Vaaleassa kuutamossa sir Jasper Standish asteli edes takaisin
vierinkivisellä pihamaalla niin yksitoikkoisen levottomana kuin
olisi hänet siksi iltaa palkattu toimimaan elävänä kylttinä Karhun
majatalossa Devizesissä.
Joka kerralla, kun baronetti kulki majatalon vierashuoneen matalan
avonaisen ikkunan ohi, hän pysähtyi vaihtamaan muutaman synkän
sanan ystävänsä, herra Staffordin kanssa, joka istui siellä sisällä
kahden pitkäkartisen talikynttilän kellervän hämärässä valossa,
tuprutellen savuja pitkästä savupiipusta ja koettaen sillävälin
kuluttaa ikävystyttäviä minuutteja lukemalla jotakin nidettä isännän
kirjakokoelmasta -- ainoa laatuaan ja hyvin tunnettu Bathin tiellä
matkaileville.
-- Tom Stafford, -- kysyi sir Jasper kahdennenkymmenennen kerran, --
miten aika kuluu?
-- Kirotun hitaasti, ystäväiseni, -- vastasi Stafford ja vilkaisi
haukotellen täsmällisimpään kellotaskunsa kolmesta ajanmittarista. --
Ollakseni tarkka, sanoin sinulle kaksi ja kolmannes minuuttia sitten,
että oli vielä neljännestunti puoliyöhön.
Sir Jasper ryhtyi taas karhunvaellukseensa, ja jälleen haukotellen
Stafford kääntää sivahutti lehden. Hän ei kuitenkaan vielä ollut
lukenut sitä loppuun, kun sir Jasperin hahmo jo palasi hänen ja
kuunvalon väliin.
-- Entä, -- virkkoi loukattu aviopuoliso, -- entä jos ne olisivat
ajaneet toista tietä?
-- Sitten, -- huudahti Stafford, pamauttaen kirjan kiinni kämmentensä
välissä, paiskaten sen pöydälle ja ojentaen itseänsä epätoivoisena,
-- ei minulla ole muuta neuvoa kuin itse ryhtyä kanssasi kamppailuun
tänä sietämättömän ikävänä kaksintaistelu-iltana, jonka olet
minut pakoittanut viettämään, vaikka minun olisi ollut saavuttava
useampaankin lemmenkohtaukseen ja vaikka olin luvannut sievälle
Bellairsin rouvalle ensimäisen minuetin.
-- Valitsemme pistoolit, -- sanoi sir Jasper, jatkaen jonkinlaisessa
synkässä himokkaisuudessa omien ajatustensa juoksua, -- pistoolit,
Tom. Sillä toinen meistä, hän tai minä, vetää tänä yönä viimeisen
henkäyksensä.
-- Kernaasti pistoolit, -- virkkoi Stafford sulloen piippunsa
pesää pikkusormellaan. -- Mutta olehan niin ystävällinen ja tee
päätöksesi... edes vaihtelun vuoksi. Muistelen, että asiaa viime
kerralla pohtiessamme olimme valinneet tämän... -- Hän mukaili
pitkän äkkivääränsä varrella ikkunan läpi siroa pistoa sir Jasperin
liivejä kohti. -- Siinä vuotaa enemmän verta, Jasper, -- vihjaisi hän
arvostelevasti.
-- Totta, -- jupisi toinen, taas horjuen päätöksessään. -- Mutta
pistooleilla viiden askeleen päästä...
-- No... niin, myönnän, että viiden askeleen välimatkalla on tenhonsa,
-- vastasi sekundantti väsähtäneesti ja vaipui takaisin tuolilleen. --
Ja voimmehan panostaa uudestaan.
-- Jos kaadun, -- sanoi sir Jasper liikutuksella, joka tavallisesti
valtaa miehen hänen ajatellessaan jotakin häneen itseensä kohdistuvaa
surullista mahdollisuutta, -- ole ystävällinen vaimolleni. Hän on
rikkonut, mutta hän oli minulle hyvin rakas.
