Rouva Bellairs lähti aikaisin.
Puettuna tavattoman tyyniin väreihin, leijaillen siveän, äidillisen
arvokkuuden ilmapiirissä hän oli loordi Verneyn mielestä tänä iltana
osoittautunut täysin sopivaksi miniäksi hänen äidilleen.
-- Hirveän yksitoikkoinen, -- lausui lady Flyte kauniin lesken
käytöksestä.
Pyörähdeltyään gavotin loordi Verneyn kanssa hän ei ollut enempää
tanssinut, vaan istui puoli tuntia tuolilla lähinnä lady Mariaa, joka
antoi hänen katsella parempia päiviä nähnyttä lapaluutansa ja osoitti
sellaista läpitunkematonta kuuroutta, että Kittynkin peloton tarmo
siitä masentui.
Kun Verney oli hoivannut hänet kantotuoliin, hän vaati, että nuori
pääri sallisi hänen mennä saattamatta kotiin.
-- Tosiaankin, -- sanoi hän, minä -- pyydän sitä, vieläpä käskenkin.
Ihmiset puhuvat niin paljon tässä humuisessa paikassa, ja eikö sinun
ole huolehdittava iäkkäästä tädistäsi? Olen varma, -- lisäsi Kitty
hurskaasti, -- että rakas äitisi sitä haluaisi.
Loordi Verney alistui. Hän ei epäillyt, että äitinsä todellakin
täydellisesti yhtyisi sellaisiin tunteisiin ja siunasi Kittyään tämän
suloisesta järkevyydestä.
Hyvää yötä siis, sanoi rouva pistäen sievät kasvonsa ulos ikkunasta,
hyvin hellästi ja lempeästi hymyillen.
-- Hyvää yötä, -- vastasi toinen, tehden nuoren, sirosti kömpelön
kumarruksensa.
Kitty-rouva kylläkin odotti kuulevansa hänen askeltensa seuraavan
kantajia, sillä hän ei ollut voinut pidättyä liehtomasta viehättävintä
tenhoaan tuohon lähtökatseeseen. Mutta mikään muu ei häirinnyt kadun
hiljaisuutta kuin kantajien tahdikas, hoippuva poljenta.
Samalla sekä pettyneenä että keventyneenä hän nojautui taaksepäin
istuimellaan.
"Mitä, eikö kipinääkään jälellä", ajatteli hän, "siitä hehkuvasta
liekistä, joka aamulla oli niin helppo sytyttää! Oikein tyypillinen
brittiläinen aviomies. Päästyään sinusta varmuuteen otus pöyhistelee
luottaen isäntävaltaansa kuin kukko kanalaumassaan. Herra Jumala",
sanoi hän tuntien puistatusta, "vähällä olin jo joutua kiikkiin! Me
naiset olemme taipuvaiset uskomaan, että hyvin nuoret miehet ovat kuin
hyvin nuoret herneet, mitä vihannampia, sitä möyheämpiä ja parempia.
Sitävastoin", huoahti rouva, "ne muistuttavatkin nuorta viiniä, jonka
kypsymättömyydestä turhaan etsimme voimaa; se nousee kyllä päähän, vaan
ei virvoita ruumista ja maistuu äitelältä".
Hän huoahti taas ja sulki silmänsä, odotellen herkullisen tyynesti
uhkaavaa onnettomuutta.
Herra O'Hara toimitti tehtävänsä todellakin niin rivakasti, että
rouva Bellairsin täytyi uskoa hänellä olevan aikaisempaakin kokemusta
sellaisessa.
Sovitussa pimeässä kulmauksessa kaksi verhottua henkilöä, jotka
kumpikin valitsivat kummastuneen kantajan, tarttuen mieheensä
tavattoman veljellisellä puristuksella, näytti hämärässä valossa niin
täydellisiltä roistoilta, että parkaiseminen kävi Kitty-rouvalta aivan
luonnollisesti -- jopa oli hänelle vaikeata hillitä hätähuutonsa
tarpeellisen varovaisuuden rajoihin.
Ja hänen sydämensä sykähteli pelon tunnelmasta, joka oli kyllin
vakuuttava luomaan hänen mielessään suloisen harhakuvan, kun hän
havaitsi itseään käsivoimin nostettavan pesästään ja nopeasti
kannettavan tiukassa ja voimakkaassa syleilyssä pimeän läpi.
-- Oi, oi, oi! -- äännähti rouva sointu väriltään vaihtelevan sarjan
pikku parahduksia.
"Laupias taivas", ajatteli hän itsekseen, tuntien voimakkaan
jysähdyksen sydämessään ja kummastellen ryöstäjänsä äänettömyyttä,
"entä jos se sittenkin olisi joku muu?"
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä vilkkaalla irlantilaisella
murteella lausuttu kuiskaus hänen korvaansa poisti kaiken epäilyksen.
