Hänen seisoessaan kuohuksissa ja hämmennellessään synkkien mietteiden
sameaa keitettä kuului pari itsetietoista naputusta katuovelta, ja
hänen luokseen astuivat hilpein huudahduksin ystävät, joita hän
odotteli.
-- Ah, Jasper, poikaseni, -- tervehti Tom Stafford lyöden häntä olalle,
-- vuottamassa meitä? Jumaliste, oletpa sinä verenhimoinen mies!
-- Ja täydellä syyllä, -- sanoi eversti Villiers, helistellen
kannuksiaan ja heittäen sotilasviittansa yltään. -- Tuhat tulimaista,
mies, tahtoisitko, että hän istua kyyhöttelisi häpeässään?
Sir Jasper ojensi käden kummallekin; ja pitäen häntä olkapäistä
toverit astuivat hänen yksityishuoneeseensa ja sulkivat oven niin
huolellisesti, että pitkillä palvelijoilla ei ollut muuta neuvoa kuin
vuorotellen kuunnella ja tirkistellä avaimenreiästä.
-- Tom, eversti Villiers, -- alkoi sir Jasper, -- pyytäessäni teiltä
tätä suosiota halusin palveluksianne, koska, kuten teille sanoin,
minulla oli vakavia epäilyksiä lady Standishin uskollisuudesta.
Nyt, hyvät herrat, epäileminen ei enää ole mahdollista, minulla on
todistuksia!
-- Hei, hei, Jasper, älä anna mielesi masentua! -- huudahti rattoisa
Tom Stafford. -- Näetsen, ystäväiseni, olet aikoinasi liiaksi
armastellut niitä pieniä hempukoita, jotta et tietäisi, mitä helliä
taipuvaisia olentoja ne ovat. Luonto vetää puoleensa, miekkoseni;
ja täytyyhän heidän seurata muotia! Tahtoisitko olla Bathin ainoa
aviomies, jonka vaimo ei eläisi muodikkaasti? Hst, hst, niin kauan kuin
kykenet mittelemään miekkoja ja tipahuttamaan asian puolesta pisaran
verta, heh, se kaikki kuuluu päivän iloihin!
-- Miekkoja? -- mörähti eversti Villiers. -- Ei, ei, pistooleja siihen
tarvitaan, poikaseni. Miekasta ei koskaan voi olla varma: pieni pisto
kylkiluiden väliin, naarmu käsivarteen, ja sievä veitikka näyttää
entistä viehättävämmältä kalpeudessaan ja hänellä on sitä suuremmat
toiveet löytää nopeata lohtua asianomaiselta taholta. Hahaa!
-- Lohtua! -- huudahti sir Jasper ikäänkuin tuo sana olisi ollut isku.
-- Niin, lohdutusta! kadotus!
-- Mutta luodilla keuhkoihin tai kalloon, oman valintanne mukaan, --
sanoi eversti, -- työ käy niin silkoisesti kuin toivoa voi. Oletteko
taitava pistoolin paukuttaja, Jasper?
-- Voin toki osata heinärukoon! -- takasi sir Jasper. Mutta hän puhui
epävarmasti.
-- Olen valmis miekkasille, milloin sinulle vain sopii, -- huudahti
kaunis Stafford, pannen puhuessaan sirot säärensä ristiin ja hyväillen
hellällä kädellä pyöreätä pohjettaan. -- Miekka on paljoa hienompi
ase. Oh, terät tuntuvat niin hauskoilta, ne ikäänkuin kohteliaasti
haastelevat toisilleen! "Haa, oletko nyt käsissäni, ystäväiseni?"
-- "Haa, tahdotko tunkeutua minun ja vaimoni, tai rakastajattareni,
tai mielitekoni väliin?" -- asianhaarojen mukaan. "Tahdotko? Kyllä
sinulle opetan, sir... sir!" Niin... niin, pisto kylkiluiden väliin!
Tai tuohon röyhkeään sydämeen! Antaa punaisen veren vuotaa, antaa sen
valua sinertävästä teräksestä, se on somaa nähdä! Pistoolit, hoh, mitä
sellaisista! Pau, puhallat pillerin ilmaan ja hyvin luultavasti saat
sen itse niellä! Se sopii apteekareille, sanon, ja muille, joita ei ole
kasvatettu itsepuolustuksen jaloon ja ylevään taitoon.
