varmemmin tuskin tunnustetaan mitään,
sen kansa kaikki tietää lännest' itään; --
löytyypä muutamia, jotka keksi
sen olemuksen ihan *ikuiseksi*; --
tuoss' on sentään liikaa hituinen, --
mut ikä sen on vuosisatain pituinen.
NEITI SKÄRE.
Ei erilaista ole rakkautta;
mut teetä hyvää on ja huonoa.
ROUVA STRÅMAN.
Teelajeja on sangen paljonkin.
ANNA.
Ensiksi vehree sato keväimen --
SVANHILD.
Se vain on janoon päivän tytärten.
MUUAN NUORI NAINEN.
Se mielet huumaa lailla eetterin --
TOINEN.
Kuin lotus tuoksuu se, on mannan-makea.
GULDSTAD.
Kaupoista *näistä* turha *sit'* on hakea.
FALK
_joka on tällävälin laskeutunut alas parvekkeelta._
Arvoisat naiset, kunkin povessa
on pieni »taivaan valtakunta» oma.
*Siell'* aukee kukkasien sarja soma
kainouden Kiinanmuurin takana.
Mut pienet Kiinannuket mielikuvituksen,
ne jotka huokaa majasissa huvituksen,
ja unelmoivat --, hunnut hienot lanteilla,
kultaiset kukat käsissä ja ranteilla, --
*ne* Teiltä saavat kevään ensi ummut,
vähät, jos hyytyy syksyn heelmäkummut.
Siks saamme tähteet korkealla hinnalla, --
niin kehnot kuin on hamppu silkin rinnalla, --
ne puistamalla puusta putoovat --
GULDSTAD.
Siis musta tee.
FALK
_päätään nyökäyttäen._
Mi täyttää markkinat.
MUUAN HERRA.
Lie myöskin teetä nimeltä de boeuf --
NEITI SKÄRE
_teeskennellen._
Tuon tietää kait vain suuret tuntijat.
FALK.
Myös olemass' on rakkaus de boeuf;
tavataan sitä joskus -- romaaneissa,
myös silloin tällöin miesten joukossa,
naisvaltaan vaipuneissa sankareissa.
On tässä paljon yhdyskohtia.
Niinmuodoin kertoo taru muinainen,
tee että kärsii; tuoksua jää vaille
sisintä, jos vain yli merien
laivoissa tuotetaan se näille maille.
Se meille kuljetetaan pitkin aroja; --
sen tulli tuottaa Venäjälle varoja;
se *siellä* leimataan, ja oikeana
vihdoinkin tänne saapuu tavarana.
Samoinhan rakkauskin taivaltaa
arolla elon? Hirvittävä tapaus
kait lempemme ois myrskyävä vapaus,
ei moista kukaan koskaan anteeks saa!
»Höystettä siin' ei ole moraalin!»
»Pois siit' on laillisuuden tuoksukin!»
STRÅMAN
_nousee._
Jumalan kiitos, kristityissä maissa
nuo tavarat on kiellettyjä laissa.
FALK.
Jos rauhassa se olla haluaa,
sen ensin täytyy käydä kautta kaavojen
Siperian, miss' säilyy merten aavojen
se hengeltä; -- se sitten näyttää saa
paperit pappein, lukkareiden, isien,
kuomainsa, hiitten, lempoin, vihollisien,
ja muiden kunnon miesten, sitäpaitsi
Luojansa, joka kaikki ohjas, kaitsi. --
Ja sitten viime suuri yhtymä;
kultuuri ruvennut on itäistä
»taivasten valtakuntaa» ahdistamaan;
hirressä mandariinit, muurit hajoo,
maan tasalle sen vanha valta vajoo,
ja sadon raa'at kädet lyövät lamaan.
Pian »taivaan valtakunta» vain on taru,
ei tuohon enää kohta kukaan usko;
maailma tykkänään on harmaa, karu; --
sen yllä riutuu sadun ilta-rusko
ja sammuu pois, -- mut miss' on rakkaus sitten?
Ei sekään ole mailla elävitten!
_Kohottaa kuppinsa ilmaan._
Se aikans eli, antaa mennä tuon; -- --
teevettä Amor vainaan muistoks juon!
_Tyhjentää kuppinsa; liikehtimistä seurassa, joka osoittaa voimakasta
paheksumista._
NEITI SKÄRE.
