hänestä suoriutua mahdoton
on mun; Te kopistin mua vastaan päästitte, --
Teilt' aseet sai hän, ja se paha on,
menneitä hupsuntöitä esiin toitte,
joit' ei hän salaa, varma olla voitte
Te siitä, jos vain tohdin kertaakaan
vastustaa heidän vaatimuksiaan.
Miehillä hallituksen suuri valta
on lehdissä, sen kuulin kaikkialta.
Mitätön kirjoitus voi minut kaataa,
jos painetaan se suureen lehtehen,
Simsonin voimin sanomat nuo raataa,
puhdasta tehden, väijyin, iskien,
vuosneljännesten päästä ihan huolella --
FALK
_myönnytellen._
Tarunne lienee hiukan -- häpeen puolella -- --
STRÅMAN
_nolostuen_.
On monta palstaa noilla sanomilla;
mun *uhraavat* he koston alttarilla.
FALK
_leikillisesti._
Ei, *rangaistuksen*, -- hyvin ansaitun.
Käy halki elon vallat, jotka kostaa;
ajoissa valmistaudu iskuhun, --
ei kenkään vapaaks itseään voi ostaa.
Aatetta loukannut jos lienee kukaan,
niin saapuu sanomat, sen vartija,
saa silloin kukin ansionsa mukaan.
STRÅMAN.
En koskaan ole tehnyt liittoa,
mi Teidän aatteeseenne minut nitoo.
Oon perheenisä, olen nainut mies, --
kakstoista mull' on lasta, Herra ties; --
alati päivätyöni mua sitoo,
on mulla kappeleita, pappila,
laumoittain henkisiä lampaita, --
keriä täytyy, vartioida noita;
pui riihtä, kynnä, pengo tunkioita; --
tallissa, läävässä mua aina kaivataan; --
miks turhaan *aatteella* mua vielä vaivataan?
FALK.
Pian matkustakaa täältä talveks kotiin;
kylmältä turvekaton alla säilyy.
Uus päivä yli nuoren Norjan päilyy;
sen uljaat pojat valmiina on sotiin,
tuulessa aamun lippumme nyt häilyy.
STRÅMAN.
Ja, nuori mies, jos lähden kotihin
perheeni kera, sekä niidenkin,
jotk' eilen valtakuntain muodostivat, --
niin eikö tänään paljon toisin lie?
Mun köyhempänä kohtaa paluutie --
FALKIN _tahtoessa vastata._
Varrotkaa, kuulkaa, säästää voitte ivat.
_Käy lähemmäksi._
Nuor' olin muinoin kerran minäkin,
uljaana iskin ketään pelkäämättä.
Vuoskaudet leivän vuoksi taistelin;
se henkeä ei karkaise, vaan kättä.
Hiljaisen kodin tunturin sain takaa,
maanpiirini ol' papintoimi vakaa. --
Kotini --! Tiedättekö mikä se on?
FALK
_lyhyesti._
En koskaan sitä tiennyt.
STRÅMAN.
Uskon sen.
Se koti on, miss' sijaa viidelle on,
vaikk' ahtaaks käy se kahden vihallen.
On koti siellä, missä aatoksesi
vapaina leikkivät kuin lapsoset,
ei turhaan haasta siellä sydämesi,
vastaasi soi kuin henkes sävelet.
Se koti on, miss' saat sa hapset harmaat,
mut kukaan nää ei, että vanhenet,
ah, siellä himmenevät muistot armaat
kuin metsän taakse harjut kotoiset.
FALK
_väkinäisellä ivalla._
Te lämpenette --
STRÅMAN.
Siitä, mikä muuttuu
pilkaksi Teille! siinä ero on.
Runsaasti saitte, mitä multa puuttuu;
ma voitin taas, miss' saitte tappion.
Pilvistä katsottuna moni sana
totuuden ehkä näyttää valheelta;
Te lennätte, ma pysyn alempana, --
on toinen kotka --
FALK.
Toinen taasen kana.
STRÅMAN.
Niin olkoon, ivatkaa vain minua.
Oon kana; -- mutta poikue on mulla
siipeini alla, liian liki tulla
ei sitä saa! Ma rohkeasti lyön,
jos omiani uhkaa mikään vaara.
