-- Olette kovin kaunis! -- huudahti loordi Verney.
Hän istui jakkaralla rouva Bellairsin jalkojen juuressa. Tämä oli
uhrannut hänelle toisen täyteläisen soikeasormisen kätensä. Iloinen,
pieni vierashuone Kuningattaren torin varrella sijaitsevassa talossa
oli täynnä päiväpaistetta ja Kitty-rouvan kanarialinnun riemun
kirahduksia.
-- Olette kovin kaunis! -- sanoi nuori mies neljättä kertaa puolen
tunnin kuluessa. Keskustelu heidän välillään oli jostakin syystä
laimentunut.
Kitty Bellairs loi kaihoisan syrjäkatseen rakastajansa kasvoihin. Tämän
silmät, jotka olivat käännetyt ylös häneen, ahmivat hänen kauneuttaan
juuri samalla ilmeellä, joka rouvasta aikaisemmin päivällä oli
näyttänyt niin hurmaavalta. "Syvät intohimon lähteet", oli hän silloin
ajatellut. Nyt hiipi viileä pettymyksen häive hänen mieleensä.
"Hänellä on vasikan silmät", sanoi hän äkkiä itsekseen.
* * * * *
-- Olette kovin kau... -- alkoi nuorukainen taas kuiskaamaan, kun hänen
rakastettunsa käsi levottomasti vavahtaen hänen kourassaan sävähdytti
hänet vaikenemaan.
"Hyväinen aika, todellakin vasikka!" ajatteli hän. "Mää... mää-ää...
Mitä minä oikeastaan hänessä näin? Se kaihoni oli vain hetkellistä
paimenrunoutta...!"
-- Enkö saa pitää kättänne? -- sanoi mies siirrähtäen silkkisille
polvilleen ja puristautuen häntä vasten.
Kuitenkin oli hän siro poika, ja tämän viattomuuden ja nuoruuden
tuoreudessa, joka heräsi miehuuden intohimon ensi välähdykselle, oli
kieltämättä tenhoa.
-- Suloinen tehtävä... -- virkahti Kitty puoliääneen ja kyyhkysen
leijumista muistuttavalla liikkeellä soi hänelle taaskin hennon kätensä.
Sen levätessä hänen ruskeassa kämmenessään rouva katseli sitä
taiteellisella tyydytyksellä, liikutellen pienoisia sormiaan ylös
ja alas ja ihaillen kynsien muotoa ja väriä sekä rystöjen hienoja
kuoppasia. Mutta loordi Verneyn iso pojankäsi kahmaisi ne kaikki liian
nopeasti, eivätkä hänen ruskeat silmänsä hetkeksikään kirvonneet
armaiden kasvojen hartaasta katselemisesta.
-- Olette kov... --
Kitty-rouva hypähti jaloilleen.
-- Todellakin, -- huudahti hän, -- on aika mennä nauttimaan vesiäni;
aivan unohdin ne!
Hän kutsui palvelusneitoaan:
-- Lydia, lapsi-kulta, hattuni! Loordi Verney, suvaitsetteko tarjota
minulle käsivartenne Kaivohuoneelle asti? -- "Ainakin", ajatteli hän
itsekseen, "saakoon koko Bath tietää viimeisen valloitukseni".
Hän sitoi hattunsa nauhat leukansa alle.
-- Mitä pidätte tästä kuosista? -- sanoi hän. Ja mustien sulkien alta
pilkistävän rusohohteisen ilmestyksen lumoamana jälleen hymyileväksi
hän kääntyi kuvastimesta. -- Eikö se ehkä ole rahtusen liiaksi
sulitettu? Kuitenkin on se viimeistä muotia. Mitä sanoo Verneyni?
Poloinen nuorukainen koetti turhaan tarkata ja arvostella.
-- Se on tosiaan hyvin siro hattu, -- vastasi hän, -- ja... ja siinä
näkyy olevan aika paljon höyheniä. Hän epäröitsi ja änkytti. -- Oh,
mitäpä minä muodeista! Teitä, vain teitä...
-- Mitä sinä töllistelet, tyttö?. -- tiuskaisi rouva Bellairs
Abigaililleen. -- Mene siitä!
-- No, hyvä Verney, -- sanoi hän sitten. -- Taivas varjelkoon, kuinka
te katselette, mies! Onko kasvoissani jotakin vikaa?
Puhuessaan hän viattomasti siirrälsi herttaisen näytteen katoavaa
kukoistusta nuorta miestä kohti. Ja suudelma, jonka hän oli lukenut
tämän silmistä, painautui verrattoman luontevasti hänen huulilleen.
"Kah, kuka tietää?" ajatteli hän, pieni tyytyväinen hymy suupielessä,
suoristaessaan muodikasta hattuaan. "Siinä pojassa voi olla ryhtiä
sittenkin!"