Hän vasta hupsuttelee vertauksillaan!
NAISET.
Aatelkaa, että rakkaus kuollut ois --!
STRÅMAN.
Ikäänkuin tässä ei jo nähdä vois
sen teetä nauttimassa kukkeimmillaan.
On tässä leski surupuvussaan --
NEITI SKÄRE.
Aviopari --
STYVER.
Joka liitostaan
on monta rakkauden heelmää niittänyt.
GULDSTAD.
Ja sitten nuoret, jotka yhteen liittänyt
on elo, -- lemmen kevyt ratsuväki.
STRÅMAN.
Vanhemmat ensin, joiden liitto näki
jo tyynet sekä myrskyt --
NEITI SKÄRE
_keskeyttää._
Sitten untuvan
hentoinen nuoruus, -- eilen liittohon --
STRÅMAN.
Syys, talvi, kevät, kesä tässä on;
sen luulisi jo ihan kouraan tuntuvan,
sen silmä näkee, korva tarkkaan kuulee --
FALK.
Ja sitten?
NEITI SKÄRE.
Rakkauden mies kuolleeks luulee!
FALK.
Te ootte ymmärtäneet minut väärin.
En väittänyt ees moista ole ma.
Mut muistakaa, ett'ei voi mielinmäärin
todistaa tulta aina sauhulla.
Ma hyvin tiedän, että avioita
on solmittu, ja lisättykin perhettä;
on rukkasia, kukkasia, erhettä,
mitenkä voisin koskaan kieltää noita?
Ruusuiset kirjeliput kyllä liitelee,
ne sulkee kyyhkyspari, joka -- riitelee,
on täynnä lempiviä kadut, turut,
syö kihla-vieraat makoisimmat murut,
on tapa tainnut säätää eri lait,
joihinka »lempiväiset» taipuu kait; -- --
mut onhan meillä myöskin majureita,
me omistamme suuren asevaraston,
on meillä rumpuja ja paineteita,
mut vaieta niist' ehkä sentään parast' on!
Meill' on siis miekkoisia miekkavöitä,
mut onko silti urhokkaita töitä?
Vaikk' oisi leiri asestettu, ankarin, --
niin onko silti aina mieltä sankarin?
STRÅMAN.
Kaikessa kohtuus; myönnän tosiaan,
ett' on kai joskus ihan liikaa luvattu,
kun aivan ainoaksi laatuaan
on nuorten leimuava lempi kuvattu.
Rakentaa ainiaaks ei sille saata;
ei, avio voi meille vasta taata
sen kallion, min pohja kaikki kesti,
min varassa se seisoo ikuisesti.
NEITI SKÄRE.
Ma tästä olen aivan toista mieltä.
Todistus parhain löytynee kai sieltä,
miss' ilman pakkoa voi liitto vapaa
vuoskaudet kestää; sitä harvoin tapaa.
ANNA
_lämpimästi._
Ei, -- liitto, mi on raikas, nuorekas,
se rikas on ja kaikkivaltias.
LIND
_miettiväisesti._
Kenties on siinä tuoksu aattehen,
kuin vuokossa, vain alla hankien.
FALK
_puhjeten äkkiä puhumaan._
Langennut Adam! Kotikaipuu vakaa
sinulle Edenin soi aidan takaa!
LIND.
Sa hourit!
ROUVA HALM
_loukkaantuneena_ FALKILLE, _seisomaan nousten._
Osoita ei ystävyyttä
se, että riitaa jälleen haastatte;
epäillä Lindin onnea miks syyttä --
MUUTAMAT NAISET.
Se varma on!
TOISET.
Muut sit' ei epäile.
ROUVA HALM.
Ei käynyt Anna tosin keittokoulua,
mut taidot nuo hän oppii ennen joulua.
NEITI SKÄRE.
Hameensa itse ompelee hän häihin.
MUUAN TÄTI
_taputtaa_ ANNAN _päätä._
Ja viisastuu ja varttuu hommiin näihin.
FALK
_nauraa ääneen._
Oi älyn-irvikuva, suulla haastat
sa ystäväin, ja hullun-hypyin raastat
hengiltä miehen! Etsikö hän järkeä?
Oliko keittotaito hälle tärkeä?
