-- Mitä? Suloinen lady Standish kyynelissä!
Rouva Kilty Bellairs keinutteli hentoa ruumistaan yhdellä jalalla ja
loi ivallisen, hiukan halveksivan, mutta kuitenkin hyväluontoisen
katseen huoneessa olevan toisen naisen solakkaan vartaloon. Tämä toinen
makasi suullaan kullattujen jalkojen kannattelemalla satiinipohjaisella
sohvalla ja nyyhkytti.
-- Kyyneleet, -- sanoi Kitty-rouva pyörähtäen kantapäällään
katsellakseen kuvastimesta uuden väljän laahushameensa kuosia ja
ihaillakseen sen siroja poimuja, joilla kapealta kadulta pitkään,
hämärään huoneeseen tunkeutuneet auringonsäteet välkkyivät, --
kyyneleet, rakkaani, ellei itke viehättävästi (ja tiedä, että yksi
tuhannesta ei siihen kykene), ovat ylellisyyttä, josta jokaisen arvonsa
tuntevan naisen pitäisi kieltäytyä. Kas minä, -- ja Kitty-rouva nyppäsi
puuteroitua kiharaa ja käänsi päätänsä kuin lintu vilkaistakseen
vielä kerran kuvastimeen ennenkuin vaipui nojatuoliin ja vetäytyi
lähemmäksi murheellista ystäväänsä, -- minä en ole vuodattanut kyyneltä
senjälkeen kun menetin ensimäisen rakastajani, ja siitä on... en tahdo
sanoa, montako vuotta. Olin tavattoman varhaiskypsä lapsi! Kun puhun
kyyneleestä, muista, että se on kuvaannollista kieltä. Pois se, että
kieltäisin pienen kastehelmen tenhon... yhden ainokaisen, jonka juuri
voi sormenpäähän poimia ja joka juuri riittää hiukkasen kostuttamaan
tunneherkkää silmää. Oh, se ei ole ainoastaan luvallista, vaan sitä
on viljeltäväkin. Mutta tuollainen jollotus... kun nyyhkytykset
tärisyttävät ruumistasi, kyyneleet kastelevat nenäliinasi likomäräksi
ja saavat silmäsi punottamaan, nenästä puhumattakaan... hyi, hyi, se
on aivan järjetöntä! No, -- lisäsi hän, äkkiä muuttaen äänensävynsä
lempeäksi ja silittäen ystävänsä pieluksiin painunutta päätä, missä
kauniit kutrit säteilivät rikkaina omassa päiväpaisteessaan, -- mikä
nyt sitten on?
Lady Standish nousi verkalleen ja raukeasti istuvaan asentoon ja
kohotti kasvonsa, joiden hienoa kauneutta intohimoisen surun kiihkeys
tärveli. Hän katseli sumeilla sinisilmillään Kitty-rouvan täyteläisiä,
hymykuoppaisia poskia.
-- Ah! -- hengähti hän huokauksen mukana, joka oli kostea kuin
huhtikuun tuulahdus ja myöhästyneen nyyhkytyksen katkaisema. -- Ah,
tässä näet maailman onnettomimman naisen! Ah, sydämeni on särkynyt!
Nenäliina, joka todellakin oli aivan kelvottomaksi lionnut, nousi
taaskin kiihkeästi noille kyynelistä tulviville silmille.
-- Hyväinen aika, -- huudahti kaunis leski, -- et voisi näyttää
surkeammalta, jos sinulla olisi isorokko! Ja olet ollut vasta kolme
kuukautta naimisissa!
-- Voi minua! -- vaikeroitsi lady Standish.
-- Vai niin, -- virkkoi Kitty-rouva, -- onko hän taas ollut häijy? Tule
itkemään povelleni, Julia. Mistä on kysymys? Suuteliko hän otsaasi
huultesi asemesta? Tai sanoiko hän: "tuhat tulimmaista, madam!"
kaataessasi teekupin hänen liivilleen? Vai vallanko hän, se hirviö...
oi, eihän se ole mahdollista, mutta miehet ovat nyt sellaisia...
vallanko hän rohkeni kuiskata, että lady Caroline näytti...
siedettävältä eilen illalla?
Lady Standish nousi jaloilleen, mytistäen nenäliinansa pienessä
kädessään, ja katseli ystäväänsä hurjalla traagillisella surulla.