Kitty tarttui hänen käsivarteensa. Oman rohkeutensa huikaisemana
nuorukainen salli viedä itsensä huoneesta. Käsi kädessä he
tyrkkiytyivät kapeita portaita alas.
-- Olette kovin kaunis! -- sanoi nuorukainen ja suuteli häntä
uudestaan, kun he pääsivät hämärään, tummalla laudoituksella
varustettuun eteiseen.
-- Hyi! -- virkkoi rouva Bellairs hieman ärtyisästi, työntäen hänet
takaisin, kun hänen pieni, musta palveluspoikansa riensi avaamaan ovea.
Ei suudelma enempää kuin puhekaan osoittanut kohoavaa asteikkoa, ja
miltäpä tuntuu rakastajan suudelma, ellei se ilmaise uutta kiihkoa,
miltä lemmenvala ilman uutta väritystä, uusia mielikuvia?
Mutta puut Kuningattaren torilla olivat keveässä, vaaleassa
kullanvihervässä lehtipuvussa. Päiväpaiste hohti kullalta, tuulonen oli
raikas ja hymyilevä; vanha harmaa kaupunki oli kuin nuoresta lemmestä
punotuilla köynnöksillä somistettu.
"Hän on vain kokematon", mietti nainen kiitävien ajatustensa lomaan,
"ja hän on varmasti Bathin sievin nuorukainen".
Rakkaus ja kevät tanssivat Kitty-rouvan keveässä sydämessä ja
keveissä kantapäissä hänen sipsuttaessaan eteenpäin. Ja rakkaus ja
kevät kerääntyi ja pulppusi ja etsi ulospääsyä Verneyn sielussa yhtä
välttämättömästi ja vastustamattomasti ja melkein yhtä tiedottomasti
kuin mahla nuorissa vesoissa, jotka tuulen hyväileminä huojuen
lemmekkäästi availivat umppujaan päivän suutelulle.
Kaivohuone tuntui viileältä ja hämärältä harmaan kivikadun jälkeen,
johon keväinen aurinko räkitti nuoruutensa hurjalla voimalla. Vesi
hyräili hiljaista uneliasta lauluaan, kun se heikosti höyryten pulppusi
esille.
-- Kuunnelkaahan, -- virkkoi Kitty-rouva. -- Sen ääni on niin viatonta,
se kimaltelee niin kirkkaana!
Hymyillen otti hän Verneyn ojentaman lasin. -- Uh, -- virkkoi hän,
-- hirveän kirpeältä se tosiaankin maistuu! Pelkään, -- lisäsi hän,
taaskin luoden hiukan levottoman silmäyksen uuden rakastajansa
kasvoihin, -- että se on elämän vertauskuva.
-- Mutta, -- vastasi tämä, -- nämä vedet kuuluvat olevan erinomaisen
terveellisiä.
-- Terveellisiä! -- huudahti Kitty-rouva, taas maistellen ja taas
nostaen nenäänsä ylöspäin ja kiertäen suupielensä alas vastustamattoman
hurmaavan nyrpistykseen. -- Terveellisiä, mylord! Taivas meitä
varjelkoon! Ja mitäpä se on muuta kuin viimeinen lisä niiden
täydelliseen inhoittavaisuuteen! Terveellisiäkö, sir? Tahtoisin teidän
tietävän, että en juo niitä terveydekseni. -- Hän laski kädestään
lasin, josta oli poissa vain linnun kulauksen verran. -- Näytänkö minä
naiselta, joka kaipaa "terveysvesiä"?
-- Ette suinkaan, -- sopersi nuorukainen saamattomasti.
-- On yhteiskunnallisia velvollisuuksia, -- jatkoi Kitty mielevästi. --
Yksinäisen turvattoman lesken, sir, _täytyy_ noudattaa yleistä tapaa.
Ja sitten minulla on vielä toinen, pelkkä tunnesyy.
Hän keikautti päätään ja loi veitikkamaiset silmänsä toveriinsa.
-- Poloinen Bellairs-vainajani, sanoi hän, -- miten usein on ollut
iloni ja velvollisuuteni täyttää tuollainen lasi ja viedä se hänen
huulilleen! Viimeisinä vuosinaan hän, rakas mies-parka, ei enää kyennyt
liikuttamaan jäseniänsäkään!
Loordi Verney ei löytänyt mitään sopivaa vastausta näihin helliin
muistelmiin; ja kun Kitty-rouva nähtävästi oli kylliksi alistunut
Bathin muotiin ja samalla kantanut uhrinsa edesmenneen haamulle, hän
kääntyi rivakasti ja alkoi seinäpilariin nojautuen silmäillä salia.