Hakemaan riemumielin saapui hän
raikkainta ruusunkukkaa puistostanne.
Te kasvatitte sen; -- ja hedelmän
hän löysi --!
NEITI SKÄRE
_loukkaantuneena._
Puhutteko pilkallanne?
FALK.
On ruusun marja hyvä hedelmä
keitossa, -- mut ei kevätlempenä!
ROUVA HALM.
Hakea turhaan tanssikeijukaista
saa täältä; tääll' ei ole moista naista.
FALK.
Keikaillen kaikki tahtoo puhua
talousaatteestansa toimekkaasta;
se versonut on siitä valheesta,
mi köynnöskasvin lailla kohoo maasta
Kiitoksein »tanssikeijulle» ma lupaan,
hän syntynyt on suloon, kauneuteen --
ah, tanssisaliin kultarihmoineen
käy lumo, mut ei imettäjän tupaan.
ROUVA HALM
_katkeruutensa tukahuttaen._
Puheenne ymmärrän ma tässä kohdin.
Mies kihlaantunut hylkää maailman;
*on siinä* ydin koko asian;
sen kokemuksestani väittää tohdin.
FALK.
Tietysti; -- tyttäret kun siskon naittanut --
ROUVA HALM.
Ja onnekkaasti!
FALK
_korostaen._
Liekkö varmaa ihan?
GULDSTAD.
Mitenkä!
NEITI SKÄRE.
Falk!
LIND.
Sa peitses ootko taittanut
vuoks kiistan!
FALK
_puhjeten puhumaan._
Kiistan, niin, ja riidan, vihan!
STYVER.
Sa maallikko, et tuntija ees alan!
FALK.
Niin olkoon; mutta vannonut oon valan
taistella henkeen veriin tästä alkain;
ma valheen juuret tallaan alle jalkain,
sen valheen, jolle hoivan hellän soitte,
min totuutena ylvääst esiin toitte!
STYVER.
Vastustan, ellet todistaa sa voi,
siis seikkaan palatkaamme --
NEITI SKÄRE.
Tuki suusi!
FALK.
Se siis on *lemmen* lähde raikas, uusi,
mi lesken murheesta nyt tarinoi, --
se, jok' ei muinen tiennyt, mitä polo
valitus on ja synkkä yksinolo!
Se siis on *lemmen* virta voittoisa,
mi vyöryy valtimoissa puolisoiden,
se, joka voimakkaana, uljaana
tapoja muinen uhmas, hupsuja
viisaita pilkkas, nauroi ilkamoiden!
Se siis on *lemmen* kauneuden-palo,
mi kihlauksen kauan kestää suo!
Se siis on sama runon liekki jalo,
mi laulunhengen konttoriinkin luo!
Se siis on *lemmen* onni, joka säikkyy
myrskyistä matkaa yli merien,
mi *vaatii* uhria, vaikk' aina väikkyy
se kauneimpana -- *itsens'* uhraten! --
Oi ei, Te valheen vaalijat ja isät,
seikoille suokaa nimet *oikeat*;
sanokaa, että lesket *kaipaavat*,
on liikaa väärät kaunisteet ja lisät!
STRÅMAN.
Tää häpeemättömyys on suunnaton!
Sanassa jokaisessa pilkkaa on!
_Astuu aivan_ FALKIN _nokan eteen._
Vuoks isäin uskon vastaan uutta tietoa
ma tahdon syöstä, miekan vyöllein kietoa!
FALK.
Käyn taiston juhlaan niinkuin pitoihin.
STRÅMAN.
Käyn sinne, missä sodan lieskat nuoleksi --!
_Lähestyy yhä._
Avio pyhä on kuin pappikin --
STYVER
FALKIN _toisella puolen._
Ja kihlatut --
FALK.
Laill' lukkarin vain puoleksi.
STRÅMAN.
Katselkaa näitä lapsia; -- ne veisaa
jo voitonvirttä mulle! Tehdä ei saa
noin -- kuinka on se lainkaan mahdollista -- --;
totuuden sana vaatii taipumista; --
vain mielettömän korvat lie noin kovat.
Nää lapset lemmen hedelmiä ovat -- -- --!
_Keskeyttää hämmentyneenä._
Se tahtoo sanoa -- ei, tietenkin --!