Tuhmaksi katsotte Te moisen työn,
hullumpi viel' ehk' asian on haara,
ma ehkä mielestänne ahnas oon; --
mut itsekukin tästä vastatkoon!
_Tarttuu_ FALKIN _käsivarteen ja jatkaa hillitysti, mutta yhä kasvavalla
voimalla._
Oon ahnas, tuhma, tylsä. Ahnas lienen
vuoks niiden, jotka Herra mulle soi,
ma tuhmenin vuoks tilan ahtaan, pienen,
tylsäksi yksinäisyys minut loi.
Kuitenkin, nuoruuteni pursi kun
vajosi ikimainingeiden taaksi,
niin palkaks päästä pitkän taistelun
toi mulle voitonviestin toinen haaksi.
Sijasta sulkain, jotka särki lento,
sijasta unten, tiellä raukeevain,
helmaani saapui Herran ihme hento,
ylistäin otin, minkä Hältä sain.
Vuoks *niiden* sodin, kuljin kautta harhain,
vuoks *niiden* pyhää sanaa julistin; --
mun lapsilaumani, mun yrttitarhain; --
sen myrkytitte sanoin saastaisin!
Te todistitte taitehikkaasti,
ett' onneni ol' hourun uskoa,
ett' oli naurettavaa, mikä rikkaasti
eloni täytti; -- rauhain vaadin ma
takaisin kokonaan, ei murut riitä --
FALK.
Te onnestanne vastuuseen mua vaaditte?
STRÅMAN.
Epäilyn kiven tielleni Te laaditte,
Te yksin vain sen voitte poistaa siitä.
Väliltä minun sekä omieni
luomanne esteet ottakaa taas pois --
FALK.
Ikäänkuin valheen liimaa mulla ois,
mill' ehjäks liittää onni, joka meni?
STRÅMAN.
Ma uskon, että rakentamaan riittää
sanoilla särjettyä uskoa
taas sanat; siteen uupuvan voi liittää
todistamalla toisin; -- -- totuutta
vain haastakaa, -- voin silloin voiton niittää --
FALK
_ylväästi._
Ei onnen vaski kulje kultana.
STRÅMAN
_katsoo kiinteästi häneen._
Lausunto muuan ehkä mieleen painuu,
totuuden-jänön jälkiä mi vainuu:
_Sormeaan kohottaen._
Käy halki elon vallat, jotka kostaa;
ei kenkään vapaaks itseään voi ostaa!
_Menee rakennusta kohti._
STYVER
_tulee ulos silmälasit nokallaan ja avoin kirja kädessään._
Rovasti, rientäkää kuin tuulispää!
Käy itku --
LAPSET
_ovella._
Isä!
STYVER.
Rouva odottaa!
STRÅMAN _menee sisään rakennukseen._
STYVER.
Syyt naista tuot' ei vakuutetuks saa.
_Pistää kirjan ja lasit taskuunsa sekä lähestyy._
Falk!
FALK.
No!
STYVER.
Kait sulanut on mieles jää?
FALK.
Miks niin?
STYVER.
Tuot' älä enää koskaan toista;
huomannet, ettei puolustaa voi moista,
kun mies ei vaieta voi salaisista
tiedoista; -- niiss' ei mitään kertomista.
FALK.
Ei, kuullut oon, *se* ett' on vaarallista.
STYVER.
Niin on!
FALK.
Mut suhteissa vain suurten miesten.
STYVER
_innokkaasti._
Voi kaikki vaaraan saattaa suuta piesten.
Ymmärrät, että menestystäin haittaa,
jos luulee esimies, ett' työssä on
vierelläin runohepo, joka laittaa
hirnahtain silloin tällöin laulelon.
Sa tiedät, että runoratsun kuosia
»virastot» eivät taida oikein suosia.
Pahinta on, jos huhu siivet saa,
ens käskyä ett' en voi noudattaa,
tärkeitä asioitt' en pitää salassa.
FALK.
Se rangaistaan kuin hairaus virkavalassa?
STYVER
_salaperäisesti._
Se miehen julkisen voi paikastaan
pakoittaa milloin hyvään luopumaan.
Miehiltä valtion tie menee tukkoon,
elleivät suutansa he laita lukkoon.
FALK.
Tyranniutta kopistut' on sitoa
suu tukkoon, jos hän suosii -- puheenpitoa.
