Sir Jasper Standish pysähtyi Kuninkaallisen Puolikuun laakakivillä
ovensa edustalla, ja hänen kasvonsa synkistyivät. Hän otti
hyppysellisen nuuskaa.
"No, olen löytävä naiseni kyynelissä! Kyllä tämä maailma on sentään
kummallinen! Tyttö, jota kosii, on iloinen kuin toukokuun päivä;
naitu vaimo muistuttaa eniten aikaista marraskuuta. Päiväntasauksen
myrskyjä ja kyllin vettä laimentaakseen parhaimmankin väkiviinan, mitä
koskaan on tislattu. Tämä on kosteata elämää", sanoi sir Jasper, "ja
masentavaa".
Hän huokasi palvelijan avatessa ovea, ja astui eteisen poikki
aamuhuoneeseen, johon hän oli jättänyt vaimonsa itkemään. Hän näki
kukitetun kirjokankaan, hyvin sievän selän ja kähärätukkaisen
puuteroidun pään hahmoittuvan ikkunaa vasten ja ajatteli, että hän
tietämättään oli astunut vieraissakävijän luo.
-- Pyydän tuhannen tuhatta kertaa anteeksi, -- virkkoi hän siepaten
kohteliaasti veikeän kolmikulmahattusa päästänsä. Mutta olento ikkunan
luona kääntyi verkalleen, ja hän näki vaimonsa silmien omituisesti
loistavan kahden rusoposken yläpuolelta ja korkeaksi kammatun,
lumivalkeana hohtavan tukan alta.
-- Julia! -- huudahti hän kummastuneena, tuijottaen ja yhä tuijottaen.
"Ja epäilinkö minä omaa makuani?" ajatteli hän itsekseen. "Kah, hän
on Bathin sievin nainen!" -- Odotatko vieraita, Julia? -- Hän hymyili
puhuessaan: tuokiossa tuo käsivarsi, joka hohti helmenvalkoisena hänen
riippuvasta pitsihihastaan, kiertyisi hänen kaulaansa, ja nuo huulet
(olivatpa ne punaiset ja sirosti kaarevat!) painautuisivat hänen
omilleen. Niin, herttaisella naisella oli viekottimensa.
-- En, -- vastasi lady Standish hänen kysymykseensä. Hän virkkoi
sanasensa keveän ivallisella hymyllä, ja pieni kuoppanen syntyi ja
haihtui hänen leukapielessään. Juuri hymykuopan yläpuolella oli
tilkkutäplä. Hän käännähti katselemaan hiljaista, juhlallisen harmaata
ja viheriäistä Puolikuuta niinkuin äsken.
Sir Jasper seisoi hämmästyneenä. Hän laski hattunsa pöydälle, astui
vaimonsa luo ja laski kätensä hänen vyötäisilleen.
-- Kullanmuruni, -- sanoi hän, -- pukusi on tavattoman aistikas.
-- Sir Jasper, -- vastasi lady Standish, -- niistä sanoista olen ylpeä.
-- Hän livahti hänen syleilystään, keikautti kumarruksen ja poistui
toisen ikkunan luo.
Sir Jasper laski kätensä kulmilleen. Siinä oli Julia, hänen vaimonsa
Julia, siitä ei epäilystäkään; ja kuitenkin oli tuo nainen miehelle
tosiaan tuntematon!
-- Puolikuu on sinulle kovin mielenkiintoinen, -- sanoi hän hiukan
leikkisästi.
Mylady kohautti olkapäitään.
-- Luullakseni olit minulle vihainen tänä aamuna, armaani, -- jatkoi
sir Jasper.
-- Minäkö vihainen? -- vastasi hän. -- En, miksi minä olisin vihainen?
-- ja sitten polki hän jalkaansa ja katsahti kelloon. -- Ne palvelijat
alkavat käydä hirveän säännöttömiksi, -- sanoi hän; -- emmekö saa
tänään päivällistä?
Sir Jasper katsahti liikkuvaan kenkään, sen pieneen suippenevaan
kärkeen ja kaartuvaan korkoon. Se oli siro kenkä, ja siinä komeili
timanttisolki ruusunpunaisessa nauhasolmussa.
-- Totisesti, -- huudahti hän, -- epäilen, tapaisiko Bathista toista
jalkaa, joka mahtuisi tuohon koteloon!
