Hänen jalosukuisuutensa Denis O'Hara, Irlannin pääreihin kuuluvan
varakreivi Kilcroneyn poika ja perillinen, astui huoneeseen nopeasti
ja kevyesti ja tervehti huolettomasti. Hänellä oli iloiset viheriät
silmät, ja hänen kähärätukkansa puna hohti hiusjauheen alta kuin
talvinen päivänlasku usvan lävitse.
-- Sir Jasper, -- sanoi hän, -- palvelijanne, sir. Kah, Tom, poikaseni,
sinäkö täällä? Hyvää iltamyöhää!
Käskemättä otti hän tuolin, paiskaten huolettomasti ruumiinsa sille.
Hänen nivelensä olivat höllät, nenä pyrki ylöspäin, kallisarvoiset
röyhelökalvosimet rikkinäiset ja takki napitettu viistoon.
Irlantilainen kuvastui hänen jokaisessa piirteessään lämpimän
punaisesta tukasta levottomaan jalkaan asti; irlantilainen ilmeni hänen
sulavan kielensä syytämien sanojen värikkäissä poljennoissa.
Sir Jasper ei laisinkaan epäillyt, että Lothario, joka oli näpistellyt
hänen varastojaan, vienyt hänen rauhansa, hävittänyt hänen kotinsa, oli
hänen edessään. Hän kääntyi Staffordiin, tarttuen häntä ranteesta.
-- Tom, -- kuiskasi hän, -- sinä seisot puolestani, sillä kautta
kuolemattoman sieluni minä taistelen asiasta vielä tänä yönä!
-- Jumalan tähden, ole hiljaa, -- kuiskasi toinen, alkaen pelätä,
että mustasukkainen aviomies menisi tässä leikissä liian pitkälle. --
Kuunnelkaamme ensin, mitä miehellä on sanomista. -- Peijakas! En minä
tahdo jäädä katselemaan, miten sinä lävistät jokaisen punervatukkaisen
keikarin kaupungissa. Se on silkkaa hulluutta.
-- Mutta sinähän itse, -- vastasi sir Jasper vimmaisella kuiskauksella,
-- sinähän itse sanoit, että hän se on. Katso, silmäilepä tätä kiharaa
ja tuota päätä.
-- Oh, joutavia! -- huudahti Stafford. -- Anna hänen puhua, sanon minä.
-- Kun olette päättäneet pienen keskustelunne, hyvät herrat, -- virkkoi
O'Hara hyväntuulisesti, -- sallinette minunkin vaajata sanasen?
Ystävänsä käden pakoittamana vaipui sir Jasper tuoliinsa. Hänen
jänteensä melkein raksahtelivat ponnistuksesta, jolla hän hillitsi
itsensä.
-- Olen tullut, -- sanoi Denis O'Hara, -- ystäväni, kapteeni Spicerin
puolesta. Tapasin hänet hetkinen sitten heilumassa Gay-katua alaspäin;
kautta Pyhän Patrikin, hän harppaili kuin jänis, jolla on koira
kintereillä! "Sinä juokset jotakuta pakoon, Spicer", sanoin minä. Ja
hän vastasi: "Minä pakenen sitä hourailevaa mielipuolta sir Jasper
Standishia." Anteeksi, sir Jasper, ne olivat hänen sanansa, nähkääs.
-- Ja mikä, sir, -- keskeytti sir Jasper pahaaennustavalla äänellä,
-- mikä, sir, jos saan kysyä, oli tarkoituksenne kävellessänne tänne
tän'iltana?
-- Heh, -- huudahti irlantilainen, -- mitä te sanotte?
-- Oh, jatka, O'Hara, -- kehoitti Stafford levottomasti, lisäten
puoliääneen Standishille: -- Tosiaan, Jasper, käyttäydy siivosti, tai
minä pesen käteni koko asiasta.