-- Hiljaa, Tom, -- murahti eversti; -- tämä ei ole mikään leikin asia.
Ystäväämme on kuolettavasti loukattu, eikö niin? Se on siis selvää.
Eikö hänen ole samalla mitalla kostettava sille, joka on ryöstänyt
häneltä kunnian? Onhan asia näin? Ja eikö pistooli, lempo soikoon, ole
murhaavampi ase ja senvuoksi soveliaampi? Häh?
Sir Jasper äännähti jotakin, minkä olisi saattanut tulkita
myöntämiseksi tai kieltämiseksi tai ylenmääräisen pahoinvoinnin tunteen
ilmaisuksi.
-- Toimeen siis! -- huudahti eversti Villiers. -- Ehdotammeko
pistooleja ja odotamme loordi Verneytä huomenaamulla kello seitsemän
Hammerin kedolla? Siellä minä tavallisesti haluan sellaiset asiat
ratkaista: mukavasti syrjässä häiritsijöiltä ja riittävän etäällä
lämmittääkseen veren reippaalla kävelyllä. Hiisi vie, vain kymmenen
päivää sitten näin miten sanomattoman sirosti loordi Tipstafte (hän,
jota nimitetään Tipsi-Tipiksi, tiedättehän) kellisti Ned Waring-rukan.
Sellaista ottelua kelpasi katsella! Kuusi askelta, jumaliste, ja
Ned niin hurjan päättäväisenä kuin sekundantti konsaan saattaa
toivoa. "Villiers", -- sanoi hän antaessani hänelle aseensa, "ellen
minä häntä kaada, kaatakoon hän minut! Toisen meistä on kuoltava",
puhui hän. Riita johtui rouva Waringista, tiedättehän, siitä hiton
kauniista naisesta! Ned-parka lienee tehnyt samantapaisen keksinnön
kuin sinäkin, heh? Niin, haha! Ja, lempo vie, sir, Tip osasi häntä
kurkkuun ensimäisellä laukauksellaan, ja Nedin luoti riuhtaisi
Tipstaffen oikeanpuolisen kiharan! Ne käherryssakset leikkasivat
saamarin läheltä! Sen erän perästä Ned ei puhunut. Oh, jättäkää asia
minun hoidettavakseni, niin saatte nähdä, että toimitan teille yhtä
verrattoman kohtauksen.
-- Maltahan, -- huudahti Stafford, kun sir Jasper vääntelihe
nojatuolissaan, puristaen ja avaten raivokkaasti nyrkkejään ja tuntien
punaisen hiuskiharan polttavan poveansa, minne hän oli sen työntänyt.
-- Maltahan, -- huudahti Stafford, -- mielestäni kiirehdimme liiaksi.
Enkö kuullut ystävältämme tässä, että hän nimitti loordi Verneytä
lurjukseksi? Sir Jasper siis itse onkin loukkaaja, ja hänen on
odotettava loordi Verneyn toimenpiteitä.
-- Minä panen vastaan, -- kivahti eversti, -- loordi Verney loukkasi
ensimäisenä häpäisemällä ystävämme vaimoa.
-- Puh, puh, -- äänteli Stafford, asettaen säärensä uudestaan ristiin
saadakseen tällä kertaa vasemman jalkansa sirosti esille, -- se oli
vain satunnainen, epäsuora loukkaus. Mutta nimittää miestä lurjukseksi
on suoraan kohdistuva herjaus. Oikea uhmaaja on siis sir Jasper; toinen
saa valita aseet. Loordi Verneyn asia on lähettää haaste ystävällemme!
-- Sir! -- huudahti eversti karahtaen kasvoiltaan punaisemmaksi kuin
luonto ja portviini olivat hänet tehneet. -- Sir, väitättekö tietävänne
paremmin kuin minä?
