*ma* tahdon rakkauttas, en mitään muuta.
He meluss' elon huutaa täyttä suuta,
sua hiljaa suojaan niinkuin vankka puu.
SVANHILD.
Jos ikivallat perikatoon ohjaa
sun rakkautes, min varass' elo on, --
niin onko sulla *muuta* onnen pohjaa?
FALK.
Käy kaikki silloin perikatohon.
SVANHILD.
Pyhästi vannotko sa minulle,
se ettei koskaan kuihdu kukan lailla,
ei tuoksutonna nuoku elon mailla,
vaan *iät kestää*?
FALK
_lyhyen äänettömyyden jälkeen:_
*Kauan* kestää se.
SVANHILD
_tuskalla._
Oi, »kauan», »kauan»; -- sana köyhien!
Mit' on tuo »kauan» sana rakkaudelle?
Sen kuolema, kuin home kukkaselle.
»Iäiseen eloon uskon rakkauden» --
siis aika vaihtua on sanojen:
»Sua rakastin, kun hehkui kesän helle!»
_Ikäänkuin voimakkaan sisällisen näkemyksen vallassa._
Onnemme päivä painu ei, kun vihme
auringon kyynelten käy läntehen; --
se sammukoon kuin outo taivaan ihme
syänpäivän suureen hehkuun hukkuen!
FALK
_kauhistuen._
Mit' aiot?
SVANHILD.
Lapsia me oomme kevään;
senjälkeen saapua ei syksy saa,
jolloinka laululintu karkkoaa,
kotiinsa palaamatta helisevään.
*Senjälkeen* ei saa koskaan talvi jäinen
vaippaansa kiertää unten vainaita; --
ei rakkautemme, suuri, seppelpäinen,
saa riutua kuin sairas värjyväinen, --
se kuolkoon nuorena ja rikkaana!
FALK
_syvässä tuskassa._
Etäällä *luotas* -- mitä elo oisi!
SVANHIID.
Se miksi *luonain* muuttuis -- ilman lempeä?
FALK.
Kodiksi!
SVANHILD.
Onnetar miss' sortuis hempeä.
_Voimakkaasti._
En koskaan vaimoksesi tulla voisi,
sen näen nyt, sen tunnen, tiedän mä!
Ma lemmen ilon saatoin sulle antaa,
kautt' elon vakavuuden en sua kantaa.
_Lähestyy ja lausuu kasvavalla hehkulla._
Hehkuimme kevätpäivän riemuiten,
patjoille velttouden nyt ei saa hiipiä!
Suo laulun vapaasti nyt käyttää siipiä
joukossa jumalien nuorien!
Vaikk' kaatui pursi päiväin tulevain, --
jäi lauta veteen, -- kuule neuvoain;
sen avulla ui elon yrttitarhaan!
Vajotkoon onni helmaan ulappain;
saa *rakkautemme* sentään voiton parhaan,
se pelastuu, ei kulje täällä harhaan!
FALK.
Ymmärrän sun! Mut erotakko näin!
Kun aukee meille elo kaunis, suuri, --
keskellä kevätilmain siintäväin,
kun liittomme sai kasteen pyhän juuri!
SVANHILD.
Senvuoksi juur. Nyt alkaa lopun aatto,
alentuu, mataloituu riemun saatto!
Voi, kerran koittaa tilin hetkikin,
kun käymme eteen suuren tuomarin,
ja kun hän vaatii, Herra vanhurskas,
aarrettaan, jonka lainas täällä meille --
vastaamme: »Ansaita ei armoas,
katosi meiltä kalleus elon teille!»
FALK
_voimakkaan päätöksen vallassa._
Pois sormus!
SVANHILD
_tulisesti._
Niinkö!
FALK.
Ymmärrän sun! Heitä!
Tie ainut tää, mi yhdistävi meitä!
Kuin haudan kautta tie käy elämään,
niin vihkiytyy myös eloon rakkaus vasta,
kun muiston-kotiansa autuasta
lähestyy vapaana se pyyteistään!
Pois sormus viskaa!