-- On turhaa sulkea silmiäni, -- sanoi hän. -- Herkeä minua
pistelemästä, hyvä rouva Bellairs. Minun täytyy katsoa totuutta
suoraan silmiin! Puolisoni ei minua enää rakasta. Oi, Kitty, Kitty,
-- hän vaipui hyvin nopeasti murhenäytelmän korkeudesta, hyrskähtäen
jälleen itkun ulinaan, -- eikö se ole surullista? Olen koettanut,
sen taivas tietää, voittaa hänet takaisin hellimmällä rakkaudella,
säälittävimmällä vetoamisella. Hän on nähnyt minun itkevän, kaihosta
riutuvan. "Riistämällä minulta rakkautesi", olen hänelle sanonut,
"riistät minulta elämän". Ja hän, hän... oi, miten voin sen sinulle
kertoa! Päivä päivältä hän on seurassani yhä vähemmän ja vähemmän.
Hän käy ulkona muiden kanssa. Hän uhraa iltansa vieraille... niin,
vieläpä puolet öistänsäkin, ja minä saan sillaikaa nyyhkyttää itseni
uneen kotona. Näin häntä tänään vain kaksi minuuttia... se tapahtui
puoli tuntia sitten. Hän astui tänne luokseni, näyttäen, ah Kitty!...
näyttäen sellaiselta kuin vain hän voi näyttää, miesten komeimmalta ja
siroimmalta. Minä laulelin, livertelin kuin lintu-rukka liverrellee,
kun se koettaa houkutella kumppaniaan pesäänsä. Hän astui huoneen läpi
sanaa sanomatta, olematta minua huomaavinansakaan, vaikka hän ennen
aina sanoi, että oli taivaallista istua kuuntelemassa ääntäni. "Mitä!"
huudahdin, kun hän ehti ovelle, "eikö sanaakaan Julia-paralle?" Tuon
sydämestäni kirvonneen huudahduksen kuullessaan, Kilty, hän kääntyi
rypistäen otsaansa ja sanoi... oi, oi, oi!
-- Haa, -- virkkoi Kitty-rouva, -- mitä hän sanoi? -- "Taivas
varjelkoon mies-poloista", hymähti hän itsekseen; "tuo nainen on lähde!"
-- Hän sanoi, -- nyyhkytti Julia, -- "eikö mies saa edes lähteä
kävelylle?" Ah, kunpa olisit kuullut hänen kylmän, välinpitämättömän
sävynsä, niin olisit ymmärtänyt, miten se viilsi sydäntäni. Minä
riensin hänen luokseen, laskin käteni hänen hihalleen, ja hän sanoi...
Taaskin suru tukehdutti Julian.
-- No, mitä hän sanoi?
-- Hän sanoi... voi, voi... hän sanoi: "Julia, älä käpälöi minua."
Rouva Kitty Bellairs, Bathin juhlittu kaunotar, ihailijoittensa
mielestä koko Englannin viehättävin nainen ja säihkyvän sukkela,
nauroi hiljaa itsekseen, nousi sitte tuoliltaan, tarttui solakkaa
ystävätärtään olkapäistä ja marssitti hänet kuvastimen eteen.
-- Katsohan itseäsi, -- sanoi hän, -- ja katso minua.
Lady Standish säpsähti. Vastakohta hänen oman epäjärjestykseen
joutuneen tukkansa, juovittuneiden, turvonneiden kasvojensa,
siistimättömän aamupukunsa ja vieressään seisovan olennon kukoistavan
täydellisyyden välillä oli enemmän kuin hän sieti nähdä. Yksityiskohtia
myöten virheettömän kauniina kuin puutarhaneilikka Kitty Bellars
hymyili hempeästi omalle kuvallensa.
-- Rakkaani, -- virkkoi hän, -- minulla on näiden viimeisten kolmen
vuoden ajalla ollut kolmekymmentäseitsemän _tunnustautunutta_
ihailijaa, eikä ainoakaan ole minuun vielä väsynyt. Bellairs-poloinen,
-- sanoi hän keveästi huoahtaen, -- oli ollut kaksissa naimisissa ennen
minua ja kuollessaan hän oli yhtä vaille seitsemänkymmentä, mutta viime
hengenvedossaan hän vakuutti minulle, että minä hänelle kaiken ilon
tuotin, mitä hän koskaan oli tuntenut.
Lady Standish lakkasi itkemästä äkkiä kuin olisivat hänen kyyneleensä
koneellisesti ehtyneet. Hän katseli vakavasti leskeä.
-- No, lapseni, -- jatkoi rouva Bellairs kuudenkolmatta ikävuotensa
mahtipontisuudella, -- olemme nyt olleet tuttavia neljä viikkoa, ja
olet useammin kuin kerran kunnioittanut minua sanomalla, että pidät
minua ystävänäsi.
