Sir Jasper tulla harppasi takaisin taloon. Aamusuojassa sivuutti hän
sanaa sanomatta vaimonsa.
-- Sir Jasper, -- virkkoi tämä kuroittaen arasti kättänsä. -- Oi, sir
Jasper, etkö tahdo kuunnella minua? Tämä on mitä kauhein erehdys.
Sir Jasper, minä vannon, että olen sinulle uskollinen, en ainoastaan
teossa, vaan jokaisessa ajatuksessa, mikä sydämeni pohjalla liikkuu.
-- Älkää vannoko, madam, -- sanoi hän, sulkien oven hänen nenänsä
edessä.
Kymmentä minuuttia myöhemmin hyökkäsi hän jälleen ulos. Julia
kuuli hänen askeltensa kajahtelevan: ne tuntuivat hänestä hyvin
hurjilta. Hän istui punaraitaisella sohvalla, tällä kertaa liian
onnettomana itkeäkseen. Perin lapselliselta ja etäiseltä näytti nyt
aamun myrsky. Hän istui kädet ristissä, silmät jäykkinä, ajatellen
hirveitä mahdollisuuksia ja turhaan koettaen keksiä keinoja niiden
välttämiseksi. Päivällinen katettiin, mutta se jäi nauttimatta. Myladyn
palvelijatar toi hänelle teetä. Tämän Julia-parka joi, sillä hän tunsi
itsensä heikoksi ja väsyneeksi. Sitten juolahti hänen mieleensä äkkiä
ajatus.
-- Sen rouva Bellairsin, joka teki minulle tämän kepposen, -- tuumi
hän, -- on se nyt korjattava. -- Hän kyhäsi nopeasti epätoivoisen
kirjelapun ystävättärelleen ja lähetti mustan palveluspoikansa
kiireimmiten sitä viemään perille.
* * * * *
"Seurasin sinun neuvoasi omaksi turmakseni. Sinä kehoitit minua
tekemään sir Jasperin mustasukkaiseksi; minä yritin tehdä hänet
mustasukkaiseksi ja onnistuin siinä aivan liian hyvin. Hän luulottelee,
että on jotakin minun ja loordi Verneyn välillä. Poloinen nuori mies,
olen puhutellut häntä vain kolme kertaa elämässäni! Heidän välillään
tulee kaksintaistelu, ja molemmat saavat surmansa. Riennä luokseni,
rakas rouva Bellairs, nähdäksesi, mitä on tehtävä, sillä minä olen
puolikuollut pelosta ja tuskasta."
* * * * *
Alkoi hämärtää, kun rouva Bellairsin kantotuoli jo uskomattoman
pian kääntyi kulmasta keinuvalla vauhdilla; saattoi eroittaa hänen
metallinkirkkaan äänensä kantajain askelten poljennasta, kun hän
päivitteli näiden hitautta.
-- Etanoita te olette... etanoita, ettekä miehiä. Kas, eikö jokainen
teistä astu kuin olisi isoisänsä isä? Teillä ei ole, sen tahtoisin
tietävänne, ruumisarkku, vaan tuoli kannettavananne. Oi, taivaan Herra,
pelasta minut sellaisilta laiskoilta vetelyksiltä!
Kovassa touhussa hän tempasi oven auki; kuin myrskytuuli suhahti hän
käytävän halki, työkäten lady Standishin orjamaisesti kohteliaan
palvelijan tieltään. Yhtä tarmokkaasti hyökkäsi hän murheesta murtuvan
naisen huoneeseen.
-- Vai niin, -- sanoi hän, -- ovatpa ne sieviä askareita! Ja miksi
loordi Verney, jos saan kysyä?
-- Oi, rouva Bellairs, -- huudahteli hänen ystävänsä voivotellen, --
tämä on tosiaan kauheata! Ajattelehan sir Jasperin vaaraa; ja kaikki
senvuoksi, että olin kylliksi hupsu kuunnellakseni sinun turmiollista
neuvoasi.
-- Minun neuvoani! -- ihmetteli Kitty-rouva. -- Minun neuvoani...
kaunista puhetta! Mutta missä on apunaisesi, ja missä ovat ne täytetyt
huuhkajat, joita pidät eteisessä? Mitä heistä on hyötyä, elleivät he
tee tehtäväänsä? Valoa, valoa... kuka osaa pimeässä puhua? -- Hän
juoksi kutsuen ovelta ovelle.