SVANHILD
_riemuiten._
Tehtäväni tein!
Nyt runon valkeuteen ma sielus vein!
Pois ovat siteet, jotka sua pauloi, --
nyt Svanhildisi joutsenlaulun lauloi!
_Ottaa sormuksen sormestaan ja suutelee sitä._
Unelmain, uppoo meren aaltoihin, --
ma uhraan sinut, ajallisen pyyteen.
_Astuu pari askelta taapäin, viskaa sormuksen vuonoon ja lähestyy_
FALKIA _kasvoillaan kirkastettu ilme._
Elossa tässä sinut menetin, --
mut voitin elämähän iäisyyteen!
FALK
_voimakkaasti._
Työhönsä ryhtyköön nyt jokainen!
Käy tiemme tääll' ei enää yhtehen.
Jokainen nurkumatta taistoon myötä.
Aikamme kehnous käynyt meihin on;
pyrimme taistelutta voittohon,
lepäämään tekemättä arkityötä,
vaikk' *kamppaillen ois uhmattava yötä*.
SVANHILD.
Mut sairaasti ei.
FALK.
Ei, vaan voimalla.
Veenpaisumus meit' ei voi rangaista;
se muisto, jonka elämäämme viemme,
säteilee synkeydestä taivahan
kuin sateenkaari yli maisen tiemme, --
liittomme merkki kera Jumalan.
Se velvoituksen tiellä sulle hohtaa --
SVANHILD.
Se sinut runoilijan maaliin johtaa!
FALK.
On runoilija täällä joka miesi
koulussa, käräjillä, kirkossa,
mi työssään ihanteen vain nähdä tiesi
ylhäällä lie hän taikka alhaalla.
Ma *ylös* käyn; on satuloitu hepo;
on työni aateloitu, väistyy lepo!
Hyvästi!
SVANHILD.
Hyvästi!
FALK
_syleilee häntä._
Suo suuta!
SVANHILD.
Kerran!
_Irtautuu._
Nyt ilolla sun heitän huomaan Herran!
FALK.
Nyt valot kaikki voivat sammua, --
sen aatos elää; se on Jumala.
SVANHILD
_poistuu taka-alaa kohti._
Hyvästi!
_Käy edelleen._
FALK.
Hyvästi! Ma huudan vaan --
_Heiluttaa hattuaan._
eläköön kaunis rakkaus päällä maan!
_Ovi aukeaa._ FALK _poistuu oikealle; nuoremmat vieraat tulevat ulos
nauraen ja ilakoiden._
NUORET TYTÖT.
Puutarhaan tanssimaan!
MUUAN HEISTÄ.
Käy nuori kansa!
TOINEN.
Keväinen kukkaseppel kulmillansa!
MUUTAMAT.
Ei koskaan taukoa --
KAIKKI.
He tanssistansa!
STYVER _tulee käyden käsikoukussa_ STRÅMANIN _kanssa._ ROUVA STRÅMAN _ja
lapset seuraavat perässä._
STYVER.
Me kaksi olemme nyt veljekset.
STRÅMAN.
Ja yhdessä sa kanssain taistelet.
STYVER.
Kun voimat valtion näin yhdistyvät --
STRÅMAN.
Niin siitä koituu --
STYVER
_reippaasti._
Tulokset!
STRÅMAN.
Ja hyvät.
ROUVA HALM, LIND, ANNA, GULDSTAD _ja_ NEITI SKÄRE, _sekä loput vieraista
tulevat ulos. Kaikkien katseet etsivät_ FALKIA _ja_ SVANHILDIA. _Yleistä
ihmetystä herättää se, että kumpikin heistä on omalla tahollaan._
NEITI SKÄRE
_tätien joukossa, lyö yhteen kämmeniään._
Ma valvonko vai käynkö unissani!
LIND
_joka ei ole huomannut mitään._
Tervehtää saanko uutta lankoani.
_Hän sekä useat vieraista lähestyvät_ FALKIA, _mutta peräytyy_ LIND
_ehdottomasti askeleen taapäin_ FALKIN _nähdessään sekä huudahtaa:_
Sua mikä vaivaa? Olet niinkuin Janus
kakskasvoinen!
