Rouva Bellairs oli aikaisin ylhäällä. Hän olikin nukkunut huonosti, ja
se oli hänelle harvinaista. Mitä hänen seitsemänneljättä rakastajaansa
eivät koskaan olleet kyenneet häneltä puristamaan kyyneltä ja unetonta
yötä, sen oli hän uhrannut sille ainoalle miehelle, joka ei häntä
rakastanut.
Häntä vaivasi levottomuus vaarasta, mihin hänen oikkunsa (tai, niinkuin
hän selitti, lady Standishin käsittämätön hupsuus) oli saattanut
sysätä loordi Verneyn. Päivän sarastaessa soitti hän palvelijattarensa
ja vaati, että hänelle aamusuklaan mukana kello kahdeksalta
toimitettaisiin kaikki kaupungin uutiset. Hän kuului niihin, jotka
osaavat palvelluttaa itseään. Suklaa oli aivan yhtä tuoksuvaa ja
kermaista kuin konsanaan, ja Lydia-neiti oli pakahtua tärkeistä
sanomista, seisoessaan emäntänsä vuoteen vieressä.
-- No, Lydia, no? -- huudahti hänen rouvansa kiihkeästi.
-- Oi, herranen aika, madam, koko kaupunkihan siitä soi! Mylady
Standish on saatu ilmi. Ka niin, minä puolestani en koskaan ole
luottanut noihin juhlallisiin kainostelijoihin, jotka aina pitävät
silmänsä ylös kohotettuina tai maahan luotuina ja suunsa supussa kuin
kirsikat. Kukaan ei olisi niin siveä ja mallikelpoinen, ellei siihen
olisi erinäistä syytä, niin minä _aina_ ajattelen.
-- Lydia, -- virkkoi rouva Bellairs, -- älä hupsuttele. Jatka; mistä
lady Standish sitten on saatu ilmi?
-- Oh, madam, -- vastasi Lydia, -- sitä ei ole vaikea arvata. --
Siitä, mistä naiset ylimalkaan joutuvat ilmi, tietenkin. Mutta, voi,
voi, kyllä se oli häpeämätöntä! Olen kuullut, madam, -- tyttö tuli
lähemmäksi emäntäänsä ja kumartui kuiskaamaan, melkein väristen ilosta,
että hänellä oli niin merkillistä kerrottavana, -- olen kuullut, madam,
että sir Jasper löysi eversti Villiersin sieltä eilen iltapäivällä.
Voi, hyvä rouva, että sellaista tapahtuukin!
-- Pyh! -- sanoi Kitty-rouva.
-- No, ainakin he aikovat taistella, -- huudahti tyttö, -- ja sir
Jasper riuhtaisi everstiltä tekotukan päästä ja läimäytteli häntä sillä
kasvoihin, madam, ja eversti on siitä asti ollut kuin hullu ja vannoo
ampuvansa hänet tänä aamuna.
Rouva Bellairs huoahti helpoituksesta.
-- Ampukoot he toisensa, -- haukoitteli hän, vaipuen takaisin
pieluksilleen ja tuijottaen tyynesti suklaakuppiinsa. -- Mielessäni ei
maailma tarvitse kumpaakaan heistä.
-- Mutta se ei ole kaikki, madam, sillä tuskin oli sir Jasper-parka
rytyyttänyt everstiä, kun hän äkkäsi herra Denis O'Haran oviverhojen
takana.
-- Denis O'Haran! -- huudahti rouva Bellairs, kohoten kummastuneena
istualleen. -- Sinä hourailet!
-- En suinkaan, rouva, sillä kuulin sen herra O'Haran omalta
palvelijalta. Ja eivätkö hän ja sir Jasper taistelleet siellä heti
paikalla ja eivätkö yövartijat kantaneet herra O'Haraa haavoitettuna
kotiin?
-- Taivas armahtakoon! -- huudahti rouva.
-- Eikä siinä kaikki, madam, -- jatkoi neitonen.
-- Sinä peloitat minut, lapsi.
-- Asiaan on sotkeutunut myöskin kapteeni Spicer, jota ette voi sietää,
ja loordi Verney.
-- Loordi Verney! -- parahti Kitty-rouva.
-- Niin, madam; hän ja sir Jasper taistelevat tänä aamuna. Sir
Jasper aikoo taistella niiden kaikkien kanssa, mutta ensimäiseksi
loordi Verneyn kanssa, sillä sir Jasper yllätti hänet suutelemassa
lady Standishia eilen puolenpäivän aikaan; ne toiset tulivat vasta
myöhemmin. Siis mylord on ensimäisellä vuorolla, nähkääs, madam.
