O'Hara suoristausi. Hän oli yht'äkkiä käynyt tavattoman hiljaiseksi.
Vähitellen toipuen naurunpuuskistaan Stafford oli alkanut kiinnittää
näyttämöön jotakin järkevää huomiota. Epäilyksen sumu kohosi hänen
silmiinsä, kun hän vilkaisi uhriksi joutuneesta, mutta hyvin eloisasta
rouvasta tämän "väkivaltaiseen ryöstäjään" ja sitten kynnyksellä
seisovan vastatulleen synkkiin kasvoihin. Hänestä näytti Kitty-rouvan
parahdukseen ja hämmästyneeseen hätkähdykseen sisältyvän tavatonta
harkintaa.
"Mitä vehkeitä sievällä Bellairsillani nyt on? Hm, irlantilainen
Denis ei neuvokkaassa sukkeluudessakaan sentään, poika-poloinen,
ole hänen vertaisensa, ja kyllä rouva sen tietääkin", ajatteli hän.
Ääneensä virkkoi hän perin tyynesti: -- Hyi, hyi, tämä on hirvittävää
kuulla! -- ja istahti huvinäytelmän hyväntuulisena kuorona pöydän
kulmalle, seuraavan kohtauksen kehittymistä odottelemaan. Sir Jasper
pyyhki hikihelmiä otsaltaan ja tuijotti yhä, ikäänkuin hän pelkällä
veristyneen silmänsä katseella voisi muuttaa nämä tuskastuttavat nuket
kostonsa todellisiksi esineiksi, ja oli aivan kykenemätön mihinkään
muuhun ajatuksenjuoksuun kuin omien houreittensa epäselvään pyörinään.
Siis ainoastaan loordi Verney edes jossakin määrin käsitti Kitty-rouvan
aseman.
-- _Tekö_ olette se konna, -- sanoi hän, astuen O'Haran eteen, -- joka
uskalsitte käydä käsiksi turvattomaan naiseen ihan Bathin kadulla?
-- Hirveätä! -- huomautti kapteeni Spicer hänen takaansa. Sitten
tyrkäten suojelijaansa kyynäspäähän: -- Hyvin puhuttu, kunnon Verney.
Kimppuun vain, tästä tulee verinen leikki.
Herra O'Hara tuijotti loordi Verneyhin, vilkaisi halveksivasti kapteeni
Spiceriin ja loi sitten pitkän, tutkivan katseen houkuttelevaan leskeen.
Tämä vainusi itselleen vaaraa ilmassa; ja naisten tapaan hän tarttui
häikäilemättä varushuoneensa terävimpään aseeseen.
-- Ehkä, -- sanoi hän vihaisesti, halveksivasti nauraen, -- herra
O'Hara nyt kieltää, että hän palvelijoineen hyökkäsi kantajaini
kimppuun pimeässä, paiskasi minut kauhusta kirkuvana vaunuihinsa, ja
että hän tunnusti aikovansa pakoittaa minut avioliittoon huomenna
Lontoossa.
Kaikkien silmät tuijottivat irlantilaiseen ja herkkä hiljaisuus vuotti
hänen vastaustaan. Hän oli käynyt niin kalpeaksi, että hänen punainen
tukkansa siihen verrattuna ikäänkuin leimusi. Hän kumarsi syvään.
-- Ei, Kitty, -- sanoi hän hyvin lempeästi, -- minä en kiellä mitään.
-- Ja antaen katseensa ylväästi leijailla läsnäoleviin hän lisäsi: --
Tämä rouva on puhunut totta; minä puolestani olen valmis vastaamaan
menettelyni seurauksista.
Vihdoin hänen silmänsä jälleen kohdistuivat loordi Verneyhin. Tämä
kalpeni ja karahti sitten tulipunaiseksi; Spicer kuiskaili ja tyrkki
taas.
-- Tietysti, -- pauhasi nuorukainen ja toivoi, että hänellä olisi
aikalaistensa omituinen ruuansulatuskyky, jotta hänen vatsansa ei
tuntisi niin kapinallista kuvotusta mahdollista teräsannosta vastaan,
-- tietysti, sir, teidän täytyy käsittää, että...
-- Otelkaamme miekoilla, keskeytti kukistumaton Spicer; -- ja
jumaliste, sir, siitä, minkä jalo ystäväni jättää ruumiistanne jälelle,
teen minä tänä yönä muhennosta! Niin, sir, -- vakuutti kapteeni
alkaen tapansa mukaan kiihtymyksessään katsoa kieroon, ja löi luiseen
rintaansa, -- minä itse taistelen kanssanne, sir.
