-- Ja nyt, lapsi, mitä kaupungilla puhutaan? -- kysyi rouva Bellairs.
Yöt olivat kylmiä ja pölkky rätisi uunissa. Kitty oli mitä hauskimmassa
kotipuvussa ja ojensi punaiseen tohveliin verhotun jalan keveästi
liekkiä kohti.
-- Ka, madam, -- virkkoi Lydia hermostuneilla sormilla irroittaessaan
toisen puuteroidun hiuskierukan ja kutrin toisensa perään, -- kaiken
aamua puhuttiin sir Jasperin ja eversti Villiersin kohtauksesta
Hammerin kedolla. Ja koko iltapäivän... -- Tyttö pysähtyi harja kädessä.
-- Koko iltapäivän? Kerro, lapsi. Tiedät, -- sanoi hänen emäntänsä
hurskaasti, -- että minun täytyi viettää koko iltani rakkaan ystävän
sairasvuoteen ääressä.
-- Niin, madam, -- sanoi neitonen, -- ei puhuta mistään muusta kuin
teidän omasta avioliitostanne nuoren loordi Verneyn kanssa.
-- Herran tähden, tyttö, -- parahti rouva, -- älä toki iske päähäni
niin kovaa niillä harjaksilla! Mikä sinuun on tullut? Ja mitä ihmiset
asiasta ajattelevat?
-- Ka, madam, -- virkkoi hänen Abigailinsa, käsitellen harjaansa
pehmeämmin ja sallien kiihtymyksensä ilmetä vain äänen terävässä
värähdyksessä, -- mylord Verneyn palvelija sanoo säälivänsä sitä, jonka
täytyy mennä asumaan vanhan aatelisrouvan luo Verneyn linnaan.
-- Haa! -- äännähti Kitty ja hymyili onnittelevasti itselleen
käsikuvastimeen.
-- Ja herra Burrell, madam (hän on lady Marian hovimestari ja viisas
vanha herrasmies onkin) sanoo, että häitä ei tule, madam, sillä yhtä
vähän hänen oma rouvansa kuin Verneyn kartanon rouva sitä sallisivat,
madam.
-- Oh, vai niin, -- huudahti rouva Bellairs jäykistyen, -- siinäkö
kaikki, mitä he siitä tietävät! Lydia, sinä petollinen, nenäkäs tyttö,
miten rohkenet minulle sellaista juttua kertoa?
-- Pyydän nöyrimmästi anteeksi, madam, -- vastasi Lydia, tuhauttaen
nenäänsä. -- Kyllä minä sen sanoinkin herra Burrellille, että jos te
todenteolla tahtoisitte ottaa puolisoksenne sellaisen pojanhoukkion
kuin loordi Verneyn (anteeksi, madam, varmaan hänestä tulee hyvin siro
nuori aatelismies, jahka hänen partansa alkaa kasvaa), niin ei suinkaan
mokoma kuuro vanha kissa kuin hänen emäntänsä kykenisi sitä estämään.
Ja minä sanoin loordi Verneyn palvelijalle, sille hävyttömälle
lurjukselle, madam, että te pian opettaisitte leskirouvalle, mitä hänen
rauhaansa tulee, kun kerran pääsisitte Verneyn linnan haltiattareksi.
-- Niin, niin, -- virkkoi rouva leppyneenä, -- ja mitä muut tuttavasi
Bathissa puhuvat?
-- Kartanonherra Juniperin ylikuski sanoo, että hänen isäntänsä
joisi itsensä kuoliaaksi yhtä varmasti kuin kananmuna kolhauksesta
särkyy niin pian kuin hän näkisi teidän kuuluvan toiselle, madam.
Hän on nauttinut hirvittävät määrät madeiraa siitä asti, kun hän
kuuli uutisen. Ja markiisin juoksupalvelija sanoo, että "lady Flyte
järjestää nyt kaikki oman päänsä mukaan", sanoo hän, "sillä armollinen
rouva ei kelpaa edes pitämään kynttilää leskelle"; suokaa anteeksi
kielenkäyttö, hän ei parempaa osaa, hänen voimansa on enimmäkseen hänen
säärissään, madam. Ja herra Staffordin kilparatsastaja sanoo, madam,
että hänen mielestään te olette nainen, jota ei enää koskaan valjasteta
pariaisoihin.