-- Mitä sanot, tyttö, -- parkaisi rouva Bellairs ja kaatoi suklaansa,
-- taistelee tänä aamuna? Se ei ole totta! Hänen sirot kasvonsa
muuttuivat liidunvalkoisiksi pitsiröyhelön alla.
-- Kyllä, madam, -- väitti Lydia, lepertäen minkä kerkisi. -- Kyllä,
madam, ensimäisenä on loordi Verney. Sir Jasper kuuluu käyttäytyneen
niin omituisesti ensimäisen haasteen tuojaa, kapteeni Spiceriä,
kohtaan, että loordi Verney lähetti toisen puhemiehen aamusella. Ja
sitten on eversti Villiers. Tietysti, kuten Mahoney sanoo (se on herra
O'Haran palvelija, madam), sir Jasper varmasti tappaa loordi Verneyn,
ja eversti Villiers tappaa varmasti sir Jasperin. Mutta ellei eversti
surmaa sir Jasperia, sitten sir Jasper taistelee kapteeni Spicerin
kanssa! Ka, rouva, suklaahan valuu pitkin vuodetta!
-- Oih, lopeta jo, tyhmä letukka, -- huudahti rouva Bellairs,
-- ja anna minun nousta! Ei ole minuuttiakaan hukattava. -- Ja
missä sir Jasperin pitäisi taistella loordi Verneyn kanssa? (Anna
minulle silkkisukkani, sinä kelvoton olento!) En usko sanaakaan
lörpötyksestäsi. Kuinka uskallat tulla kertomaan minulle sellaista
hölynpölyä? Mutta missä luullaan heidän taistelevan? Tietysti olet
kuullut ajan? -- Hän kiskoi silkkisukkiaan kaarevan jalkapöytänsä yli
ja pitkin täyteläistä säärtään niin sukkelaan kuin vapisevat kädet
häntä tottelivat.
-- En tiedä missä, madam, -- sanoi neitonen tekokainosti, -- mutta
eversti on tapaava sir Jasperin Hammerin kedolla keskipäivällä, joten
otaksun, että mylord Verney taistelee jokseenkin tähän aikaan.
-- Oh, pidä suusi kiinni, -- huudahti hänen emäntänsä; --
kaakatuksellasi voit tehdä ihmisen hulluksi!
Ei ihomaalin rahtuakaan ehtinyt leski levittää kalpeille poskilleen,
ei hiusjauheen hituistakaan ollut hänellä aikaa siroittaa mustille
kutreillensa. Siro aamumyssy ympäröi aivan erilaisia kasvoja kuin mitä
se tavallisesti varjosti. Mutta ken rohkenee väittää, että Kitty, joka
nyt hengästyneenä juoksi autioita katuja pitkin aikaisen aamutuulen
leikkiessä hänen hajahapsillaan, ei ollut, täydellisesti unohtaessaan
oman itsensä ja ulkoasunsa, yhtä kaunis kuin rouva Bellairsin nimellä
tunnettu muodinmukainen, puuteroitu, maalattu nainen pitseineen ja
kauneuspilkkuineen? Hänen pienet kenkänsä tepsuttivat levottomasti
eteenpäin, hänen liepeensä lepattivat hänen kulkiessaan. Hän ei
tahtonut odottaa vaunuja; kantotuoli olisi tehnyt hänet hulluksi.
Puolikuun kulmauksessa toinen räpyttelevä naishaamu, samaten myssyyn
ja viittaan puettuna ja käyden samallaisella sopivaisuutta uhmaavalla
kiireellä, sipsutti hänen ohitseen nopeana kuin välähdys. Mutta
sivuutettuaan toisensa he samasta vaikuttimesta molemmat pysähtyivät
tuntemuksen kajastaessa heidän mielessään.
-- Rouva Bellairs! -- kuului lady Standishin huilun ääntä muistuttava
huudahdus.
-- Julia Standish! -- parahti Kitty-rouva. He kääntyivät ja kahmaisivat
käsillään kiinni toisistaan.
-- Oi, taivaat, -- virkkoi rouva Bellairs, -- onko kuulemani totta?
Aikooko se sir Jasperin paholainen tänä aamuna taistella loordi Verneyn
kanssa? Ja Verney kun on aivan lapsi! Se on selvää murhaa! Sinä häijy
nainen, näet nyt, mitä olet tehnyt!