-- Hänestä tulee hiton siro leski, -- sanoi Stafford haaveilevasti
pienen pysähdyksen jälkeen, jonka aikana hän todellisen tuntijan
arvostelulla oli loihtinut mieleensä lady Standishin erityiset edut ja
viehätykset.
-- Sinun on saatettava hänet takaisin vanhempainsa kotiin, -- sanoa
ähkäisi sir Jasper minuuttia myöhemmin, hitaasti työntäen päänsä taasen
sisään. -- Ah, kunpa en olisi koskaan häntä sieltä noutanut... Olisitpa
nähnyt hänet, kun minä häntä kosin ja hänet voitin, Tom! Maalaiskukka,
pelkkää viattomuutta, metsäruusu... Ja nyt vilpillinen, kaksinaamainen!
-- Se on metsäruusun tapaista, -- virkkoi Stafford filosofisesti. --
Siirrä se vain alkuperäisestä pensasryhmästään puutarhaan, niin ennen
seuraavaa kukkimiskautta kasvaa se kahdenkertaiseksi.
Tässä puhuja, joka aina auliisti antoi arvoa omille kuvitelmilleen
keikautti päätään inhasti nauraen, sillävälin kun sir Jasper päästeli
muutamia murahduksen ja voihkahduksen välisiä ääniä.
Aiotun taistelun vilkasluontoinen todistaja pyyhki silmiään.
-- Kuulehan, mies, -- huudahti hän, kääntyen äkillisessä ärtymyksessä
ystäväänsä, -- korjaa Herran nimessä tuo hautajaisnaamasi näkyvistäni.
Mitä hittoa saatoinkaan sinussa nähdä, Jasper, tehdäkseni sinusta
ystäväni! Se käy yli ymmärrykseni. Sillä ennen kaikkea rakastan
miehessä älyä ja sukkeluutta, ja sinulta, poikaseni, puuttuu
leikillisyyden sovittava lahja niin peräti, että tosiaan pelkään...
hm... olevasi vaarallisessa tilassa; pelkään, että turma sinua väijyy,
sillä se on parantumatonta. Mitä, Jumalan nimessä, eikö mies voi
onnenleikissä menettää heittoa ja kuitenkin nauraa? Eikö maanviljelijä
voi tiluksiltaan yllättää salametsästäjää ja ansaa virittäessään silti
hilpeästi hyräillä? Mitä, -- jatkoi herra Stafford, lämmiten aineelleen
ja keinahtaen keveästi ikkunasta, istahtaakseen sen ulkolaudalle, --
lempo soikoon, eikö herrasmiehen tule aina olla valmis katselemaan
kohtaloansa hymy huulilla? Vakuutan, etten vielä koskaan ole nähnyt
kalman kallon minulle irvistävän itse irvistämättäni tuonelle
takaisin... hitto vie!
-- Kuule... kuule! -- huudahti sir Jasper heristäen teroitettua
korvaansa. -- Kuuletko?
-- Pyh, -- hymähti herra Stafford, -- tuuli vain tuolla puussa humisee.
-- Ei, -- epäsi sir Jasper; -- hiljaa, mies, kuuntele!
Erehdyttämätön kumina kasvoi yön hiljaisessa ilmassa -- epämääräinen
äänien sekamelska, joka vähitellen selveni heidän kuunteleville
korvilleen. Se oli monien kavioiden poljennollista kapsetta, pyörien
jyrinää, armottoman ruoskan läiskähdyksiä.
-- Totta tosiaan, -- huudahti Stafford käyden hauskan hilpeäksi, --
luulen, että olet oikeassa, Jasper; sieltä ne tulevat!
Kuutamo ui veripunaisena sir Jasperin leimuavissa silmissä.
"Pistooleilla vai miekoilla?" kysyi hän taas itseltään ja tarttui
miekkansa kahvaan lähimpänä turvana ratkaisevaa hetkeä odottaessa.
Ulos hoippui pari unista renkiä, kun majatalon isäntä herra Lawrence
soitti tallin kelloa.