-- Oh, onko hänen laitansa niin, -- kuiskasi O'Hara kämmenensä takaa
Staffordille, iskien leikkisästi silmää. -- Niin, aioin sanoa, hyvät
herrat, että nähdä miehen juoksevan, ellei hän ole ranskalainen,
käy vasten luontoani. -- "No, mitä hän sinulle teki?" sanoin minä
(tarkoittaen teitä, sir Jasper). -- "Oh", virkkoi kunnon kapteeni,
"menin hänen luokseen kunnia-asialle erään ystävän puolesta, ja mies
herjasi minua niin raa'asti huomautuksilla tukastani", sanoi hän, "että
hän kelpaa vain, hullujenhuoneeseen", niin hän puhui. "Herjasi sinua",
ihmettelin minä, "ja mihin nyt juokset? Tietenkin etsimään jotakuta
tuttavaa? Herjaukset ovat iljettäviä", sanoin minä. "Varmaan", sanoo
hän, "on mies hullu", sanoo hän. "No, mitäpä siitä?" virkan minä;
"emmekö kaikki ole tosiaan enemmän tai vähemmän hulluja? Kah", sanon
minä, "tämä näyttäisi pahalta naisten silmissä, miehistä puhumattakaan.
Jätä asia _minun_ toimitettavakseni, hyvä poika, niin kyllä minä
hommaan; ja pidämmekin huolta, että sir Jasper tuo vartijansa mukanaan
kentälle; ja tähän kaikkeen ei ole kellään mitään muistuttamista."
Sir Jasper hypähti jaloilleen.
-- Kirottua irlantilaista hävyttömyyttänne! -- karjaisi hän. -- Tämä
on enemmän kuin sietäisin keltään mieheltä! Ja, ellen erehdy, herra
O'Hara, _meillä_ on muitakin laskuja järjestettävinä.
-- Meilläkö? -- huudahti O'Hara, samalla lailla hypähtäen. -- Nyt
kuulen niistä ensi kertaa... mutta, tuhat tulimaista, minun ei koskaan
nähdä hidastelevan, kun minut vaaditaan esille! Järjestän niin monta
laskua kuin vain haluatte, sir Jasper... mikäli ne ovat miekallani eikä
kukkarollani maksettavat.
-- Vetäkää siis aseenne esille, mies! -- ärjäisi sir Jasper, tanssien
raivosta. Hän paljasti oman hopeakahvaisen miekkansa ja paiskasi
huotran loukkoon.
-- Taivas varjelkoon! -- huudahti Stafford, turhaan yrittäen tulla
molempain herrasmiesten väliin.
-- Et saa millään ehdolla sanoa häntä vastaan, -- varoitti O'Hara,
päästäen ripeästi vyönsä soljesta ja paljastaen hänkin sirolla
liikkeellä välkkyvän säilän. -- Pahinta maailmassa on joutua tekemisiin
miehen kanssa, joka on päästänsä vialla. Häntä täytyy ehdottomasti
tyynnytellä ja antaa hänelle perään. Enkö minä tietäisi! Eikö oma
lihallinen orpanani tänä siunattuna päivänä ole huimahulluna teljettynä
Kinsalen mielisairaalaan? Hyökätkää, sir Jasper, olen teidän miehenne.
Vedähän tuolit syrjään, Tom, ystäväiseni.
-- Nyt sir, nyt sir! -- virkkoi sir Jasper ja tunsi toipuvansa
entiselleen, kun kuuli teräksen kalskahtavan terästä vasten. Hän asetti
jalkansa tanakasti lattiaan ja tunsi toiminnan iloa.
"No, mikä on välttämätöntä, on välttämätöntä", sanoi Stafford
filosoofisesti ja istahti kahareisin tuolille; "ja reipas ottelu
on reipas ottelu aina ja joka paikassa! Kah, aimo hyökkäys! O'Hara
käyttelee säiläänsä näppärästi, mutta Jasperin silmissä kiiluu vaara.
En tosiaan tahtoisi, että tuo irlantilainen poika saisi surmansa. Haa!"
Hän hyppäsi jälleen seisaalleen ja heilutti tuolia, valmiina tulemaan
ratkaisevalla hetkellä väliin.
O'Hara oli kevyt ja joustava kuin korkki; hän kieppui eteenpäin
ja taaksepäin, loikkasi puolelta toiselle ja suorastaan nautti
taistelusta. Mutta sir Jasper tuskin liikahti asennostaan paitsi
tehdäkseen pari vimmaista hyökkäystä. Stafford oli luullut näkevänsä
vaaraa hänen silmissään; niissä oli enemmänkin... ne puhuivat murhaa!