STYVER
_kohauttaa olkapäitään._
On noudatettava sit' aina lakina.
Ja sitäpaitsi nykyhetkenä,
kun palkkain tarkistus on tekeillä,
on heitettävä koko hupsu pakina
työ-ajan luonnosta ja käytöstä.
Siks sulta pyydän: sanaakaan ei niistä,
etteivät --
FALK.
Salkkua he sulta riistä?
STYVER.
»Kopiokirjaa», joka salat sitoo,
kuin rintasolki oikeastaan nitoo
viraston, ryntähät sen panssaroi;
paljastus harmia vain tuottaa voi.
FALK.
Kuitenkin toivoit, että oisin taipunut
puhumaan pulpettisi aarteista.
STYVER.
En luullut, että rovasti ois vaipunut
niin syvään liejuun, joka onnensa
on löytänyt, joll' lapset, vaimo on,
eloa uhmaa avull' lompakon?
Jos *hän* on käynyt moiseks porvariksi,
niin kuink' ei *kopistitkin* muuttuis siksi,
ma, jok' en vielä noussut virassain,
vaikk' armas on, oon kohta naima-aikeissa,
ja perhe kasvaa oloissakin vaikeissa,
niin, ynnä muu!
_Kiivaammin._
Jos oisin rikas vain,
niin sotisopaan heti puettuna
jokainen hetkeni sois taisteluna.
Ja laillasi jos yksinäinen oisin,
niin arkilumen läpi tien ma loisin
aatteiden kukkuloille, usko pois!
FALK.
Pelasta itses!
STYVER.
Ma?
FALK.
Jo aika ois!
Sa luovu huuhkain viisauden-sadosta:
voi vapaus perhon tehdä kaalimadosta!
STYVER
_peräytyy askelen._
Ma hänet jättäisinkö --?
FALK.
Paikalla; --
jos pois on helmi, mitä kuoresta?
STYVER.
Tuot' ehdottaa voit keltanokalle,
mut lakimiehelle ei sovi se!
En huoli, mitä kihlauksesta määrää
säädökset, olkoon oikeaa tai väärää, --
suhdetta moista etsii niistä turhaan,
ei sisälly se »rikoslakiin», »murhaan»;
jos täten seikkaa kävis pohtimaan,
ei rikos lakia se vastaan oisi --
FALK.
Itsekkin huomaat!
STYVER
_tiukasti._
Mutta kuitenkaan, --
ei moinen kysymykseen tulla voisi.
*Hän* jakoi taakkain, kesti riemut, nuhteen;
ei suuria hän vaadi elon suhteen,
oon tyytyväinen, tunnen kuuluvani
kotiini, ahkera oon toimessani.
Liidelkööt toiset kera joutsenten,
voi vähemmätkin tulla toimehen.
Tais salaneuvos Goethe kerran sanoa
yön Linnunradan maidon-hohteesta,
se ettei sammuttaa voi onnen-janoa,
ett' tuoda voita sielt' on vaikea --
FALK.
Vaikk' kirnuisitkin onnenvoita, paina
mieleesi, että henki työssäs on; --
mies ajan, yhteiskunnan olkohon,
mut yhteistyön hän aateloikoon aina.
Tietysti kauneutt' on pienempää;
mut taito vain on *nähdä*, *ymmärtää*.
Ei jokaisella ole, joka muovaa
savea, *silti* aina voimaa luovaa.
STYVER.
Rauhassa täytyy kunkin saada kulkea;
sinulta emme tahdo tietä sulkea,
me maassa; ilmassa sun laulus helää.
Meidätkin kaipuu *sinne* kerran vei;
mut työtä aika vaatii, virttä ei, --
mi kuolee sikäli kuin miesi elää.
Suur oikeudenkäynti nuoruus on,
ja hyödyttömin myös ja siksi jää se; --
sovinto tee, et mistään vahingon
saa korvausta, et koskaan voittoon pääse.
FALK
_reippaasti ja toivehikkaasti, heittäen silmäyksen huvimajaan._
Vaikk' kaikki kääntäisivät siitä huomion, --
nään armahduksen sentään takaa tuomion!
Ma tiedän, että kaksi elää voi
hehkussa innon, jonka usko loi;
sa saarnaat ajan sanomata katalaa:
ett' ihanne ois muka jotain matalaa!
