-- Jos suvaitsette, mylady, -- sanoi Megrim-rouva, -- haluaisin jättää
teidän armonne palveluksen.
-- Mitä? -- huudahti lady Standish, havahtuen äkkiä raskaasta,
tuskallisesta unesta ja nojaten olkapäähänsä katsahtaakseen
kummastuksesta räpyttävillä silmillään vaimon suuttumuksesta
punoittaviin kasvoihin. Lady Standish näytti hyvin sievältä ja
nuorelta, rouva-rukka, hänen puolittain puuteroidut hiuskiharansa
valahtelivat epäjärjestyksessä yömyssyn pitsien alta, ja hänen pehmeät
sinisilmänsä kuvastivat hämmästynyttä surua kuin peljästyneen lapsen.
Megrim katseli häntä kylmästi; ja hänen vanhanpiian-sydämensä kovettui
hänen rinnassaan.
-- Ei, armollinen rouva, -- sanoi hän tuhahtaen siveellisesti nenäänsä,
-- minusta tuntuisi, että en täyttäisi velvollisuuttani hänen armoansa,
äitiänne, enkä omaa halpa-arvoista itseänikään kohtaan, jos viipyisin
synnin avustajattarena tuntiakaan kauemmin kuin minun täytyy.
-- Hyväinen aika, -- ihmetteli lady Standish, vaipuen väsyneesti
voihkaisten takaisin pieluksilleen, -- pitäkää toki suunne kiinni,
ihminen, ja antakaa minun levätä! Vetäkää verhot takaisin ikkunaan.
Voi, kuinka päätäni kivistää!
-- Hyvä on, mylady, -- huudahti Megrim kuohahtaen ylimpään vimmaan. --
Koska olette niin paatunut, mylady, ettei edes taivaan merkki voinut
sulattaa sydäntänne... tarkoitan sitä Jumalan miestä, kunnianarvoisaa
piispaa (oi, hän on niin hurskas herrasmies!); ja, mylady, minä ja
Tremlet-rouva katselimme ruokahuoneen ikkunasta, mitenkä hän tästä
syntisestä talosta lähtiessään pudisti tomun jalkineistaan; niin,
ellei tuo henkilöittynyt vanhurskaus voinut teidän armoanne käännyttää
oikealle tielle, miten saatan toivoa, että kuuntelisitte Herran ääntä
minun huuliltani?
-- Megrim, pitäkää suunne kiinni, -- sanoi hänen emäntänsä harvinaisen
vihaisesti, -- asettakaa verhot eteen ja menkää tiehenne!
Raivosta vapisevin käsin Megrim-rouva tarttui ikkunaverhoihin, vetää
rapsahduttaen niitä tankoa pitkin. Sitten astui hän hapuillen lady
Standishin vuoteen viereen ja seisoi muutamia sekunteja tähystellen
häntä häijysti pimeän halki.
-- En olisi sitä uskonut, mylady, -- sihisi hän kaameasti kuiskaten,
-- vaikka minun todellakin olisi pitänyt tietää, että sir Jasperin
kaltainen herrasmies ei aiheettomasti olisi noin sydäntynyt. Mutta
tunnette minua väärin luullessanne, että voitte käyttää minua
välikätenä riettaissa hommissanne! Oi, -- siunaili hän jäykän
pöyristyksen puistattamana, -- tunnen itseni kuin piellä tahratuksi
siitä, että nämä sormet ovat tositeossa koskettaneet sellaista kirjettä!
-- Jumalan tähden, -- voihki rouva pieluksiltaan, -- mistä te nyt
puhutte?
-- Mylady, -- vastasi Megrim haudankolkolla äänellä, -- kun se heilakka
kasvot hilkkaan verhottuina niin häikäilemättömän rohkeasti tuli
kysymään minua tänä aamuna, sanoen tuovansa rouvalle korjattavina
olleita pitsejä, jotka hänen muka oli välttämättömästi jätettävä
minun omiin käsiini, niin tunsin epäluuloa sydämessäni. Se oli kuin
enkelin varoitus. Sitäkin enemmän kun armollisen rouvan pitsejä ei ole
palastakaan viety korjaajalle siitä asti kuin tänne tulimme.
-- Auta armias, kuinka te hourailette, Megrim! En käsitä tyhmästä
kertomuksestanne tuon taivaallista. -- Kyyhkynenkin nokkii.
-- Hoo, niinkö, mylady! Ettekö tosiaan? Ehkä armollinen rouva käsittää
paremmin, kun kerron teille, että sillä röyhkeällä olennolla ei ollut
ensinkään pitsejä... vaan kirje. "Antakaa se rouvallenne salavihkaa",
sanoi hän, "älkääkä millään muotoa salliko sir Jasperin sitä nähdä".