Sir Jasper oli tuntija. Hänen ajatuksensa itsestään, hänen uskonsa
omaan arvostelukykyynsä, joka viime päivinä oli surkeasti heikontunut,
alkoi jälleen kohota, ja se oli hänelle mieluista. Hän myhäili. Mylady
Standish, joka vain naisille mahdollisella tavalla näkyi syventyneen
tyhjän Puolikuun katselemiseen, samalla kun hän huolellisesti tarkkasi
jokaista ilmevivahdusta puolisonsa kasvoilla, tunsi äkillisenä hehkuna
ennen aavistamatonta luottamusta omiin voimiinsa. Leikillä, jonka hän
oli aloittanut pamppailevin sydämin ja kurkku kuivana, alkoi olla
hänelle jotakin omaa viehätystä. Niin helppoako se olikin? Niinkö
helposti voi miestä ohjata? Hän halveksui ajatusta, mutta kuitenkin
tuotti se iloa. Merkitsikö naisen rakastava sydän niin vähän, ja siro
puku, uusi kenkä, keimaileva esiintyminen niin paljon? Ah, se oli
katkeraa! Mutta tämän uuden menettelyn suoranainen seuraus: tuo katse
puolison silmissä, tuo vienontunut ilme suupielessä, se oli liian
suloista hyljättäväksi. Kitty oli oikeassa!
Sir Jasper tarttui hänen käteensä.
-- On vielä runsas puolitunti päivällisaikaan, rakkaani, -- sanoi hän.
-- No, älähän vedä kättäsi pois. Sinä olet suuttunut minuun? Jätin
sinut itkemään, ja se oli epäystävällistä.
-- Itkemään? -- sanoi Julia, ja sydän nousi hänen kurkkuunsa, niin että
hän tuskin voi puhua, ja Kittyn ohjeet tanssivat hänen silmissään kuin
tulikirjaimilla piirrettyinä. "Tee hänet mustasukkaiseksi... ah, jos
teet hänet mustasukkaiseksi, niin vielä sinä pelin voitat!"
-- Jos itkinkin, virkkoi hän, -- täytyikö minun välttämättömästi itkeä
sinun tähtesi?
-- Mitä nyt? -- ihmetteli sir Jasper, päästäen pienen käden, joka niin
hiljaa, mutta päättäväisesti ponnisteli vapaaksi.
-- Hyväinen aika, -- sanoi lady Standish, -- olette te miehet sentään
lystikkäitä! -- Hän kohautti olkapäitään ja nauroi teennäisesti. Kuten
kaikki umpustaan puhkeamassa olevat näyttelijättäret liioitteli hän
osaansa. Mutta sir Jasper oli niin liikutettu ja hämillään, että hän
ei joutanut arvostelemaan. Sitäpaitsi hänen sotisovastaan ei puuttunut
heikkoja liitekohtia, ja vallattomalla sanalla Julia oli löytänyt
sellaisen ensi askeleella.
-- Mitä nyt? -- sanoi mies. -- Madam, mitä se merkinnee?
Hyräillen laulunsäveltä Julia kiinnitti jälleen huomionsa maisemaan.
-- Julia, -- pyysi hänen puolisonsa syvällä äänellä. -- Julia, --
toisti hän uhkaavalla intohimon myrähdyksellä.
-- Sir? -- virkahti tämä, pannen pienen päänsä kallelleen.
-- Kenen vuoksi sitten vuodatit kyyneliä, ellet minun tähteni? Mitä
tämä käytös merkitsee? Mitä nämä vihjaukset tarkoittavat? Kautta
taivaan, minä tahdon tietää totuuden! -- Hänen kasvonsa kuohahtivat,
suonet hänen ohimoillaan paisuivat, sieraimet laajenivat.
Lady Standish kohotti toisella kädellään hihassa riippuvaa pitsiä,
katsellen sitä perin tarkkaan.
-- Olisi parempi, -- sanoi hän, ja hänen äänensä värähti, -- että
et kyselisi minulta, sir Jasper. -- Sitten hän leimahti vihaiseksi,
herkkänä ja hurmaavana, jollaisena puoliso ei ollut häntä ennen nähnyt.