-- Sanoiko hän todellakin niin! -- huudahti rouva Bellairs miettivästi.
-- Ja mitä sinä, tyttöseni, itse sanot?
-- Ka, -- virkkoi neitonen, ja harja vapisi hänen emäntänsä kiharilla,
-- minä sanon, madam, että jos sellaisen uhrauksen teette, te, joka
olette niin nuori, niin viehättävä ja niin ihailtu, toivon nöyrästi,
että valitsisitte jonkun eloisamman miehen kuin mylord Verneyn.
-- No, kenet? -- kysyi rouva Bellairs hyväluontoisen härnäävästi. --
Ketä sinä sitten suosittelisit? Mitä sanoisit markiisista, Lydia?
-- Oh, madam! Hänen armonsa on todellinen aatelismies, kuten kaikki
nyrkkeilykilpailijat myöntävät, ja parempi kukkotaistelun tuomari,
sanoo kilpalintujen harjoittaja herra Bantam, ei koskaan ole ilmaa
hengittänyt, olkoon hän sitten juovuspäissä tai selvänä; ja selvänä
ollessaan, madam, hänestä epäilemättä tulisi niin hyvä puoliso, että
sellaista harvoin tapaa.
-- Niin, niin, tyttö, riittää jo hänestä. Mitäs herra Staffordista
sanoisit?
-- Oo, herra Statford, madam, on komea herrasmies; hän ei tarvitse
rahtuakaan täytettä sukissaan, ja hänen silmänsä voisi katseellaan
houkutella sydämen ponnahtamaan rinnasta! Ja jos te vain vähänkin
häntä ajattelisitte, niin saisittepa nähdä hänen antavan passit sille
korealle ranskalaiselle muotikauppiaalle. Hän on hyvin uskollinen
herrasmies, -- sanoi Lydia-neiti hiukkasen ilkeästi.
-- Puh, -- huudahti rouva, työntäen tuolinsa etäämmälle takkavalkeasta,
-- kylläpä sinä jaarittelet joutavia! Ja sanohan, mitä sinun viisautesi
herra O'Harasta tuumii?
-- Herranen aika, madam, huudahti vilpitön tyttö, -- hän on se
herrasmies, joka tavattiin lady Standishin uutimien takaa.
-- Ellet olisi täydellinen hölmö, -- kivahti leski, -- et toistaisi
sitä _järjetöntä_ juttua, vielä vähemmän odottaisit minun sitä uskovan.
Herra O'Hara ei ole koskaan edes puhutellut lady Standishia.
Tarkkavaistoisen tytön huomio kiintyi hänen emäntänsä tavattoman
lämpimään äänensävyyn. Hän vilkaisi nopeasti rouvan kuvastimesta
heijastuviin kasvoihin eikä vastannut mitään.
-- No, -- rohkaisi rouva Bellairs, -- mitä muuta sinulla on häntä
vastaan? Eikö hän ole komea, lapsi?
-- Komea kylläkin, madam, niiden silmissä, jotka rakastavat punaista
tukkaa.
-- Ja iloinen sekä hyvä seuranpitäjä?
-- Oh, madam, siinä ei häntä kukaan voita, kuten puolet Bathin
veijareista tietävät.
-- Haa... tarkoitat kai, että hän on hyväluontoinen?
-- Hän ei luullakseni eläissään ole vastannut kieltävästi kellekään
miehelle tai naiselle.
-- Ja sitten? -- huudahti hänen emäntänsä ärtyisästi.
-- Ja jalomielinen, -- kaakatti Lydia ihastuksissaan pilvestä, jonka
hän näki laskeutuvan kuvastimen heijastamalle otsalle, -- avokätinen,
madam. Herra Mahoney, hänen omituinen palvelijansa, on kertonut
minulle monet monituiset kerrat, niin on, madam, että ainoa keino,
millä hän saa itse käytetyksi palkkansa, josta hän silti tosin harvoin
näkee kolikon syrjääkään, on tuhlata rahat heti, sillä isäntä on niin
antelias, että lahjoittaisi vaikka takin palvelijansa seljästä.
-- Tiedän varsin hyvin, -- sanoi Kitty ylevästi, -- että herra O'Haran
tilukset Irlannissa ovat hiukan rasitettuja kiinnityksillä.
