Lady Standish kuului niihin köynteleviin olentoihin, jotka sekä
siveellisesti että ruumiillisesti aina näkyvät etsivän tukea.
Vastoinkäymisistä hän masentui; ja kun hänen kunnianarvoisuutensa
Bathin ja Wellsin piispa saatettiin hänen arkihuoneeseensa puoli tuntia
sir Jasperin lähdettyä Hammerin kedoille, tämä tapasi nais-rukan pitkin
pituuttaan sohvalle ojentuneena, pää pieluksiin upotettuna.
-- Hyväinen aika, -- huudahti piispa pysähtyen. Hän oli kookas,
arvokkaan näköinen, komea, sileäkasvoinen herrasmies, jolla oli isot
silmät ja siromalliset liivit. Jos hänellä olisi ollut hituistakaan
inhimillistä heikkoutta, olisi hän ollut ylpeä sääristään, jotka niin
pyöreinä täyttivät silkkisukkien varret. Mutta että inhimillinen
heikkous voisi koskaan vaikuttaa Bathin ja Wellsin piispaan, sitä piti
tämä kirkon pylväs aivan käsittämättömänä ja kiitti luojaansa, että
niin oli.
Lady Standish, -- virkkoi piispa; sitten viittasi hän kädellään
uteliaille palvelijoille. -- Jättäkää meidät, jättäkää, rakkaat
ystävät, -- sanoi hän.
Lady Standish kohottausi istuvaan asentoon ja tuntien epätoivoista
sydämen tuskaa käänsi päänsä ja katsahti elottomasti vieraaseensa.
-- Tulette liian myöhään, mylord, -- huokasi hän. -- Sir Jasper on jo
lähtenyt siihen perin tuhoisaan kohtaukseen.
-- Rakas lady Standish, -- sanoi tohtori Thurlow, -- rakas lapseni
-- hän otti tuolin, asetti sen sohvan viereen ja kohotti sitten
nuoren rouvan hentoa, raukeata kättä, pitäen sitä täyteläisten
kämmentensä välissä. -- Rakas lady Standish, -- toisti hän hyrräävällä,
tyynnyttelevällä äänellä. Ellei hän osannut hoidella murheellista
sielua (varsinkin jos tuo murheellinen sielu sattui kuulumaan ylhäisön
piiriin ja ennen kaikkea asumaan nuoressa naisen ruumiissa), niin kuka
osasi? -- Läksin samassa silmänräpäyksessä kuin sain teidän kirjeenne.
Olisin ehkä heti voinut tehdä jotakin asian auttamiseksi, jos
olisitte kertonut tarkemmin, mutta kirjeenne oli rahtusen epäselvä...
hyvin luonnollista! -- Tässä hän hiljaa taputti hänen kättään. --
Hiukan epäjohdonmukaisuutta, joka vaatii selityksiä. Kertokaahan
minulle nyt... ymmärrän, että arvoisa puolisonne on lähtenyt jotakin
kunniakysymystä ratkaisemaan, vai kuinka? Sanoisimmeko kaksintaisteluun?
Lady Standish voihkahti myöntävästi.
-- Joku mitätön riita, -- jatkoi hengenmies. -- Kuumaverisiä nuoria
miehiä! Se on perin moitittavaa, mutta nuoria huimapäitä emme saa
liian ankarasti tuomita. Nuori veri on kuumaa! Niin, niin, luottakaa
armolliseen kaitselmukseen, rakas lady Standish. Tiedättehän, että ei
varpunenkaan putoa, ei hivukseenkaan päässämme kosketa, mikä ei olisi
luettu. Oliko, ah... riidan syynä korttipeli tai joku muu pikkuseikka,
joita seuraelämässä sattuu?
-- Sen syynä olin minä, -- virkkoi murheen murtama vaimo tukehtuneella
äänellä.