FALK
_hymyillen_.
Ma huudan kuin Montanus:
Maa litteä on; -- silmäin harhaan näki;
nyt tyytyväinen onko herrasväki!
_Menee reippaasti oikealle:_.
NEITI SKÄRE.
Siis rukkaset!
TÄDIT.
Vai --?
ROUVA HALM.
Nostaa ei saa hälyä!
_Menee_ SVANHILDIN _luo._
ROUVA STRÅMAN
_rovastille._
Siis rukkaset!
STRÅMAN.
Se totta onko?
NEITI SKÄRE.
On!
NAISET
_supattelevat keskenään._
Siis rukkaset!
_Kokoontuvat yhteen ryhmään etemmäksi puutarhaan._
STYVER
_kuin jähmettyneenä._
Falk kosinut? En älyä!
STRÅMAN.
Hän meitä kyllä pilkkas, kunnoton --!
_Katsovat äänettöminä toisiaan._
ANNA
_Lindille._
Niin hauskaa. Häntä ihan inhosin!
LIND
_syleilee ja suutelee häntä._
Hurraa, nyt olet mun, sit' älä kiellä!
_Käyvät ylemmäksi puutarhaan._
GULDSTAD
_katselee_ SVANHILDIA.
Hänessä särkynyt on jotakin;
parantaa tahdon sen, mi elää vielä.
STRÅMAN
_saa jälleen puheenlahjansa ja syleilee_ STYVERIÄ.
Nyt huoletonna painu pöytäs ääreen,
vankasti liitetty oot neiti Skäreen!
STYVER.
Sun riemusi on vuosi vuodelta
katsella sukuasi lisääntyvää.
STRÅMAN
_hykertelee tyytyväisenä käsiään_ FALKIA _kohti katsellessaan._
Sai palkkansa tuo poika julkea; --
se noille »tietäjille» tekee *hyvää*!
_Käyvät keskustellen ylemmäksi,_ ROUVA HALMIN _lähestyessä_ SVANHILDIN
_kanssa._
ROUVA HALM
_hiljaa ja kiihkeästi._
Sua mikään sido ei?
SVANHILD.
Ei sido mikään.
ROUVA HALM.
Velvollisuutes tuntenet nyt kait --
SVANHILD.
Teen käskys mukaan.
ROUVA HALM.
Kiitos.
_Viittaa_ GULDSTADIA _kohti._
Siitä sait
pohatan, vapaa oot, et katso ikään --
SVANHILD.
Ois mulla sentään pieni vaatimus:
pois muuttaa --
ROUVA HALM.
Se on miehen tarkoitus.
SVANHILD.
Ja aatosaikaa --
ROUVA HALM.
Onni kutsuu, muista!
SVANHILD
_hymyilee hiljaa._
Ei kauan; kunnes putoo lehdet puista.
_Menee parvekkeen luo;_ ROUVA HALM _etsii_ GULDSTADIN _käsiinsä._
STRÅMAN
_vieraiden keskessä._
Me opetuksen saimme vakavan:
jos kovat epäilyksen ajat koittaa,
niin totuus käärmeen suistaa surmahan,
ja rakkaus voittaa.
VIERAAT.
Niin, se aina voittaa!
_Syleilevät ja suutelevat parittain. Ulkopuolelta vasemmalta kuuluu
naurua ja laulua._
NEITI SKÄRE.
Mit' on tuo?
ANNA.
Ylioppilaat!
LIND.
Niin, kuoro,
mi lähtee tuntureille; -- unhoitin
peruuttaa --
YLIOPPILAAT _tulevat sisälle vasemmalle ja jäävät seisomaan
sisäänkäytävän luo._
MUUAN YLIOPPILAS
_Lindille._
Lind, nyt lähtösi on vuoro!
ROUVA HALM.
Etsitte Lindiä?
NEITI SKÄRE.
Hän kihloihin
on mennyt --
MUUAN TÄTI.
Joten ymmärrätte tuosta,
hän ettei saata luonnon helmaan juosta.