-- Voi, voi, -- huokasi lady Standish nojaten huumaantunutta päätänsä
pieluksiin.
-- No, no, -- kehoitteli rouva Bellairs välittämättä pieniä
vahakynttilöitä tuovien palvelijoiden ja kimaltelevaa käherryspaperia
pitelevän kamarineidon läsnäolosta. -- Nouse heti istumaan, Julia,
ja kerro minulle kaikki alusta loppuun. On turhaa yrittää asiaa
lievennellä, sillä tahdon tietää kaiken, mitä on tapahtunut.
Mutta ennenkuin hänen ystävänsä, jonka selkä tästä käsittelystä alkoi
jäykistyä, oli ehtinyt riittävästi koota ajatuksiaan arvokkaasti
vastatakseen, rouva Bellairs itse jatkoi sulavalla sanatulvalla:
-- Siis, madam, et tyydy siihen, että sinulla on oma puoliso, vaan
pitää sinun laskea verkkojasi loordi Verneyllekin. Mitä? Hän ei ole
koskaan edes vilkaissut sille puolelle huonetta missä olet ollut! Ka,
vielä eilen illalla hän vakuutti tuskin tietävänsä, olitko pitkä vai
lyhyt. Poista jo sellaiset ajatukset päästäsi, mylady Standish. Loordi
Verney ei ole sinua varten. Voi näitä maalaistyttöjä!
Lady Standish nousi vavisten raivosta.
-- Hiljaa, -- sanoi hän, -- sanoissasi ei ole järkeä eikä totuutta.
Menettelin kylläkin hupsusti kuunnellessani epänaisellisia neuvojasi.
Yritin pettää puolisoani, ja Jumala on minua rangaissut.
-- Ah, -- virkkoi Kitty-rouva, -- petos on perin vakava synti.
Ihmettelen, että sinun juuri piti iskeä silmäsi tähän nuoreen loordiin.
Oi, Julia! -- tässä hänen äänensä suli ja hänen isot ruskeat silmänsä
himmenivät. -- Sinulla oli koko Bath, -- sanoi hän, -- ja sinun piti
iskeä loordi Verneyhin. Ainoaan mieheen, joka mielestäni... ainoaan
mieheen, jonka minä olisin voinut... Oi, kuinka uskalsit? Ei, se
on eksytys! -- huudahti hän leimahtaen taas vihaiseksi ja tarttuen
ystävänsä ranteeseen. -- Pelissäsi oli enemmän kuin tahdot uskotella,
sinä viekas silkinhieno teeskentelijä! Jos hän saa surmansa, miltä
sinusta silloin tuntuu?
-- Oi, -- huudahti lady Standish, -- julma nainen! Tämäkö on apusi? Sir
Jasper saa surmansa!
-- Sir Jasper? Viulunkieliä! -- purskahti Kitty-rouva ylvään
halveksivasti. -- Kuka välittää sir Jasperista? Harry-poikaani minä
ajattelen. Oi, oi! -- voihkaisi leski ja hyrähti itkuun.
Lady Standish seisoi hämmästyneenä.
-- Mitä! -- huusi hän. -- Rakastatko _sinä_ loordi Verneytä?
-- Hän on täällä ainoa, -- nyyhkytti Kitty, -- joka ei rasita minua
hartaalla huomaavaisuudellaan... ainoa, joka ei tottele kutsuani
kuin sylikoira. Jos katsahdan häneen, hän punehtuu ujoudesta eikä
rakkaudesta; jos hänen kätensä vapisee, johtuu se hänen suloisesta
arkuudestaan eikä kosketukseni hurmasta. Olin sydämessäni kiintynyt,
-- sanoi Kitty-rouva yhteen purtujen hampaittensa välistä, -- olin
sydämessäni kiintynyt loordi Verneyhin, ja nyt sinun pitääkin hänet
sur... sur... surmauttaa ennenkuin olen edes ehtinyt saada hänet
näkemään, minkäväriset silmäni ovat.