Betty-neito heitti pari halkoa tuleen, samalla kun tarjoilijatar
havahtuen torkahtelustaan pyysi kattilaa, valitsi muutamia sitruunia ja
käski tuoda tuhlailevan runsaasti valukynttilöitä jalustoissaan.
Kurkistaen vaununikkunasta, selkä yhä käännettynä onnettomaan
kosijaansa, jolle hän ei ollut antanut anteeksi, Kitty-rouva tervehti
eloisin silmin Karhun majatalon tuikkivia valoja.
Sillävälin kun vaunut tekivät moitteettoman kaarroksen pihalla, hänen
nopea katseensa oli huomannut näyttämön jokaisen yksityiskohdan.
Kookasvartaloinen sir Jasper nojasi kädet rinnalla majatalon
ovipieltä vasten, odottaen hänen saapumistaan ja näyttäen ilmeiseltä
kostonhengeltä, jota oranssinväriset säteet majatalon lyhdystä
oikullisesti valaisivat. Ulkona kuutamossa, kiiltäen helmenharmaassa
satiinipuvussaan ja puuteroidussa tukassaan, hopeoituna harjasta
kengänsolkiin asti istui Stafford kuin sadun keijukaisprinssi
ikkunalaudallaan niin sirona ilmestyksenä naisen silmälle (sen ehti
leski huomaamaan) kuin sellaisena yönä saattoi toivoa näkevänsä.
"Oh", mietti Kitty, "nyt vihdoinkin saamme oikein hauskaa!"
Ja koska hänessä oli liian paljon taiteilijaa ajatellakseen vain omaa
mukavuuttaan, kun oli vaikutuksen tekeminen kysymyksessä, hän päätti
siirtää ratkaisun kypsyneeseen hetkeen, maksoi mitä maksoi. Senpä
vuoksi hän, juuri kun O'Hara huudahti kummastuksen ja inhon äänellä:
-- Tuli ja leimaus, rakkaani, eikö tuolla olekin se mylvivä härkä sir
Jasper! -- heti peitti kasvonsa röyhelöllään ja pyörtyi irlantilaisen
povea vasten.
Sir Jasper hyökkäsi vaunujen ovelle. -- Mylvivä härkä! -- ammui hän. --
Kyllä teille opetan, sir, kuka olen! Opetan sille naiselle... opetan...
opetan...
Herra Stafford riensi kepeästi apuun.
-- Taivaan tähden, -- hillitsi hän, -- muista toki, että olemme
herrasmiehiä; anna miekkojen tai pistoolien, Jasper, taikka miekkojen
_ja_ pistoolien, jos niin tahdot, ratkaista asia, vaan älä ryhdy
käyttämään nyrkkejäsi ja kauluksesta ravistelemaan. Tyynny, Jasper!
Ja sinä, sir, -- sanoi hän O'Haralle niin ankarasti kuin hän
hytkähdyttelevältä naurultaan voi, -- koska olet tehnyt parhaasi
liittääksesi herrasmiehen päähän jotakin, [Muutamien kansojen
keskuudessa sanotaan, että petetyllä aviomiehellä on sarvet.] mikä saa
hänen hattunsa vinoon koko lopuksi ikää, pidätkö jalomielisenä mainita
hänen tilaansa niin täsmällisellä nimellä?
-- Hst, -- varoitti O'Hara liian hätääntyneenä välittääkseen
herjauksista tai ivasta, -- tehkää minulle tietä, hyvät herrat, Jumalan
tähden. Ettekö näe, että rouva on pyörtynyt?
Äärettömän huolellisesti ja hellävaroen hän astui ajopeleistä
taakkoineen, työkkien tieltään toiselta puolen uteliaan ja
palvelevaisen isännän, toiselta ponnistelevan aviomiehen.
