Vaunulamppujen sivusäteet leikkivät lesken pehmeillä, veitikkamaisilla
kasvoilla, heittivät houkuttelevia varjoja hänen silmiensä alle ja
loivat liikkuvia hymykuoppia noiden huulien ympärille, jotka näkyivät
alati kehoittavan suuteloihin.
Hänen mukavasti istuessaan vaunujen nurkassa, mustaan silkkihilkkaan
verhottu pää nojaten pieluksiin, ilmeni tässä epävarmassa, lepattavassa
valonvälähtelyssä jotakin lapsekasta kaikessa hänen ulkonäössään.
Jotakin lapsekasta oli myöskin hänen täydellistä luottamusta ja
riemastusta todistavassa asennossaan.
Toinen käsivarsi ojennettuna rouvan pään yli ja kämmen leväten
laudoituksella, toinen käsi vielä ovenrivassa Denis O'Hara katseli
Kittyä, joka oli näin täydellisesti jättäytynyt hänen valtaansa, ja
tunsi melkein tuskaa lähentelevän hellyyden puristavan sydäntänsä.
Tähän asti hänen liukas kielensä ei vielä koskaan ollut uupunut naisen
seurassa huulien rientämättä täyttämään vaitioloa sopivalla hyväilyllä.
Mutta ei niin tänään.
"Mikä minua oikeastaan vaivaa?" sanoi hän itsekseen ikäänkuin hän oman
intohimoisen rakkautensa voiman peloittamana ei olisi löytänyt mitään
samalla kertaa sekä kylliksi kiihkeitä että kunnioittavia sanoja,
millä tunteensa ilmaisisi. Ja "Mikä häntä vaivaa?" kyseli tällä haavaa
Kittykin. "Ja miksi hän pitää kättään pääni yläpuolella?" ihmetteli hän.
-- Olet kovin kaunis! -- jokelsi irlantilainen vihdoin.
Rouva Bellairs kohottausi vihaisesti kuin olisi häntä pistetty.
-- Taivas! -- huudahti hän työntäen pienet etusormensa korviinsa. --
Herra O'Hara, jos vielä kuulen ne sanat, niin hyppään pois vaunuista.
Hänen silmänsä leimahtivat; hän näytti sellaiselta, että olisi heti
kyennyt täyttämään uhkauksensa.
-- Sydänkäpyseni, -- virkkoi Denis, ja hänen täytyi tarttua kiinni
armaastaan pysyttääkseen hänet paikoillaan. -- No, mitä muuta voin
sinulle sanoa katsellessani enkelinkasvojasi?
Nähtävästi rouvan korvat eivät olleet niin täydellisesti tukitut,
etteivät sellaiset sanat olisi tunkeneet niiden kuuluviin.
-- On hirveätä, -- sanoi hän suuttumuksesta hehkuen, -- että näin
kaiken tämän vaivan päästäkseni tuon ikuisen kuoron määkimistä
kuulemasta, kun sitä kuitenkin suristaan minulle -- (loukkautumisensa
tunnossa hän tuli epäjohdonmukaiseksi) -- täten aivan alussa!
-- Kullanmuruseni, -- tyynnytteli O'Hara nöyrästi, tarttuen vihaiseen,
liikehtivään käteen, -- sydämeni on todellakin niin täynnä, että olen
tähän paikkaan tukehtua.
Kitty huomasi, että mies puhuessaan vapisi hänen vieressään.
Mutta vapiseva rakastaja ei sopinut Kitty-rouvan elämänsuunnitelmiin.
Hän oli karkaamistansa ajatellessaan ehkä laskenut saavansa itse hiukan
vavista. Varmasti oli hän tämäniltaisesta matkasta odottanut tulevan
jotakin, mikä kuuluisi hänen kokemustensa muistorikkaimpiin. O'Hara
ujona! O'Haran kieli kammitsassa! O'Haran sormet jäykkinä ja tuskin
rohjeten koskettaa hänen omiansa! O'Hara, tuo iloinen lörpöttelijä,
suljetuin huulin!
Tällaisesta O'Harasta hän ei ollut uneksinut, eikä hän totta puhuen
hänen tuttavuudestaan näin ollen paljoa välittänyt.
