Kymmenessä minuutissa kaunis nainen voi tehdä paljon kauneutensa
lisäämiseksi. Vilkaistessaan viime kertaa kuvastimeensa, sillävälin
kun Lydia riensi vuokraamaan kantotuolia, rouva Bellairs soi lasista
heijastuvalle kuvalleen hyväksyvän hymyn, jota niin ihastuttava ilmiö
ei voinutkaan olla aiheuttamatta. Sitten hän kääriytyi salaperäiseen,
kaikki verhoavaan viittaan, sieppasi pienen samettinaamion pöydältä ja
riensi matkalleen. Hän lähti kuin taisteluun hyökkäävä urhea sotilas
pamppailevin, mutta toivehikkain sydämin.
Loordi Verney ja kapteeni Spicer olivat juuri päättäneet aamiaisensa
edellisen asunnossa Pierrepoint-kadun varrella lähellä Pohjoisparaatia.
Typerästi lörpötellen omista kokemuksistaan kaksintaistelijana,
puhuen halveksivasti sir Jasperin mielipuolisuudesta, mutta kuitenkin
vakuuttaen päättäneensä tappaa tuon viheliäisen riiviön kapteeni Spicer
oli tehnyt täyttä kunniaa nuoren isäntänsä vieraanvaraisuudelle. Mutta
loordi Verneyn, jonka posket milloin hehkuivat tummina, milloin saivat
sairaloisen kalpeuden, oli vaikea nielaista ainoatakaan suupalaa.
Hän siirtyi levottomasti seinäkellon katselemisesta ja taskukellonsa
asettamisesta pistoolejaan pitelemään tai kiireisesti lisäämään vielä
yhden jälkikirjoituksen virheellisesti tavattuun, mustetahraiseen
jäähyväiskirjeeseen äidilleen, leskirouvalle. Sen kirjeen sepittämiseen
hän oli käyttänyt puolet yöstä. -- Siltä varalta, tiedättehän... --
huomautti hän sen johdosta ystävälleen värähtävin äänin.
Kapteeni Spicer oli juhlallisesti luvannut mitä tunnollisimmin täyttää
suosijansa viimeiset toivomukset.
-- Rakas loordi, -- oli hän sanonut, tarttuen häntä kädestä, -- minuun
voi luottaa. Jukoliste, sir Jasper on kuulemma hitonmoinen ampuja, ja
tietysti, hihi!... tunnemmehan kaikki sananparren mielipuolen voimasta.
Mutta tuskin on hän kaatanut sinut, Harry, niin vannon kautta kunniani,
että hän riippuu miekkani terässä. Minä kostan puolestasi, Harry,
älä sitä epäilekään. Siitä tulee oikein hieno juttu, josta ihmiset
kilvassa puhuvat. Jumaliste, hän ei ole ensimäinen, jonka seivästän
yhtä helposti kuin kokkisi pistäisi kalkkunan paistinvartaaseen. Enkö
ole oppinut miekkailua suurelta Angelo Malevoltilta itseltään? Hihi...
"naisen käsi", oli hänen tapansa sanoa, "mutta paholaisen pää!"
Tässä kapteeni Spicer ravisti luiset sormensa röyhelökalvosinten
kätköstä ja katseli niitä suurella tyytyväisyydellä.
-- Oh, sinä hirtehinen, Spicer, koetahan pitää suusi kiinni! --
huudahti loordi Verney ärtyneesti.
Kapteeni nojasi taaksepäin tuolillaan ja alkoi kaivaa hammastaan
hopeisella hammastikulla.
-- Äsh, niitä aloittelijoita! -- äännähti hän ikäänkuin itsekseen. --
Pidä hermosi lujina, mylord, tai, lempo soikoon, voin yhtä hyvin tilata
ruumisvaunut jo ennen lähtöämme. Hihi! Onpa hyvä, että sinulla on
ystävä itseäsi tukemassa!
Kuului varovainen naputus, ja loordi Verneyn ilmeetön uusi palvelija
(jonka kapteeni erityisesti oli hänen puolestaan pestannut ja joka,
niin ainakin joku häijy irvihammas väitti, tasasi tämän herran kanssa
palkkansa ja sivutulonsa) seisoi ovikäytävässä.