Olette unohtanut naarmut, rakkaani, sanoi O'Hara laskiessaan
hellävaroen aarteensa vaunujen pieluksille.
Tässä Mahoney ja hänen toverinsa, joka rakenteeltaan ja käynniltään
omituisesti muistutti urheilevan markiisin kuuluisia miekkailijoita,
riensivät juoksujalkaa asettumaan paikoilleen. O'Hara hyppäsi
ajopeleihin, ajuri kohotti ruoskaansa, ja valjakko, jota Phoebus olisi
voinut kadehtia, karahti uljaaseen juoksuun Milsom-katua pitkin.
* * * * *
Hiukan vaivaloisesti vetäen henkeään äskeisen kuristuksen jälkeen
kantajat tuijottivat hämmästyneinä katua pitkin poistuvaan ratisevaan
varjoon ja sitten jälleen uudessa kummastuksessa keltaiseen
kultapuntaan, joka oli pistetty heille kouraan ja nyt kimalteli heidän
kämmenellään.
Sitten levisi hymyily samanaikaisesti molempien rehellisille kasvoille.
-- Kummallinen juttu, -- sanoi ensimäinen, höllentäen ja uudestaan
järjestäen kaulahuivinsa. -- Jumaliste, kylläpä se pieni rouva kirkui!
-- Antaisin niitten kaikkien kirkua samaan hintaan, -- vastasi toinen,
pistäen kolikon taskuunsa ja palaten paikalleen kantotuolin perään. --
Mutta kuules, Bill, meitin pitää mennä ilmoittamaan tää kauhea rikos...
Huh, mitä hittoa se oli?
Vihlova valitus oli kajahtanut yössä, melkein kuin hänen kyynäspäänsä
vierestä. Se kierteli kaameassa poljennossa ja haihtui aavemaisesti
avaruuteen.
-- Se... se oli kaiketi vain sairas kissa, -- änkytti ensimäinen
kantaja ja tavoitti huomattavalla kiireellä kantotuolin salkoja.
-- Oo... oo... oo... oo, -- voihki ääni, -- voi minun emäntääni! --
Kuului kahinaa ja jalkojen kapsetta, ja: -- Taivas varjelkoon, mitä te
kunnottomat olettekaan tehneet! -- huusi rouva Bellairsin uskollinen
palvelijatar, tuiskahtaen kuin tuulenpuuska Bond-kadun pimeimmästä
varjosta ja törmäten lähempään kantajaan, jolle hän antoi hyvin
tähdätyn läimäyksen saalillaan ja lisäksi pari kynnen raapausta. --
Kurjat miehet, hirviöt, olette antaneet ryöstää emäntäni! Voi, voi
minun onnetonta emäntääni! -- kirkui Lydia halkaisten huudoillaan öisen
ilman.
* * * * *
Tuskin oli Kitty-rouvan kantotuoli lähtenyt Seurahuoneen edustalta, kun
lady Standishin kyytikärryt vierivät ratisten esille kulman takaa.
Loordi Verney, joka juuri oli menossa takaisin sisälle, pysähtyi
uteliaisuudesta ja ihmeissään katselemaan, kuka vieras saapui noin
epätavallisissa ajopeleissä. Tuntiessaan lady Standishin hän jonkun
verran hämmästyi ja nolostui, mutta ei mielestään voinut olla astumatta
palvelija- ja kantajajoukon lävitse ja tarjoamatta kättään.
-- Oi, loordi Verney, -- sanoi Julia hartaasti kuiskaten, -- olkaa
hyvä ja viekää minut tätinne luo, sillä olen kovin hänen apunsa ja
neuvojensa tarpeessa. Viekää minut heti hänen luokseen, -- pyyteli
rouva-rukka yhä kiihtyneempänä.
He kulkivat hienosti puetun väkijoukon välitse, Julian tuntematta
ketään tuttavia, kuulematta huomautuksia tai naurunvirskunaa
ympärillään; Verney taasen koki nuoriin ytimiinsä asti vaikutuksen,
jonka rouvan matkapuku ja hajamielinen ilme tekivät.
"Jospa olisin taas Verneyn linnassa", -- ajatteli hän ja havaitsi, että
tämä toivomus oli jo kauan itänyt hänen rinnassaan.
Nyt lady Maria ei kaivannut puhetorvea. Leskirouva sai kuulonsa
takaisin niin nopeasti kuin olisi ihme tapahtunut.
-- Oi, lady Maria! -- huudahti Julia ojentaen hänelle molemmat kätensä,
voimatta hillitä kyyneliään. -- Oi, lady Maria, sir Jasper on jättänyt
minut, minä olen huutavassa hukassa! Olen kuullut hänen lähteneen
Devizesiin. Minun täytyy häntä seurata. Te olette äitini vanhin ystävä;
tahdotteko tulla mukaani tukemaan ja suojaamaan minua?