-- Mikä sinua vaivaa? -- huudahti hän ääneensä uudessa ärtyisyyden
puuskassa.
-- Ka, -- virkkoi tämä, -- sitä tuskin tiedän itsekään, armahin Kitty.
Oi Kitty, kelpaa kyllä nauraa rakkaudelle ja hauska on lemmellä
leikkiä; mutta kun rakkaus saapuu täydellä todella, se ikäänkuin
tarttuu miestä kurkusta, ja silloin siitä on leikki kaukana.
-- Niin näkyy, -- myönsi Kitty kuivahkosti.
O'Hara puristi kouransa kokoon ja veti vaivaloisesti henkeään.
* * * * *
Ponnistellen, kompastellen silloin tällöin, hytkähtäen lyhyeen raviin
palatakseen taas raisuun käyntiin reipas valjakko oli kiskonut vaunut
suuren ylänteen huipulle vauhdilla, jollaista ei ollut ennen nähty,
mutta joka silti oli verrattain hidasta.
Nyt laskettiin alamäkeä. Ajaja liehutti ruoskaansa. Suhisten kiitivät
pyörät hyvällä tiellä; puolittain avatusta ikkunasta sisään puhaltava
yötuuli leyhäytteli röyhelöä Kitty-rouvan povella ja tanssitti
vallatonta kiharaa herra O'Haran kalpealla otsalla.
Nopean kulun elähdyttävä vaikutus, ruoskan rapsahdukset, kavioiden
hurja poljento, öisen hetken lumo, tilanteen vaaranalaisuus, koko
yrityksen yltiöpäisyys, kaikki tuo yhtyi panemaan lesken iloisen
veren suloiseen liikkeeseen, nousten hänen keveihin aivoihinsa kuin
helmeilevä viini.
Mitä! Pitikö näytelmän kaikkien lisäpiirteiden olla niin täydellisiä ja
sen päähenkilön osoittautua tehtävässään niin surkuteltavan kehnoksi?
Mitä! Hänen, Kitty Bellairsinko, ryöstäisi Bathin kuuluisin elostelija
esiintyäkseen tässä verrattomassa tilaisuudessa yhtä saamattomana,
yhtä mykkänä kuin kokemattomin sileäleukainen nuorukainen? "Niin ei
saa eikä voi olla," virkkoi hän itsekseen. Ja senvuoksi hän muutti
menettelytapojansa.
-- Ka, -- virkkoi hän ääneensä heltyneimmän mielentilansa kuhertavalla
sävyllä, -- ihan varmaan, herraseni, luulisi, että pelkäät minua.
-- Ah niin, Kitty, -- vastasi Denis koruttomasti, -- kyllä minä
pelkäänkin.
-- Hyi, hyi! -- nauroi rouva. -- Ja miten olen sinut niin
säikähdyttänyt? Älä ajattele minua, -- sanoi hän nojaten kasvonsa häntä
kohti mitä viekkaimmin hymyillen, -- muukalaisena, vaan sisarena,
rakkaana, rakkaana serkkuna.
Miehen silmät leimahtivat vuorostaan hänelle. Lesken hilpeä mieliala
sopi yhtä vähän hänen äkilliseen myrskyisen vakavaan intohimonsa
paisumiseen kuin tamburiinin iloinen helinä juhlallisen veisuun
säestykseksi.
-- Minä ajattelen sinua, -- lausui hän, ja hänen äänessään värähti
syvää liikutusta, -- tulevana aviovaimonani.
Näin sanoen lankesi hän polvilleen ahtaalle vaununlattialle ja suuteli
hellästi hänen röyhelönsä poimua, ikäänkuin olisi tietoisena omasta
tulestaan kavahtanut lähempää kosketusta.
Sanalla "vaimo" ei koskaan ollut miellyttävää kaikua herttaisen lesken
korvissa. Se ei loihtinut hänelle viehättävää kuvaa menneisyydestä
enempää kuin tulevaisuudestakaan.
Noiden huulien lausumana, joiden hän olisi toivonut kaikkein vähimmin
mainitsevan häntä sillä nimellä, se herätti hänessä sellaisen sievoisen
raivonpuuskan kuin hän tuskin koskaan oli itselleen sallinut.
