-- Täällä on hurjat juomingit! -- huudahti lady Maria.
-- Oi, Jasper! -- nyyhkytti lady Standish.
-- Olisi hauska tietää, -- toitotti lady Maria taas, -- kenen noista
kolmesta herrasta arvellaan karanneen Bellairsin lesken kanssa?
-- Oi Kitty! -- nyyhkytti lady Standish.
-- Jumalani! -- sanoi sir Jasper laskien höyryävän lasinsa kädestään ja
tuskin uskoen silmiänsä.
Kitty rouva, joka istui O'Haran ja Staffordin välissä pöydän päässä,
loordi Verneyn ja sir Jasperin ollessa asettuneina toisiaan vastapäätä,
jatkoi tyynesti tuoksuvan juomansa maistelemista ja loi vain ilkamoivan
katseensa tulijoihin, nauttien tavattomasti tilanteesta. Hän laski
pidättävästi kätensä naapuriensa kalvosimille, kun nämä kummastuneina
aikoivat kohteliaasti hypähtää jaloilleen. -- Pysykää hiljaa, --
hillitsi hän, -- pysykää hiljaa ja antakaa sir Jasperin ensin
häiritsemättä pikkuisen selvitellä välejänsä vaimonsa kanssa. Ei ole
koskaan sekaannuttava aviopuolisoiden keskinäisiin asioihin, -- lisäsi
hän sievistellen, -- se on aina ollut johtavia periaatteitani!
-- Ka, sir Jasper Standish, -- huudahti lady Maria, -- ovatpa nämä
somia hommia kolme kuukautta naimisissa olleelle aviomiehelle!
(Hiljaa, rakas Julia-rukkani!) Irstailija! -- puhisi vanha lady,
lävistäen baronetin terävällä kairasilmällään. -- Paheellinen heittiö!
Maantierosvo!
-- Minä vaadin, -- piipitti lady Standishin valittava sopraano
(hellässä itsepäisessä sydämessään hän oli tehnyt varman päätöksen olla
enää koskaan päästämättä sir Jasperia silmistään), -- minä vaadin, että
minut heti viedään takaisin äitini luo, ja tahdon viipymättä avioeron.
-- Lähtee karkaamaan Bathin kaduilta löytämiensä naisten kanssa!...
Mokomakin rouva, -- tuhisi lady Maria, -- on muka kihloissa
sisarenpoikani kanssa! Poloinen petetty nuorukainen...
-- Ja Kitty kun oli paras ystäväni! Oi, Jasper, _kuinka sinä saatoit
sen tehdä?_
Sir Jasper puuttui vaimonsa kimakkaan puheeseen piston saaneen
tuskallisella karjahduksella.
-- Hiisi minut vieköön, -- huudahti hän, -- ellei koko maailma ole
tulemassa hulluksi! _Minäkö_ karannut Bellairsin lesken kanssa,
lady Maria? _Minäkö_ petollinen, mylady? Haa! -- Hän ihan hyppeli
raivosta ja haavoitettujen tunteittensa ailehtimisesta sekä yleisestä
mielenjärkytyksestään, vetäessään tuomitsevat asiakirjat povestansa
ja heiluttaessaan niitä, toista kirjettä toisessa toista toisessa
kädessään, aivan syyttäjiensä nenän edessä.
-- Mitä tietää punainen kihara, madam? Mitä sanotte miehestä, joka
suuteli hymykuoppaa, madam? Mitä rakastajastanne, madam?
Hämmennyksissään singahdutti hän kaksi viimeistä kysymystänsä lady
Marialle vasten silmiä, jolloin tämä kuohahtaen loukatun hyveen
tunnosta huudahti syvimmällä äänensävyllään:
-- Viheliäinen panettelija, minä kiellän sen!
Tässä rouva Bellairs katsoi ajan tulleeksi ryhtyäkseen arkaluontoiseen
välittäjäntoimeensa.
-- Suloinen Standish, -- huudahti hän, -- sinä näytät pahoinvoivalta.