Pienestä piiristä kuului mielenkiinnon sorinaa. Lady Maria nyökkäili
ympärilleen ihastuneena tilanteesta; mieluisessa uteliaisuudessaan
kohotellen harjaansa muistutti hän Kitty-rouvan kakadua enemmän kuin
koskaan.
-- Pikku-rukka, nuori pikku-rukka, -- sanoi hän taputtaen lady
Standishin kättä; -- äitisi vanhin ystävä, aivan niin... aivan oikein
ja sopivaa, että tulit minun luokseni. Ja sir Jasper on siis jättänyt
sinut; sir Jasper on siis mennyt. Ja kenen kanssa, rakas ystävä?
Lady Maria hartaasti uskoi lausuneensa nämä viime sanat vienolla
sivukuiskauksella; mutta hänen haudankolea bassonsa ei koskaan
ollut kaikunut selvemmin. Lady Standishin heikko ehkäisevä
paheksumishuudahdus upposi kuitenkin täydellisesti uuteen, kimeiden
naisäänien viiltelemään meluun, joka nyt nopeasti lähestyen nousi
Seurahuoneen eteisestä.
-- Mylord Verney! Emäntäni! Missä on mylord Verney? -- vaikeroitsi
hätääntynyt Lydia, joka kaikesta sydämestään nautti esittämästään
osasta.
Sata ääntä kertasi huudon; hämmästyttävä uutinen kulki ryhmästä
ryhmään: "Kaunis leski on viety pois! Rouva Bellairs on ryöstetty!" Ja
sitten kuului vuorolauluna vastakkainen melu: "Lady Standish etsii sir
Jasperia!"
Sillävälin Lydia käsiään väännellen ja traagillisen murheen
liikuttavimmalla äänellä, jossa hän parhaan muistinsa mukaan matki
rouva Susanna Cibberiä, kertoi surullista tarinaansa mykälle ja
erilaisista mielenliikutuksista tukehtuvalle loordi Verneylle.
-- Hän paiskasi onnettoman emäntäni pyörtyvänä ja parkuvana vaunuihin
ja "Ajakaa lemmon vauhtia!" huutaa roikale ukkosäänellä kuskille.
"Pieksen teidät omalla ruoskallanne ja sitten hirtän teidät sillä
vaunujen aisaan", sanoo hän, "ellette ole ennen puoliyötä Devizesissä!"
-- Devizesissä! -- parahti lady Standish. Takertuen Lydian lauseeseen,
jonka jokainen sana vahvisti hänen sydämessään herännyttä kauheata
aavistusta, hän ei nyt enää voinut epäillä onnettomuutensa todellista
laajuutta.
-- Oi, loordi Verney, pelastakaa emäntäni! -- piipitti Lydia, ja hänen
yhä toistuva läpitunkeva äänensä kuului ylinnä yleisessä kuorossa.
Mutta nyt kumahti jälleen lady Marian basso.
-- Enkö sitä sanonut? -- huusi hän voitonriemuisena. -- Harry, tekisit
viisaimmin, kun menisit nukkumaan! Kyllä sinä hänestä nyt olet päässyt.
Julia, rakkaani, älä pyörry; tavoitamme heidät vielä Devizesissä.
Kunpa joku käskisi tuota lutkaa lopettamaan kirkumisensa! Tule, Julia!
Sinulla on tietääkseni kiesit. Onneksi on asuntoni lähellä; käymme
noutamassa Burrellin ja annamme hänen ratsastaa takana väkipyssyineen.
Lapsi, jos menet tainnuksiin, pesen käteni koko asiasta. Me nipistämme
heidät, sanon sinulle, kunhan vain reipastaudut.
-- En minä mene tainnuksiin, -- virkkoi lady Standish purren hampaansa
tiukkaan.
* * * * *
Loordi Verney havahtui äkkiä tietoisuuteen siitä, että häntä oli
hirveästi loukattu ja että hän oli vimmatun vihainen. Sopertaen
epäselviä sanoja vaati hän kostoa jumalilta ja ihmisiltä. Kyytikärryt,
hei, ja pistooleja hetimiten! -- Miekkani! -- huudahti hän hapuillen
säilää, joka kuitenkin Bathin kuolemattoman juhlamenojen toimitsijan
säännösten mukaan tässä hienossa seurassa oli poissa luonnollisesta
paikastaan hänen jalolta kupeeltaan.
-- Tule kanssani, -- huudahti kapteeni Spicer, taputtaen kiihtymyksen
puuskassa suojelijaansa olalle. -- Minä seison tietysti puolestasi,
poika! Tarvitset todistajan. Jumaliste, -- kerskasi herttainen
kapteeni, -- ennen kukon laulua varrastamme sir Jasperin maksan.