-- No, tuokaa se minulle, -- käski lady Standish, -- ja pitäkää suunne
kiinni ja menkää sullomaan matkalaukkujanne niin pian kuin tahdotte.
-- Hohhoo, mylady, -- huudahti horjahtamaton Megrim katkerasti
naurahtaen, -- toivoakseni tunnen kristillisen velvollisuuteni
paremmin. Omantuntoni ääntä noudattaen minä vein kirjeen isännälleni.
Ja nyt, -- lopetti hän kimeällä kikatuksella, -- menen järjestämään
matkalaukkuni.
Hän pysähtyi kuitenkin riemuitakseen lady Standishin peljästyksen
ja tuskan purskahduksesta. Mutta vuoteelta ei kuulunut mitään
merkkiä, ei edes pienoista läähätystä. Ja niin täytyi Megrim-rouvan
poistua siveellisiä matkalaukkujansa täyttämään, saamatta edes tätä
lähtölohdutusta.
Tahrattoman omantuntonsa patjoilla leväten ja turtuneena uusia
ikävyyksiä vastaan epätoivoisesti mietiskellessään, että nyttemmin
ei mikään voisi tehdä hänen ja hänen puolisonsa välistä selkkausta
paljoakaan pahemmaksi, lady Standish ei yrittänyt ratkaista uutta
arvoitusta, vaan sulki päättävästi väsyneet silmänsä tämän maailman
huolilta ja vaipui vähitellen uneen jälleen.
* * * * *
"Tavoitan heidät itse teosta", sanoi sir Jasper. Tällä kertaa ei ollut
mitään epäilystä enää: hänen kädessään oli todistus rypistyneenä ja
lepattavana. Hän luki sen uudestaan ja yhä uudestaan jonkinlaisella
kaamealla ilolla. Osoitteettomana, sinetittömänä, paitsi hupsua Amorin
kuvalla merkittyä vihreätä suulakkaa, asiakirja, jonka vanhan Megrimin
ankara velvollisuudentunto oli jättänyt hänelle, sensijaan että se
olisi toimitettu hänen syylliselle vaimolleen, oli kyhätty aivan
samalla rohkealla käsialalla kuin se pahoin rutistunut paperiarkki,
mikä tälläkin hetkellä poltti häntä povitaskunsa läpi kuin Espanjan
kärpänen.
"En ole saanut unen hituistakaan silmiini haaveillessani sinusta,
rakkaista rakkahin, joka niin pian tulet omakseni vihdoinkin! Vaunuja
vetämään, armaani, saamme sellaiset hevoset, että itse Phoebus olisi
niitä kadehtinut. Ja ellet vain jää saapumatta, niin kiidämme pian
yön varjojen halki... pelkän onnen ja rakkauden maailma edessämme.
Olisin sydämessäni valmis siunaamaan sitä hupsua vaivaista, jonka
nimi jääköön mainitsematta; sillä ellei herttaisimpani olisi häneen
väsynyt, niin ehkä häntä ei koskaan olisi saanut syleillä hänen oma
uskollinen
Punakiharansa.
J.K. Varaan Mustan Karhun majataloon Devizesissä meitä odottamaan niin
oivallisen valjakon kuin Englannista on saatavissa (lukuunottamatta
hevosia, joilla ajamme sinne). Meidän pitäisi saapua ennen keskiyötä,
ja siellä on oleva kauniille morsiamelleni katettuna pieni herkullinen
illallinen... siksi aikaa kun hepoja vaihdetaan. Ah, rakkaani, kuinka
riemullista!"
Kuvaamattomia olivat ne erilaiset ilmeet, jotka välähtelivät sir
Jasperin kasvoilla hänen kerta toisensa perään lukiessaan tätä
teeskentelemätöntä kirjettä. Milloin hän puri hammastaan, milloin
puhalsi musertavan halveksumisen kuorskahduksia komean kyömynenänsä
sieraimista, milloin taas mitä murhaavin irvistys kamalasti väräytteli
ja raoitteli hänen täyteläisiä huuliaan.
"Haha", nauroi sir Jasper, "mutta kenties hupsu vaivainen antaa sinulle
syytä muuhunkin kuin siunauksiin, herra Porkkana! Ja luulen, madam,
että kaunis morsian tapaa Devizesissä jotakin vaikeammin sulavaa kuin
se pieni illallinen on! Siihen asti kärsivällisyyttä!"
Hän käänsi kirjeen kokoon, asetti sen povitaskuunsa toisen viereen ja
vielä kerran hän pienellä karjahduksella huudahti: "Kärsivällisyyttä!"
* * * * *
-- No, Lydia? -- tiedusti rouva Bellairs. Hän oli juuri lopettanut
suklaatinsa ja hohti kuin ruusu pieluksiensa keskellä.
-- Niin, madam, -- vastasi Lydia vielä läähättäen juoksustaan, --
saatoin kirjeen varmasti perille. Annoin sen Megrimin omiin käsiin ja...