-- No, toden totta, onko paholainen päässyt irti! -- huudahti hän. --
Oh, te miehet olette kaikki samanlaisia. Rakastajina pelkkää tulta,
kiihkeitä kuin turkinpippuri, hehkuvia kuin Intian aurinko! Rikki
pamahtelevia kuin silleryviinillä [Samppanjalaji, jota valmistetaan
Silleryn kylässä Ranskassa.] täytetyt pullot. Tyrehdyttämättömiä
puroja... Mutta, kah! Annahan rakastajan vain kuvitella itsensä
puolisoksi, anna toivotun mielitietyn heidän silmissään hahmoutua
varmasti saaduksi aviovaimoksi... Laupias taivas, mikä muutos! Tulen
sijasta saamme jäätä, punaisen, purevan turkinpippurin asemesta
vihreän, viileän kurkun, iloisesti kuohuva sillery korvataan
heikoimmalla oluella tai kaljalla... niin, jopa korpuilla ja vedellä!
-- huudahti Kitty-rouva piesten itsensä entistä kauniimpaan vimmaan. --
Ja jos pelkkä turvallisuuden tunto noin muuttaa rakastajan teissä, niin
onpa vihityllä vaimolla tosiaan hauska tulevaisuus odotettavana! Ei,
kiitos, sir, -- sanoi rouva työkäten kivettynyttä O'Haraa vihaisella
jalalla. -- Minulla on ollut yksi hallainen vesivelli-puoliso, ja se
saa riittää minun eliniäkseni. Jumalan kiitos, ei vielä ole liian
myöhäistä! -- kuohui hän. -- En vielä, sir, ole rouva O'Hara.
Ja suuttumuksensa keskellä ajatteli hän: "Tämä tekee eron Devizesissä
helpommaksi". Mutta siitä huolimatta hän oli yhtä vihainen, että tuo
tomppeli oli pilannut hänen hauskan ajelunsa.
Kun hänen äänensä äkäinen musiikki oli tauonnut, seurasi hetkisen
täydellinen hiljaisuus, jota katkaisi ainoastaan hevosten ja vaunujen
ponnistelu toisen mäen rinnettä ylös. Silloin O'Hara purskahti
eräänlaiseen haavoitetun hellyyden, intohimon ja kiukun karjahdukseen.
Paiskautuen takaisin istuimelleen hän tarttui hurjasti rouvan
ranteeseen, vaikka hänen puristuksensa hurjuudessaankin oli hellä.
-- Miten uskallat, -- huusi mies, -- miten uskallat epäillä
rakkauttani! Hornankin liekit ovat kylmät verrattuina siihen tuleen,
mikä tällä hetkellä povessani palaa. Kuivukoon kieleni kitalakeen,
leikattakoon se suustani, ja älköön se enää koskaan lausuko järkevää
sanaa, iskettäköön minut kuoliaaksi jalkojesi juureen, Kitty, sammukoon
elämäni tähän paikkaan, ellei tämä ole totta kuin evankeliumi! Kuuntele
sydämeni puhetta, -- huudahti hän, painaen vangitsemansa käden entistä
rajummin rintaansa vasten, -- eikö se sano _Kitty, Kitty, Kitty_...?
Se onkin vain kello, jossa sinun nimesi on läppäävänä kielenä!... Ja
sinä ilkut minulle siksi, että minulla on liian paljon haastettavaa
sen sanoiksi pukeakseni! Oi, -- jatkoi herra O'Hara, käyden yhä
äänekkäämmäksi ja liukaskielisemmäksi, -- mitäpä minä voisin sanoa,
kun sydän on noussut kurkkuuni tukkimaan tien? Katsohan, julma nainen;
eikö se syki yksinomaan sinulle, ja etkö sinä tällähaavaa pelkästä
häijyydestä pistele sitä nuppineuloilla? Jumala armahtakoon minua,
että sanon sellaista enkelistä! Katso nyt, Kitty! Onko tämä sydän
mikään kurkku?... Jos olisit sanonut lemmenomena... Oohh, tosiaan,
minä olen oikea viileä kurkku, ja vesivelli virtaa suonissani kuin
tuli!... Naura, madam, se on oikein oivallista leikkiä! Käytä sitä
kurkkua neulatyynynäsi! Kah, kaljaako pursuu haavoista? Kautta sieluni,
-- huudahti hän myrskyisen mielentilansa noustessa korkeimmilleen, --
haluanpa näyttää sinulle, minkä väristä se on!