-- Voi, mitä olenkaan tehnyt! -- huudahti suunniltaan säikähtynyt
rakastaja, kun hänen käsivarsillaan kantamansa painon hervottomuus
alkoi täyttää häntä pelolla lemmittynsä puolesta. -- No, eihän ole
minkäänlaista hätää! Katso, enkö minä ole tässä? Oohh, armahaiseni,
jos...
Mutta nyt sir Jasper pääsi ystävänsä hoivasta. -- Minä en tätä kärsi,
-- huudahti hän. -- Tämä on enemmän kuin liha ja veri voi sietää.
Antakaa hänet minulle, sir. Miten uskallatte häntä pitää? -- Hän
hyökkäsi O'Haran kimppuun takaapäin, tarttuen häneen ja kuristellen
häntä kurkusta.
-- Kyllä minä teille kohta näytän, mielipuoli paholainen! -- kiljahti
O'Hara raivossa, joka ei ollenkaan antanut hänen ahdistajansa vimmalle
perään. Näin hän huusi, mutta sitten hän nikahtuneena vaikeni.
Tässä rymäkässä saapuivat he vierashuoneen ovelle.
-- Oh, Jasper, Jasper, säädyllisyyden nimessä! -- esteli Stafford,
turhaan yrittäen irroittaa baronettia irlantilaisen niskasta. -- Ja
sinä, Denis, pyydän, älä enää ärsytä häntä. Peijakas, poikaseni,
muista, että hänellä on joitakin aikaisempia vaatimuksia... miten
sanoisinkaan? Joku pikku kiinnitys...
-- Minä täytän hänen nahkansa hänen omilla punaisilla hiuksillaan, --
vakuutti sir Jasper suu vaahdossa, mutta silloin raju tyrkkäys O'Haran
olkapäästä horjahdutti hänet taaksepäin Staffordin syliin.
-- Aikaisempia vaatimuksia... pikku kiinnitys, niinkö? Jompikumpi
teistä saa niellä ne sanat ennenkuin tässä talossa itse mitään nielen,
-- vannoi Denis O'Hara melkein iloisesti kelttiläisen raivonsa
innostuttamana. -- Tosin on se mieletöntä; tiedän, että olette
pähkähullu, sir Jasper, mutta eikö teidän tulisi hävetä rouvan edessä?
Hän vapisee peljästyksestä... Lepää tässä, enkelini, -- virkkoi
hän siirtyen äänekkäimmästä uhman sävystä hellimpään kuherrukseen.
Lepää tässä; ei ole pienintäkään syytä pelkoon, vaikka viisikymmentä
tuollaista vanhaa hourupäistä kahden pennyn hintaista tuuliviirin
kukkoa ylitsesi kiekuisi! -- Näin sanoen hän laski taakkansa hellästi
nahkakaiteiseen nojatuoliin takkavalkean eteen ja kääntyi kimmoisin
askelin sir Jasperia kohti.
-- Tulkaa ulos, -- sanoi hän, -- tulkaa ulos, sir! No, jätä hänet
yksikseen, Tom, tämä on ainoa keino häntä vähääkään rauhoittaa. Ka,
eikö hän, mies parka, pienen kisamme jälkeen toissa iltana ollut niin
kyyhkysen kaltainen, että lapsikin olisi voinut häntä lypsää?
Vavahteleva olento nojatuolissa päästi nyt sarjan hysteerisiä pikku
äännähdyksiä, jotka mitä vastustamattomin liikutus näkyi hänen
rinnastaan pusertaneen.
-- Hoo, hoo, -- huudahti tällöin herra Stafford, kykenemättä naurultaan
kauemmin pitämään kiinni ystävästään.
-- Rakkaani, -- alotti huolestunut O'Hara, vielä kerran kääntäen päänsä
nojatuolia kohti, mutta:
-- Judas! -- sihisi sir Jasper, työntäen raivokkaasti ruhonsa
irlantilaisen ja hänen huomaavaisuutensa esineen väliin.
-- Heh, -- huudahti Stafford, -- etkö voi jollakin tavoin peittää sitä
päätäsi, O'Hara? Vannon, että sen pelkkä näkeminen yhä ärsyttää sonnia
kuin punainen riepu... Sonnia, haha!