-- Hyvät herrat, -- sanoi sir Jasper nousten äkkiä, -- niinkuin teille
äsken sanoin, olen senjälkeen kuin pyysin teidän ystävällistä apuanne
keksinyt jotakin, mikä varsin oleellisesti muuttaa asian muodon.
Minulla on aihe uskoa, että jos loordi Verneyssä on syytä, on hänen
syyllisyytensä vähempiarvoista. Tiedätte, mitä Ranskassa nimitetään
kynttilänjalaksi. Todellakin luulen (naisten viekkaus on niin suuri),
että häntä on käytetty vain kilpenä toista henkilöä suojaamaan. Tämä
henkilö on minun ensin löydettävä, ja hänen päällensä on kostoni
lankeeva ennenkuin joudan mitään muuta ajattelemaan. Loordi Verney
lähettikin jo luokseni erään ystävänsä, mutta tuo miekkonen, kapteeni
Spicer, poloinen houkkio (hänellä on luullakseni jokunen ruuvi irti)
lähti yhtäkkiä talostani, tulemattamme mihinkään päätökseen. Enkä siitä
ole pahoillanikaan... minä en nyt etsi taistelua loordi Verneyn kanssa.
Hyvät herrat, -- sir Jasper suoristausi ja veti kirjeen povestaan,
-- hyvät herrat, minä en syö enkä nuku ennenkuin olen löytänyt tämän
hiuskiharan omistajan.
Puhuessaan ravisti hän kirjettä ja paiskasi vimmoissaan kielittelevän
lemmenpantin kummastuneiden ystäviensä nenäin eteen. -- Se on
punatukkaiselta mieheltä, näette! Jok'ainoa punatukkainen mies Bathissa
täytyy minun heti pistää vartaaseen tai tulpata, jotta kutale ei pääse
minulta pakoon!
Eversti Villiers hypähti jaloilleen unestaan herätetyn tiikerin ääntä
muistuttavalla karjahduksella.
-- Saakeli! -- huusi sir Jasper kääntyen häneen päin ja äkkiä huomaten
ystävänsä hiekanväriset tuuheat kulmakarvat. -- Te, hyvä Jumala? Te?
Puh, puh, mahdotonta ja kuitenkin... Herra eversti Villiers! -- jatkoi
sir Jasper hirveällä äänensävyllä, -- kirjoititteko te tämän kirjeen?
Puhukaa! Kirjoititteko vai ettekö, mies? Puhukaa, vai täytyykö minun
väkisten kiskoa sanat kurkustanne?
Käyden tummanpunaiseksi kasvoiltaan eversti Villiers oli halpaavasta
raivosta tukehtumaisillaan.
-- Stafford, Stafford, -- hän sopersi, -- sinä olet todistajani. Nämä
ovat julkeita herjauksia, jotka ovat pestävät verellä.
-- Kirjoititteko tuon kirjeen? Sanokaa suoraan! -- kiljui sir Jasper,
ravistellen loukkaavaa asiakirjaa everstin vääntyneiden kasvojen edessä.
-- Minäkö, -- huusi eversti ja löi sir Jasperin käden raivokkaasti
syrjään, minäkö? Minäkö kirjoittaisin tuollaista turkasen hölynpölyä!
En, sir! Hiisi vieköön teidät ruumiinenne ja sieluinenne, sir Jasper,
kuinka rohkenette minulta sellaista kysyä?
-- Ei, -- virkkoi sir Jasper, -- tietysti ei! Ah, minä olen houkka,
Villiers. Suokaa anteeksi. Ei meidän välillämme mitään riitaa! Ei,
tietysti ette te saata se olla! Tuo nenä, nuo liivit, kuusikymmentä
ikävuottanne! Hyvä Jumala, minä tulen hulluksi!
-- Kah, mies, -- sanoi Stafford niin pian kuin hän voi naurultaan
puhua, -- Villiersillä ei ole koko päälaellaan sen vertaa hiuksia kuin
nyt pitelet kädessäsi. Riisu peruukkisi, Villiers, riisu peruukkisi ja
anna kaljun kallosi julistaa loistava viattomuutensa.
Täten puhuteltu urhea herrasmies oli käynyt tummaksi kasvoiltaan.
