Loordi Markham oli epämääräisen näköinen, epämääräisen ikäinen ja
tavoiltaankin epämääräinen. Hän käytti huonosti sopivaa tekotukkaa,
mutta kunnianmiehenä oli hänellä oivallinen maine.
Hän istui sir Jasperin kanssa etuistuimella, kun sensijaan Tom Stafford
oli asettunut taakse; ja kiesit kiitivät iloisesti mäkisiä Bathin
katuja pitkin, suunnaten kulkunsa vihannoimaan puhkeavalle maaseudulle,
alaspäin ja yhä alaspäin Hammerin kedoille kiemurtelevan Avonin
varrella. Sir Jasperin kasvoilla kuvastui suuri tyytymättömyys elämään
yleensä ja omaan olemassaoloonsa erittäin. Tom Stafford alkoi tuntea
itsensä hiukan kiusaantuneeksi.
-- On aikainen kevät, -- sanoi loordi Markham, hyvää tarkoittavasti
yrittäen kuluttaa raskaita minuutteja ja johtaa päämiehensä ajatukset
toisaalle. -- On hyvin leppoisa ilma täksi vuodenajaksi, ja karitsat
ovat jo lasketut laitumelle.
-- Höh! -- äännähti sir Jasper.
-- Älä hänelle karitsoista puhu, kuiskasi Stafford; -- etkö näe, että
hän ajattelee vain verta ja ukkosta?
Sitten lisäsi hän häijysti: -- Koko eläimistössä on vain yksi otus,
johon sir Jasperilla tällä hetkellä on mielenkiintoa, mutta sitä ei
nähtävästi ole helppo tavata näillä tienoilla, vaikka tiedämme sen
täällä elustavan. Se on saksanhirvi! -- Hän hötkötti nauraa kovin
ihastuneena keksintöönsä.
-- Toivokaamme, ettemme saa sadetta, -- virkkoi loordi Markham; -- nuo
ovat uhkaavia pilviä.
-- Kyllä ne sentään puoli tuntia pysyvät tippumatta, ja se meille
riittääkin, -- murahti sir Jasper, läimäyttäen hevosia ruoskan päällä,
niin että ne ponnistivat täyttä kyytiä lapetta alas.
-- Mutta palatessamme kastumme, -- puolustautui hyvää tarkoittava
kreivi, -- sanoin sitä kaiken aikaa. Olisi ollut parempi lähteä
vaunuissa.
-- Vakuutan, -- huudahti sir Jasper äkillisessä huonon tuulen
puuskassa, -- vakuutan, että sydämessäni toivon Villiersin luodin
osuvan niin hyvin, että kotimatkalla en tunne sadetta enempää kuin
päiväpaistettakaan. Kotimatkalla, -- toisti hän, kamalasti hymyillen;
-- lempo soikoon, kyllä minulla onkin kaunis koti!
-- Ja kaunis, hilpeä poika sinä olet rattoisaan kohtaukseen vietäväksi,
-- huomautti Stafford takaa, -- ja soma houkkio-pari sinä ja eversti
olette, hiisi teidät molemmat periköön! Ja kun olet ammuttu, on kai
varsin tyydyttävää ajatella, että vaimosi lohduttautuu punaisen kiharan
omistajan kanssa, häh? Tahtoisinpa tietää, mistä sinä vanhan Villiersin
kanssa oikeastaan taistelet!
-- Sinä tiedät sen, -- mörähti sir Jasper; sitten hän kiivastui. --
Sinä ärsytät minua, mies; tahdonko _minä_ taistella Villiersin kanssa?
Eikö tämä ole pelkkää hulluttelua, silkkaa ajanhukkaa, sillävälin kun
oikea syyllinen (se lurjus!) on päässyt käsistäni? -- Hän kiristi
ohjaksia, sivalsi ruoskalla, ja ajopelit keinuivat hevosten hyppiessä
ja rynnätessä.
-- Tosiaankin, -- sanoi loordi Markham, -- toivon, että olisin tullut
vaunuissa.
-- Säisympään, -- huudahti Staffordkin, -- aja säisympään, Jasper! Emme
halua, että kaikki saamme luumme murskatuiksi tässä jupakassa.
Keskustelu pysähtyi. He vierivät tasaisempaa tietä tuulen humistessa
heidän korvissaan ja hiirakkojen tasaisella ravillansa potkiessa
tahtia. Sitten Stafford huomautti epämääräisesti:
-- Minulla on aavistus, että tänään ei tule kaksintaistelua Hammerin
kedoilla, Jasper, vaan että kykenet palaamaan vähentymättömällä
tarmolla tuntemattoman rikollisen etsintään.
-- Mitä nyt, -- huudahti sir Jasper hurjana, -- oletko kuullut jotakin
Villiersiltä? Kaikkiko ne livistävät nykyisin? Ensin Verney, sitten
Spicer, sitten eversti! Ei, ei, mies oli minulle raivoissaan; ja,
jumaliste... minähän häntä loukkasin!