-- Ha, ha, ha! -- räjähti tällä kertaa hillittömän hilpeä nauru
nojatuolista.
Nuo kolme miestä jäykistyivät äänettömiksi.
Sitten herra Stafford lähestyi varpaillaan ja tirkisti tuolin
sivukaiteen yli. Hän katsoi ja näkyi typertyvän kummastuksesta, katsoi
uudestaan ja kajahdutti kattoparruja kirkkaalla naurullaan, kunnes
pelokas isäntä käytävässä ja vapiseva tarjoilijatar pöytänsä ääressä
tämän hilpeän äänen rauhoittamina lohduttautuivat.
Kitty-rouvan sointuvan hilpeyden kimakka naisenliverrys yhtyi hauskasti
Staffordin nauruun.
-- Oi, Kitty Bellairs, Kitty Bellairs! -- läähätti herra Stafford,
heristi hänelle sormeaan, hapuili tukea ja törmäsi sir Jasperia vasten.
Baronetti vaipui heti lähelleen osuneelle tuolille ja jäi siihen, jalat
ojennettuina jäykästi kuin harpin reidet, silmät muljottaen oikein
härkämäisestä hölmistymisestä ja tuijottaen rusoposkiin ja pieneen,
täyteläiseen vartaloon, jotka nyt kohosivat esille uunin nurkasta.
-- Voi, voi! -- äännähteli Stafford; ja toisessa hengenvedossa hän taas
purskahti nauruun. -- Haha, haha, vaikka oletkin härkä, hyvä Jasper,
olet lähtenyt suloisen villihanhen ajoon, niinkuin ystävämme O'Hara
sanoisi.
-- Herra meitä armahtakoon! -- virkahti rouva. -- Tämä on todellakin
mitä hullunkurisin kohtaus. Oi, sir Jasper, sir Jasper, nyt näette,
mihin mustasukkaisuus saattaa miehen!
-- Lempo, en ymmärrä jutusta hölynpölyä, -- sanoi O'Hara. -- Sen vain
tiedän, että nauruasi kuuntelee kuin enkelikuoron soittoa, armaani.
Vilpitön herrasmies lähestyi puhuessaan lemmittyään, aikoen kietoa
kätensä hänen vyötäisilleen. Mutta kiivastuen pujahti tämä äkkiä hänen
kosketuksestaan.
-- Olkaa hyvä, sir, -- sanoi hän, -- ja muistakaa, missä suhteessa
olemme toisiimme! Nauruni johtuu vain helpoituksen tunteesta, kun
tiedän olevani turvassa.
-- Turvassa? -- matki ihailija äkillisellä, kamalalla aavistuksella.
-- Niin, -- sanoi rouva ja puhui omaa sydäntänsä kaivelevan katumuksen
vuoksi happamammin, huomatessaan muutoksen toisen kasvoilla. --
Tahtoisitte näyttää unhoittaneenne, sir, että olette väkivallalla
vienyt minut pois... kavalasti ryöstänyt minut mukaanne, palkattujen
roistojenne kanssa. -- Hänen äänensä kävi yhä kimeämmäksi, kun
eräänlainen melu, jonka hänen odottavat korvansa jo olivat huomanneet
lähestyvän, nyt alkoi kuulua aivan selvänä pihasta, ja nopeat askeleet
kajahtivat käytävässä. -- Voi, herra O'Hara, olette käyttäytynyt
hirveästi minua kohtaan! -- valitti rouva. -- Oi sir Jasper, oi herra
Stafford, minkälaisesta kohtalosta onkaan teidän aivan odottamaton
väliintulonne minut tänä yönä juuri ajoissa pelastanut!
Tässä hän katsahti ylös ja parahti mitä suurimmasta kummastuksesta.
Sillä siinä ovensuussa seisoi mylord Verney, ja hänen olkansa yli
tirkistivät kapteeni Spicerin uteliaisuudesta rypistyneet kasvot.