STYVER.
*Ens sijan* sille suon; jo ohi on
sen kukoistus -- se kypsyy satohon.
_Sisällä rakennuksessa soittaa ja laulaa_ NEITI SKÄRE: _»Ach, du lieber
Augustin»._ STYVER _vaikenee ja kuuntelee hiljaisen liikutuksen
vallassa._
Taas kutsuu hän mua samoin sävelin,
ne silloin soi, kun hänet kohtasin.
_Asettaa kätensä_ FALKIN _käsivarteen ja katselee häntä syvästi
silmiin._
Ja joka kerran, kun tuo sävel raikuu,
niin soittimesta armahani kaikuu
kuin ensi lemmen soinnut riemuineen.
Ja lempemme kun vihdoin sammuu, haihtuu,
ja uskolliseen ystävyyteen vaihtuu,
luo laulu sillan *aikaan menneeseen*.
Ääressä pöydän vaikka selkäin köyrtyisi,
taistossa nälkää vastaan mielein nöyrtyisi,
niin riemurinnoin riennän kotihin,
soi *siellä* menneisyys taas sävelin.
Jos *siellä* meidän on pien' iltahetki, --
niin vahingotta päättyi multa retki!
_Menee sisälle rakennukseen._ FALK _kääntyy huvimajaa kohti._ SVANHILD
_astuu esiin; hän on kalpea ja liikutuksen vallassa. He katsovat hetken
äänettöminä toisiinsa ja heittäytyvät kiihkeästi toinen toisensa
syliin._
FALK.
Oi, Svanhild, uskolliset olkaamme!
Sa elon kirkkomaalla kukka raikas, --
on *muista eroova* sun kevätaikas!
Heill' lempiväiset löyhkää ruumiille,
käy kalmanhaju, missä kaksi käy,
se leyhyy suusta, joka vastaas hymyy,
sieluissa hauta valheen, mi ei näy,
teoissa, työssä kuolon velttous lymyy.
Se heist' on *elämää*! Oi, taivainen,
tää arvoistako satain menojen?
Ja moiseen lapsilaumat kasvattaa,
heit' tuntemaan vain pyhää, oikeaa,
rasvoittaa heitä uskoon, vakaumukseen, --
valmiiksi suureen sielunteurastukseen!
SVANHILD.
Matkustakaamme!
FALK.
Minne matkustaa?
Maailma eikö samanlainen liene
muuallakin, tiet eikö samaan viene
valheeseen, joka toden muodot saa?
Jääkäämme, ilveilystä nauttikaamme,
surullis-hupsun pilan nähdä saamme, kaikk'
*uskoo* -- mitä *valhettelee* kukin!
Lind, Styver, Stråman lemmen joulupukin
turkeissa, usko vahva huulillansa,
syämessä valhe, -- sitä tarjoo maamme, --
ja kunnon mies on kukin pohjaltansa!
Itselleen, muille totta ei he haasta;
rauhassa rehoittaa saa moinen saasta; --
säilyttää kukaan heist' ei tainnut nahkaa,
mut Kroisoksia ovat sittenkin;
*itsensä* karkoitti he Edenin
kentiltä rikkijärveen päätä pahkaa;
mut tiedä ei he siellä istuvansa,
he ovat mielestänsä Herran kansa,
he hymyhuulin kantaa kurjuuttaan;
kun Belzebub käy heidän joukossaan
mylväisten näyttäin pukinsorkan, sarven, --
käy silloin kuiske kautta miesten parven:
pää paljaaksi, luo silmäs Jumalaan!
SVANHILD
_lyhyen, mietiskelevän äänettömyyden perästä._
Kummasti käsi hellä johti mun
keväiseen kohtaukseemme, helmaas syöksi.
Eloa, jonka mailla haaveilun
ma elin, nimitän nyt päivätyöksi.
Oi, kuinka pimeässä kuljin harhaan; --
sain *sinut* silloin, -- löysin valon parhaan!
_Katselee_ FALKIA _hiljaisella, hellällä ihmetyksellä._
Mi voima sulla, voimallinen puu,
metsässä, uljas, seisot, tuulen kaatamassa,
siimeessäs lepo sieluun laskeuu --?
FALK.