-- Ja voitko luottaa siihen, -- virkkoi rouva hymyillen tälle
huvittavalle ajatukselle, että hän vie sen suoraan sir Jasperille?
-- Oh, totta kai, hyvä rouva, tietysti. Sanoin sille happamalle,
rumalle, vanhalle mirrille, että jos se vain vilahdukseltakin sattuisi
hänen isäntänsä silmiin, niin lady Standish joutuisi hukkaan.
Olisittepa nähnyt, miten hän sen sieppasi, madam!
-- Lydia, -- sanoi hänen emäntänsä katsellen häntä ihaillen, --
epäilen, olisinko itse sitä uskaltanut; sinä olet rohkea tyttö! Mutta
ka, jos jotakin menee hullusti, tiedät, että ruusunvärinen turkisviitta
jää pukimoni naulaan.
-- Älkää peljätkö, madam, -- virkkoi Lydia, hiljaa myhäillen itsekseen,
vetäessään emäntänsä pitkää vaaleanpunaista silkkisukkaa käteensä ja
käännellessään sitä asiantuntemuksella puolelta toiselle etsiäkseen
näkymättömiä vikoja, -- turkisviittaa voin jo katsella omanani.
-- Mutta, ajattelehan, oliko sir Jasper kotona? -- tiedusteli rouva
Bellairs hetkisen mietittyään.
-- Olen varma siitä, -- vastasi Lydia voitonriemulla, luoden sukan
kädestään. -- Pidin parhaana mennä sisälle tallirakennuksien puolelta,
madam, ja kuulin, että sir Jasper ei ollut lähtenyt talosta senjälkeen
kun sattui se pieni... se pieni kohtaus piispan kanssa, tiedättehän,
madam. Mutta kaiken iltaa ja kaiken aamua hypitytti hän Williamia ja
Josefia (ne ovat renkien nimet, madam) viemässä sanaa piispan asuntoon.
-- Oh, -- huudahti Kitty, potkaisten erinomaisen huvitettuna pienet
varpaansa silkkisen kirjopeitteen alle, -- ja mitähän se piispa
vastannee?
-- Lähettää kirjeen avaamatta takaisin joka kerta, madam, piirtäen
aina jotakin kotelon selkäpuolelle. Se kirjoitus, William sanoo, juuri
saakin sir Jasperin raivoon.
-- Oh, oh, oh! -- äänteli Kitty-rouva heikosti, kierien pieluksillaan.
Lapsi, sinä ihan nikahdutat minut!... No, toimeen siis! Tiedäthän
tehtäväsi tänä iltana?
-- Tuskin olette lähtenyt Seurahuoneelle iltasella, madam, kun minä
vien kirjeen lady Standishille, ja tällä kerralla annan sen itse hänen
omaan käteensä ja, jos on tarvis, suostutan hänet seuraamaan neuvoanne,
madam.
-- Oikein, tyttö; sinä saat sen turkooseilla koristetun
kultamedaljongin...
-- Kiitoksia, madam. Ja sitten minun on riennettävä täyttä vauhtia
Bond-kadun ja Hiljaisen kadun kulmaan, missä pidän varalla, kun
herrasmies teidät ryöstää mukaansa. Ja senjälkeen...
-- Muista odottaa, kunnes vaunut ovat kunnolleen lähteneet.
-- No, totta kai! Kun olette ehtineet turvallisesti Lontoon maantielle,
menen hälyttämään ihmiset Seurahuoneella.
-- Älä unohda ensin kysyä loordi Verneytä.
-- Oh, enpä tietenkään, madam. "Emäntäni on ryöstetty pois, on
ryöstetty pois! Auttakaa, auttakaa, mylord!" olen sanova. Oh, madam,
kyllä minä kirun niin että kuuluu, olkaa huoleti.
-- Muista myöskin, -- varoitti hänen emäntänsä, käyden hetki hetkeltä
hilpeämmäksi, muista sanoa, että kuulit ryöstäjän mainitsevan matkaa
Lontooseen Devizesin kautta.
-- Ka, madam, -- toimitti Lydia, -- ajattelin sanoa, että hän ensiksi
paiskasi teidät pyörtyneenä vaunujen patjoille; sitten hän astuen itse
ajopeleihin ärjähti ajajalle hirveästi kiroten: "ellette ole ennen
kahtatoista Devizesissä, pieksen teidät omalla ruoskallanne ja sitten
hirtän teidät sillä aisaan!"
-- Aha, haha, Lydia, -- nauroi hänen emäntänsä.
-- Näen, että minun täytyy lahjoittaa sinulle kultaketjutkin, mihin sen
medaljongin ripustat. Mutta, hyvä lapsi, -- lisäsi hän varoittaen, --
älä vain liioittele osaasi.