
saanut itselleen selviksi.
— Minä en enää palaa kouluun, minä rupean ryöväripäälliköksi.
Sándorka ilmaisi hiljaisella vihellyksellä tyytyväisen mielihyvänsä.
— Miten voi ihminen tulla ryöväripäälliköksi?
— Ei mikään ole sen helpompaa... Ei tarvitse muuta kuin mennä metsään
ja yhtyä ensimmäiseen rosvojoukkoon, jonka tapaa. Kun sitten vain
osoittautuu urhoolliseksi ja suuriin tekoihin pystyväksi, niin toiset
valitsevat päälliköksi.
Sándorka ei oikeastaan tuntenut kutsumusta ryöväriammattiin
(kernaamminkin olisi hän ruvennut sokerileipuriksi, sillä hän oli
namusiin kovin mieltynyt), mutta hänen täytyi myöntää, että Gyurkan
suunnitelmassa oli monta huomioonotettavaa kohtaa. Ryövärin ei tarvitse
käydä koulua eikä oppia laskentoa, jota Sándorka sydämensä pohjasta
vihasi. Ryövärit elivät metsissä ja arolla, ja sellaisissa paikoissa
on aina hyvin lysti olla. Sai nukkua niin kauan kuin tahtoi, eikä
tarvinnut pyytää lupaa uidakseen joessa.
Eniten kuitenkin vaikutti Sándorkan päätökseen tulevan päällikön
lupaus, että ensimmäinen ryöväys tehtäisiin Szvoboran sokerileipomoon,
jolloin hän saisi kerrankin ylen määrin nauttia mielimakeisiaan.
Gyurka aloitti käytännön miehenä heti valmistukset. Hän pisti taskuunsa
äidiltään hiljattain lakin ostoon saamansa neljä floriinia. Sitten
kirjoitti hän muutamia hyvästely- ja uhkauskirjeitä.
Alle hän piirsi sanat: _Bácskan haamu_. (Tämän nimen hän valitsi
klassillisten esikuvien mukaan.) Uhkauskirjeistä oli yksi osoitettu
Elefántovicsille. Gyurka maalasi sen ylälaitaan ristin, pääkallon ja
kaksi luuta ja kirjoitti alle ohjelauseensa: »Kuolema! Tikari! Myrkky!»
Päivällisen jälkeen hän hiipi isäntänsä makuuhuoneeseen, anasti sängyn
yläpuolella riippuvan vanhan pistolin, ja niin hän jätti Sándorkan
kanssa lapsellisten leikkiensä näyttämön. Bácskan haamu vastasi
mennessään surumielisellä hymyllä tädille, joka ikkunasta kehoitti
heitä saapumaan välipalalle hyvissä ajoin.
— Saavatko ryöväritkin haukata välipalaa? kysyi Sándorka arasti.
Gyurka rauhoitti häntä vakuuttamalla, että ryövärit syövät välipalaa
niin usein kuin ikinä haluavat.
Päällikön toivomuksesta he suuntasivat askelensa Betekintin
ravintolaan. Pitkän aikaa täytyi heidän odotella oven edustalla,
ennenkuin Anikó huomasi heidät.
— Tahdotko tulla mukaan? kysyi Gyurka.
— Tietysti tulen! Koska palaamme?
— Emme koskaan.
— Silloin otan uudet kenkäni matkaan, sanoi tyttö.
Pian he ehtivät kaupungin metsän laitaan, ja Gyurka, joka vaati
ankarasti tarkkojen ja vakiintuneiden muotojen noudattamista, käski
seuralaistensa laskeutua eteensä polvilleen ja vannomalla hänelle
uskollisuutta vihkiytyä ryöväreiksi. Sándorka ja Anikó lausuivat
sanasta sanaan liikutettuina valan laskien kaksi sormeaan pistolille.
Sen jälkeen polvistui Gyurkakin vuorostaan ja vannoi suojelevansa
heitä uskollisesti viimeiseen veripisaraansa asti ja rankaisevansa
kavallukset kuolemalla.
Iltapäivän he kuluttivat keräämällä betyáripellavaa, sillä Gyurka
selitti, että jokaisella oikealla ryövärillä oli betyáripellavatöyhtö
lakissaan. Sen jälkeen he lähtivät etsimään metsässä oleskelevia
ryöväreitä. Varmaankaan he eivät vielä illan tullenkaan löytäneet
heitä sen vuoksi, että ryövärit olivat juuri silloin muualla omilla
retkillään. Mutta he tutkivat silti tarkoin jokaisen onton puunkolon,
löytämättä ristinsieluakaan, ainoastaan repien vaatteensa oksiin.