-- Se on totta, -- myönsi lady Standish.
-- Kuuntele minua sitte. Miesten kanssa seurustellessa on kolme
tärkeätä sääntöä vaarin otettava. Ensimäiseen sisältyy lukemattomia
pikkuseikkoja, mutta lyhyesti ja ylimalkaisesti se kuuluu näin: _Älä
ole koskaan yksitoikkoinen!_ Toinen sääntö: _Älä koskaan anna miehen
olla itsestäsi liian varma!_ Oi, se on ihmeellisen viisas ohje; mieti
sitä. Kolmas: _Älä koskaan, älä milloinkaan salli hänen huomata
miten... hm, miten vähän rakastettavalta voit näyttää!_ So, so, sinä
olet sievempi nainen kuin minä, mutta et silloin, kun olet itkeä
tillitellyt ja esiinnyt ärtyisänä.
Lady Standish istuutui äkkiä ikäänkuin jäsenensä eivät enää olisi häntä
kannattaneet. Hän katsahti kattoon kyynelten sumentamilla silmillä.
-- Sanohan, -- tiedusti Kitty-rouva tutkivasti kuin tuomari, -- montako
kertaa päivässä kerrot sille onnettomalle, että häntä rakastat? Ja
vielä pahempaa, montako kertaa päivässä vaadit häntä vakuuttamaan
rakkauttansa sinulle? Väitän, että se on kylliksi ajamaan hänet
korttipeliin tai juoppouden helmaan... tai johonkin muuhun helmaan,
mikä on vielä tuhat kertaa pahempaa! Ja sanohan, jos tuhlaat kaiken,
mitä sinulla on, tyhjentäen kukkarosi, niin luuletko, että kukkarosi
siitä muuttuu hyvin arvokkaaksi omaisuudeksi? Se on vain palanen
nahkaa. Ei, ei, säilytä kultasi ja jakele sitä vain murunen kerrallaan,
äläkä anna sitä ollenkaan, ellet saa täyttä vastinetta. Oh, -- huudahti
Kitty suuttumuksen heleän ruson kohotessa näkyviin hänen punaisen
kasvomaalinsa läpi, -- ihmettelen, että naiset ovatkin sellaisia
hupsuja... esittävät palvelijattaren osaa, missä heidän pitäisi
valtijattarina käskeä, heittävät pois pyytämättä, mitä heidän tulisi
erinä jaella vain polvillaan rukoileville! Onko kukaan mies _minulta_
saanut anomatonta tunnustusta? Olenko koskaan suonut hartaimmallekaan
rakastajalle muuta kuin sanasen "ehkä" tai "kukaties", hymyn,
kasvonvärähdyksen, sormenpään? (Mitä ne minulta ovat varastaneet, en
tietenkään ole antanut! Ja sitäpaitsi ei se tunnu siellä eikä täällä.)
Ja, paras lady Standish, milloin olet lakannut käyttämästä ihomaalia,
kähertämästä ja puuteroimasta tukkaasi, pitämästä säädyllistä
aamupukua, muodinmukaista laahushametta, korkokenkiä sievissä
jaloissasi, jalokiveä korvassasi ja tilkkutäplää leuassasi?
Lady Standish oli lakannut tähystelemästä kattoon ja katseli sensijaan
ystäväänsä.
-- Mutta, madam, -- sanoi hän, -- nämä ovat omituisia neuvoja.
Tahtoisitko, että keimailisin puolisolleni ikäänkuin (Jumala suokoon
anteeksi, että sellaista sanonkaan), ikäänkuin en olisi aviovaimo, vaan
rakastajatar?
-- Kas niin, -- virkkoi rouva Bellairs lyöden käsiään yhteen, -- siinä
se koko surkeus onkin! Olet miehen laillinen, rehellinen vaimo, ja
siksi kaikki ikävyys ja jokapäiväisyys, kaikki ärtyisyys, otsan rypyt
ja silmien kyyneleet. Jumala varjelkoon meitä! Kuka saattaa häntä
moittia, jos hän sinuun kyllästyneenä vaihteeksi etsii hauskaa paheen
pilkahdusta?
Seurasi äänettömyys. Lady Standish nousi vihoissaan, punastui, vaaleni,
silmäisi itseään uudestaan kuvastimesta, kavahti näkemäänsä ja hiipi
takaisin sohvalle nöyränä ja vakuutettuna. Sitten hän loi tuskallisesti
vetoavan katseen rouva Bellairsin kirkkaihin, tunteettomiin kasvoihin.