Loukattu aviomies oli päättänyt tappaa ja odotti aikaansa kuoliniskun
antamiseksi. Sillävälin O'Hara hyökkäili pelkästä sydämen keveydestä.
Kerran hänen miekkansa terä hipaisi sir Jasperin reittä, kerran taas
hän raapaisi naarmun vastustajansa ranteeseen, joten verta valui tämän
sormille.
-- Pysähtykää, pysähtykää, -- huudahti Stafford, rientäen väliin
tuolineen, -- sir Jasper on haavoittunut!
-- Ei, mene hiiteen! -- huusi sir Jasper. Ja kiiskiä, kalskis, terät
iskivät taasen yhteen taistelijain läähättäessä hengästyneinä ja
lattian tömistessä askelista. Sir Jasper hyökkäsi kolmannen kerran,
O'Hara heilautti miekkansa harhaan, lankesi toiselle polvelleen ja
kierähti kumoon.
-- Seis! -- parkaisi Stafford. Se oli myöhäistä. Sir Jasper seisoi
tuijottaen punottavaan säiläänsä.
-- Olet surmannut hänet! -- huusi Stafford, kääntyen raivostuneesti
ystäväänsä kohti. Langeten polvilleen sieppasi hän silmänräpäyksessä
haavoitetun käsivarsilleen.
-- Ei sinnepäinkään, -- virkkoi O'Hara, pyristeli toisen syleilyssä
kuolevalle todellakin liian tarmokkaalla tavalla, sai tuokiossa
jalkansa alleen, seisoi nauraen, kasvot kalpeina, ja katseli verta
valuvaa paitaansa. -- Sen vaikutti vain teräksen äkillinen kylmä tuntu,
mies! Ihan varmaan voin aivan hyvin ja olen valmis alkamaan uudestaan!
Vain pikku ratkeama kylkiluiden välissä, joka ei edes estä minua
hengittämästä yhtä hyvin kuin ennenkin. -- Hän puhalsi voimakkaasti
todistaakseen sanansa, löi rintaansa, kääntyi sitten huimausta tuntien
ja lysähti nojatuoliin. Stafford riuhtaisi auki hänen paidanrintansa.
Kuten O'Hara oli sanonut, haava oli ruma pintanaarmu, pikemmin
häijynnäköinen kuin vaarallinen.
-- Yrittäkäämme uudestaan, -- touhusi O'Hara.
-- Ei, ei, -- kielsi Stafford.
-- Ei, ei, -- sanoi sir Jasper, astuen lähemmäksi ja pysähtyen
vastustajansa eteen. -- Ei. Herra O'Hara, vaikka olisitte tehnyt
minulle suurimman mahdollisen loukkauksen, sir, olette jumaliste toki
taistellut kuin ritari!
-- Ah, -- kuiskasi O'Hara Staffordille, joka yhä asiantuntemuksella
tarkasti haavaa, -- hän on aivan pähkähullu, kelpo mies-parka.
-- Ei hän hullu ole, -- sanoi Stafford nousten, -- tai jos on, niin on
hän sitä vain mustasukkaisuudesta. Jasper, toimitahan hiukan viiniä
herra O'Haralle ja joku naisväestäsi noutamaan vettä ja siteitä. Vähän
kiinnelaastaria, niin saadaan tämä asia korjattua. Jumalan kiitos, että
ei sentään tapahtunut murhaa tänä iltana!
-- Hetkinen, Stafford, -- virkkoi Jasper, -- hetkinen, sir.
Selvittäkäämme tämä juttu. Enkö ole oikeassa, herra O'Hara, uskoessani
teidän kyhänneen vaimolleni kirjeen?
-- Minunko sitten? -- huudahti O'Hara mitä vilpittömimmin kummastuneena.
-- Hän luulee, että olet hänen vaimonsa rakastaja, -- kuiskasi Stafford
irlantilaisen korvaan. -- Peijakas, nyt voin taas nauraa! Hän tietää,
että rouvalla on punatukkainen ihailija, ja sanoo tahtovansa tappaa
jokaisen punatukkaisen miehen Bathissa!
-- Tosiaan en ole koskaan iskenyt silmiäni lady Standishiin, -- virkkoi
O'Hara sir Jasperille, -- ellette muuta vaadi. Tosin olisin ylpeillen
ruvennut hänen rakastajakseen, jos minulla vain olisi ollut kunnia
tuntea hänet!