Sen totuus mulle suo, kun ain' oon raatamassa.
SVANHILD
_katsoo arasti rakennusta kohti._
He saapuivat kuin kaksi kiusaajaa,
edusti sukuaan he loppuun saakka.
Tuo kysyi: kuinka rakkaus kukoistaa,
kun sitä lamaa rikkauden taakka?
Tää kysyi: kuinka rakkaus elää voi,
kun päivä kukin puuttehensa toi.
Hirmuista -- moista totuutena opettaa,
eik' elonpäiviänsä sentään lopettaa!
FALK.
Jos meitä koskis se?
SVANHILD.
En tajua?
Ei olosuhteet mitään vaikuta?
Oon sanonut: jos valhetta käyt vastaan,
lyön, kaadun sinun kanssas ainoastaan.
Helpompaa ei kuin käsky raamatun:
ei koti, vanhemmat voi pitää lastaan,
kun armaan vuoks hän alkaa kamppailun.
FALK
_syleilee häntä_.
Niin saavu, talvisää, maa hyyrtein peitä!
*kestämme* myrskyn; kaataa ei voi meitä!
ROUVA HALM _ja_ GULDSTAD _tulevat oikealta taka-alalta._ FALK _ja_
SVANHILD _jäävät samaan asentoon huvimajan luo._
GULDSTAD
_matalalla äänellä._
Kas tuolla!
ROUVA HALM
_yllätettynä._
He!
GULDSTAD.
Kait uskonette nyt?
ROUVA HALM.
Tää kummaa on!
GULDSTAD.
Mun vaistoni sen tiesi,
ett' tätä aina hautonut on miesi!
ROUVA HALM
_itsekseen._
Noin viekkaaks tyttöä en epäillyt!
_Eloisasti_ GULDSTADILLE.
En usko sittenkään --
GULDSTAD.
Siis tutkikaamme.
ROUVA HALM.
Nyt hetikö?
GULDSTAD.
Nyt paikalla ja ponnekkaasti.
ROUVA HALM
_ojentaa hänelle kätensä._
Siis Herran haltuun!
GULDSTAD
_vakavasti._
Hält' ehk' avun saamme.
_Astuu alas._
ROUVA HALM
_katselee taakseen poistuessaan._
Mitenkä vain, kun -- eläis lapsein onnekkaasti.
_Menee sisään rakennukseen._
GULDSTAD
_lähestyy_ FALKIA.
On kiire kait?
FALK.
En puolta tuntia
ma viivy --
GULDSTAD.
Sitäkään ei tarvita.
SVANHILD
_aikoo poistua._
Hyvästi!
GULDSTAD.
Varrotkaa!
SVANHILD.
Ma?
GULDSTAD.
Vastatkaa vain
ensiksi. Toivon kaikki selväks saavain; --
me kolme ihan suoraa kieltä käyttäkäämme.
FALK
_yllätettynä._
Me?
GULDSTAD.
Mielemme nyt naamiotta näyttäkäämme.
FALK
_hymyään hilliten._
Oon valmis.
GULDSTAD.
Hyvä; siis mua kuulette.
Puol' vuotta seurustelleet olemme,
loruillen --
FALK.
Niin.
GULDSTAD.
Ja usein kiistellen;
me tuolloin tällöin kallistimme lasia;
ol' johdettavananne suuri asia,
ma olin mies vain arki-olojen.
On sentään niinkuin jokin säie ois
meit' yhdistänyt, joka tuhansia
nuoruutein haihtuneita aattehia
unhosta jälleen esiin tuoda vois.
Mua katsotte; mut hapset harmajat
olivat muinoin ruskeet, tuuheat,
ol' otsa kurtuton, min raskas työ nyt
on hikihelmin ryppyiseksi syönyt.
Kylliksi siitä! olen liikemies --
FALK
_kevyesti ivaten._
Käytännön terve järki, Herra ties.
GULDSTAD.
Te laulaja, mi toiveisiinsa luottaa.
_Asettuu heidän väliinsä._
Se, Falk ja Svanhild, tuloni on syy.
Nyt puhukaamme; hetki lähestyy,
mi onnea tai katumusta tuottaa.
FALK
_jännityksellä._
Puhukaa!
GULDSTAD
_hymyillen_.