-- Sinä käyt omia teitäsi kylläkin vapaana, -- virkkoi hän. -- Kolmena
viime viikkona et ole viettänyt ainoatakaan iltaa seurassani ja puolet
päivistäsi annat toisille, joista en tiedä mitään. Oh, minä en valita,
sir! Valittelin ennen, mutta se on nyt ohi. Olin väärässä, sillä nyt
näen, että vastoinkäymisillä on etunsakin. -- Tässä hän hymyili.
(Olisipa mies tiennyt, miten vähällä hän oli hyrähtää itkuun!) -- Sinun
laiminlyömisesi jättää minut vapaaksi.
-- Vapaaksi! -- huudahti sir Jasper tukehtumaisillaan. -- Vapaaksi!
Suuri Jumala, vapaaksi! Mitä taivaan nimessä tarkoitat? Vapaaksi, madam?
-- Sir Jasper, -- sanoi lady Standish katsahtaen häneen hyvin
vakavasti, -- et kuule minun enää koskaan kysyvän, kenen seura vetää
sinua niin paljoa enemmän puoleensa kuin oman vaimosi.
-- Tosiaan, -- huudahti sir Jasper epäröiden vihanpuuskassaan, kun ei
tiennyt minne päin sen kohdistaisi.
-- Et, -- toisti mylady; -- ja samaa hyvää makua odotan sinulta.
Se pyyntö ei ole liikaa. Sinun tulisi iloitakin, jos olen löytänyt
lohduketta poissaolosi korvaukseksi.
Sir Jasper päästi kauhean kirouksen ja melkein hyppäsi vaimonsa niskaan.
-- Lohduketta! -- Hän työnsi kätensä puuteroituun tukkaansa ja vavahti
äänettömäksi, löytämättä tehokkaita sanoja.
-- Minä sanoin "jos", -- virkahti Julia. Hän ihmetteli, että sanat niin
etsimättä tulivat hänen kielelleen; ja kuitenkin olivat hänen kätensä
pelosta tahmeat, ja hän hengitti lyhyeen maalattujen huultensa välitse.
-- Jättäkäämme se tuohon sanaseen "jos".
Hän kääntyi ikkunaan nojautuen sitä vastaan, otti taskustansa
nenäliinan ja alkoi leyhytellä itseään.
Kaidetta pitkin Puolikuun vastapäisellä laidalla tuskin kahdenkymmenen
askeleen päässä kulki pitkä, hoikka, miellyttävän näköinen, vaikka
hyvin tummahipiäinen nuori herrasmies. Tämä huomasi hänen herttaiset,
hehkuvat kasvonsa, tuijotti ensin itsetiedottomalla ihailulla, sitten
tietoisesti, ja vihdoin hänen tummanpuhuvat kasvonsa punehtuivat
ja hän tervehti, näyttäen hiukan kiihtyneeltä. Lady Standish tiesi
puolisonsa tulleen aivan lähelle hänen taakseen ja kuullen satiinitakin
jokaisessa kahahduksessa hänen aistimiensa imartelevan liikutuksen hän
tunsi oudon, kujeiluun kiihoittavan paholaisen, joka oli saanut hänet
valtaansa, ajavan häntä yhä edemmäksi ja heilutti pientä nenäliinaansa
vastaukseksi nuorelle herrasmiehelle melkein heittomuiskua kuvaavalla
liikkeellä.
-- Kuolema ja kadotus, -- kiljahti sir Jasper, -- ihan silmieni edessä!
Hän tarttui vaimoansa ranteesta ja paiskasi hänet alas pitkälle
sohvalle. -- Ei, -- huusi hän, -- ehkä on aviomiehiä, jotka sellaista
sietäisivät, mutta minä en kuulu niiden joukkoon. Vai siinä se lohduke
olikin! Siinä on keikari, jota varten sinä laittaudut sellaisiin
koreihin höyheniin ja jota odottelemassa seisot ikkunan luona
antaaksesi hänelle merkkejä ja myhäilläksesi hänelle! Voi sitä viatonta
kedon kaunokkia! Äsh! Minun olisi pitänyt ymmärtää se liiallinen
hellyytesi... teeskentelijä! -- Hän iski ikkunaan niin tuimasti, että
se särähti auki haoistaan.
-- Kuulkaa, paras mylord Verney, sananen teidän kanssanne! -- Sir
Jasper kuohui jo vimmasta.
Solakka herrasmies pysähtyi kummastuneena.