NEITI SKÄRE
_leyhyttelee ilmaa nenäliinallaan._
Tuo puhe hämärä on jonkun verran.
FALK.
Ei tuota todistaa vois selvemmin;
on hyvä, että kuulla saa tuon kerran.
Ilmeinen avio- ja lemmenlasten
on ero meillä; -- viisasta on tuo;
nää kypsyneet on, raakoja on nuo,
nuo villikukkia, nää vartavasten
tarhassa nousseet. Lempemme on järkeä;
sen intohimo ei saa mitään särkeä.
On lempi meillä erikoinen ala;
jäsenet lipun ääreen sitoo vala;
on sääty avio- ja sulhasmiesten se, --
he virkaan pyrkivät, ja suuta piesten se
käy; yhteishenki huolen pitää vuorosta.
Ei muusta puutetta kuin laulukuorosta --
GULDSTAD.
Ja lehdestä!
FALK.
Niin! Lehti myöskin mukaan!
Se oli hyvä aate; lehtensähän
on saaneet metsämiehet, lapset, naiset.
Ma toivon, ettei hintaan katso kukaan.
Me painatamme julkisesti *tähän*
jokaisen liiton, kaikki kihlajaiset;
me kurkistamme joka kirjeeseen,
min Vilho kyhäs Laura kullalleen;
sijasta muiden sanomien murhien,
mellakkain, tulenvaurioiden turhien,
puretut kihlaukset julkaistaan;
on *tiedot*, mistä hintaan huokeimpaan
lunastaa vanhat sormukset voi käytäntöön;
on kaksoisista, kolmosista selko, --
jos pari vihitään, niin turha pelko
on, ettei liitto kutsua sais näytäntöön; --
ja rukkaset jos joku saa, niin se
uutisten muiden joukkoon pannaan heti
suunnilleen näin: »Taas lemmen perkele
uhrikseen täältä nuoren sielun veti!»
Se lehti kannattaa; kun aika koittaa
jolloinka tilaajia täytyy voittaa,
hyvillä syöteillä ma heitä houkutan; --
ma jonkun vanhanpojan pahoin loukutan.
On lehti liitolle kuin kukan terälehti;
se sille on kuin kaalille on kerälehti --
GULDSTAD.
Sanomain nimi?
FALK.
»Norjan Lemmen Erälehti!»
STYVER
_lähestyy._
Et tosissasi moista aikone?
Maineesi täysin turmelisi se!
FALK.
Tosissain aivan. Väitettyhän on,
ett' elättää ei lempi miestä saata;
tuon väitteen todistan ma kumohon;
mun muut' ei tarvitse kuin syödä, maata;
voin neiti Skären apuun täysin luottaa,
hän antanee kai lehteen Stråmanin
»elämäntarun», iloa se tuottaa --
STRÅMAN
_kauhulla._
Hallitkoon Herra! Tokko käsitin?
Eloni taru? Oonko tarumainen?
NEITI SKÄRE.
Niin sanonut en!
STYVER.
Erehdys tuon kaltainen --
STRÅMAN.
Ma loukannutko tapoja! On valtainen
se valhe! Ain' oon ollut sovinnainen.
FALK.
No niin.
_Lyö_ STYVERIÄ _olalle._
On tässä veli, jok' ei horju.
Hän runojensa painatust' ei torju.
STYVER
_katsahdettuaan kauhistuneena rovastiin._
Sa ootko hupsu! Sano, kuka näki --!
Runoista syytät -- --
NEITI SKÄRE.
Tuo on liikaa jo --!
FALK.
Niin kertoo sentään virastonne väki.
STYVER
_suunnattoman vihan vallassa._
Ei mitään kerro koskaan virasto!
FALK.
Niin, petä *sinäkin*; yks mulla on
toveri, jok' ei ole uskoton.
»Sydämen sadun» Lind kai sepittää,
min lemmen tuhois merten myrskysää,
maanmiehensä hän lemmelleen on uhrannut, --
ei tunteitaan hän ole millään tuhrannut!
ROUVA HALM.
Tää, herra Falk, on kaikille jo sietämätöntä.
Me emme saman katon alle sovi; --
ma pyydän, muuttakaa, on auki ovi --
FALK
_kumartaen, rouva Halmin ja vieraiden mennessä sisään._
Varroinkin tätä, ollut ei se tietämätöntä.