-- Te, rakas mylady! -- Pehmeän käden puristus tuli, jos mahdollista,
hiukkasen tiukemmaksi melkein helläksi. Lady Standishia kylmäsi ja hän
oli onneton, tämä lämmin kosketus toi hänelle ikäänkuin epämääräisen
voiman ja lohdun tunteen.
-- Minä, -- toisti hän vapisevin huulin.
-- Ah, niinkö? Ja kenen kanssa sir Jasper taistelee?
-- Eversti Villiersin kanssa, -- sanoi hän ja loi peräti surkean
katseen ylitseen nojautuviin hyvänsuopiin leveäpiirteisiin kasvoihin.
-- Eversti Villiersin, -- toisti piispa äärimäisen kummastuksen
sävyllä. -- Ei suinkaan... tuota noin, ei suinkaan... hm, _vanhan_
eversti Villiersin kanssa?
-- Voi, hyvä Jumala, -- huudahti lady Standish, -- minä olen kurjin ja
viattomin naisista!
-- Hyvä, rakas rouva, -- kiirehti piispa, -- viimemainittua seikkaa
en hetkeäkään epäillyt. -- Hänen puristuksensa höltyi, ja Julia veti
kätensä pois kuivatakseen kyyneliä, jotka nyt alkoivat taajoina ja
nopeasti kummuta hänen silmäripsilleen. Piispa ihmetteli, että hän ei
milloinkaan ennen ollut tullut huomanneeksi, miten erinomaisen sievä
nainen lady Standish oli, miten hurmaavat, tavattoman pitkäripsiset
olivat nuo silmät. Hänestä tuntui kuin ilmestykseltä nähdä niin
nuorteata, heleätä ja hienoa hipiää näinä ihomaalin ja jauheitten
päivinä.
-- Kuitenkin, -- nyyhkytti lady Standish, -- on minussakin vikaa,
sillä olen menetellyt hyvin väärin, ollut hyvin hupsu! Oi, mylord, jos
puolisoni haavoittuu, en voi kieltää että minun on siitä syy kannettava.
-- No, kertokaa kaikki minulle, -- kehoitti piispa, siirrähti
tuoliltaan hänen viereensä sohvalle ja tarttui uudestaan hänen
käteensä. Julia antoi hänen sitä pitää, hän oli hyvin luottavainen.
-- Olemme kaikki hupsuja, -- sanoi tohtori Thurlow, -- kaikki olemme,
ah, synnille alttiita. -- Hän käytti monikkoa antaakseen hänelle
luottamusta, eikä suinkaan siksi, että sellainen viittaus voisi
kohdistua mihinkään Bathin ja Wellsin piispaan.
-- Oi, olen menetellyt kovin hupsusti, -- toisti rouva. -- Ajattelin,
mylord, kuvittelin, että puolisoni rakkaus minuun oli vähenemässä.
-- Mahdotonta! -- huudahti arvoisa piispa. Mutta hän joutui hiukan
hämilleen.
-- Ja senvuoksi minä ajattelematonta neuvoa seuraten... teeskentelin...
todellakin ainoastaan teeskentelin, mylord... pitäväni jostakusta
muusta, ja sir Jasper tuli mustasukkaiseksi ja on nyt haastanut
jokaisen, luullen, että hänellä on kilpailija.
-- Kuitenkaan, -- virkkoi piispa, -- ei hänellä ole kilpailijaa.
Ymmärränkö teidät oikein, rakas lapsi? Nuo hänen epäluulonsa ovat
perättömiä? Eversti Villiers?
-- Eversti Villiers, -- huudahti hän, -- se vanha typerä, punanenäinen
raukka! Ei, herra piispa, ei ole tosiaankaan ketään. Puolisoni omistaa
koko sydämeni! -- Hän hengähti ja katsahti mieheen rehellisillä
silmillä, joita mitä viehättävimmät kyyneleet valelivat. -- Eversti
Villiers! -- toisti hän. -- Oi, kuinka saatatte minusta sellaista
ajatella? Puolisoni vain ei tahdo uskoa minua; mutta minä olen
totisesti, totisesti, totisesti viaton! Myöskin loordi Verneylle hän
oli mustasukkainen, ja eilen illalla hän taisteli herra O'Haran kanssa.