-- Herran tähden! -- huudahti lady Standish. -- Mitä olen tehnyt? Sir
Jasper, puolisoni! -- Hän tarttui hänestä kiinni. -- Sir Jasper, mitä
sinä epäilet? Oi, taivas! -- Hän oli pyörtymäisillään ja saattoi tuskin
lausua johdonmukaista sanaa. -- Tein sen kaiken vain kiusoitellakseni
sinua. Se oli ainoastaan joutohetken huvia. Oh, rukoilen, usko minua,
usko minua!
-- Kiellä vaan! -- pauhasi mies. -- Kiellä, mitä olen omin silmin
nähnyt! Päästäkää minut, madam. -- Hän työnsi vaimonsa syrjään ja
hyökkäsi avopäin portaita alas kadulle loordi Verneytä kohti, joka
ujosti, mutta miellyttävästi hymyillen kääntyi ja asteli takaisin päin.
-- Kaunis ilma tänään, sir Jasper, -- virkkoi hän kohteliaasti, ja
vasta sitten hän huomasi sir Jasperin vääntyneet kasvot ja näki
lady Standishin, joka vastikään oli niin kauniina hymyillyt, nyt
epätoivoisesti pitävän kiinni ikkunanpielestä, kasvot kuultaen
kalmankalpeina ihomaalin lävitse.
Loordi Verney oli ujo nuori mies.
-- Ah... ah, hyvää huomenta, -- sanoi hän, kumarsi kohteliaasti ja
kääntyi nopeaan.
Sir Jasper heitti äärettömän ivallisen ja halveksivan katseen vaimoonsa.
"Kyllä olet valinnut itsellesi oikean jänishousun!" näkyi hän
ajattelevan. Sitten pysähdytti hän hoikan ripeäliikkeisen miehen
hyökkäävällä huudahduksella:
-- Odottakaa... odottakaa, loordi Verney... loordi Verney... minulla on
teille vähän puhuttavaa.
Nuorukainen pysähtyi, pyörähti päin ja sanoi:
-- Olen palveluksessanne. -- Jonkinlainen kalpeus oli karkoittanut
vilpittömän nuoruuden punastuksen hänen poskiltaan, mutta silmästä
singahti kipuna ylvästä sielukkuutta.
Sir Jasper astui häntä kohti ja pysähtyi vasta sitten, kun hänen
kuusi jalkaansa jänteitä ja lihaksia oli askeleen päässä nuorukaisen
notkeasta vartalosta. Hänen kuumat punaisenruskeat silmänsä syöksivät
tulta, uhkuivat hurjina tuhoa ja turmaa viattomalle nuorelle päärille.
Hänen täyteläiset huulensa yrittivät ivanaurua, mutta vimma väänsi ne
irvistykseen, jonka välitse hänen valkoiset hampaansa raivokkaasti
välkkyivät.
-- Tulkaa, tulkaa, me ymmärrämme toisemme, -- sanoi hän; -- tahdotteko
kävellä kanssani? Nykyhetki on hyvin sopiva, ja pari tuttavaa kyllä
helposti löydämme.
-- Mainiota, -- vastasi loordi Verney koettaen näyttää arvokkaalta,
mutta ilmaisten siten pojan joka piirteessään. Sitten hänen kasvonsa
kuohahtivat jälleen punaisiksi, ja hänen jäykkä sävynsä suli. -- No,
hiisi vieköön, sir Jasper, -- sanoi hän, -- mitä tämä kaikki merkitsee?
Sir Jasper loi veristyneet silmänsä ylöspäin.
"Tämä nuorukainen", hymähti hän vedoten taivaaseen, "oo, tämä sievä
nuorukainen!" -- Te tahdotte tietää syyn, mylord Verney?
Loordi Verney punastui ja änkytti. Lempo, hän tahtoisi tietää, mitä oli
tehnyt! Hän oli tietysti sir Jasperin käytettävissä, mutta paljastaa
miekkansa miestä vastaan...
Sir Jasper päästi äänen, joka oli voihkahduksen ja kiljahduksen
keskivälillä. Hän osoitti pyyhkäisevällä kädenliikkeellä tuskallisessa
jännityksessä odottavan, ikkunanpieleen naulatun lady Standishin
hahmoa. Sitten hän sähisi:
-- Minä tiedän!
-- Sir Jasper!
-- Sanon teille, että tiedän, -- toisti sir Jasper, -- riittäköön se.