Eilen kerroin alkavaksi
urani runon --
FALK.
Haaveettoman.
GULDSTAD
_nyökäyttää hitaasti päätään._
Niin!
FALK.
Saanemme aiheen kuulla laulelmiin --?
GULDSTAD
_katselee hetkisen_ SVANHILDIA _kääntyen jälleen_ FALKIN _puoleen._
Yhteisen aiheen löysimme me kaksi.
SVANHILD.
Nyt lähden.
GULDSTAD.
Kuunnelkaa, niin teette teon,
jot' en ma pyytäis muilta ensinkään.
Kokonaan tunnen Teidät; sielunne on
liiaksi rikas teeskentelemään.
Kasvunne näin, näin umpun aukeevan;
rikkaampi Teit' ei ole kukaan nainen; --
olitte mulle kauan tytär vainen,
mut olla voitteko nyt -- morsian.
SVANHILD _vetäytyy arasti poispäin._
FALK
_tarttuu_ GULDSTADIN _käsivarteen._
Jo riittää!
GULDSTAD.
Tyyntykää; hän haastaa.
Hän valitkoon; -- -- Te myöskin kysykää.
FALK.
Ma -- sanotte?
GULDSTAD
_katselee kiinteästi häneen._
Nyt perikatoon raastaa
saatamme kolme ihmiselämää.
Nyt teeskentely vähän hyödyttää;
vaikk' ylevyyttä harvoin työssäin hain ma,
niin hiukan tarkkanäköisyyttä sain ma.
Te häntä rakastatte. Riemuiten
ma katsoin kukkaa nuoren rakkauden;
mut ehkä rakkaus, ylen uljas, väkevä,
juur hänen onnettuutensa on näkevä.
FALK
_kuohahtaen._
Te rohkenette!
GULDSTAD
_levollisesti._
Kokenut oon mies.
Jos hänet voitatte --
FALK
_uhmaten._
Niin?
GULDSTAD
_hitaasti ja sanojaan korostaen._
Hän kenties
pohjalle tälle *kaiken* luo, mut hukkaan
tään ainoon kortin varassa *se* vajoaa, --
kun elon myrskyssä tuo pohja hajoaa,
kun aika kalman leiman painaa kukkaan.
FALK
_puhjeten puhumaan itsensä unohtaen._
Se mahdotonta on!
GULDSTAD
_katsoo merkitsevästi häneen._
Niin aattelin
myös nuorena. Ma muinoin rakastin
erästä; eros tiemme. Sorja muistossa
hän oli; -- muttei eilen tässä puistossa.
FALK.
Eilenkö?
GULDSTAD
_vakavasti hymyillen._
Eilen. Näitte papin vaimon --
FALK.
*Hän* --?
GULDSTAD.
Juuri sytytti tuon liekin aimon.
Ma monta vuotta häntä murehdin;
ei ole sielussani unehtuva
tuon nuoren, kauniin naisen pyhä kuva,
min kerran keväässä ma kohtasin.
Nyt käytte samaan uhkapelihin,
Te sytytätte samat liekitkin, --
senvuoksi huudan: Varokaa! -- tuon kaltaiset
raivoisat lieskat ovat väkivaltaiset!
FALK.
Teenhörppijoille julistanut oon
ma uskoin, mi on epäilyistä vapaa --
GULDSTAD
_täyttää ajatuksen._
Sen, että rakkaus aina uhmatkoon
murhetta, tuskaa, ikää, muiden tapaa.
Se ehkä lienee totuus totisin,
mut katsokaamme seikkaa toisinkin.
Selittää *rakkautta* ei kukaan saata;
mi aiheuttaa tuon uskon iloisen,
ett' toinen *toisessa* saa *autuuden*,
tuot' tiedä kukaan ei, mi polkee maata.
Käytännön kysymys on *aviomme*,
samaten *kihlauskin*, ystäväin;
helposti toteen näyttää tilastomme,
tuo että sopii juuri *tälle näin*.
Lempemme tekee vaalin *vaistomaisen*,
ei valitse se *vaimoa*, vaan *naisen*;
hänestä ellei Teille *vaimoa*
oo luotu --?
FALK
_jännityksellä._
Niin?
GULDSTAD
_kohauttaa olkapäitään._
Te ootte hukassa.