STRÅMAN.
En koskaan taukoa ma tästä taistosta;
Te loukkasitte Marjaa, minua
ja lapsiain, Metasta Aaneen asti; -- --
aatteiden kukko, -- kiekaiskaa nyt kaikuvasti --
_Lähtee sisälle vaimon ja lapsien kera._
FALK.
Ja saarnatkaa Te, apostoli, raikuvasti
lemmestä, jonka kielsitte Te vaistosta,
ennenkuin kolmasti ees kiekui kukko!
NEITI SKÄRE
_pahoinvointia tuntien._
Aukaise, Styver, korsettini lukko; --
mua seuraa, -- tätä tietä -- kiiruhda!
STYVER
FALKILLE, _poistuessaan käsikoukussa_ NEITI SKÄREN _kanssa._
En enää tunne sua!
LIND.
En myöskään ma.
FALK
_totisena._
Sinäkään et!
LIND.
En!
FALK.
Enin kaipaan sinua -- --
LIND.
Ei auta, Anna hallitsee nyt minua.
_Menee sisälle;_ SVANHILD _on jäänyt seisomaan parvekkeen portaille._
FALK.
Kas niin; on väljää nyt, he kaikki meni, --
puhdasta tehnyt oon!
SVANHILD.
Falk, sana vaan!
FALK
_osoittaa kohteliaasti rakennusta kohti._
Äitinne läksi juuri, seurassaan
tädit ja tutut; -- sinne, neitiseni.
SVANHILD
_lähestyy._
Mua heihin yhdistä ei ykskään sauma;
mun kauttani ei lisäänny tuo lauma.
FALK.
Siis ette?
SVANHILD.
Valhetta jos käytte vastaan,
oon Teidän toverinne ainoastaan.
FALK.
Te, Svanhild; Te --
SVANHILD.
Mi eilen vielä, no --?
Päivässä mieskin muuttua myös taitaa?
Teist' onneni ol' raidan kohtalo --
FALK.
Eilistä häpeän ma rannan raitaa!
Ol' lasten leikkiä se tosiaan;
Te herätitte minut toimintaan; --
se on se kirkko, missä puhtahana
soi totuutemme voimallinen sana.
Ei *kukkuloilta* katsella nyt sovi
telmettä taiston alas laaksoihin; --
ei, kauneutta kantakoon nyt povi
kuin ristin kuvaa kilpi ritarin, --
laajalti katsokoon mies taiston yli,
vaikk' aukee hänelle sen suuri syli, --
auringon nähköön usmien hän takaa,
*tää* olkoon elontehtävänsä vakaa!
SVANHILD.
Sen teette, kun vain ootte vapaana,
ja yksin.
FALK.
Onko silloin toiminnassa,
*mi* tärkeint' on? En enää elä ma
yksiksein mielikuvain taivahassa.
Nyt päättyi aika tuparunojen;
ne vasta *elän* alla honkien,
turulla elon välkytän ma peistä; --
ma taikka valhe -- toinen väistyy meistä!
SVANHILD.
Mun siunauksein Teitä seuratkoon!
On Teillä syäntä; väärin tunsin Teidät;
nyt ero ystäviksi tehköön meidät --
FALK.
Kahdelle tilaa nyt ma tehnyt oon!
Te rohkenetteko? nyt eroo emme!
täst' alkain rinnakkain me taistelemme!
SVANHILD.
Rinnakkain?
FALK.
Hyljänneet on kaikki mun,
ei ystävää, on kaikkein kanssa sota,
vastassain vihan myrkyllisin ota; --
mun kanssain kestättekö taistelun?
Mun tieni tallaava on tapoja,
siell' lamaa jalkaa jäytävimmät niteet; --
*siell'* lippuni, kuin muut, oon nostava,
armaani sormeen solmin kultasiteet!
_Vetää sormuksen sormestaan, ja pitää sitä koholla ilmassa._
SVANHILD
_äärimmäisessä jännityksessä._
Sen tahdotteko?
FALK.
Nähdä kaikki saa,
ett' ikivoiman lemmelle voi antaa,
mi tahratonna, loistavana kantaa
sen pitkin arkitietä avaraa.