-- Hyvä Jumala, -- läähätti loordi Verney, -- tässä on mitä ikävin
erehdys. Tarkoitatteko, sir... onko minun ymmärrettävä, sir Jasper...?
Se on järjetöntä. -- Kalpea kauhu ja tulipunainen hämmästys kilpailivat
hänen rehellisellä otsallaan. -- Ette suinkaan tarkoita, että lady
Standishilla on mitään yhteyttä tämän merkillisen näytelmän kanssa?
Sir Jasperin vapiseva käsi kohosi raivokkaasti, sitten etsi se
umpimähkään miekankahvaa ja putosi vihdoin voimattomasta inhosta hänen
sivulleen.
-- Mylord, -- sanoi hän, -- lady Standish on naisten helmi, sen
haluaisin teidän tietävän! Naista, joka on hyveellisemmin kiintynyt
puolisoonsa ja velvollisuuteensa, ei ole koskaan nähty... Sen tahtoisin
teidän tietävän! -- Musertavassa ivassaan hänen kasvonsa olivat aivan
hirveät nähdä. -- Valitukseni teitä kohtaan, sir, koskee... -- Hän
pysähtyi ja loi epävakaan katseen nuoreen herrasmieheen, joka nyt alkoi
osoittaa ilmeisiä pelon merkkejä. Mustasukkainen puoliso, sellaisenhan
saattoi kohdata minä päivänä tahansa... mutta raivohullu!...
-- Teidän säärenne muoto on minulle vastenmielinen, sir. Teillä on
säädyttömät pohkeet; en voi kärsiä, että jotakin ääriviivoiltaan niin
loukkaavaa kulkee edestakaisin ikkunoitteni alla.
-- Ymmärrän, ymmärrän, sir Jasper, -- virkkoi loordi Verney lepytellen
ja peräytyi puhuessaan, samalla kun hän hermostuneesti vilkuili
ympärilleen tyhjällä kadulla. -- Jääkää siis hyvästi.
Hän kumarsi ja kääntyi.
-- Lurjus! -- ärähti sir Jasper, ojentaen kätensä tarttuakseen häneen.
-- Pidän sen mielessäni, -- huudahti loordi Verney. -- Hyvästi, hyvästi!
Hän pakeni nopein askelin.
-- Lurjus, lurjus! -- kirkui raivostunut baronetti, alkaen ajaa häntä
takaa. Mutta hänen vimmansa teki hänet kömpelöksi. Hän kompastui,
luiskahti, iski jalkansa kiveen, kaatui polvilleen ja nousi entistä
kiihtyneemmässä mielentilassa: yrmeänä ja synkästi kostoa vannoen.
Loordi Verney oli arka nuori mies. Jos kelle muulle tahansa olisi tämä
kohtaus Kuninkaallisella Puolikuulla sattunut, niin tunnin perästä
olisi koko Bath tiennyt, että sir Jasper Standish oli äkkiä tullut
mielipuoleksi. Mutta loordi Verney oli niitä, jotka kierittelevät
sanaa kielellään kolmeen kertaan, ennenkuin sen lausuvat, ja sitten
sanovatkin jotain muuta. Sitäpaitsi hän ei ollut varma, että
itsekään oli esiintynyt kovin loistavasti tuossa kummastuttavassa
vuoropuhelussa, ja siksi piti hän suunsa kiinni.
Mutta päivän kuluessa alkoi hän uteliaasti muistella lady Standishin
herttaista, hymyilevää tervehdystä ja pientä liikettä valkoisella
nenäliinalla. Oli näyttänyt ikäänkuin nainen olisi hänelle heittänyt
lentosuukon (tätä ajatellessa hänen korviansa alkoi kuumottaa). Sitten
muisti hän sir Jasperin käsittämättömän suuttumuksen ja murheen
murtamat kasvot ikkunassa! Oliko se mahdollista? Se oli mahdotonta!
Älähän... sellaista oli ennenkin tapahtunut. Hämärän tullen hän päätti
etsiä sen hienoon elämään tottuneen toverin neuvoa, joka oli kyllin
ystävällinen luotsatakseen hänen kokemattomat askeleensa Bathin
seuraelämän ensimäisten karien ja kallioiden ohi. Tämän herrasmiehen
nimi oli Spicer. Hän nimitti itseään kapteeniksi, mutta hänen
rykmenttiänsä ei kukaan tiennyt.