Vaikka hän puhui läähättäen ja katkonaisin sanoin, oli hänen raivollaan
kuitenkin varsin määrätty tarkoituksensa.
-- Minua on loukattu, minua on loukattu, -- änkytti hän; -- asia ei
voi loppua tähän. Sir Jasper, te olette loukannut minua. Minä olen
punatukkainen mies, sir. Olen lähettävä jonkun tuttavani luoksenne.
No, -- virkkoi sir Jasper, -- koska välimme siten on, tahdon myöskin
varmistua Tomin sanojen totuudesta ja hankkia teille syyn, minkä
puolesta taistella! -- Puhuessaan hän ojensi kätensä ja riuhtasi
tekotukan eversti Villiersin päästä.
Hänen eteensä levisi todellakin niin täydellinen hiukseton
vilpittömyys, että enemmät todistukset olivat tarpeettomia; ja vaikka
everstin korvien takana säilyneet harvat haivenet olisivatkin joskus
olleet punervat, hohtivat ne nyt hopealta.
Kiitos, -- sanoi sir Jasper, -- tämä riittää. Kun lähetätte ystävänne
luokseni, otan hänet mielihyvin vastaan. -- Kumartaen antoi hän
everstin tekotukan takaisin.
Eversti seisoi vavisten, kädet nyrkkiin puristettuina ja vaistomaisesti
hapuillen miekkaansa. Mutta kaiketi muistaen, että tällainen asia
tietenkin oli ratkaistava pistooleilla, hän malttoi mielensä, sieppasi
tekotukkansa, paiskasi sen uhmaten päähänsä ja sovitti sen mitä
huolellisimmin paikoilleen. Silmäisten tuimasti hän pyörähti koroillaan
ja jätti huoneen, mutisten mennessään niin rikinpitoisia huomautuksia,
että niitä ei käy kertaaminen.
Sir Jasper ei näkynyt häntä sen enempää ajattelevan. Hän vaipui
takaisin tuolilleen ja levitti pahoin rypistyneen kirjeen polvelleen.
-- Olen aivan ymmällä! -- sanoi hän. -- Kuka se saattaa olla? Tom,
sinun ryökäleen tukkasi on ruskea. -- Sinä et ole se mies, Tom. -- Oi,
Tom, oi, Tom, ellen surmaa häntä, niin tulen hulluksi!
Stafford oli naurusta nikahtua, ja kyyneleet vierivät hänen silmistään,
kun hän huohotti:
-- Miettikäämme, kuka se Judas voisi olla? (Voi sun vietävä, tämä
on paras pila, minkä olen nähnyt vuosikausiin! Oh, kun ajattelen
hänen kaljua päätänsä! Oi, Jasper, tämä on hirveän hupaista! Saat
pistää minua kylkeen, veikkonen, jos olen rattoisammin nauranut
kymmeneen vuoteen!) Ei, ei, minä autan sinua. Kuulehan, hänen
kunnianarvoisuutensa Bathin ja Wellsin piispa on punainen; minä tiedän
sen, sillä olen nähnyt hänet uimassa. Heikkari, hän oli kuin keitetty
hummeri hiuksineen päivineen! Luuletko, että se voisi olla hän? Niillä
on metkunsa, niillä hengellisillä, ja lady Standishilla on herkkä
omatunto. Hän haluaisi saada kirkon hyväksymisen teoilleen. No, älähän
katso noin tuimasti, sillä minä en tahdo taistella kanssasi! Eikö
sinulla ole punahapsista rukousnauhaasi ensin tunnusteltavana loppuun?
Haa, onhan meillä O'Hara, hän on kyllin irlantilainen, kyllin suuri
veitikka ja kyllin punainen! Oh, hän on kylliksi punainen!
-- O'Hara, -- huudahti sir Jasper kuin olisi saanut iskun.
Kuului vieno naputus ovelta, tulo-puhetta eteisestä, ja palvelija
ilmoitti herra Denis O'Haran.
-- Siinä paha, missä mainitaan, -- sanoi Stafford. Sir Jasper nousi
nojatuolistaan sellaisen miehen ilme kasvoilla, jonka vihollinen on
joutunut hänen käsiinsä.