-- En tiedä, miksi ne sitä nimittävät, madam, -- virkkoi Lydia
kimeästi. -- Viimeisten kahdentoista kuukauden kuluessa vanha loordi ei
ole nähnyt äyriäkään vuokrarahoista. Viime vuonna he elivät tauluilla.
Ja nyt kuuluvat myyskentelevän hopeakalujaan. Mutta, madam, mitäpä
siitä, kuten Mahoney sanoo, herra O'Haran kaltainen iloinen nuori
mies välittää? Hän on tosiaan sitä lajia miehiä, niinkuin Mahoney
minulle juuri eilen sanoi, jotka saatuaan suuren omaisuuden maanantaina
turvautuvat panttilainakonttoriin lauantaina.
-- Menehän nukkumaan, Lydia, -- huudahti rouva Bellairs nousten äkkiä;
-- olet tehnyt minut puolikuuroksi lörpötyksilläsi.
Yksikseen jääneenä pikku rouva istahti takkavalkean eteen alakuloisessa
mielentilassa.
"Sitä lajia, jotka saatuaan suuren omaisuuden maanantaina turvautuvat
panttilainakonttoriin lauantaina... Pelkään, että se on totta. Mutta
hän näkyy rakastavan minua, Denis-parka! Totisesti", jatkoi hän
mietiskelyään, "hän on heistä kaikista ainoa, jota voin _sietää_. Niin,
minä voisin sietää Denistä erinomaisen hyvin... ainakin jonkun aikaa.
Ja nyt", sanoi hän, "mitä on tehtävä! Oh, en millään muotoa tahtoisi
riistää häneltä iloa karata kanssani! Se on ainoa säädyllinen keino
rikkoa suhteeni loordi Verneyhin. Ja minusta todellakin näytti, että
tuo herra Stafford otti asian varsin kylmästi. Olen viimeiseltä elänyt
liian hiljaa, ja inhoittava Bab Flyte luulee voivansa järjestää kaikki
oman päänsä mukaan... Mutta minut pelastetaan Devizesissä", tuumi hän,
"minun täytyy tulla pelastetuksi Devizesissä. Ihailija-parkani; hän saa
olla onnellinen tunnin, pari Devizesiin asti!"
Hänen otsansa kirkastui; hymykuopat esiintyivät.
"Saamme nähdä", hymyili hän leveämmin, "emmekö voi ärsyttää herra
vasikkaa yölliseen raviin. Siitä on oleva tavattoman paljon hyötyä
hänen kasvatukselleen... Mutta", mietti hän edelleen, "eihän siihen
poika-poloiseen voine luottaa. Kuka tietää, hyväksyisikö hänen äitinsä,
että hän lähtee yöilmaa hengittämään... Minulla täytyy" (Kitty-rouvan
siro otsa vaoittui taaskin syvästä mietiskelystä), "minulla täytyy",
mutisi hän, "olla jouseeni toinenkin nuoli varalla, muutoin suloinen
O'Hara minut sittenkin nai. Rakas mies, kuinka onnellisia olisimmekaan
maanantaista... lauantaihin asti! Kuka? Kuka se on oleva?... Hänen
jalosukuisuutensa markiisi saattaisi ottaa osansa vakavasti ja tärvellä
sievän viettelijäni kauneuden. Herra Juniper? Hän olisi varmaan
humalassa. Entä herra Stafford? Oh, minun puolestani jääköön hän
kernaasti ranskalaisen muotikauppiaansa liepeisiin!"
Äkkiä rouvan hämmentynyt muoto kirkastui. "Sir Jasper?" virkahti hän.
"Sir Jasper... juuri sopiva mies! Se kelpo Julia... velvollisuuteni
häntä kohtaan vaatii minua selvittämään asiat. Ja sir Jasper... oh,
yöllisen matkan tärinä on hänelle aivan oikein, sillä hänen suunnaton
mustasukkaisuutensa on minut kaikkeen tähän pulaan saattanut.
On todellakin somaa", ajatteli rouva Bellairs itsetyytyväisen
hyväntahtoisuuden puuskassa, "jos voin kerran kaikkiaan osoittaa
sir Jasperille, mihin järjettömyyteen tuo häijy intohimo voi miehen
johdattaa".