-- Sano minulle, -- pyysi hän kuivin huulin, -- mitä minun on tehtävä?
-- Tehtävä! -- huudahti leski rivakasti nauraen. -- Laita puuteria
tukkaasi ja vähän väriä noihin poskiisi! Ja kun sir Jasper palaa (hän
jätti sinut itkemään ja kotiin tullessaan hän on murrillaan; se on
itsepuolustusta), anna hänen tavata itsesi iloisena, _hajamielisenä_;
virka pari pisteliästä sanaa, jos osaat; ilmoita hänelle, että et
tänä iltana tarvitse hänen seuraansa. Ah, kunpa voisit tehdä hänet
mustasukkaiseksi! Se on vanha, hyvin vanha juoni, mutta rakkauskin,
näetsen, on hyvin vanhaa leikkiä, kaikkein vanhinta. Tee hänet
mustasukkaiseksi, rakkaani, tee hänet mustasukkaiseksi, niin vielä sinä
pelin voitat!
-- Mustasukkaiseksi! -- huudahti kolmikuukautinen aviovaimo, ja
viattoman maalaistytön veri syöksyi hänen ohimoillensa. -- Oi, madam,
miten se voisi tapahtua?
-- Etsi itsellesi ihailija, niin, pari kolmekin, se on varmempaa!
Juttele heidän kanssaan salavihkaa Kaivohuoneella, anna niiden
leyhytellä itseäsi viuhkalla tanssiaisissa ja laadi kohtauksia
Oranssilehdossa. Tai ellei sinulla ole siihen ryhtiä (ja ryhtiä
sinulta, sydänkäpyseni, surkeasti puuttuu), niin keksi kuviteltu
ihailija vain herraasi ja puolisoasi varten. Panenpa vetoa, että hän
tarttuu syöttiin.
-- Pelkään, että sir Jasper voisi tulla _kovin_ mustasukkaiseksi, --
sanoi toinen levottomasti. -- Muistan niiltä ajoilta, jolloin emme
vielä olleet naimisissa, miten vihainen, oh, miten vihainen sir Jasper
oli, kun joskus ratsastin serkkuni Harryn kanssa metsästysseurueen
kokoontumispaikalle! Hän vannoi ampuvansa itsensä, eikä paljoa
puuttunut, ettei hän ampunut Harryakin.
-- Mutta hän ei silti ollut vähemmän hartaasti kiintynyt sinuun, sen
takaan, -- virkkoi kokenut rouva Bellairs.
-- Eipä suinkaan, -- myönsi lady Standish, ja hänen huulensa värähti
hymystä, kyynelten nopeasti valahtaessa silmäripsille. -- Eipä
suinkaan! -- toisti hän. -- Tosiaankin rakasti hän minua silloin hyvin
kiihkeästi.
-- Ja hän rakastaa sinua yhtä kiihkeästi vieläkin, kunhan sinulla vain
on hiukan rohkeutta. Mene huoneeseesi, -- sanoi leski hyväntuulisesti,
-- reipastaudu, ole rivakka ja näyttele osasi. Missä sinun apunaisesi
on?
Puhuessaan työnsi hän lady Standishia edellään, soitti itse kelloa,
ja kun kutsuttu saapui, antoi hän muutamia sisällysrikkaita ohjeita
tälle arvoisalle palvelushengelle, joka lähestyi happamin hymyin ja
paheksuvin päännyökkäyksin. Sitten hän asteli takaisin vierashuoneeseen
ja pysähtyi hetkiseksi vetäessään käteensä pitkät hansikkaansa.
Otettuaan kirjeen laskustansa hän alkoi sitä lukea miettiväinen ilme
otsallaan.
-- Ei, ei, sir Jasper, -- virkkoi hän puoliääneen, -- olet komea ja
sievä herrasmies, sinulla on kauniit sääret ja sulava puhetaito, mutta
minä en salli, että lapsen sydän särjetään joutohetken huvin tähden.
Hän pani kirjeen kummankin pienen etusormensa ja peukalonsa väliin
ikäänkuin repiäkseen sen, mutta tarkemmin ajateltuaan käänsi sen
jälleen kokoon ja työnsi takaisin kätköönsä.
Hymyillen itsekseen hän astui ulos avonaisesta lasiovesta, kulki pienen
puutarhatilkun läpi ja meni rautaportista varjoisalle takakadulle.