Pelkään tosiaan pyörtyväsi, ellet istu. Olkaa hyvä, herra Stafford, ja
viekää lady Standish nojatuoliin ja tarjotkaa hänelle hiukan vahviketta
tuosta maljasta.
-- Oi Kitty! -- virkahti lady Standish, tähystellen tarkkaavasti lesken
kasvoja, nähdäkseen ilmoittivatko ne ystävän vai vihollisen.
-- Rakkaani, -- kuiskasi Kitty, -- asia käy odottamattoman hyvin.
Istuhan toki, ja minä takaan, että kymmenen minuutin päästä sir Jasper
on polvillaan edessäsi.
Sitten riensi hän sir Jasperin luo ja puhui mitä lapsellisimman ja
harkituimman vilpittömästi:
-- Kuulkaahan, sir Jasper, -- sanoi hän, -- mitä te oikeastaan
lörpöttelitte kirjeistä ja punaisista kiharoista? Omituinen sattuma --
hän katsahti seurueeseen kosteilla, viattomilla silmillä, -- kadotin
kirjeen juuri pari päivää sitten teillä käydessäni... kirjeen, -- hän
loi silmäluomensa alas teeskennellyn imelä hymy huulilla, -- joka,
hm... oli jokseenkin yksityistä laatua. Luulen, että sen täytyi pudota
rakkaan Julian vierashuoneeseen sohvan lähelle, sillä muistelen siellä
ottaneen esille nenäliinani...
-- Hyvä Jumala! -- huudahti sir Jasper käheästi, tuijotti häneen
epäilevin kasvoin ja rypisti kirjeet kädessään.
-- Olisitteko... olisitteko ehkä te sen löytänyt, sir Jasper?
Taivas minua armahtakoon! Ja sitten tänä aamuna... mikä on kaikkein
merkillisintä... sain toisen kirjeen, toisen jokseenkin yksityisen
kirjeen, ja lähetettyäni muutamia kirjelappuja ystävilleni en
kuolemakseni voinut sitä kirjettä enää löytää! Ja minä tosiaan
tarvitsin sitä, sillä olin siihen tuskin vilkaissut.
-- Oh, rouva Bellairs! -- läähätti sir Jasper, -- kertokaa minulle,
mitä ne kirjeet sisälsivät?
-- Voi, -- kavahti rouva, -- sellaisenko kysymyksen teette naiselle!
-- Jumalan tähden, madam! -- rukoili baronetti näyttäen todella
surkealta.
-- Astukaahan sitten syrjemmälle, -- ehdotti toinen, -- niin Julian
vuoksi tahdon uskoa asian teille, koska tiedän teidät hienotuntoiseksi
herrasmieheksi.
Rouva vei hänet kuun valaiseman ikkunan luo kaikkien tarkatessa heitä
uteliailla silmillä, paitsi Verneytä, joka salavihkaa hörpittyään
punssinsa hiipi pöydän äärestä, sydämessään peljäten tätiään. Ja nyt
Kitty-rouva painoi päänsä alas, näyttäen tavattoman häveliäältä ja
ujolta. Hän tarttui sirosti kukitetun hameensa syrjään ja hypisteli
sitä sormissaan.
-- Kerrottiinko siinä, -- kysyi hän, -- jotakin, hm... pienestä
hiuskiharasta, siinä ensimäisessä kirjeessä... jostakin kaiketi
punaisenruskeasta kiharasta?
-- Tuhat tulimaista! -- huudahti baronetti, työnsi kohtalokkaat kirjeet
hänen käteensä, ja kääntyen koroillaan polki jalkaansa ja mutisi
raivoisasti: -- Lempo vieköön houkkion, joka ne kirjoitti, ja sen
höyhenpään, joka ne pudotti!
-- Ja entä se houkkio, joka ne poimi ja luki? -- kuiskasi Kitty-rouvan
ääni hänen korvaansa terävänä kuin pieni hiottu tikari.
Hän katseli miestä kiireestä kantapäähän hienolla halveksivalla ivalla.