He eivät nähneet metsässä muuta luojan liikkuvaista kuin muutamia
lehtiä kahmivia kanoja, joita Sándorka väitti metsäkanoiksi. Ilta oli
jo pitkälle kulunut, kun he jälleen joutuivat metsänlaitaan. Edessään
he näkivät suuren kaupungin. Aluksi he luulivat sitä joksikin vieraaksi
kaupungiksi, Budapestiksi tai Wieniksi, mutta suuresta kasarmista ja
luostarin tornista he tunsivat sen pian omaksi Bajnakseen.
Silloin Sándorka, ajattelematta uppiniskaisuutensa mahdollisia verisiä
seurauksia, astui uhkaavasti päällikkönsä eteen. Hän sanoi, että koko
juttu on aasimaisen tyhmä ja että hän oli nälissään kuin susi. Bácskan
haamu oli vakuuttanut hänelle, että hän saa välipalaa milloin vain
haluaa, ja hän oli ollut ryövärinä sitten puolisen eikä ollut vielä
kertaakaan saanut mitään vatsansa täytteeksi.
Gyurka laski pistolin maahan antaakseen niskoittelevalle pari kunnon
korvapuustia, mutta sitten hän vaipui mietteisiinsä. Sándorka oli vasta
aloitteleva nahkapoika, ja tottumattomalle on aina paljon annettava
anteeksi. Varmaankin hän myöhemmin paremmin tottuu ja karaistuu.
Gyurka ehdotti sen vuoksi, että joku heistä juoksee kaupunkiin ja tuo
matkassaan leipää ja makkaraa. Sándorka oli heti valmis lähtemään
vaaralliselle retkelle, ja Bácskan haamu osoittautui kovin huonoksi
ihmistuntijaksi antaessaan veljelleen yhden neljästä floriinistaan ja
lähettäessään hänet matkaan.
Luostarin tornikello osoitti jo kymmentä, kuu kumotti jo korkealla
metsänrannan yllä, mutta Sándorkaa ei kuulunut takaisin tulevaksi.
Bácskan haamu ja Metsän orvokki — sen nimen oli Gyurka antanut Anikólle
— istuivat surullisina metsänlaidassa.
— Varmaankin ovat santarmit hänet ampuneet? huokaili Anikó huolissaan.
— Älä höpsi, sanoi Gyurka, — minä tunnen Sándorkan tavat ja nyt jo
tiedän, että hän on mennyt kotiin. Lyön vetoa, että hän oli kannellut
kaikki salaisuutemme ja nyt kuorsaa vuoteessaan. Mutta siitä hän saakin
vielä ansaitun palkkansa!
Hiukan myöhemmin he painuivat syvemmälle metsään ja rakensivat
nuotion kuivista puista. Hetken he katselivat riemu silmässä komeasti
hulmuilevia liekkejä ja olivat potria siitä, että tuli vain heitä kahta
lämmitti, mutta liekin riutuessa aleni heidän ilonsakin, ja Anikón
silmään herahti kyynel.
Gyurka katseli kotvan tyttöä, joka urheasti taisteli heikkouttaan
vastaan, ja sanoi lopulta surullisesti:
— Anikó, minä luulen, ettei ryövärielämä ole sinua varten. Jos tahdot
palata kotiin, saat rauhassa minusta erota, valasi ei sinua sido, enkä
minä siitä kanna sinulle kaunaa.
Nyt saivat Anikón kyynelet täyden vallan.
— En mene kotiin, sanoi hän, — minä tahdon aina olla teidän luonanne.
— Miksi sinä sitten itket, Anikó?
— Minun on niin nälkä...
— Mutta meidän täytyy nähdä nälkää huomiseen asti.
Tyttö nukahti pian. Gyurka hoiteli pitkän ajan tulta, mutta lopulta
varastautui uni hänenkin silmäänsä.
Kun hän heräsi, oli hiillos jo aikoja sitten hiipunut. Hän heräsi
lintujen lauluun. Aurinko paistoi herttaisen lämpimänä lehtien lomitse.
Gyurka lähti hiukan myöhemmin kaupunkiin ja sai velaksi muutamasta
ruokatavarapuodista kunnon sämpylän ja kokonaisen makkaran. Hän sanoi
kauppiaalle hiukan kaksimielisesti, että aikoo valmistaa tovereilleen
pienet kekkerit. Hän toi Anikólle vielä tuliaisiksi hiukan rusinoita ja
rintasokeria. Ja kun heidän nälkänsä oli tyydytetty, palasi heidän hyvä
mielensäkin.