-- Ah, rouva Bellairs, -- huudahtaen Julia painaen kädellään rintaansa,
-- sydämeni on särkynyt!
-- Mutta mitä on tapahtunut, ihminen, mitä on tapahtunut? -- kyseli
Kitty ja ravisteli vaikeroivaa Juliaa rajulla kädellä.
-- Sir Jasper ei tahdo nähdä minua, -- nyyhkytti Julia, -- mutta olen
saanut tietää, että hän tunnin päästä tapaa loordi Verneyn Bathwickin
niityillä. Sanansaattajia on kulkenut edestakaisin aikaisesta
aamunkoitosta. Oi, taivas meitä armahtakoon!
-- Mihin olet menossa? kysyi Kitty ja ravisti häntä vielä kerran.
-- Olin menossa loordi Verneyn luo rukoilemaan mieheni hengen puolesta,
-- virkkoi lady Standish, ja kyyneleet tulvivat hänen kasvojaan pitkin
kuin rankkasade liljankukille.
-- Herra sinua varjelkoon, -- huudahti rouva Bellairs tuntein, jotka
olivat liian syvälliset vihaksi; -- sinäpä vasta olet aika houkkio!
-- Sankarillisimmat päätökset ovat usein silmänräpäyksen tuote! -- Mene
nyt takaisin kotiisi, sinä hupsu, -- sanoi Kitty. -- Minä... sitä et
sinä, lady Standish, minulta ansaitse, mutta minä uhraudun itse! Tahdon
estää tuon kaksintaistelun, menen mylord Verneyn luo!
-- Sinä! -- virkkoi Julia, ihmetellen ja ymmärtäen sanojen merkityksen
vain puolittain.
-- Mene kotiin, mene kotiin, -- sanoi Kitty-rouva, -- ja vakuutan
sinulle, että ellen saa loordi Verneytä jäämään kohtauksesta pois,
nimeni ei ole Kitty Bellairs!
Lady Standish epäröitsi, mutta painoi nöyrästi päänsä alas, kääntyi ja
alkoi astua takaisin päin. Hänen solakka vartalonsa taipui ja huojui
ikäänkuin raikas aamutuuli olisi ollut sille liian ankara.
Rouva Bellairs katsoi kelloaan.
"Mainitsiko hän tunnin?" mutisi hän itsekseen. "Siis kymmenen minuuttia
kuvastimen edessä ja kymmenen minuuttia matkaan mylordin asunnolle.
Näin tapaan hänet juuri lähtemässä. Tämä on poika-paran ensimäinen
kaksintaistelu, ja hän saapuu paikalle varmaan yhtä aikaisin kuin joku
maalaisserkku päivälliskutsuihin."
Aurinko pilkisti esille pilviseltä taivaalta, ja rouva Bellairs ravisti
itseänsä ja tunsi elpyvänsä ja rohkaistuvansa. Hymykuoppa näkyi
kummassakin poskessa.
"Mutta", sanoi hän sipsuttaessaan edelleen kuoppasten syventyessä ja
hymyn laajetessa, "kuka sittenkään tietää? Sepä paha tuuli, joka ei
puhalla kellekään hyvää."
* * * * *
Mylady Standish palasi kotiin. Palvelijat tuijottivat häneen uteliaina,
kun hän astui eteisen halki. Tremlet-rouva, taloudenhoitajatar,
kulki hänen ohitseen supussa suin. Oman kamarineitonsa hän tiesi
istuvan vesissä silmin ja syventyneenä tohtori Perselin esitelmiin
kerettiläisyyttä vastaan. Hänen omatuntonsa oli puhdas kuin
äskensatanut lumi, ja kuitenkin tunsi hän itsensä tahratuksi kaikkien
näiden ihmisten silmissä. Mutta hän ei välittänyt.
Päästyään sir Jasperin pukimon ovelle hän pysähtyi kuuntelemaan. Siellä
sisällä tämä pukeutuessaan polki jalkaansa ja kiroili palvelijaansa.
Julia ojensi kätensä naputtaakseen ovelle, mutta muisto viime yrityksen
jyrkästä takaisintyöntämisestä vei häneltä kaiken rohkeuden.
"Minä en mene sinne hänen luokseen", ajatteli hän, "mutta kun hän tulee
ulos, niin puhun".
-- Nämä miekat, -- virkkoi sir Jasper kammiossa, -- otan mukaani
vaunuihin. Odotan herra Staffordia ja erästä ystävää minua noutamaan
puolen tunnin kuluessa. Ymmärrätkö, jolppi? Ja kuule, missä ovat
pistoolit?