Piispa hymyili itsekseen mitä hyväntahtoisimman suopeasti. Hänen
sielunsa uhkui ihmisrakkautta, mutta vasta kauniin naisen heikkouksia
käsitellessään hän täydellisesti ymmärsi miten innoittava tuo
rakkaudenkäsky todellakin oli.
-- Rakas lapseni, jos saan teitä niin nimittää, koska perin hyvin
tunnen arvoisan äitinne; te ette saa noin surra. Antakaa minun tuntea,
että katselette minua ystävänä. Sallikaa minun kuivata nuo kyyneleet.
Kah, tehän vapisette! Eikö meidän pitäisi enemmän luottaa laupiaan
taivaan kaitselmukseen? Olen aivan varma, että sir Jasper palaa
luoksenne loukkautumatta taikka vain mitättömän naarmun saaneena. Ja
jos sallitte minun teitä neuvoa, rakas lady Standish, älkää yrittäkö
vastaisuudessa sillä tavoin ärsyttää hänen luulevaisuuttaan; älkää
tehkö avoimesti mitään sellaista, joka herättäisi hänessä vihan ja
koston häijyjä intohimoja!
-- Oi, todellakaan, todellakaan, -- huudahti nainen asettaen toisenkin
kätösensä arasti piispan lohduttavaan kouraan, -- todellakaan en sitä
enää koskaan tee!
-- Ja muistakaa, että teillä minussa on tosiystävä, rakas lady
Standish. Sallikaa minun nimittää itseäni ystäväksenne.
Tässä kuului kiitävien pyörien ratinaa ja rajua kavioiden kapsetta.
Ovikelloa soitettiin ja kolkutinta käytettiin niin vimmatusti, että sen
kaiku ja vastakaiku tärisytti koko taloa.
-- Oi Jumalani! -- parkaisi lady Standish hypähtäen seisoalleen, --
ne ovat palanneet! Taivaan tähden, mitä on tapahtunut? Jos hän on
saanut vamman, en voi sitä kestää. En voi... en voi! -- Hän puristi
hurjasti päätänsä ja horjui kuin kaatumaisillaan. Mitä saattoi
kristitty, herrasmies ja sielunpaimen tehdä muuta kuin siepata hänet
käsivarsilleen sitä estääkseen? Puolihulluna säikähdyksestä hän kääntyi
ja puristautui kiinni piispaan, niinkuin hän olisi tarttunut jokaiseen
lähimpään tukeen.
-- Rohkeutta, -- kehräsi tämä pieneen korvaan; -- minä olen kanssanne,
rakas lapsi, rohkeutta!
Näin he seisoivat, Julia puristaen piispaa ja piispa puristaen häntä,
taputellen häntä olalle ja kuiskaillen hänen korvaansa, kun sir Jasper
ryntäsi sisälle.
Vasta hänen äänensä eroitti heidät, eikä se kuitenkaan ollut voimakas
eikä rajukaan, vaan ainoastaan musertavan ivallinen.
-- Vai niin! -- hän virkkoi.
Mitä se Stafford oli sanonut? "Onhan meillä Bathin ja Wellsin piispa.
Hän on punainen, kiireestä kantapäähän punainen kuin hummeri! Niillä on
metkunsa, niillä hengellisillä." Oh, varmastikin Stafford tiesi: koko
Bathin kaupunki tiesi! Sir Jasper kirosi kauheasti sydämessään, mutta
ääneensä hän virkkoi ainoastaan: "Vai niin!"
Lady Standish oli jo lentämässä lattian yli hänen luokseen, iloisesti
huudahtaen, mutta puolison asento ja katse pysähdytti hänet
puolitiehen. Piispa virkahti: -- hm, -- ja sitten taas: -- hm. --
Senjälkeen hän sanoi:
-- Olen iloissani, perin iloissani, sir Jasper, kun näen teidän
palaavan haavoittumattomana. Lady Standish on ollut tähtenne suuressa
hädässä.