Kihlauksen onneen tarvitaan kait muuta
kuin pelkkää rakkautta, ei riitä se,
mies mieleinen myös olkoon perheelle,
ne että on kuin samaa lihaa, luuta.
Ja avio on meri suunnaton,
mi vaatimuksia vain täynnä on,
jotk' eivät edes rakkautta tunne.
Ain' aulis, hellä olkoon puuhailunne,
on kaikki taidot talon hyväks käytettävät,
velvollisuudet, käskyt kaikki täytettävät,
joit', aatellessain neidin läsnä-oloa,
ois minun tässä luetella noloa.
FALK.
Siks --?
GULDSTAD.
Hyvä neuvo ottakaa nyt varteen,
eloa, lempiviä katsokaa,
he turvautuvat korskaan puheenparteen,
kuin omistais *he* monta miljoonaa.
Päistikkaa vihille käy sitten tie;
he kodin saavat, alkaa onnen kesä;
ens ajat uskon, voiton huumaa lie;
mut vihdoin tilille se heidät vie!
On vararikon tehnyt silloin pesä!
Pois ruusut vaimon poskipäiltä on,
pois kukoistus on sielun aatoksien;
pois miehen voiton huuma, hehkutan
on pätsi lieskojensa leimuvien;
pois, vararikkoon koko pesä nääntyi,
vaikk' kauppahuoneen parhaan tavoin kääntyi
se kaikkein nähtäväksi elohon!
FALK
_puhjeten kiivaasti puhumaan._
Tuo valhett' on!
GULDSTAD
_horjumattomasti._
Ja totta äsken juuri.
Niin ainakin *Te itse* väititte,
kun taannoin tässä kävi taisto suuri
teeseurueen ja Teidän keskenne.
Kas, vastaan väittää silloin kaikki tiesi,
kuin Tekin nyt; ja sehän selvää on;
on puhe kuolemasta armoton,
kun noutamaan sua saapuu Manan miesi.
Kuulitte, että säveltänyt pappi on
kihloissa ollessansa niinkuin mies; --
ei ihme, että alkoi aika rappion,
kun kahleisiin löi hänet kotiliesi
*Rakastajattareksi* hälle suotu
ol' nainen tuo, mut *vaimoksi* ei luotu.
Ja kopisti, mi virret kauniit viritti?
Hän kihlautui, ja runosuoni hukkui,
se untelosti niinkuin sirkka sintti,
syvimpään uneen runotarkin nukkui
ykstoikkoisessa erämaassa lain.
Näette -- --
_Katselee_ SVANHILDIA.
Viluttaako?
SVANHILD
_hiljaa_.
Tuskin vain.
FALK
_pakoittautuu leikilliseen äänilajiin._
Kun tulokset on kielteisiä aivan,
niin kuinka mielestänne maksaa vaivan
pää-omaa uhkapeliin sijoittaa,
miss' ylimalkaan tappiota saa.
On niinkuin uskoisitte itsenne
luoduksi juuri vararikon tekoon!
GULDSTAD
_katselee häntä, hymyilee ja puistaa päätään._
Nuor', uljas Falk, -- Te suotta ivaatte. --
*Kaks tapaa* korret kantaa kodin kekoon
on. Perustaa sen saattaa mielikuvihin,
ikuisen huuman pitkiin vekseliin,
nuoruuden taukoomattomahan huvihin,
luuvalo kuin ei löisi jäseniin; --
perustaa ruusunpunaposkiin voi sen,
kirkkaisiin silmiin, elinvoimiin nuortuviin,
varmuuteen, että säilyttää voi moisen
kauneuden turvaamatta tekosuortuviin.
Sen perustaa voi suureen mieli-alaan,
kukkaisiin, joit' ei tahraa elämä,
sydämiin, jotka uskoo lemmenvalaan
halk' elon niinkuin ensi hetkenä.
Miks moista sanotaan? Lie nimi tuttu; --
on pelkkää *hölynpölyä* tuo juttu!
FALK.
Te vaarallinen viettelijä vasta, --
miljoonamies ja rikas pohatta,
*mun* omaisuuteni kun paareilla
taas kantoi poies pari sotilasta.
GULDSTAD
_terävästi._
Te tarkoitatte?
FALK.
