Ensi kertaa kahteen viikkoon sir Jasper palasi ennen pikkutunteja perin
siroon asuntoon, jonka hän oli vuokrannut Bathin seurustelukaudeksi.
Kello oli noin kymmenen illalla, kun hänen levoton kätensä
ovenkolkuttimella ukkosen tapaan jyrähdytti taloa, hälyttäen palvelijat
korttipelistään alhaalla eteisessä ja lihavan hovimestarin mukavasta
nuokkumisesta emännöitsijän takkavalkean ja tuoksuvan punssilasin
ääressä. Vanhemman palvelijan hermot saivat tosiaankin sellaisen
tärähdyksen, että hän ovelle rientäessään pudotti ässän avarasta
kalvosimestaan. Sitruunankuorelta lemuten hovimestari kiirehti
ottamaan vastaan herransa viitan ja kepin. Tremlet-rouvan myssynnauhat
värähtelivät portaiden yläpuolella; talonväki oli kiihkeän uteliaana,
sillä hänen armonsa apunainen oli kyyneltäkään unohtamatta kertonut
heille rouvan tunteitten tilan.
Sir Jasper sadatteli saineesti sisään astuessaan, sivalsi nuorempaa
palvelijaa kepillään pohkeille töllistelemisestä, rukoili vanhurskasta
luojaa mahdollisimman nopeasti toimittamaan hovimestarin sielun
paikkaan, jonka lämpömäärän hän itse auliisti ehdotti. Sitten harppasi
hän vierashuoneeseen, lyhyesti ilmoittaen, että hän odotti joitakuita
herrasmiehiä.
Hän katsahti ympärilleen otsa rypyssä, etsien vaimoaan. Huone
tuntui tyhjältä ja autiolta, vaikka kynttilät paloivat kirkkaasti
kattokruunuissa. Hän pysähtyi synkkänä, seisoi hetkisen epäröiden,
suuntasi sitten askeleensa portaille ja nousi päättäväisesti
ylikertaan. Myladyn pukuhuoneessa istui nainen hämärän kynttilän
valossa lukemassa saarnakirjaa. Hänellä oli pitkulaiset punakat
kasvot, oli ennen ollut hänen armonsa äidin vaalijana, ja sir Jasper
vihasi häntä suuresti. Hän nousi äkäisenä, niiasi tavalla, joka
kaunopuheisesti tulkitsi hänen paheksumistaan; ja sir Jasper tunsi,
että tuo nainen, joka hänen sisälle tullessaan laski kirjansa syrjään,
lukemansa saarnan jokaisella rivillä oli tuominnut hänet yhtä mukavaan
paikkaan kuin hän hovimestarin.
-- Oih, herrajesta! -- näin rukoili hän sir Jasperia peloittavalla
kuiskauksella. Eikö hän taivaan nimessä voisi astua hiljempää?
Mylady oli nukuksissa. Hänen armonsa oli ollut niin sairas,
voinut niin pahoin, että hän, Megrim, oli jo lähettämäisillään
noutamaan apteekkaria ja antaa etsiä sir Jasperia kautta Bathin.
Sir Jasper ei näkynyt sitä käsittävän, mutta mylady oli heikko
ruumiinrakennukseltaan: hento kukka! Ankara katse sir Jasperilta,
epäystävällinen sana, raa'asta kohtelusta puhumattakaan, saisi hänet
nuokahtamaan pois hänen käsistään. Niin, juuri sillä tavoin kävisi.
Sir Jasper loi synkän, epäluuloisen katseen ympärilleen. Hän tuijotti
naiseen, huoneen nurkkiin, suljettuun oveen. Hän tunsi polttavan
mustasukkaisuutensa saavan sapen kiehumaan viheriänkeltaisena
sisässään. Hän ojensi kätensä vaimonsa oven lukkoa kohti; mutta
rouva Megrim ehätti hänen aikomustaan estämään niin päättäväisellä
liikkeellä, että hänen ahtaat kureliivinsä narskuivat tukevan vartalon
puristuksesta.
-- Ei, -- sanoi hän, -- ei, sir Jasper, ellette tahdo astua hengettömän
ruumiini ylitse! -- Tässä hän kovin vapisi, ja hänen silmäinsä alustat
ja nenänsä leimahtivat punaisiksi.
-- Pyh! -- mörähti sir Jasper ja astui jälleen portaita alas tyhjään,
valaistuun vierashuoneeseen. Ensiksi pysähtyi hän ikkunan luo, missä
lady Standish oli seisonut ja hymyillyt loordi Verneylle. Sitten
meni hän vaimonsa kirjoituspöydän ääreen, laski kätensä lippaalle,
missä tämä säilytti kirjeitään, ja vedettyään sen auki puoliääneen
kiroten hän kääntyi nostamaan tuolilta silkillä täytetyn pussin.