Ma eilen näytin aatteen valkean,
se vuorilla kuin vainon tuli paloi; --
värjyitte, pelkoa se Teihin valoi;
nyt naisen oikeen maalin osoitan!
Sananne pidätte; on auki syli
pohjattomuuden, -- hypätkää nyt yli!
SVANHILD
_tuskin kuuluvasti._
Jos suistumme --!
FALK
_riemuiten._
Nuo silmät loistollaan
julistaa, että meidän täytyy voittaa!
SVANHILD.
Siis ota minut aivan kokonaan!
*Nyt* puhkee lehdet, kevähäni koittaa!
_Heittäytyy reippaasti hänen syliinsä esiripun laskeutuessa._
KOLMAS NÄYTÖS.
_Ilta ja kirkas kuutamo. Värillisiä lyhtyjä palaa ylt'ympäri puissa.
Taka-alalla pöytiä, joille on katettu viinipulloja, laseja, leivoksia
y. m. Sisältä rakennuksesta, jonka kaikki ikkunat ovat valaistut, kuuluu
hillittyä pianonsoittoa ja laulua seuraavien kohtausten aikana._
SVANHILD _seisoo lähellä parveketta._ FALK _tulee oikealta kädessään
muutamia kirjoja sekä kainalossaan salkku._ PALVELIJA _seuraa häntä
kantaen matka-arkkua ja -laukkua._
FALK.
Siis tässä loput?
PALVELIJA.
Pieni laukku vain
ja päällysnuttu viel' on huostassain;
ne kohta noudan.
FALK.
Hyvä; nutun viskaan
ma taipaleelle lähtiessäin niskaan.
Kas tässä salkku.
PALVELIJA.
Se on lukossa.
FALK.
Lukossa on se.
PALVELIJA.
Hyvä.
FALK.
Paikalla
se polta.
PALVELIJA.
Polta?
FALK.
Liekkeihin se heitä --
_Hymyillen._
vastaisen laulun siin' on vekseleitä.
Ja kirjat, Sivert, -- lahjoitan ma sulle.
PALVELIJA.
Ei toki; ihan liikaa on se mulle?
Mut noin jos lahjoittaa voi kirjaston,
niin täysin oppinut kai itse on?
FALK.
Ma kaiken tiedän, minkä kirjat tietää --
ja lisää --
PALVELIJA.
Tutkistella siinä sietää.
FALK.
Kiirehdi; kantajat jo vartoo meitä; --
sa kuorman teossa voit auttaa heitä.
PALVELIJA _poistuu ulos vasemmalle._
FALK
_lähestyy_ SVANHILDIA, _joka käy häntä vastaan._
On meillä, Svanhild, aikaa hetkinen
väikkeessä kesä-yön ja tähtivöiden.
Ne hohtaa lomi puiden lehvien
kuin heelmät halki kaikkeuden öiden.
Oon katkonut ma kahleet orjuuden,
viimeisen kerran ruoska on mua lyönyt;
kuin heimo Jaakopin käyn korpehen,
oon uhrilampaan teurastanut, syönyt.
Sa kehno rotu, luvattua maata
et aavikoiden takaa nähdä saata,
tään ajan ritar-orja uuttera,
vain pyramiidihautaa rakenna, --
kautt' arki-erämaan käyn vapauteen,
mua kutsuu kauas meret väljät, aavat;
mut vainoojat ja valhe siellä saavat
hautansa synkän alla syvän veen!
_Lyhyt äänettömyys;_ FALK _katsoo_ SVANHILDIA _ja tarttuu tämän käteen._
Oot, Svanhild, äänetön!
SVANHILD.
Ja iloinen!
Mun istua suo hiljaa unelmoiden.
Sa mulle haasta; umput aatosten
lauluiksi puhkee lailla kukkien
kuin veessä aukee umput ulpukoiden.
FALK.
Ah, totisesti sano vielä kerran
ja järkkymättä, että olet mun!
Oi sano, Svanhild, oi --
SVANHILD
_heittäytyy hänen helmaansa._
Ma olen sun!
FALK.
Sa laululintu, lähettämä Herran!
SVANHILD.
Koditon olin alla äidin katon,
omassa sielussainkin yksinäin,
väikkeessä ilon vieras kutsumaton, --
ah, *arvottomaks* siellä aina jäin.