-- Ja te, -- vastasi sir Jasper kuivasti, -- olette häntä lohdutellut.
-- Parhaan taitoni mukaan, -- vakuutti piispa, ja, tietämättä miksi,
hän tunsi (jos hänelle tosiaan oli mahdollista sellaista tuntea!)
itsensä rahtusen nolostuneeksi.
Sir Jasper sulki oven ja kumarsi.
-- Minun olisi kai pyydettävä anteeksi tätä tungettelevaisuuttani, --
sanoi hän.
-- Oi, Jasper! -- huudahti mylady.
Hänen puolisonsa kääntyi silmänräpäykseksi häneen. Tämän katseesta
musertuneena hän vaipui tuolille.
-- Oi, sir Jasper, -- sanoi hän väännellen käsiään. -- Piispa on ollut
hyvin ystävällinen. Olen ollut sinun tähtesi niin onneton.
-- Näen kyllä, -- vastasi sir Jasper, -- että hänen
kunnianarvoisuutensa on ollut hyvin ystävällinen. Hän on, niinkuin jo
sanoin, tuottanut sinulle lohdutusta.
Tässä kaikki hänen jäykkyytensä väistyi. Hän astui piispaa kohti ja
toi kaameat kasvot aivan hänen kukoistavan, levottomasti hymyilevän
naamansa eteen.
-- Mylord, -- uhkasi sir Jasper, -- papinkauhtananne ei teitä suojele.
-- Sir! -- huudahti hengenmies.
-- Papinkauhtananne ei teitä suojele! -- toisti sir Jasper sillä
tarmokkaan kylmäverisyyden äänellä, joka tuntuu värähtelevän
kiljahduksen harjalla. -- Voi teitä, _paimen_!
Sir, -- kysyi piispa, -- tahdotteko vihjaista...?
-- Minä en vihjaa mitään, -- huudahti toinen pilkallisesti hymyillen.
-- Jaha, madam, -- virkkoi hän jälleen vaimolleen, -- tämä on siis
valintasi? Ainahan sinä olitkin hurskas nainen. Sinä haluat teoillesi
kirkon hyväksymistä, eikö niin? -- Ivan ilme hänen suupielessään oli
sanoin kuvaamaton.
-- Todellakin, -- sanoi piispa, -- olen kovin kiusaantunut. -- Hän
katsahti moittivasti lady Standishiin. -- Kuten tiedätte, tulin tänne
puhtaasta ihmisrakkaudesta, mitään aavistamattomana ystävänä. En
odottanut tätä.
-- Haha, -- nauroi sir Jasper ilkeästi. -- Niin, sir, en epäilekään,
että tämä oli teille odottamatonta. Puhtaasta, haha... mitään
aavistamatta... tämäpä on hupaista! Vaiti, madam, nuo voihkimiset, nuo
krokotiilin kyyneleet eivät minua lumoa. Ka, arvoisa herra piispa,
teidän hurskailunne eivät minua petä. Enkö ole lukenut kirjettänne?
Oh, teillä on päässänne kyllä komea tukka, mutta minä tiedän... _siitä
puuttuu yksi kihara!_ Haa, Julia, sinun olisi pidettävä parempaa huolta
lemmenpanteistasi.
-- Minun täytyy tunnustaa, -- lausui tohtori Thurlow
majesteetillisesti, -- että käytöksenne ja sananne ovat minun
järki-paralleni aivan käsittämättömiä. -- Madam, säälin teitä
kaikesta sydämestäni!... Sir Jasper, -- lisäsi hän tuimasti, asettaen
käsivartensa ristiin rinnalleen, -- palvelijanne, sir. Toivotan teille
hyvää aamupäivää. -- Hän harppasi ovelle, komeat jalat vavahdellen
suuttumuksesta purppuranväristen silkkisukkien silmujen alla.