-- Kuitenkin, -- sanoi Stafford järkkymättä, -- satun tietämään
eversti Villiersin palvelijan lähetetyksi kiireimmiten noutamaan
hänen lääkäriään, sir George Watersianiin kohtuuttoman aikaisin tänä
aamuna, että sir George lähetti apteekkarin sijastaan. Ja tämä tapasi
tulta syöksevän everstimme parkumassa rajuimman leinin kynsissä mitä
kuvitella saattaa. Niin rajun tosiaankin, että herra Wigginbotham-parka
sai everstiltä aimo selkäsaunan senvuoksi, että hän ei ollut sir
George. Villiersin jalka on ytykurkun kokoinen, kertoi vanha Foulks;
kuulin sen kaiken Foulksilta juodessamme lasin vettä tänä aamuna
Kaivohuoneella, ja lempo vieköön, sir, kylläpä hänen tekohampaansa
kalisivat suussa, kun hän yritti kuvailla minulle eversti Villiersin
käyttämää kauheaa kieltä. Hän tulee Villiersin sekundantiksi,
tiedättehän, mutta hän vannoi, että oli mahdotonta, aivan mahdotonta
kenenkään astua sellaisella jalalla.
Staffordin puhuessa olivat he kääntymässä Hammerin ketojen kulmassa.
Hänen viheriällä nurmikolla harhailevat silmänsä pysähtyivät portilla
seisovaan pieneen ihmisryhmään.
-- Ellei, -- jatkoi hän, -- eversti tule kainalosauvoilla. Ei,
peijakas! Haha, Jasper, minä olen aina pitävä sinusta, mies, sen
oivallisen huvin ja raton vuoksi, mitä olet minulle viimeseltä
hankkinut. Saat lyödä minua korvalle, jos ei se vanha veitikka ole
saapunut... katetussa pyörätuolissa!
-- Todellakin, -- sanoi loordi Markham, -- tämä on hyvin säännötöntä.
En ole koskaan ollut mukana kaksinottelussa, jossa toinen
asianomaisista on taistellut pyörätuolissa. Ja pelkäänpä, etten voi
ottaa vastuuta asian järjestelystä tällaisissa olosuhteissa.
-- Kirottua lörpötystä! -- huudahti sir Jasper, käyttäytyen yhtä
kohteliaasti kuin aikaisemminkin. Puhuessaan hän heitti ohjakset
palvelijalleen ja kapusi alas kieseistä. Stafford oli mennyt hänen
edellään veräjälle ja hyppi vuoroon toisella, vuoroon toisella
jalallaan, perin huvitettuna tilanteesta.
"Hahaha!" -- Hei, hyvää huomenta, eversti; minua surettaa nähdä teidät
tuossa tilassa! (Haha!) Oletteko tuonut toisen pyörätuolin meidän
urhollamme? Oh, tietysti! Ei olisi oikein, ellei hänkin istuisi
pyörätuolissa! Kah, Foulks, sinä työnnät toistu tuolia, minä pyöritän
toista, ja niin kyyditsemme heidät toisiaan vastaan, antaen heidän
laukaista niin pian kuin haluavat. Hemmetti, siitä tulee rattoisa
leikki!
Eversti Villiers käänsi liukaskieliseen ystäväänsä kasvot, joiden väri
muistutti kolmen vuorokauden vanhaa ajettunutta ruhjevammaa; ne olivat
vihreänkeltaiset tuskasta niiltä kohdilta, mistä raivo ei ollut niitä
purppuroinut.
-- Herra Stafford, nuo pilapuheet, sir, ovat tässä tilanteessa perin
sopimattomia. (Sitä kirottua koipea!) Herra Foulks, ole hyvä ja
selitä;... majuri Topham, selittäkää näille herroille, että olen
tullut taistelemaan, sir, ja että taistella todellakin tahdon... sen
jumal'avita vakuutan! -- Vimmoissaan iski hän pyörätuolin käsinojaan,
survaisi pahoin kivistelevää jalkaansa ja ulvahti raivosta ja tuskasta.
-- Hiisi vieköön, -- sanoi Stafford, -- yhtä hyvin taistelisin vanhan
karhun kanssa! Kuiskaahan, Foulks, aikooko hän ampua häkistään...
anteeksi, tarkoitan tuolistaan?
-- Sellainen on hänen aikomuksensa, -- vastasi herra Foulks,
hermostuneesti irvistäen ja näyttäen hienosta Bond Streetin
norsunluusta valmistetut hammasrivinsä, joista herra Stafford jo
mainitsi. -- Mutta minusta se tuntuu hiukan epäsäännölliseltä.
-- Hiukan epäsäännölliseltä? -- huudahti loordi Markham. -- Se on
kokonaan epäsäännöllistä. Minä en tahdo olla asian kanssa missään
tekemisissä.
Sir Jasper seisoi paikoillaan, tuijottaen synkkänä tantereeseen ja
työnnellen kultapäistä rottinkikeppiään pehmeään mutaan ikäänkuin hänen
koko huomionsa olisi kohdistunut niihin reikäsiin, joita hän rivittäin
pisteli maahan.
-- Mitä vaikeutta tässä on, mitä vaikeutta tässä on? -- karjui eversti
Villiers. -- Kärräätte minut asemaan ja mittaatte askeleet... kahdeksan
askelta, Foulks, ei jalkaakaan enempää; ja annatte minulle pistoolini.