Sa saavuit! Ensi kerran kuulin ma
aatokset omat toisen sanoissa;
kokosit säikeet mielein unelmien!
sa nuori joukoss' elon vanhuksien!
Älyäs terävää ma pakenin,
puoleesi veti päivänpaistehesi
kuin merta lehtiranta viehkehin,
min paasia taas pakoon vyöryy vesi.
Nyt nähnyt olen sielus syvimpään,
nyt yksin sinun olen tykkänään;
puu lehvä-latva yli aallon parmaan,
en pakoon käy, vaan syöksyn syliin armaan!
FALK.
Ma kiitän, että Herra tuskassa
rakkautein kastoi. Mieltäin hetkin toisin
ma tuskin tunsin, liian raskasta
olisi, jos sun menettänyt oisin.
Hänt' ylistän, mi elonkirjahain
lemmellein murheen aateluuden antoi,
retkelle voiton vapaakirjan sain
häneltä, läpi metsäin avarain
mun runoratsuin meidät kotiin kantoi!
SVANHILD
_osoittaa rakennusta kohti._
Iloitsee tuolla kaikki juhla-innoin,
*siell'* lamput heille loistaa, naurusuin
*siell'* laulaa, haastaa kaikki riemurinnoin.
Ohitsekulkijoista näyttää kuin
ilossa tuossa -- kasvais onnen kukka.
_Sääliväisesti._
Maailman onnenlapsi, -- siskorukka!
FALK.
Sa sanot rukka?
SVANHILD.
Eikö aarteestansa
hän osalliseks tehnyt sukuansa,
sai sielun-kullan häitä kaikki kansa,
takaisin hän sit' ei saa kokonansa?
Ei kukaan *kaikkea* voi hälle taata,
ei kellekään hän *täysin* elää saata.
Oon rikkaampi kuin hän on milloinkaan;
yks ainut mulla vain on päällä maan.
Kun voitonlipuin saavuit sydämeeni,
se tyhjä oli, mutta laululla
sen täytit, tunkeuduit aatokseeni,
toit kaikkialle kevään tuoksua.
Ylistys olkoon Luojan kaikkivoivan,
ett' olin yksin, kunnes löysin sun, --
ett' olin kuollut, kuulin kellon soivan,
mi täältä valkeuteen johti mun.
FALK.
Me kaksi, joill' ei ole ystävätä,
rikkaita oomme; meillä onni on,
me, jotka katselemme juhlaa tätä
vain ulkoa kuin orvot ilohon;
palakoot lamput, sulosävel soikoon,
sisällä nuori kansa karkeloikoon; --
luo, Svanhild, silmäs, -- tähtitarhoihin; --
tuhannet lamput loistaa *sielläkin* --
SVANHILD.
Oi kuule, armas, -- sävel illan soi,
lehvissä lehmusten se huminoi --
FALK.
Ah, meille tähdet korkeuden palaa --
SVANHILD.
Vain meille sävelin soi laakso salaa!
FALK.
Kuin kadotettu laps oon Jumalan;
hänestä luovuin, olin maailman.
Mua kotiin kutsui silloin Isä parhain;
kun saavun, syttyy tulet tähtitarhain,
hän löydetylle pidot valmistaa,
laps lahjat parhaimmat nyt hältä saa.
Ma vannon valan, että tästä asti
vain valon leirin vuoksi taistelen.
Runoilee elämämme voittoisasti
rakkauden korkeen veisun iäisen.
SVANHILD.
Helposti voittaa pari sotivainen,
kun mies on *mies* --
FALK.
Ja nainen täysin *nainen*; --
voi kaatua ei kaksi sellaista!
SVANHILD.
Murhetta vastaan tahdon taistoon päästä;
_Näyttää_ FALKIN _sormusta, joka on hänen sormessaan._
nyt heille suoraan kaiken kerron ma!
FALK
_nopeasti._
Ei, Svanhild, nyt, se huomiseksi säästä!
Poimimme onnen ruusuja tään yötä;
ois rikos suorittaa nyt päivätyötä.
_Puutarhamajan ovi avautuu._
Käy piiloon! Illan tään oot minun vaan!
Tuolt' äitis saapuu, häll' on Guldstad myötä!
_He poistuvat puiden lomitse puutarhamajan kohdalla. Rouva_ HALM _ja_
GULDSTAD _tulevat parvekkeelle._
ROUVA HALM.