-- Herra O'Hara, -- sanoi sir Jasper, -- tahdotteko puristaa kättäni?
-- Mitä suurimmalla mielihyvällä! -- huudahti hilpeä irlantilainen.
-- Varmaan tulee meistä oikein hyvät ystävät, mutta ehkä tekisitte
viisaimmin, kun ette esittelisi minua rouvallenne, sillä minua ei ole
uskomista niiden rakkaiden olentojen pateille, ja paras on sanoa se
teille heti alussa.
Vastustajat puristivat toistensa kättä jokseenkin tunteellisesti
molemmin puolin. Haava hoivattiin ja useita viinipulloja tyhjennettiin
senjälkeen ylimmässä ystävyydessä.
-- Mikään ei ole niin verratonta parantamaan kuin kanariaviini, --
vakuutti O'Hara.
Puoliyö oli ohi, kun Denis O'Hara herra Staffordin käsivarressa läksi
paluumatkalle omaan asuntoonsa.
Kadut olivat autiot ja yö pimeä, ja katujen kulmissa oli heillä monta
vakavaa neuvottelua siitä, mihin suuntaan oli käännyttävä. Jos he
kulkiessaan hiukan hoipertelivat, jos he marssivat Kuninkaallisen
Sirkuksen ympäri ja taaskin sen ympäri useammin kuin kerran ja
osoittivat taipumusta astua Gay-kadun yli sivulta sivulle useammin
kuin heidän matkallaan oli tarpeellista, ei se O'Haran sanojen mukaan
johtunut kanariaviinistä, vaan he tekivät sen ainoastaan vaihtelun
vuoksi.
-- Sir Jasper on oikein hauska toveri, -- sanoi loordi Kilcroneyn
perillinen tukiessaan itseänsä omaa pihtipieltänsä vasten ja
heiluttaessaan ovenkolkutinta juopuneen vakavuudella. -- Ja niin olet
sinäkin, -- lisäsi hän Staffordille. -- Pidän teistä molemmista.
-- Tässä hän äkkiä näkyi aikovan langeta Staffordin kaulaan, mutta
pidättäysi yhtä nopeasti, jäykisti hoippuvat raajansa ja löi otsaansa
äkillisen selvyyden välähdyksen vaikutuksesta. -- Tuhat tulimaista, --
havahtui hän, -- enkö kokonaan unohtanut sitä Spicerin asiaa!
Töintuskin sai Stafford (joka oli vahvapäisempi ja senvuoksi oli
seonnut hiukan vähemmän) esille tulleiden palvelijain avulla hänet
pidätetyksi lähtemästä laiminlyöntiänsä korjaamaan. Tahdikkaalla
yhtymällä viekoittelua ja voimaa haavoitettu herrasmies vihdoin
toimitettiin vuoteeseen hänen unisesti mutistessaan:
-- Ei kelpaa ensinkään... perin ikävä juttu... kunnia-asia... ei sovi
jättää toistaiseksi! -- Mutta uni yllätti hänet jo ennenkuin hänen
päänsä kosketti pielusta.
Sillävälin istui sir Jasper vuotavain kynttiläin keskellä
nojatuolissaan, sääret ojossa, sidottu ranteensa pistettynä poveensa,
pää riipuksissa rinnalla ja hilpeyden valeleimahdus nyt kokonaan
sammuneena epämääräiseen synkkämielisyyteen. Tässä asennossa tapasi
hänet päivän kajo. Sen ensimäisten viileitten säteiden langetessa hänen
kasvoilleen hän nousi selvenneenä, eikä olisi voinut sanoa, oliko
viettänyt yönsä tuskallisessa valvomisessa vai ilkeän painajaisen
ahdistamana. Hän katsahti ympärilleen ilottomalle näyttämölle, verellä
tahrattuihin liinavaatteisiin, tyhjiin viinilaseihin, joista nousi
inhoittavia huuruja, käryäviin kynttilöihin, huoneen epäjärjestykseen.
Sitten häntä puistatti, ja hän etsi pukuhuoneensa turvasatamaa
ja tunnin unen tuottamaa huojennusta, leväten kostea pyyhinliina
käärittynä jyskyttäville ohimoilleen.