-- Alhaalla on nainen, mylord, -- sanoi hän konemaisesti. -- Hän pyytää
kaikin mokomin tavata mylordia, eikä halua poistua, vaikka ilmoitin
hänelle, että mylord luultavasti oli kiinnitetty myöhään aamupäivään.
Loordi Verney vain tuijotti kummastuneena; mutta kapteeni Spicer
hypähti tuoliltaan, ja hänen vaaleat silmänsä mulkoilivat
uteliaisuudesta.
-- Nainen, jumaliste! Verney, sinä vintiö, mitä tämä merkitsee?
Nainenko, Ned? Malttakaas, onko hän pitkä, vaaleaverinen ja solakka?
-- Ei, sir, hän on lyhyenläntä, mutta hänellä on yllään niin avara
viitta, etten oikein osaa sanoa.
-- Onko hän kaunis, mies?
-- En tiedä, sir; hänellä on naamio.
-- Naamio? Hei, Verney, Verney, tämä on perin mielenkiintoista! Eikä
hän tahdo lähteä pois, heh?
-- Ei, sir, hän sanoi, että hänen täytyy tavata mylord, vaikkapa vain
viideksi minuutiksi.
-- Lihava, lyhyenläntä, naamioitu, -- huudahteli kapteeni Spicer
innoissaan ja hämmästyneenä. -- Hyvä Jumala, meillä on vielä kymmenen
minuuttia, kai kutsumme hänet tänne, Verney? Noutakaa hänet ylös, Ned.
Palvelija poistui, välittämättä loordi Verneyn sopertamasta kiellosta.
-- Todellakin, kapteeni Spicer, -- sanoi hän, -- olisin halunnut
käyttää nämä viimeiset kymmenen minuuttia johonkin vakavaan. Olisin
halunnut -- pojan ääni värähti ja kuuma puna nousi hänen poskilleen, --
lukea sivun raamatustani ennen lähtöä, vaikkapa sitten vain jälkeeni
jäävän äitini tähden.
Loiseläjä kohotti kätensä ja silmänsä teeskentelemättömässä kauhussa.
-- Sivun raamatustasi! Lempo! Jos se tulee tiedoksi, joudumme koko
Bathin naurun esineeksi. Sivun raamatustasi! Hyvä, että sitä ei kukaan
muu kuullut kuin minä.
-- Hiljaa! -- varoitti loordi Verney, sillä ovella seisoi heidän
vieraansa. Tämä oli tosiaankin pieni olento, avaraan viittaan
kääriytyneenä, ja paitsi valkoista puvun poimuja pitelevää kättä ja
vilahdusta pyöreästä leuasta ja kirsikkahuulesta, joka vapisi naamion
syrjän alla, ei ollut mitään osoittamassa, kuka hän oli, kertomassa,
oliko hän nuori vai vanha, varakas onnen suosikki vai perinnötön. Mutta
kätönen oli ihastuttava, ja pikku leuassa oli viehätystä.
Loordi Verney vain seisoi ja tuijotti poikamaisesti, niinkuin hän
poika olikin. Mutta kapteeni Spicer hypätä kimmahti eteenpäin kuin
heinäsirkka ja asettaen laihat säärensä ristiin hän tarjosi tuolin niin
hurmaavan sievästi kuin vain hän taisi. Nainen astui huoneeseen, laski
kätensä tuolin selkänojalle ja kääntyi kapteeni Spiceriin päin.
-- Tahtoisin tavata loordi Verneyn yksinään, sir, -- sanoi hän.
Ääni oli hyvin suloinen, mutta siinä oli käskevä sointu. Kaikesta
päättäen naamioitu nainen oli tottunut siihen, että häntä viipymättä
toteltaisiin.