Hän muuttaa!
GULDSTAD.
Siltä näyttää tosiaan.
STYVER
_tulee._
Hän muuttaa!
ROUVA HALM.
Suokoon taivas armossaan
niin ettei kävis!
STYVER.
Ikävä tää seikka on.
Ma tiedän, kuinka hillitön tuo veikka on.
Hän miehiä ei säästä eikä naisia,
painattaa moneen kertaan armahain
hän joukkoon kaksoisten ja eroovain.
Kuulkaahan: hetkeksi jos suostuvaisia
oisimme rauhaan, tokko häpeätä --
ROUVA HALM.
Siihenkö suostuis hän?
STYVER.
Niin luulisin.
Päätellä saattaa syystä kylläkin,
ett' ollessansa mitä suulahin
hän liiaks nauttinut ol' väkevätä.
On seikka, jota vastaan ehkä eittää voi,
mut varjon syytettyyn se sentään heittää voi;
päivällä, jättäessään juhlapöydän,
varmasti asuinhuoneessaan hän näyttäytyi,
ja siellä vimman-villitysti käyttäytyi,
löi rikki -- --
GULDSTAD
_näkee vilaukselta_ FALKIN _ja_ SVANHILDIN, _jotka eroavat_ FALKIN
_poistuessa taka-alaa kohti;_ SVANHILD _jää seisomaan kätköön huvimajan
luo._
Hiljaa, jäljet oikeet löydän!
Varrotkaa hetki, Falk ei muuta majaa,
ei eroo ainakaan kuin vihamies.
STYVER.
Uskotte siis --?
ROUVA HALM.
Te pyritte kenties --!
GULDSTAD.
En etemmäksi sopivaisen rajaa;
järjestän jutun kunkin parhaaksi.
Vain hetki kahdenkesken --
ROUVA HALM.
Kernaasti!
_Poistuvat yhdessä puutarhaan; seuraavan kohtauksen aikana heidät
nähdään innokkaasti keskustellen kävelevän edestakaisin taka-alalla._
STYVER
_astuu alas puutarhaan, jolloin hän huomaa_ FALKIN _joka seisoo
tähystäen yli vuonon veden._
Nuo runoniekat miehiä on vihan;
me diplomaatteja taas oomme ihan;
ma työskentelen hyväksein --
_Näkee rovastin, joka tulee puutarhamajasta._
Kas niin!
STRÅMAN
_parvekkeella._
Hän muuttaa siis!
_Käy Styverin luo._
Kun yksiin satuttiin
ma pyydän, menkää, älkää vastaan panko,
pitäkää vaimoni --
STYVER.
Ma -- ruustinnanko!
STRÅMAN.
Iloksi seuraa. Meihin maalaisiin
on tapa juurtunut ain' yksiss' olla --
_Rouvan ja lasten näyttäytyessä ovella._
Perässä kohta ovat kartanolla!
ROUVA STRÅMAN.
Miss' olet, Stråman?
STRÅMAN
_hiljaa_ STYVERILLE.
Pari lystikästä
sutkausta pulmasta voi päästää tästä!
STYVER
_nousee parvekkeelle._
Lie Teille tuttu virastomme anonta?
On suoraan mestarillinen sen sanonta; --
_Vetää esille taskustaan kirjan._
sen Teille selostan nyt perinjuurin --
_Pakottaa kohteliaasti heidän käymään sisälle saliin, ja seuraa itse
mukana._ FALK _tulee puutarhaan; hän ja_ STRÅMAN _kohtaavat toisensa; he
katsovat hetken toinen toistaan._
STRÅMAN.
No?
FALK.
No?
STRÅMAN.
Falk!
FALK.
Pastori!
STRÅMAN.
On toivein suurin,
nyt että myöntyvämpi ootte.
FALK.
En,
käyn horjumatta tietäin eellehen --
STRÅMAN.
Jalkainne alle toisten onnen tallaten?
FALK.
Käyn sotaa totuudelle alaa vallaten.
_Hymyillen._
Te muutoin lehteä vain lempiväisten
mietitte?
STRÅMAN.
Pilaako se olikin?
FALK.
Se tuuma raukee; turvaa sanoihin
en, työllä katkon kahleet valtain jäisten.
STRÅMAN.