Puhuessaan hän kurottausi rajusti takaistuinta kohti ottaakseen
miekkansa, ja äkkiä keskeytyen iloisessa hilpeydenpuuskassaan rouva
Bellairs vakuuttautui kylliksi toverinsa tunteiden voimasta estääkseen
hänet tarttumalla häneen käsillänsä ja äännähtelemällä pieniä kauhun
kirahduksia:
-- O'Hara, hullu mies! Jumalan tähden, Denis!
-- Ah! huudahti tämä. -- En ollut sinulle kylliksi kuuma. Sinähän
pelkäät kylmää puolisoa. Ah, Kitty, olet herättänyt nukkuvan koiran,
etkä saa nyt valittaa, ellet voikaan sammuttaa tulta!
Näin sanoen hän kääntyi ja sieppasi hänet syleilyyn, joka tuskin salli
hänelle hengenvetoa kirkaistakseen, jos hän olisi sitä tahtonut ja jos
hänen huulilleen satavat suudelmatkaan olisivat suoneet hänelle aikaa
vastaväitteisiin.
Hänen keveä sielunsa, hänen pintapuolinen luonteensa tempautuivat kuin
jalustaltaan intohimoisen myrskytuulen valtaan, jonka olemassaoloa hän
kaikesta kokemuksestaan huolimatta ei ennen ollut edes aavistanut.
Totta puhuen, niinkuin hän oli arvostellut ihailijansa aivan liian
kylmäksi, huomasi hän hänet nyt aivan liian kiihkeäksi. Hän oli nirso
nainen, elämällä ja rakkaudella herkuttelija, jonka suosion saavutti
ainoastaan hieno, luontevan herkkä kohtuullisuus. Tämä oli hänelle
ilmestys ja samalla varoitus.
-- Herra O'Hara, -- läähätti hän, vihdoin vapaaksi päästyään,
pyristellen kuin kyyhkynen pörrötetyin höyhenin, suuttumuksen ja
pelon vallassa, -- sellaista käytöstä! Että herrasmies saattaakaan
noin unohtaa itsensä! -- Hän tarttui kädellään ikkunan raksiin. -- Ei
sanaakaan, sir, tai annan heti käskyn kääntyä takaisin.
-- Oi, -- huudahti onneton rakastaja, raastaen tukkaansa epätoivoisilla
sormilla ja täyttäen ympäröivän ilman puuterihiuteilla, jotka
välkkyivät hopeisina kuutamossa. -- Sinä ärsytit minut siihen. Ah, älä
pelkää minua, armaani; minuun koskee se kaikkein kipeimmin! Nyt olen
tyyni, Kitty.
Hänen tuskallinen hengityksensä sihisi sanojen välistä, ja hänen
satiinitakkinsa kahisi värähtelevien lihasten liikkeistä.
-- Olen tyyni kuin karitsa, -- toisti hän; -- rintalapsikin voisi
pistää päänsä kitaani... paholainen on minusta kaikonnut, Kitty.
-- Se ilahduttaa minua, sir, -- virkkoi rouva leppymättömänä. Hän
istui kuohuksissa, sulat pörrössä, katseli ulos ikkunasta ja pureskeli
huuliaan.
"On kuutamokin", ajatteli hän, ja kiukun kyyneleet olivat pulpahtaa
hänen silmistään hukattua tilaisuutta ja niin oivallisesti näyttämölle
asetetun draaman täydellistä epäonnistumista muistellessaan. -- Olin
sentään viisas, oi, todellakin viisas, kun järjestin vapautumiseni
Devizesissä!
"Peloitin hänet", mietti O'Hara; ja uljaassa sydämessään hän päivitteli
synnynnäistä rajuuttaan ja teki mitä hienotuntoisimpia ritarillisia
suunnitelmia vastaisuudessa oikealla tavalla helliäkseen rakasta
olentoa, joka oli itsensä hänen haltuunsa uskonut.