Tuokiossa hänen silmänsä äkkäsi rouva Bellairsin taitavasti kätkemän
ja näytteille asettaman kirjeen syrjän. Hän otti sen ylös ja silmäili
sitä; siinä ei ollut osoitetta, heikko parfyymi hiveli hänen nenäänsä,
ja paperi avautui viettelevästi hänen kädessään. Hän levitti arkin ja
näki punervan hiuskiharan. Sitten hänen silmänsä väkisinkin lukivat
kirjeen. Ja hänen lukiessaan veri syöksähti hänen aivoihinsa huimaten
häntä, ja hän vaipui pitkälle sohvalle repien poimuröyhelöä kaulastaan.
Hetkisen oli hän kuin tukehtuneena. Kun hänen hengityksensä palasi,
valtasi hänet raivo, joka tuntui hekumallisen riemukkaalta. Hän asetti
paperin valoon ja tarkasteli lemmenkiharaa.
-- Punainen! -- huudahti hän, -- punainen!
Hän ajatteli loordi Verneyn oliivinvärisiä kasvoja ja tuijotti
taas kiharaan ikäänkuin epäillen aistimiaan. Punainen! Oliko niitä
kaksi, mustahiuksinen ja punatukkainen? Seis! Oi, naiset ovat
viekkaita paholaisia! Loordi Verney oli vain silmäinpeite. Tämä,
_tämä_ porkkananvärinen Judas olikin lohduttaja! "Suupielessäsi oli
tilkkutäplä, jota olin suutelevinani." Sir Jasperia puistatti sisäinen
ulvahdus, joka hänen huuliltaan kirposi katkenneena valituksena.
Hymykuoppa ja tilkkutäplä! Niin, hän oli ne nähnyt! Vain muutama lyhyt
tunti sitten oli hän aikonut suudella tuota hymykuoppaa puolison
ylväällä ilolla... tuota hymykuoppaa, joka oli aiottu toiselle miehelle!
"Hiiteen ne, hiiteen ne!" huudahti sir Jasper puristaen kätensä
nyrkkiin päänsä yläpuolella. Maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, ja
kaikki muuttui verenkarvaiseksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli
jälleen kylmä ja torui itseään vimmastaan. Hänen täytyi pysyä tyynenä,
tyynenä kostoansa varten. Hänen oli etsittävä pää, mistä tämä kihara
oli kotoisin, ja sen täytyi tapahtua vielä tänä iltana, vaikka hänen
olisi samoiltava kautta kaupungin. Hän istahti, levitti turmiollisen
paperin eteensä ja tuijotti siihen.
Tässä asennossa ja mielentilassa tapasi hänet vieras, joka pian
senjälkeen ilmoitettiin kapteeni Spicerin nimellä. Hän oli hoikka
nuori herrasmies, katsoi jonkun verran kieroon ja oli puettu viimeisen
muodin mukaan. Hän tepsutti esille, kumarrellen ja huiskien valkoisia,
hienosti käyräsormisia käsiään.
Hän lausui sir Jasperille kunnioittavat tervehdyksensä. Tähän asti hän
ei ollut saanut iloa ja kunniaa tehdä sir Jasperin tuttavuutta, mutta
oli mielissään tilaisuudesta... jokaisesta tilaisuudesta, mikä tuotti
hänelle tämän ilon ja kunnian. Saisiko hän, saisiko hän? Hän ojensi
sirosti emaljoidun nuuskarasian ja hoippui isäntää kohti. Sir Jasper
oli noussut kankeasti, hänen sumeissa silmissään ei näkynyt vastausta.
-- Vai ette te käytäkään? -- virkkoi kapteeni Spicer, ottaen itse
hyppysellisen, vetäen nenäänsä erinomaisen sirosti ja tehden
hienonhienon liikkeen ranteellaan. -- Ja oikeassa olettekin, arvoisa
herra! Ruma tapa. Ruma tapa. Mutta sittenkin, -- jatkoi hän viehkeästi
hymyillen, -- vakuutan, että sitä ilman en voisi tulla toimeen
puolipäivästä puoliyöhön. Mutta sen pitääkin olla puhdasta macabawta.
Kaikki muu paitsi macabaw... hyi, hyi!
Sir Jasper ravisti itseään ja keskeytti murahtaen:
-- Mistä johtuu minulle tämä kunnia, sir?