-- Miksi te miehet kirjoittelettekin? -- virkkoi hän
tarkoituksellisesti. -- Kirjeet ovat vaarallisia esineitä!
Sir Jasper seisoi sanaa sanomatta kuin tuomittu pahantekijä.
-- Kas sitä naamaa! -- huudahti leski nyt ääneensä. -- Ihanhan te
minut peloitatte. Ja eikö teidän pitäisi olla ilosta suunniltanne, sir
Jasper? Tuossa on Julia-parka todistettuna puhtaammaksi kuin äsken
satanut lumi ja pahemmin loukattuna kuin Griselidis, ettekä te vielä
ryömi hänen jalkojensa juuressa!
-- Missä hän on? -- kysyi sir Jasper ristiriitaisten
mielenliikutustensa puolittain tukehduttamana.
-- Ka, tuolla nojatuolissa uunin luona.
Kitty-rouva silitti huolellisesti ja hellävaroen takaisin saamansa
aarteet, käänsi ne sievästi kokoon ja pisti vyötäisillään riippuvaan
pieneen kirjolaukkuun.
* * * * *
-- Vakuutan, lady Standish, -- sanoi herra Stafford, -- että lasi
punssia ei tekisi teille pahaa.
-- Punssia? -- toisti lady Maria ja kääntyi sitten hurjana
sisarenpoikaansa: -- Mitä, mylord, mitä sanoisi äitisi? Sinähän aivan
tuoksut noista katalista höyryistä!
-- Paras lady Maria, -- pisti kohtelias Stafford väliin, -- vain
vahviketta, mieluinen aroomi, joka kohottaa sydämen toimintaa
uupumuksen ja liikutusten jälkeen, oivallinen keino, madam, yöilman
vaikutusta ehkäisemään... mitä lämmittävin vastamyrkky! Olen varma,
että pikkuinen kulaus virkistäisi teitä tavattomasti.
-- Minäkö, -- kivahti hän, -- minäkö joisin hurjistelijain ja
mässääjäin kanssa! Petollisen aviopuolison ja vilpillisen ystävän
seurassa! -- Hän kielsi sitä kiivaammin sen vuoksi, että hän vanhoissa
luissaan niin voimakkaasti tunsi Staffordin antaman kuvauksen tenhon.
-- Noh, noh, hyvät naiset, jos siinä kaikki, -- sanoi tämä, -- antakaa
sitten taivaan nimessä lasin heti kiertää! Aivan totta, arvoisa rouva,
-- lisäsi hän kääntyen lady Standishiin, -- kaukana siitä, että kunnon
Jasperillamme olisi mitään osaa rouva Bellairsin saapuvilla olemiseen
tänä yönä, hän ja minä, saan teille vakuuttaa, läksimme yksinämme jo
aikaisin iltasella pelkästään siinä tarkoituksessa, että voisimme
tarjota palvelustamme teidän armollenne; teidän levoton puolisonne
kun oli johdettu uskomaan teidän luultavasti matkustavan tännepäin...
hiukan, hm... sopimattomassa suojassa, niinkuin hän luuli.
Sitten hän kumartui kuiskailemaan lady Standishin siroon korvaan,
jonka tämä kylläkin mielellään sellaisille lohduttaville vakuutuksille
lainasi. -- Mitä ystäväänne, suloiseen, vaikka vaihtelevaiseen
Bellairsiimme tulee, -- sanoi hän, -- hän saapui tänne kokonaan toisen
henkilön seurassa kuin sir Jasperin. Poloisen O'Haran kanssa tuolla...
joka latkii kaiken punssin! Rouva on itse kertova teille miten se
tapahtui... Mutta, taivaan tulisoihdut, rakas lady Maria, eikö teille
vielä ole annettu lasillista... herra O'Haran sydämenvahviketta!