-- Voi, voi! -- huokasi Julia Standish voimatta vieläkään itkeä.
-- Voi! -- nyyhkytti puolestaan Kitty-rouva, kokonaan unohtaen punaiset
nenät ja turvonneet silmäluomet.
Äänettömyyttä häiritsi vain lesken nyyhkytykset ja aviovaimon
huokaukset.
Sitten virkkoi Kitty Bellairs heikolla, tukehtuneella äänellä: --
Olkoon tämä sinulle läksy, jotta et koskaan petä.
-- En ole koskaan ennen valehdellut, tämä oli ainoa valeeni, -- voihki
lady Standish.
-- Ah, -- sanoi Kitty, -- "ainoata valhetta" ei ole koskaan ollut
olemassa, madam. Valhe kihlautuu heti syntyessään ja sen jälkeläiset
ovat Abrahamin siementä lukuisammat.
Molemmat naiset nousivat epätoivon asennoista ja, kumpikin saman
ajatuksen valtaamana, lähestyivät toisiaan.
-- Mitä on nyt tehtävä -- kysyi lady Standish.
-- Mitä on tehtävä? -- säesti rouva Bellairs.
-- Menkäämme etsimään sir Jasper, -- ehdotti vaimo, -- ja kertokaamme
hänelle koko totuus.
Kosteitten silmäripsiensä välitse Kitty loi musertavan ylenkatseen
silmäyksen ystäväänsä.
-- Niin, -- sanoi hän ivallisesti, -- se olisi tosiaankin hyödyllistä.
Ka, lapseni, menkäämme vain me molemmin vannomaan syyttömyyttäsi
sir Jasperille, niin riittää se jokaisen järkevän henkilön silmissä
nimenomaan varmentamaan rikollisuutesi koko lopuksi ikääsi. Ei, --
torjui hän, -- on keksittävä jotakin parempaa. Meidän pitää toimia
kätilönä valheelle ja perustaa sen pikku perhe mahdollisimman pian.
-- Minä en enää valehtele, -- vakuutti lady Standish.
-- Olen kuullut, -- sanoi Kitty-rouva haaveillen, -- että loordi Verney
on oppinut miekkailua ulkomailla.
-- Voi kauheata! -- voihkaisi toinen.
Rouva Kitty pysähtyi, puraisi suippenevaa sormeaan, raapaisi
kulmakarvojaan, rypisti valkeaa otsaansa ja oli syviin mietteisiin
vaipuneena. Äkkiä hänen hymykuoppansa jälleen näyttäytyivät.
-- Jo sain tuuman! -- sanoi hän. -- Se on niin helppoa kuin olla voi.
Tahdotko jättää asian minun haltuuni?
Lady Standish alkoi vavista. Hän oli paljon itkenyt, oli ollut
syömättä, ja hänen sydämensä oli kauhun vallassa. Hän tunsi huimausta
päässänsä.
-- Mitä aiot tehdä? -- kysyi hän yrittäen koko uupuvalla voimallaan
pysyttää haihtuvaa ajatuskykyään.
-- Tehdä? -- virkkoi rouva Bellairs. -- Ennen kaikkea estää
kaksintaistelun. Sopiiko se sinulle?
-- Oi, kyllä, -- huudahti Julia, ja kasvojen hipiä kävi lyijynharmaaksi
ihomaalin alla.
"Hän on jälleen saamassa hermokohtauksen", ajatteli toinen. "Sellainen
vaivainen pikku hupsu!"
Mutta tämä kohtaus sopi mainiosti hänen suunnitelmiinsa; hän ei liian
nopsana kiirehtinyt lady Standishia toinnuttelemaan. Kuitenkin kutsui
hän hänen apunaisensa ja auttoi viemään potilaan huoneeseensa ja
asettamaan hänet vuoteeseen. Sitten neuvoi hän hajusuolaa ja unta.
-- Jätä se kaikki minun huostaani, -- kuiskasi hän pieneen korvaan,
joka oli ylinnä pieluksella; -- minä pelastan sinut.
Lady Standish hapuili ystävänsä kättä omallaan, joka oli kylmä ja
vapisi. Naiset puristivat luottavaisesti toistensa kättä, ja rouva
Bellairs sipsutti alas vastaanottohuoneeseen.