Turhaan kapteeni Spicer vilkuili ja näytti kaihomieliseltä; mustat
silmät kiilsivät häntä vastaan hyvin kylminä ja järkkymättöminä
naamioituksen takaa. Pakoitettuna poistumaan kapteeni koetti tehdä
sen taitavasti ja sirosti, mutta sentään häntä kiusasi tunne, että
hän onnistui kehnonlaisesti; ja tuntemattoman käsi sulki oven hänen
jälkeensä niin tarmokkaasti, että hänen viimeinen kumarruksensa
kokonaan tärveltyi.
Kitty Bellairs käänsi harkitusti avainta lukossa ja pisti sen sitten
taskuunsa. Loordi Verney hypähti eteenpäin, mutta pysähtyi kuullessaan
oman nimensä, joka lausuttiin lempeimmällä ja valittavimmalla äänellä,
mitä hän koskaan muisti kuulleensa.
-- Loordi Verney, -- sanoi Kitty, työntäen taaksepäin viittansa ja
päähineensä ja sallien kauniiden ruskeiden kiharainsa ja aavistuksen
moitteettomimmasta vartalosta, mitä Bathissa ehkä oli nähtävänä,
paljastua nuoren päärin hämmästyneiden silmäin eteen. -- Loordi Verney,
-- sanoi hän pannen kätensä ristiin, -- kovin, kovin onneton nainen on
tullut teiltä sääliä rukoilemaan.
-- Madam, -- virkkoi loordi Verney, -- mitä voin tehdä hyväksenne? --
Hänen pojansielunsa heltyi tästä lempeästä, surullisesta äänensävystä;
hän luuli näkevänsä kyyneleen vierivän valkoista leukaa pitkin; pyöreä
povi kuohui pitsien hurmaavan epäjärjestyksen alla. Hän katsahti
kelloon ja jälleen rukoilijaan julmassa hämmennyksessä. -- Madam, aika
rientää; voin suoda teille vain muutamia minuutteja. Sanokaa minulle,
madam, miten voin teitä palvella? Se tuottaisi minulle lohtua hetkellä,
joka kenties on elämäni viimeinen.
Nainen äännähti pehmeästi kuin kyyhkynen ja yhtä valittavasti.
-- Oi, -- sanoi hän, -- on siis totta, mitä olen kuullut? -- ja hän
väänteli valkoisia käsiään ikään kuin äärimmäisessä tuskassa.
-- Madam, huudahti nuori mies, joka uskaltamatta koskea häneen tuli
lähemmäksi, niin lähelle, että hän kuuli vieraansa nopeat hengähdykset
ja tunsi sieramiinsa hänestä huokuvan hienosti voimakkaan orvokin
tuoksun.
-- Oi, -- sanoi tämä, -- se on totta! -- Hän horjui, tarttui viittansa
hakasiin ja viskasi sen auki.
-- Teitä huimaa, -- hätääntyi loordi omituisesti liikutettuna; --
sallikaa minun kutsua...
Mutta nainen tarttui hänen käteensä. Hänen sormensa olivat kovin
lämpimät pyörtyvän sormiksi, mutta niiden kosketus oli nuorelle
miehelle miellyttävämpi kuin naisen kosketus koskaan ennen oli ollut.
Toinenkin käsi riensi vankiaan pidättämään, ja ne kietoutuivat ison
pojan ranteen ympäri.
Tämä ei tietänyt, miten se kävi, mutta siinä tuokiossa oli hän
vieraansa edessä polvillaan.
-- Te aiotte taistella, -- sanoi nainen, -- taistella sir Jasperin
kanssa. Oi, Jumalani, ette sitä tiedä, mutta minä olen siihen
syynä, ja jos te taistelette, murtaa se sydämeni. -- Hän nojautui
eteenpäin luodakseen kiihkeän katseen polvistuvaan nuorukaiseen. Hänen
henkäyksensä leyhytteli tämän poskea. Naamion lävitse hän näki kauniit
mustat silmät, niin syvät, niin syvät. Miten valkoinen oli kaulan ja
leuan hipiä, miten hienopintainen! Ja nuo vallattomat kiharat! Mikä
kukkien tuoksu ilmassa! Kovin häntä halutti vetää naamio pois... ja
kuitenkin juuri tuo salaperäisyys vietteli häntä, kiehtoi häntä!