-- Tulen, -- vastasi kapteeni Spicer, -- loordi Verneyn puolesta, kuten
jo lienette arvannut. Oli joku pikku asia, luullakseni koski se...
heh... hänen alaraajojensa muotoa. Sellaisen yksityisasian suhteen,
sir, kuin, hm, alaulottimet, herrasmies ei voi sietää huomautuksia.
Käsitätte, että mylord Verney siitä loukkaantui, sir Jasper,
loukkaantui! Minä itse, vaikka olenkin perin hyvä tuttava hänen armonsa
kanssa, en ole koskaan rohjennut vihjata hänelle edes trikootavarain
kauppiaan nimeä. Ja kuitenkin tunnen tällä alalla oikean neron, sir,
miehen, jolla on kykyä... sanoisin jumalaista lahjakkuutta näiden
intiimien vaatekappaleitten käsittelyssä! Mutta, hyvä Jumala, sir,
hienotuntoisuutta, hienotuntoisuutta!
Sillävälin sir Jasper oli nostanut kirjeen pöydältä ja lähestyi
miettiväisenä kapteeni Spiceriä, katsellen kädessään pitämästänsä
hiuskiharasta nuoren herrasmiehen päähän, joka kuitenkin oli niin
huolellisesti puuteroitu, että oli aivan mahdotonta sanoa, minkävärinen
se jauheen alta oli.
-- Sir, -- keskeytti hän tässä kohdassa, -- suokaa anteeksi, tahtoisin
mielelläni tietää, onko teillä omat hiuksenne vai tekotukka.
Kapteeni Spicer hypähti askeleen taaksepäin ja katsahti kummastuneena
baronetin vakavaan naamaan.
"Jumaliste", ajatteli hän itsekseen, "Verney on oikeassa, tuo mies
on hullu!" -- Hahhah, -- sanoi hän ääneensä, -- hyvin näppärästi,
sir Jasper, hyvin näppärästi. Joku pieni sanaleikki-arvoitus, heh?
Peijakas, minä pidän arvoituksista! -- Hän vilkaisi ovelle päin. Sir
Jasper tuli yhä lähemmäksi hänen peräytyessään.
-- Kysyn teiltä, sir, -- tiukkasi hän uhkaavasti kohoavalla äänellä, --
onko teillä oma tukkanne? -- "Mies näyttää peljästyneeltä", tuumi hän
itsekseen, "se on tavattoman epäiltävää!"
-- Minäkö? -- huudahti kapteeni seisoen selkä ovessa ja kädellään
hapuillen ripaa. -- Hyi, hyi; kuka käyttää nykyään tekotukkaa, ellei
joku maalaisserkku? Hi, hi! Kyllä nyt on lämmin yö!
Sir Jasper oli pysähtynyt hänen eteensä ja mulkoili häneen musertavin
katsein.
"Hänen jauhonaamansa on niin maalattu", ajatteli onneton baronetti,
"että en hiisi vie osaa arvata miehen väriä". Hänen kätensä vaipui
epäröivästi sivulle.
Hikihelmiä kumpusi kapteeni Spicerin otsalle.
"En enää ikinä vie taisteluhaastetta mielipuolelle!" ajatteli hän.
-- Tukkanne on mainiosti puuteroitu, -- virkkoi sir Jasper.
-- Oh, niin se on, juuri niinkuin sanotte... _poudre à la maréchale_,
sir, -- myönsi kapteeni. Mutta nyt olivat hänen uutterat sormensa
vähitellen onnistuneet kääntämään ovenrivan. Aukko ammotti hänen
takanaan; silmänräpäyksessä hänen hoikka vartalonsa kääntyä kiepsahti,
ja hän oli poissa.
-- Hoi, hoi! -- huusi sir Jasper, -- seis, mies, seis! Asiamme on vasta
juuri alkanut.
Mutta kapteeni Spicer oli ehtinyt ulko-ovelle.
-- Katsokaa isäntänne perään, -- sanoi hän palvelijalle, -- hän on
sairas, hyvin sairas!
Sir Jasper riensi juoksujalkaa hänen perässään eteiseen.
-- Pysäyttäkää hänet, hullut! -- huusi hän palvelijoille, ja sitten
samassa hengenvedossa komensi:
-- Takaisin! -- ja itsekseen hän hymähti: "Se ei voi olla hän. Tuon
sileän, räpyttelevän houkkion päässä ei konsaan ole voinut kasvaa
niin kähärää hiussuortuvaa, eikä hän ole kirjoittanut niin tarmokasta
käsialaa, ei... eikä suudellut hymykuoppaa! _Suudellut hymykuoppaa_!
Kuolema ja kirous!"