"No", hymähti hän, "katsokaamme". Äkillinen innostus säihkyi hänen
silmissään. Hän työnsi kätensä sivullaan riippuvan korukirjaillun
käsilaukun pohjaan, otti esille muutamia kirjeitä ja alkoi valita
niiden joukosta, huulet kurttuun vedettyinä. Siellä oli sir Jasperinkin
lähettämä. Tuollaisia keimeitä, sirosti pyöristeltyjä lauseita, jotka
saattoivat merkitä kaikkea tai ei mitään, sen mukaan kuin nainen
tahtoisi ne käsittää. Mutta tällä hetkellä se oli tarpeeton. Takaisin
se meni korukirjailtuun laukkuun. Siinä oli töherrys Harry Verneyltä:
tämä kieltäytyi hänen aamukutsuistaan, koska oli luvannut (ilman
t-kirjainta) mylord Scroopille lähteä hänen kanssaan metsästysretkelle
(isolla alkukirjaimella ja ilman ä:n pilkkuja). Kitty Bellairs
katsahti siihen hyvin hellästi, sulki sen rakkaalla kosketuksella ja
pani takaisin pesäänsä. Nyt sai hän käsiinsä ison kokoontaitetun,
osoitteella varustamattoman arkin, joka sisäpuolelta oli täynnä
voimakasta mustaa kirjoitusta. Kähärä kastanjanruskea hiussuortuva oli
kiinnitetty arkin yli smaragdipäisellä nuppineulalla.
"Julmin, kaunein, armahin!"
kuuluivat intohimoiset sanat,
"halutuin, rakastetuin! Eilenillallako vai sata vuotta sitten me
tapasimme? Tässä on hiuskihara, jota maailman suloisin käsi suvaitsi
hyväillä. Sillä hetkellä muuttui se aivan liian kallisarvoiseksi
esineeksi omistaja-rukalleen. Senvuoksi hän rohkenee sen laskea
saman jumalattaren alttarille, joka sen pyhitti. Viskaako hän sen
luotaan? Tai säilyttääkö hän sen, sallien sen, jokainen hius kielenä,
haastaa itselleen polttavasta lemmenlieskasta, jonka hän sytytti
tässä kuolevaisessa rinnassa? Näinkö minä unta vai saattaako se olla
totta?... Suupielessäsi oli tilkkutäplä hymykuopan yläpuolella, jota
suutelin. Oh, se oli varmaankin unta! Yksi sana, ihanin: milloin saan
uneksia jälleen?
Sinun omasi ja iäti omasi.
J. K. Hiuskihara oli valkoinen ennenkuin sitä kosketit, mutta kuten
näet olet muuttanut sen tulenväriseksi!"
Kitty-rouva luki ja hymyili. "Juuri osuvasti!" Sitten hän pysähtyi.
"Mutta onko tuolla naisella hymykuoppa?" sanoi hän. "Onko hänellä?
Viisi siitä, jotakinhan täytyy uskaltaa. No, jos tunnen miehet, sir
Jasper on kuluttava koko yön kulkemalla ympärinsä keksiäkseen jotakin
vahvistusta epäluulolleen."
Hän taittoi kirjeen kokoon. "Täytyy näyttää siltä kuin se olisi
pudonnut naisen povella. Tuolla sohvan jalkopäässä pistäen hiukkasen
esille jakkaran alta! Mustasukkainen silmä ei voi olla sitä
huomaamatta!"
Teko oli tehty.
Hän sieppasi viittansa ja päähineensä, katsahti iloisesti ympäri
huonetta ja tyydytyksekseen huomattuaan, että kirje kynttilän valossa
oli kyllin näkyvissä vetääkseen puoleensa harhailevan silmän, hän
riensi pois, kutsui kantotuolinsa ja lähti paljoa paremmalla tuulella
kuin oli saapuessaan osoittanut.
"He eivät voi taistella ennen aamua", virkkoi hän itsekseen mukavasti
laittautuessaan kantotuolin silkkiseinuksien varaan. "Taivas vain
suosikoon suunnitelmaani!" Hän huoahti hurskaan rukouksen kantajain
hölkätessä eteenpäin.