Eihän siinä mitään vaikeutta... hiisi minut periköön, hiisi vieköön
teidät kaikki, sanon! _Mitä_ vaikeutta siinä on?
-- Taistelijat eivät ole yhtä edullisessa asemassa, -- huomautti
majuri Topham. -- Ilmoitin Villiersille, että kernaasti astuisin hänen
sijaansa.
-- Ei, ei, ei! -- kirkui vanha mies, kääntyen. -- Oih, -- voihkaisi hän
sitten ja väänsi kasvojaan, sillä leini repi häntä niin rajusti, että
hän tarttui tuolinsa sivunojiin, viskaten päänsä taaksepäin, ja hänen
kasvonsa saivat kaamean muodon.
-- Muistan, -- märehti vanha Foulks, -- miten kelpo Darlingtonin
herttua vaati Basil Verneytä (Verneyn isää, tiedättehän) taisteluun,
vaikka vasen käsivartensa oli laastoissa; mutta, kuten Cranbroken
markiisi, hänen armonsa todistaja, minulle silloin huomautti...
-- Oh, säästä meidät markiisista! -- keskeytti Stafford karkeasti.
-- Pysykäämme nykyisessä tehtävässämme, jos suvaitsette. Koko asia
on järjetön, mahdoton! Katsohan, Jasper, katsokaahan, eversti, te
kaksi ette voi tänään taistella. Mitenkä voisitte sen tasapuolisesti
järjestää, vaikka meillä olisi pyörätuoli Jasperillekin? Emme voi
antaa hänelle leiniä, hyvä mies, ja muutoin kävisi taistelu liian
epäsuhtaiseksi. Hiidessä, eversti, te ampuisitte liian hyvin tai liian
huonosti, ja se ei kelpaa! Kuulkaahan, kuulkaa, hyvät herrat, tehkäämme
huonosta kaupasta hyvä. Miksi te ollenkaan taistelisitte? Tämä Jasper
on halukas pyytämään anteeksi. (Niin, sitä sinä olet, Jasper, pidä
suusi kiinni ja ole kerrankin järkevä; sinä riuhtaisit tekotukan hänen
päästänsä, tiedäthän. Se, jumaliste, ei ollut kaunista käytöstä, ei
ensinkään kaunista!) Mutta sitten, eversti, eikö hän epäillyt teidän
vietelleen häneltä vaimonsa, ja eikö se ollut imartelevaa? Parhain
imartelu, mitä tällä puolen haudan koskaan tulee osaksenne! Hän oli
teille mustasukkainen, eversti; en totisesti tunne toista miestä
Bathissa, joka teille nykyisin sellaista kunniaa osoittaisi.
-- Oih, ottakaa minut täältä ulos, -- huusi eversti, äkkiä
antaen perään ruumiilliselle tuskalle, jota vastaan hän oli niin
sankarillisesti ponnistellut. -- Saakeli, kerran taistelen vielä teidän
kaikkien kanssa! Päästäkää minut tästä. Missä on se kirottu ääliö,
palvelijani? Ottakaa minut pois tästä vehkeestä, te paholaiset!
Miehissä pyörittivät he tuolin maantielle, ja hänen parkumisensa ja
kirouksensa häntä vaunuihin nosteltaessa olivat kauheita kuulla.
-- Herra Jumala, kunpa hän voisi kirkumisellaan karkoittaa leininsä!
-- huudahti Stafford. -- Katsokaa, hyvät herrat! Haha, hän on
tarttunut palvelijansa peruukkiin! Oh, tämä on kuin näytelmää, hän
purkaa vihaansa mies paralle kuin troijalainen! Kah, se raukka on
päässyt hänen kouristaan, mutta hänen lisätukkansa on jäänyt everstin
käteen. Haha, hän on lennättänyt sen vaunuista! Eteenpäin he kiitävät;
kyllä sillä vanhalla veitikalla on kurkkua, toitottaa kuin elefantti
markkinoilla! No, Jasper, enkö sitä sanonut? Tänään ei tule mitään
kaksintaistelusta.
-- Älä ole siitä niin varma, -- sanoi sir Jasper. Puhuessaan kulki hän
kiesejä kohti kääntäen olkansa yli tuhoa ennustavat kasvot ystäväänsä.
-- Oh, -- huudahti viimemainittu lähestyen jälleen Markhamia, -- tuon
miehen katse saattaisi kiertää kirnullisen kermaa voiksi! Ei, minä en
tahdo ajaa kotiin kanssasi, kiitoksia, sir Jasper; minä kävelen. Lempo
vieköön, hiukan järkevää mustasukkaisuutta kyllä siedän; mutta jos
minun olisi mentävä kotiin tuossa seurassa, menettäisin ruokahaluni
päivälliseksi. Kah, ystävät, nyt on ihana päivä, kävelkäämme.
Sir Jasper karautti kotiin yksinään, ja vähää myöhemmin hänen kuskinsa
auttaessaan hiestyneitten hevosien valjaista riisumista murahti "ajoipa
säälimättömästi!"