-- Taistella _teidän_ kanssanne! -- Denis loi puhuessaan musertavan
katseen liehittelijän sirkanruhoon, -- teidän kanssanne, sir, joka
tän'aamuna kyhäsitte sen likaisen kirjelapun kehoittaen minua
pyytämään anteeksi... teille anteeksi, -- huudahti Denis mehevimmällä
irlantilaismurteellaan, -- tuolta mieheltä, sir Jasperilta, tuolta
seonneelta hourupäältä tuossa, kun hän oli herjannut teitä kurjan
jauhopäänne vuoksi. Taistellako teidän kanssanne, sir? Kah, mieluummin
kuin mittelisin miekkoja mokoman kanssa, -- sanoi O'Hara, etsien
mahdollisimman voimakasta vakuutusta, -- olisin taistelematta koko
lopun ikääni! Mutta sanonpa teille, mitä teille teen: kun ensi kerran
tuotte turpanne käsivarteni ulottuville, venytän nenäänne, kunnes se on
kielenne mittainen ja yhtä hoikka kuin rohkeutenne, jumal'avita!
-- Voi, voi, mikä viheliäinen heittiö! -- mutisi kapteeni Spicer,
nopeasti vetäytyen muutamia askeleita takaperin, kierosilmäisyytensä
monin verroin suurentuneena. -- Herrasmiehen ei todellakaan sovi hänen
kanssaan haastaa!
-- No, mylord? -- virkkoi O'Hara, muuttuen jälleen huolettoman
arvokkaaksi.
Mutta Kitty-rouvan aikomus ei suinkaan ollut, että huvinäytelmä
muuttuisi murhenäytelmäksi. Reippaasti astuen työläästi sotaisen
Verneyn ja irlantilais-paran väliin -- viimemainitun silmät kiiluivat
hänen nykyisessä tyyneydessäänkin -- hän puhutteli heitä yhteisesti ja
kumpaakin vuoronsa jälkeen.
-- Hävetkää, hävetkää, herrat, -- sanoi hän, -- minä en sitä salli!
Eikö ole kylliksi, että naisraukan sydän saatetaan värisemään
liiallisesta rakkaudesta? Täytyykö sen nyt vavista liiallisesta
vihasta? Mylord Verney, ajatelkaa äitiänne. Ajatelkaa häntä, jonka
riutuvien vuosien ainoa tuki ja ilo te olette! johdattakaa mieleenne ne
korkean siveysopin ja jalon kristillisen velvollisuuden periaatteet,
joita se esimerkiksi kelpaava rouva niin uutteraan on teihin
istuttanut! -- Hänen äänessään värähti hienonhieno ivan sävy. -- Oi,
miltä siitä arvoisasta rouvasta tuntuisikaan, jos teidät tuotaisiin
kotiin hänen luoksensa... ruumiina! Mitä, ah, mitä tosiaan te itse
tuntisitte, jos tapaturmassa sattuisi niin -- tässä hän vaistomaisesti
heitti niinkuin pienoisen silmäniskun O'Haralle, -- että teillä
huomenaamun valjetessa olisi lähimmäisenne veri omallatunnollanne?
Niin, ette voisi enää koskaan avata raamattuanne tuntematta povessanne
Kainin pamppailevaa sydäntä! -- Hän pysähtyi hengähtääkseen.
Mielihyvästä irvistäen herra Stafford, joka istui pöydällään sääret
riipuksissa, siirrähteli sen toisesta päästä toiseen paremmin
nähdäkseen nuo häikäilemättömät kasvot. "Verraton Bellairs", jupisi hän
itsekseen terävänäköisenä arvostelijana. "Vai niin, jalo ystäväni", hän
ajatteli luodessaan juhlallisen silmäyksen loordiin, "nyt tiedän, mikä
sinulta on ikipäiviksi sulkenut paratiisin portit".
-- Ja te, herra O'Hara, -- jatkoi Kitty, kääntäen kuvailematonta ja
lumoavaa viekoitusta hohtavat silmänsä rehelliseen herrasmieheen, --
haluaisitteko, että antaisin teille anteeksi tämäniltaisen tekosen?
Älkää silloin pakoittako tätä kuumaveristä nuorta miestä tarpeettomaan
riitaan. Sallikaa hänen peruuttaa haasteensa. Tehkää se _hyvitykseksi_,
sir, -- sanoi hän hyvin ankaralla äänenpainolla; mutta hänen silmänsä
haastoivat kylläkin suloisesti: -- Tehkää se _minun_ tähteni, -- ja
antoivat uusia lupauksia sanomattomasta palkkiosta.