-- Ei! -- ehätti sir Jasper, tarttuen häntä häikäilemättä
takinliepeestä. -- Ei, ette te minusta niin pääse!
-- Mitä! -- huudahti piispa. Hänen ohimosuonensa paisuivat, ja hänen
komean roomalaisnenänsä sieraimet laajenivat. -- Tahtoisitteko koskea
Herran voideltuun? Päästäkää takkini irti, sir Jasper!
Hän sivalsi sir Jasperin pidättävää kättä omalla lihavalla nyrkillään,
joka oli puristettu ikäänkuin saarnastuoli-kaunopuheisuuden
korostamiseksi.
-- Haa, tahtoisitte, tahtoisitteko? -- huudahti sir Jasper ja karkasi
voidellun kurkkuun.
Seuraavassa silmänräpäyksessä sir Jasper kummastuksekseen huomasi
olevansa rautaisessa puristuksessa; hänet nostettiin ilmaan niin
navakasti että kaikki hänen vastustuksensa oli kuin pennun sätkimistä;
häntä ravisteltiin niin että hampaat kalisivat, ja sitten hänet
paiskattiin seljälleen lattiaan.
-- Oi, apua, apua, apua! -- parkui lady Standish.
-- En tosiaan tiedä, -- virkkoi piispa, -- onko minua eläissäni näin
solvaistu. Minun päälleni hyökätessänne, sir, olette loukannut koko
kirkkoa, Englannin kirkkoa, jopa valtiotakin!
Hän seisoi tuijottaen maassa makaavaan viholliseensa, kuorskuen ankaraa
soimausta korkeasta, arvokkaasta nenästään.
-- Olette tehnyt itsenne syypääksi Jumalan pilkkaan, simoniaan,
pyhyyden loukkaukseen, mitä törkeimpään pyhyyden loukkaukseen, --
pauhasi tohtori Thurlow.
Sir Jasper toivutteli itseään kuin pantteri ja hyppäsi jaloilleen;
pantterin tapaan hän myös hiipi pari kolme askelta ja puoliksi
kyyristyneenä tähtäili veristävin silmin piispan vahvoja lihaksia,
etsien helpoimmin haavoitettavaa kohtaa hänen ruumiistaan. Hän läähätti
ja kuohui. Ilma oli sakeana hiusjauheen pölystä.
Lady Standish hyökkäsi heidän väliinsä.
-- Jumalan tähden, mylord, -- huusi hän, -- jättäkää meidät... jättäkää
meidät!
Tässä ovi aukeni, ja hovimestari ja riemastuneet palvelijat hyökkäsivät
huoneeseen.
Piispa kääntyi verkalleen. Hänen kutsumuksensa arvokkuus sai hänessä
voiton pelkästä ihmisestä.
Suokoon taivas teille anteeksi, -- virkkoi hän, -- Suokoon taivas
teille anteeksi, sir, ja auttakoon teitä hillitsemään luonteenne raa'an
rajuuden. Ja te, madam, -- lisäsi hän musertavasti onnettomalle ja
kauan kärsineelle rouvalle, -- oppikaa naisellista säädyllisyyttä ja
varovaisuutta!
-- Saatte minusta kuulla vielä, -- murisi sir Jasper murhaavasti. --
Toombs, -- ärjäisi hän hovimestarille, näyttäkää piispalle ovi!
Kirkkoruhtinas hymyili. Hän käänsi heille kaikille komean selkänsä
ja poistui lyhyin, harkituin askelin, ottaen kävelykeppinsä
Thomas-palvelijalta, jonka hän kivetytti lasimaisella katseellaan,
ja kieltäytyen herra Toombsin tarjoamasta avusta ikäänkuin olisi
torjunut myrkkypikarin. "_Vade retro satanas!_" [Mene pois, saatana!]
näkyi hän lausuvan; ja niin hän läksi, jättäen papillisen kirouksensa
äänettömästi jälkeensä.