"Pistoolit!" toisti lady Standish ja hänen sydämensä löi pakahtuakseen.
Seurasi äänettömyys.
-- Tässä, sir Jasper, -- sanoi sitten palvelija.
-- Paina nyt mieleesi, mitä sanon, -- virkkoi Jasper pontevasti. --
Loordi Markham saapuu kello yhdeltätoista. Toimita kiesit valmiiksi
häntä odottamaan; sano mylordille, että tapaan hänet viittä minuuttia
vailla puoli kaksitoista Hammerin kedolla. Jos unohdat, niin paha sinut
perii! Nämä pistoolit on sinun itse tuotava sinne. Odotahan, sano
mylord Markhamille, että jos jään pois kohtauspaikalta, minulla ei enää
ole ollut riittävästi henkeä jälellä sinne päästäkseni, ja hänen on
siis suoraa päätä selvitettävä asia eversti Villiersin kanssa. Oletko
ymmärtänyt, lurjus?... Ei, sinä kirottu kappale! Minä kyhään kirjeen
mylord Markhamille annettavaksesi.
"Jumalani, Jumalani!" huudahti poloinen lady Standish ja tunsi
polviensa vapisevan. "Mitä nyt? Vielä toinen ottelu! Eversti!... Miten
Herran nimessä joutuu hän kahakkaan eversti Villiersin kanssa? Sehän
on joukkoteurastusta! Silkkaa mielettömyyttä! Tämä täytyy estää!" Hän
puristi päätänsä käsillään. "Sir Jasper on menettänyt järkensä", sanoi
hän. "Mitä on minun tehtävä? Mitä on minun tehtävä? Ne surmaavat hänet,
ja minä tulen sen aiheuttaneeksi. No, tuota noin, jos Kitty ehkäisee
ensimäisen kaksintaistelun, enkö minä voi ehkäistä toista? Oi, olen
kelvoton vaimo, ellen voi pelastaa puolisoani. Taivas johtakoon minua!"
rukoili hän, ja hänen rukouksensa välähdytti tuuman hänen mieleensä.
Olihan piispa, Bathin ja Wellsin piispa! Se kunnianarvoisa pappismies
oli osoittanut hänelle suurta ystävällisyyttä ja huomiota; hän osaisi
välittää sellaisessa vaikeassa asiassa. Hän oli vaikutusvaltainen mies.
Eivätkö he yhdessä voisi aikaansaada rauhaa Hammerin kedolla, ja eikö
sir Jasperia voitaisi pelastaa vastoin hänen omaa tahtoansa, vaikkapa
sitten jättämällä hänet lain kouriin?
Lady Standish riensi huoneeseensa ja kutsui sitten nenäänsä
tuhauttelevaa Megrimiä.
-- Paperia ja mustetta, -- käski hän, -- ja laittautukaa viemään
kirjettä. On kysymys elämästä ja kuolemasta.
-- Mylady, -- sanoi Megrim sievistellen, -- palvelen teidän armoanne
kaikissa oikeissa asioissa; mutta toivon tietäväni velvollisuuteni
luojaani kohtaan; enkä minä koskaan suostu enkä myönny ummistamaan
silmiäni epäsäännöllisyyksille. -- Hän oli edellisenä iltana ollut
valmis tuomitsemaan isäntänsä, mutta puheet palvelusväen huoneessa
olivat hänen sanojensa mukaan "avanneet hänen silmänsä". Ja kukapa
nainen ei ole valmis langettamaan tuomiota kanssasisarestaan --
varsinkaan palvelijatar emännästään?
Lady Standish tuijotti ällistyneenä.
-- Mitä tämä merkitsee -- sanoi hän. -- Teidän on tehtävä, niinkuin
minä käsken, rouva Megrim. Että rohkenettekin! -- huudahti lady
Standish, jonka tajunnassa asian todellinen laita äkkiä välähti. --
Mitä, hyvä ihminen, kirjeenihän on piispalle!
-- Oh, -- virkahti Megrim-rouva yhä pidättyvästi, mutta alistuen
hyväksymään, -- se on toinen asia! Olisinko, -- tuhahti hän, --
ankarampi kuin kristityn sopii? Kieltäisinkö apuni murtuneelta
syntiseltä, käryävältä lampulta, jonka omatunto on herännyt? Olkoon
hänen kunnianarvoisuutensa piispa vahvana varustuksena teidän
armollenne katumuksen rosoisella tiellä. Amen!