-- Sallikaa minun, -- kiirehti Kitty, joka järjestettyään sir Jasperin
asian joutui nyt käyttämään tarmoaan muualla. -- Paras lady Maria,
teitte kovin ystävällisesti, yhtyessänne pieneen sovintojuhlaamme! --
Ottaen reunoilleen täytetyn lasin O'Haran kädestä hän tarjosi sitä
vastustamaton hymy huulilla lady Marialle.
-- Madam, -- vastasi rouva, rypisti otsaansa, veti laajat hameensa
kokoon ja tuli läpitunkemattoman kuuroksi.
-- Ah, madam, -- huusi leski keuhkojensa täydeltä, -- teidän
kaltaistanne sukulaista olisin pitänyt kovin suuressa arvossa! Lähinnä
iloani nimittää loordi Verneyn äitiä omaksi äidikseni olisi minua
ilahduttanut nimittää hänen tätiänsä _omaksi_ tädikseni! Mutta se
unelma on nyt ohi. Loordi Verneystä ja minusta ei koskaan voi tulla
toisillemme enempää kuin mitä nyt olemme.
-- Häh? -- tutkaisi leskirouva, saaden kuulonsa takaisin. -- Mitä se
on, mitä se on, Harry?
-- Se on valitettavasti totta, -- selitti loordi Verney hyvin kainosti.
-- Rouva Bellairs on antanut minulle sanani takaisin.
-- Suokaa minulle anteeksi, rakas lady Maria, -- liritti leski.
-- Taivas armahtakoon! -- huudahti vanha rouva. Sitten hän ikäänkuin
tietämättään hapuili pikaria Kittyn kädestä.
-- Istukaa, istukaa te kaikki! -- kehoitti rouva Bellairs. Stafford
yhtyi häneen hilpeällä huudahduksella. Pyydettiin uusi malja. O'Haran
silmät alkoivat pyöriä, hänen kielensä sai liukkautensa takaisin. Ja
lady Maria ihmetteli, miten kauan hänen juomalasinsa kesti tyhjentää,
mutta omituista kyllä ei koskaan laiminlyönyt katsahtaa toisaalle,
kun rouva Bellairs perin hellällä huolenpidolla kuljetti hopeakauhaa
sinnepäin.
-- Toivon, -- sanoi vanha rouva, jonka kasvot nyt olivat hymyilyn
seppelöimät, -- toivon, että herra O'Haran sydänlääke ei sentään ole
voimakkaampaa kuin madeiraviini... joka lääkärini, herttaisen sir
Georgen, sanojen mukaan on ainoa, mitä minä saisin juoda.
-- Madeirako? -- huudahti herra O'Hara. -- Madeira on varsin oivallista
viiniä... maukasta, kiihoittavaa juomaa. Mutta pelkään, että se saattaa
liiaksi kuumentaa verta. Ja punaviini, -- jatkoi hän aihettaan, --
punaviini on erittäin sopivaa herrasmiehille; se vain tahtoo niin
hitonmoisesti kylmätä vatsaa... kun sitä on tyhjentänyt neljä tai
viisi pullollista... Kuulenko sinun sieltä mainitsevan portviiniä,
Tom poikaseni? En kiellä, että portviinillä kyllä on etunsa. Se
on voimakasta ja mehuisaa... mutta se on raskasta. Se nukuttaa
juojaansa, ja se on hirveän huono merkki sitä vastaan; on näetten
melkein yhtä pahoin, että mies pullon mennessä nukkuu kuin jos hän
nukkuisi naisen tullessa. Sitten on samppanja: siitä tulee hilpeäksi,
se on oikeata herrasmiehen juomaa, kun hän on yksinään... kauniin
ystävättären parissa, mutta se ei sovellu suuremmissa seuroissa. Niin,
rakkaat ystävät, -- puhui O'Hara hämmentäen uutta keittoaan oppineen
mestarin taituruudella, -- jos haluatte juomaa, jossa yhtyy madeiran
hehku punaviinin jalouteen, portviinin voima ja mehevyys samppanjan
elähyttävyyteen, niin ei mitään maailmassa voi verrata somaan
räiskyvään maljaan maustettua konjakkipunssia!