Helppo sanoa;
se *vankka* pohja, hyvin tiedämmehän,
kait *raha* on, -- tuo ihmekapine,
mi vanhanpuoleisille leskille
suo pyhimyksen kulta-sädekehän.
GULDSTAD.
Se kait on sentään paljon parempata.
Se arvonantoa lie hiljaista,
mi esineelleen samaa kunniata
suo kuin tuo riemu kuumehoureessa.
Onnesta velvoituksen on se tunne,
sulosta, minkä huolenpito suo,
tahdosta toisen päästä toisen luo,
toivosta kantaa tieltä kivet nuo,
joihinka jalka käy, vaikk' kulkis kunne.
Se käsi hellä, parantava on,
se miehen voima on, mi avun antaa voi,
se tasapaino lienee loputon,
se käsivarsi on, mi kaiken kantaa voi. --
Tään kaiken, Svanhild, voin *ma* onnenmaalin
saavuttamiseks Teille tarjota.
SVANHILD _tekee voimakkaan yrityksen lausuakseen jotakin;_ GULDSTAD
_kohottaa kätensä ja estää hänet siitä._
Aatelkaa tarkoin, Teill' on valta vaalin!
Aatelkaa, ettei tarvis katua.
FALK.
Mist' tiedätte --
GULDSTAD.
Sen silmistänne tietää
ja näkee, että häntä lemmitte!
*Hänelle* myöskin sanokaa nyt se.
_Puistaa hänen kättään._
Nyt lähden. Loppua jo leikki sietää.
Vakuuttaa voinetteko minulle,
ett' ootte hänen tukenansa horjumatta
matkalla elon, lohtu tuskassa,
kuin öisin ma, --
_kääntyy_ SVANHILDIN _puoleen._
niin minun sitä torjumatta
hyljätkää se, min tahdoin tarjota.
Suurempaan voittoon koskaan päästä vois en;
Te saitte onnen; parempata sois en.
FALKILLE.
On totta, -- äsken puhuitte myös rahasta,
ei yksinomaan ole vain se pahasta.
Oon yksinäinen, perijää ei mulla,
mit' omistan, se yhteiseks saa tulla.
Te ootte poikani, hän tyttäreni,
ma muutan rautatehtaalleni rajalla;
Te kodin perustatte sillä ajalla,
kohtaamme taas, kun umpeen vuosi meni. --
Mun tunnette, nyt itse miettikää,
ei helposti saa ottaa elämää,
asemaa erikoista muihin nähden; --
ja, valita Te saatte, -- Herran tähden!
_Menee sisälle rakennukseen. Äänettömyys._ FALK _ja_ SVANHILD _katsovat
arasti toisiinsa._
FALK.
Oot kalpea.
SVANHILD.
Ja äänetön sa.
FALK.
Niin.
SVANHILD.
Ol' pahin hän.
FALK
_itsekseen._
Hän löi mun voivuksiin.
SVANHILD.
Hän kovin löi.
FALK.
Kaikk' iskustansa turtui.
SVANHILD.
Yhdellä kertaa kaikki kaatui, murtui.
_Lähestyy_ FALKIA.
Mitenkä rikkaita me olimmekaan,
kun hyljännyt ol' meidät maailma,
kun aatoksemme myrskyn voimalla
yöss' aaltoin lailla paasien löi sekaan.
Henkemme voiton varmuudesta paloi,
uskoimme sielun ikirakkauteen; hän
saapui maallisine lahjoineen,
ja riisti kaikki, -- epäilystä valoi!
FALK
_hillittömän kiivaasti._
Mielestäs pyyhi tuo! On meillä takeet
valheesta sen, mi muille totta on.
SVANHILD
_puistaa äänettömästi päätään._
Se tähkä, jonka epäilyksen rakeet
löi maahan, virkoa ei elohon.
FALK
_epätoivoon puhjeten._
Me kaksi, Svanhild --
SVANHILD.
Turha toivo heitä;
valhetta kylvät, korjaat kyyneleitä.
Sa sanot muut? Sa etkö uskone,
ett' aatelleet on muutkin niinkuin me,
*mies* että salamoita uhmaa kyllä, --
hänt' ettei myrsky koskaan maahan lyö,
hänt' ettei taivaanrannan longat yllä,
ne vaikka raivoais kuin raju-yö?
FALK.