-- Kah, kyllä täällä on tyhjää! -- virkahti hän. -- Teidän syynne,
että tulin niin myöhään. Ei ketään muita, voin vakuuttaa, kuin tuo
Flyte-naikkonen, inhoittava Spicerinne, sir... haha, ja vanha kenraali
Tilney. Näillä kauheilla keväillä luullakseni on voimaa pitää mokomat
muumiot hengissä niiden oikean rajan yli. Se tuskin on rehellistä muuta
maailmaa kohtaan. Ka, sillä vanhalla raukalla on tuskin tunnetta tai
tajuntaa jälellä, ja kuitenkin se kävelee! Taivas meitä armahtakoon,
vieläpä juokseekin! -- kirahti hän äkkiä, nähdessään Dettingenin
onnettoman veteraanin, joka oli päässyt kantajansa hoivaavista käsistä,
hyökkäävän ovea kohti puolittain halvaantuneen vanhuksen epävarmalla
hölkötyksellä.
-- Ja se tuo mieleeni, -- sanoi Kitty-rouva, -- että sir George
vaatimalla vaatii minua kävelemään viisi minuuttia jokaisen lasin
välillä. Tuolla tulee arvoisa tätinne, lady Maria, kuulotorvineen, ja
onneton neiti Selina. Vakuutan, että hän tuo keltainen sulka hatussaan
yhä enemmän muistuttaa rakasta Toto-vainajaani.
-- Käytittekö sitä hyväilynimenä puolisollenne? -- kysyi loordi Verney
tukehtuneella kuiskauksella.
-- Hyi, sir, huudahti leski. -- Se oli kakaduni... puhuin kakadustani.
-- Hän huokasi syvään. -- Rakastin sitä raukkaa, -- sanoi hän.
Nuori mies katsahti häneen epätietoisena, kumpaa kaivattua
kaksijalkaista hän tarkoitti.
-- Selina, -- huusi lady Maria sillä kimakalla äänellä, jota käyttää
omasta vajavaisuudestaan vakuutettu kuuro nainen (ujosteleva kuuro
sensijaan aivan mykistyy pelosta, että puhuisi liian kovaa), --
Selina, kuinka usein täytyy minun sinulle sanoa, että sinun on itse
ammennettava lasiini! Kuka tuolla on? Missä ovat silmälasini? Kenen
sanoit hänen olevan? Rouva Bellairs? Hm! Ja kenet on hän nyt saanut
hinattavakseen? Kenen, sanoit? Äänekkäämmin, äänekkäämmin, lapsi!
Miksikä sinä noin mumiset? Kuka? Verney... loordi Verneykö? Mitä,
hänhän on sisarenpoikani. Käske häntä tulemaan luokseni heti paikalla.
Kuuletko, Selina, heti paikalla! En salli hänen tarttuvan Bellairsin
lesken verkkoon!
Kakadunsulkainen töyhtö nyökkäili pontevasti. Tietoisena, että
koko Kaivohuone kaikui lady Marian tunteenpurkauksista, ja peläten
suojelijatartaan hämmentynyt neiti Selina astui kaksi askelta
täyttääkseen saamaansa käskyä, mutta pysähtyi levottomana. Loordi
Verney oli sävähtänyt tummanpunaiseksi. Kitty-rouva riippui hänen
käsivarressaan yhä hellemmällä puristuksella ja hymyili hempeästi,
olematta mistään tietävinään. Sillä hetkellä hän oli yhtä kuuro kuin
lady Maria.
Viimemainitun kynsimäinen käsi oli nyt irroittanut pitkävartisen
tähystimen röyhelöittensä poimuista.
-- Hän on todellakin sisarenpoikani, -- lausui hän käskevällä
bassollaan, -- sen viheliäisen rouva Bellairsin kanssa!... Harry!
Tänne, sanon!... Selina, senkin hupsu, oletko nukahtanut?
Sorinaa, ikäänkuin naurun kikatusta, alkoi kuulua pitkin Kaivohuonetta.
Lady Flyten maalatut kasvot vääntyivät merkitsevään hymyyn hänen
kuiskaillessaan lasinsa yli kapteeni Spicerille, joka tällä haavaa oli
hänen erityinen ystävänsä. Tämän herrasmiehen kelmeä naama säteili
ilkeää tyydytystä. Hänen huulensa olivat supussa kuin herkullisinta
juoru-uutista kuunnellessa. Hän alkoi supattaa ja irvistellä. Nuori
kartanonherra Greene lähestyi paria korvat herkkinä ja viattomin,
typerin kasvoin, jotka koettivat näyttää kovin viisailta.
-- Vakuutan sen teille, -- äänteli kapteeni irvistäen. -- Enkö ollut
siellä?