-- Madam, -- virkkoi O'Hara katsahtaen poispäin ikäänkuin rouvan
kauneus tuottaisi nyt hänelle enemmän tuskaa kuin iloa, -- mylord
Verneyn asiana on puhua; olen kokonaan hänen käskettävänään. Ymmärrän
-- ja tässä hän kaikessa ritarillisuudessaan ei voinut pidättyä
pienestä ivan letkauksesta, -- ymmärrän, madam, että olette antanut
hänelle oikeuden katsella riitaanne omanansa.
-- Epäilemättä, -- sanoi punehtunut Verney, joka oli tuntenut itsensä
tavattoman levottomaksi morsiamensa saarnan aikana, ei ainoastaan
siksi, että jokainen sana siinä koski johonkin arkaan kohtaan
hänen tavattoman herkäksi kehittyneessä omassatunnossaan, mutta
myöskin määrittelemättömästä tunteesta, että hän oli joutumassa
naurunalaiseksi, -- epäilemättä, sir, on velvollisuuteni rouva
Bellairsin tulevana miehenä... olen pakoitettu vasten tahtoani...
ei, tarkoitan... -- Tässä hän takertui sanoihinsa ja kääntyi
silmillään etsimään Spiceriä, mutta tämä seisoi komeilevasti
selin tapahtumapaikkaan, katsellen kuuta. -- Tosiaan, -- jatkoi
nuorukais-parka jätettynä oman opastamattoman älynsä varaan, -- minulla
ei ole muuta neuvoa kuin vaatia hyvitystä vastaisen rouva Verneyn
kunniaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä.
-- Herra meitä armahtakoon! -- huusi Kitty-rouva kimeästi ja
närkästyneesti parahtaen. -- Hyi, mylord, kuka olisi uskonut teitä niin
verenhimoiseksi? Kautta taivaan, -- jatkoi hän hurskaasti, vilkaisten
kattoparruihin, -- kautta taivaan, minulle tuottaisi kuoleman, jos
tulisi riitaa, taistelua, kiistaa minun tähteni... minun tähteni! Ken
minä olen, -- sanoi hän ihan enkelimäisellä nöyryydellä, -- että kaksi
sellaista uljasta herrasmiestä panisivat henkensä alttiiksi minun
tähteni? Mieluummin annan teille sananne takaisin, mylord. Tosiaan, --
jatkoi hän ylevällä uhrautumisen sävyllä, -- tunnen, että kaitselmus on
liiankin selvästi näyttänyt minulle velvollisuuteni. Hst, hst, Verney,
ajatelkaahan itse! Kuinka koskaan voisin nähdä äitinne kasvoja (vaikka
suoriutuisittekin taistelusta elävänä), kun tietäisin saattaneeni
teidät vaaralle alttiiksi, kun tietäisin, että te minun tähteni
olisitte tahrannut sielunne veririkoksella!
Häntä puistatti, mutta hän näytti ihanalta.
-- Lapsi, -- sanoi hän liikuttavasti, kun loordi Verney heikosti
vastusti, -- täytyy näin olla. Olen tuntenut sen useammin kuin kerran;
te olette liian nuori. -- Hänen äänessään värähti vakaumus, joka ei
jättänyt mitään toivoa mielenmuutoksesta, ja loordi Verney, joka jo oli
huomannut rouva Bellairsin liian vaaralliseksi tenhottareksi mukavasti
tavoitella, vastaanotti tuomionsa kristityn alistuvaisuudella, täten
osoittaen äitinsä kasvatuksen kantaneen hedelmiä.
-- Kaiken, kaiken täytyy nyt olla välillämme lopussa, -- lausui Kitty
hartaan liikuttavasti, -- paitsi sydämellisen ystävyyden! Kätenne,
mylord.
Hän kuroitti päättäväiset pienet sormensa tavoittamaan nuorukaisen
kömpelöä kouraa.
-- Herra O'Hara, -- virkkoi hän kääntyen. -- _Minä annan teille
anteeksi._ Teidänkin kätenne, sir.
Joskin kättely Verneyn kanssa kävi häneltä aivan virallisesti, niin
kämmen, jolla hän nyt tarttui O'Haran kylmään oikeaan käteen, oli
nopeassa ja salaisessa puristuksessaan kylläkin kaunopuheinen. Mutta
kenties ensi kertaa elämässään O'Hara hidasteli vastatessaan naisen
merkkiin.
-- Tarjotkaa kätenne toisillenne, -- käski rouva Bellairs
päättäväisesti ja yhdisti riitapuolten kämmenet.
Tässä Stafford riensi hilpeästi kauniin rauhanrakentajan avuksi.