-- Kuka olette? -- kysyi hän matalalla nopealla kuiskauksella. --
Sallikaa minun nähdä kasvonne.
Hän torjui hänen varomattoman kätensä pienellä parahduksella.
-- Ei, ei, ei, ette saa koskaan nähdä, koskaan tietää; se olisi
kauheata.
Sitten nuori mies aivan tietämättään laski molemmat kätensä hänen
käsilleen, tarttui niihin, piti niitä ja tunsi, että tuo heikko
puristus oli hänelle rautaisen luja.
-- Miksi taistelette? -- virkkoi tuntematon. -- Sanokaa minulle.
Loordi punehtui.
-- Syyttä suotta, pelkästä väärinkäsityksestä. Sir Jasper on
luullakseni hullu.
-- Sir Jasper on mustasukkainen, -- hengähti nainen, ja välkkyvät
silmät tulivat yhä lähemmäksi. -- Onko totta, että rakastatte lady
Standishia?
-- Minäkö? -- huudahti nuori mies kiivaasti, rapsauttaen voimakkaan
valan, sillä niin innokas oli hän kieltämään. -- Minäkö? En! Jumala on
todistajani! En!
-- Älkää sitten taistelko, -- pyysi nainen.
Hän tahtoi katsahtaa kelloon; hän tahtoi hypähtää ylös ja hyökätä
ovelle; hän tiesi, että Spicer hiljaa naputteli ja että oli aika mennä,
minne sovinnainen kunnia häntä kutsui. Mutta pehmoinen puristus ja
salaperäiset silmät pidättivät häntä. Hän oli vain poika, ei ollut
koskaan ennen rakastanut, ja... tuo nainen oli naamioitu!
-- Sallikaa minun neuvoa itseänne, -- jatkoi tuntematon. -- Uskokaa
minua, menestyksenne on minulle rakkaampi kuin voitte kuvitellakaan...
rakkaampi kuin minun pitäisi teille ilmaista. Uskokaa minua, jos
luovutte tästä kaksintaistelusta, niin jälkeenpäin olette iloitseva.
Vielä tänä päivänä sir Jasper kiittää teitä hartaammin kuin mies
milloinkaan on kiittänyt toista. Ja te tekisitte minut niin
onnelliseksi! Oi, uskokaa minua, kunnianne on turvassa minun käsissäni.
-- Mutta sallikaa minun toki nähdä kasvonne, -- tivasi loordi
kuullessaan Spicerin kolkuttavan kovempaa. "Tahdon nähdä hänet ja
suudella häntä", ajatteli hän itsekseen; "olisihan siinä jotakin
eväiksi retkelleni kuolemaan".
-- Miten uskallatte sitä pyytää? -- sanoi hän. -- Täytyykö minun
suostua teidän pyyntöönne, vaikka te hylkäätte omani?
-- Entä jos suostun pyyntöönne, -- sanoi nuori mies, ja hänen sydämensä
sykki hyvin nopeasti, -- niin mitä annatte minulle?
-- Oh, annatte, -- matki nainen, -- annatte! Kuka antimista välittää?
Miehen tulee ottaa. -- Näin sanoessaan hänen punaiset huulensa
kaartuivat niin hurmaavasti maailman hohtavimman hammasrivin yli,
että Harry Verney, jonka pää oli nopeasti alkanut pyöriä, menetti sen
yhdessä sydämensä kanssa.
-- Se on haaste, -- sanoi nuorukainen vetäessään kätensä pois ja
nostaessaan sen naamiota kohti.
-- Ah, kavaltaja! -- huudahti nainen, säpsähtäen viehättävään
vastarintaan. Miehen sormet vapisivat pehmeillä, hyvältä tuoksuvilla
kutreilla. -- Ette saa, -- sanoi hän, taivuttaen päätään välttääkseen
kosketusta, ja täten hänen kasvonsa tulivat entistä lähemmäksi
polvillaan olevan nuorukaisen kasvoja.
-- Oo! -- huudahti tämä ja suuteli häntä leukaan naamion alapuolelle.