-- Miehen makuuhuoneessako? -- huudahti lady Flyte kimakasti nauraen.
Lady Marian kakadunharja nousi täten syntyneen odottelun kestäessä yhä
hurjempana. Kitty Bellairs luuli kuulevansa vanhan naisen leukojen
ratinan. Varmaa oli, että tämä vihoissaan kirkui äänekkäämmin kuin edes
kaivattu Toto-vainaja. Sitten Kitty-rouva, josta totta puhuen näytelmä
alkoi jo mennä huvia pitemmälle, tunsi nuoren käsivarren, johon hän
nojasi, jäykkenevän ja nuoren vartalon vieressään liikkuvan uudella
miehuudella.
-- Anteeksi, rouva Bellairs, -- sanoi loordi Verney (hän puhui
äänekkäästi ja rouvan kummastukseksi täysin sulavasti ja arvokkaasti),
-- sallitteko minun esitellä teidät tädilleni, lady Maria
Prideauxille?... Maria-täti, -- virkkoi hän kauniisti kalskahtavalla
äänellä, joka aiheutti yleisen hiljaisuuden, -- salli minun esitellä
rouva Bellairs. Tämä nainen on armollisesti suvainnut hyväksyä minut
tulevaksi puolisokseen. Olen miesten onnellisin, ja liitto tuottaa
minulle mitä suurinta kunniaa.
Viimeisen lauseensa hän huusi vielä pontevammin kuin edelliset ja
vilkaisten Kityn äkkiä punaiseksi leimahtaneeseen poskeen toisti
sen sitten melkein kuiskaamalla ja voimakkaan liikutuksen värähdys
äänessään.
Hämmästynyt Kitty-rouva suoristausi paisuvin sydämin kumarruksestaan.
"Sitä rakasta nuorukaista", sanoi hän itsekseen. "Sitä rakasta,
viatonta ritarillista nuorukaista!"
Hänen kirkkaat mustat silmänsä melkein sumenivat. Hänen liikutuksensa
oli jotakin ennen tuntematonta: se oli melkein äidillistä.
Äkillisen, vilpittömän liikutuksen pakoituksesta älykkäimmänkin naisen
nokkeluus herpautuu. Rouva Bellairs ei tässä uudessa tilanteessa
löytänyt mitään sanoja.
Lady Marian kuurous oli lisääntynyt peloittavaan määrään.
-- Perin hauskaa, -- mutisi hän, pisti kylmäkiskoisesti kätensä esille
ja veti sen pois ennenkuin rouva Bellairs oli ehtinyt sitä koskettaa.
-- Tuleva vaimoni, -- huusi päärin alku keuhkojensa täydeltä iäkkään
sukulaisensa korvaan.
Oli omituista havaita, kuinka vanhaksi lady Maria äkkiä näytti tulleen.
Aivan kumaraisena nyökkäili hän hajamielisesti sisarenpojalleen.
-- Kiitos kysymisestäsi, lapsi, -- mutta nämä vedet koettelevat minua
ankarasti.
Loordi Verney yritti toista kirkaisua yhtä turhaan.
-- Niin sanoo sir George, -- huomautti mylady.
"Ihan rakkaan Toto-parkani silmät", ajatteli rouva Bellairs.
Loordi Verney katsahti epätoivoisesti ympärilleen. Neiti Solinasta hän
oli tavattoman sievä ja kohtelias, ja naisen poloinen vanhanpiian-sydän
lämpeni rakastajalle hänessä. Hän lähestyi lady Mariaa, nostaen hiljaa
tämän kuulotorvea.
Varsin mielissään, kun voi kääntää huomionsa toisaalle, lady Maria
nosti sen tavattoman ystävällisesti korvaansa.
-- Mitä se on, rakas lapsi? Näkyykö jotakin merkkiä herttuattaresta?
-- Sisarenpoikanne, -- sanoi neiti Selina kainolla sävyllä, --
sisarenpoikanne mylord Verney haluaa ilmoittaa teille, että hän on
aikeissa solmita avioliiton rouvan kanssa, jonka hän vastikään teille
esitteli.
Selina-neiti punehtui puhetorven suullisen takana tätä ilmoitusta
tehdessään. -- Ai! -- parahti hän sitten kivusta vaikertaen, sillä lady
Maria oli näpäyttänyt häntä koneellaan rystöille.
-- Avioliittoon mukamas! -- sanoi loordi Verneyn täti. -- Selina, olet
sinäkin aika hupsu!... Madam, -- huomautti kakadu-vainajan aave, hyvin
arvokkaasti taivuttaen harjaansa säteilevää Kittyä kohti, -- toivotan
teille hyvää aamupäivää!