-- Oikein, oikein, -- toimitti hän. -- Puristakaa kättä asian päälle,
niinkuin hyvien toverien sopii. Hyi, kuka saattaisi jatkaa riitaa
noiden säteilevien silmien katsellessa? Älä käy alakuloiseksi,
Verney-poikaseni! Mitä sinulle vasta eilen sanoin sädekehästäsi
Kaivohuoneella?... Denis, ystäväiseni, olen sinusta aina pitänyt,
mutta olen pitävä sinusta entistä enemmän, jos nyt sekoitat meille
punssimaljan oikeaan tosi-irlantilaiseen tapaan, jotta voimme hukuttaa
siihen kaiken vihamielisyyden ja juoda ystävyytemme lujittamiseksi...
ja ennen kaikkea jumalaisen Kitty Bellairsin terveydeksi!
-- Hurraa! -- huudahti O'Hara, päättäen kulauksilla huuhdella sydämensä
kivistystä lämpimän hilpeyden aalloissa. -- Kaikin mokomin, -- innostui
hän, väänsi Verneyn kättä kuumeisen sydämellisesti ja loi vielä
viimeisen kaihoisen katseen Kittyyn ja ihanaan, pettävään unelmaansa.
Sitten hän pyörähtäen kantapäillään pyysi palvelukseen valmiilta
isännältä äänekkäästi sitruunia. -- Ja saamari, muutama pullo,
ystäväni... kulhollinen sokeria ja tilkkanen vettä... mitä pienempi
kattila, sitä pikemmin kiehuu!
-- Herätkää, mies, -- huudahti hän sitten, sivaltaen sir Jasperia
niskaan niin että hiusjauhe tuoksahti baronetin tukkalaitteesta. --
Olemmehan nyt kaikki onnellisia!
-- Missä on vaimoni, sir? -- kysyi murjottava aviopuoliso hypähtäen
hurjana seisaalleen. -- Olette pitäneet minua pilkkananne, mutta kaikki
tämä ei selvitä minulle, missä vaimoni on! Stafford, mies, nyt käsitän:
tämä on tehty silmäin harhauttamiseksi. -- Hän löi otsaansa. -- Haa,
niin, nyt ymmärrän, seurasimme vääriä jälkiä... lurjus on välttänyt
meidät, repo on kieli poskessa vilistänyt toista tietä saaliineen
ja irvistelee ajatellessaan, kuinka minä istun Devizesissä heitä
vuottamassa! Hei, Tom, valjastuta hevoset! Emme saa minuuttiakaan
menettää!
-- En maar minä hevosia enkä ajopelejä tarvitse, sir, -- huudahti
hänen ystävänsä. Ja nyökäten Kittylle: Tiedän, milloin olen hyvässä
seurassa, -- jatkoi hän, -- ellet sinä tiedäkään. Istu, mies, punssi on
kiehumassa. Kostosi kyllä pysyy kuumana, haha, mutta punssi jähtyy pian!
-- Taivaan kirkkaus, -- huudahti O'Hara tuijottaen sir Jasperiin kuin
outoon otukseen, -- olen nähnyt monta hullua, mutta en ketään niin
hullua, että olisi karannut punssimaljan äärestä!
Röyhelökalvosimensa sirosti käärittyinä ylös näppäriltä käsiltään
O'Hara alkoi kuoria sitruunia.
-- Haluatteko, -- kysäisi nyt kapteeni Spicer mielistelevällä
sirkutuksella, -- haluatteko tosiaan ihan noin paljon kuorta maljaan...
häh?
Puhuja vaikeni äkkiä ja näkyi ihan musertuvan puhuttelemansa
äkillisestä katseesta, sillä tämä oli tehnyt liikkeen ikäänkuin
laskeakseen veitsen ja sitruunat käsistään ja käyttääkseen sormiaan
muuhun tarkoitukseen; ja seuraavassa silmänräpäyksessä kapteeni
kuiskaili Staffordin korvaan:
-- Sinä olet maailmanmies, sen tiedän, ystäväiseni, -- sanoi hän. --
Arvattavasti naurat liian herkkää hienotuntoisuuttani, mutta juuri
äsken O'Hara-parka hourailuissaan tavallaan uhkasi tarttua minua
nenästä, luulenma. Mitä sinä neuvoisit minua tässä asiassa tekemään?
Olemaan siitä välittämättä, niinkö?
-- Tietysti, -- huudahti veitikka mitä ylimielisimmän halveksimisen
sävyllä. -- Unohda asia niin _täydellisesti kuin voit_. Unohda se
kaikin mokomin, mutta jos pidät arvossa tuon naamasi koristuksen
sopusuhtaisuutta, kapteeni Spicer, neuvoisin sinua huolehtimaan, että
se on hyvästi suojattuna.
* * * * *
Taidolla, johon vain hän kykeni, kapteeni Spicer tämän jälkeen hävisi
seurasta kenenkään häntä kaipaamatta.