YLIOPPILAS.
Kihloissa!
KAIKKI YLIOPPILAAT.
Onneks olkoon!
LIND.
Kiitos vaan.
YLIOPPILAS
_tovereille._
Ei pääse laulunlaiva paikaltaan.
Pois meiltä tenori nyt viety on.
FALK
_joka tulee oikealta yllään kesäpuku, päässä ylioppilaslakki, selässä
laukku ja kädessä sauva._
Käyn siksi Norjan nuorten kuorohon!
YLIOPPILAAT.
Sa, Falk! Hurraa!
FALK.
Nyt ylä-ilmoihin
kuin kimalaiset aina keväisin!
Kaks kaikupohjaa mull' on rinnassa
yks harppu, jossa eri soinnut, kieli,
soi toinen niistä elon riemua,
taas toinen heläjää kuin tumma mieli.
_Muutamille ylioppilaille erikseen._
On sulla nuotit? -- Kirjat? -- Niinpä kesän
kentille, kimalaiset, kukkain luo,
kotiinsa hunajan ne kerran tuo
äidilleen, valtiattarelle pesän!
_Seuran puoleen kääntyen, jolla aikaa ylioppilaat lähtevät ja virittävät
ensimmäisen näytöksen kuoron hillitysti ulkopuolella._
Voinemme anteeksannon kättä puistaa,
ma tahdon unohtaa;
_Hiljaa._
mut kaikki muistaa.
STRÅMAN
_hillittömällä ilolla._
Pyh, onnemme on jälleen ehyt näin!
Toivetta Marjan odotamme nöyrinä --
_Vetää hänet kuiskaillen syrjään._
Hän mulle uskoi ihan äskettäin --
_Osa puheesta häipyy kuulumattomiin._
Jos hyvin käy ... niin kolmastoista ... köyrinä!
STYVER
_käsikoukussa_ NEITI SKÄREN _kanssa, kääntyy_ FALKIN _puoleen, hymyilee
ylimielisesti ja lausuu rovastiin päin viitaten:_
Saan sata taaleria, kodin saan --
NEITI SKÄRE
_niiaa pilkallisesti._
Ens joulust' tulee mulle tyttöjoulun lopettaja.
ANNA
_samoin, tarttuen armaansa käsivarteen._
Lind jää, saa usko olla oloillaan --
LIND
_nolostumisensa salaten._
Minusta sukeutuu kait tyttökoulun opettaja.
ROUVA HALM.
Saa Anna täällä opin ottaa toimistani --
GULDSTAD
_vakavasti._
On työni miehen runo koruton,
min velvollisuus suuri, pyhä on.
FALK
_katselee hymyillen yli väkijoukon._
Käyn -- tietoisena vastaisista voimistani!
Hyvästi!
_Hiljaa Svanhildille._
Kevähäni morsian;
sun luokses työni aina sillat kutoo!
_Heiluttaa lakkiaan ja seuraa ylioppilaita._
SVANHILD
_katsoo hetken hänen jälkeensä, ja lausuu hiljaa mutta voimakkaasti:_
Nyt oma olla voin ma maailman;
kevääni päättyi; -- puista lehdet putoo.
_Samassa aletaan pianolla soittaa tanssikappaletta, ja samppanjapullot
paukahtelevat taka-alalla. Herrat pyörivät toistensa lomi naisensa
käsivarsissaan;_ GULDSTAD _lähestyy_ SVANHILDIA _ja kumartaa tälle; tämä
ikäänkuin luhistuu hetkeksi kokoon, mutta tointuu jälleen tajuihinsa, ja
ojentaa hänelle kätensä._ ROUVA HALM _ja lähin suku, joka on
jännityksellä seurannut kohtausta, rientävät saapuville ja piirittävät
heidät äänekkäällä ilolla, minkä soitto ja kauempana puutarhassa
tanssivien riemu vaientaa._
_Mutta kaukaa ylämailta kaikuu halki tanssin sävelien voimakkaasti ja
reippaasti:_
FALKIN JA YLIOPPILAIDEN KUORO.
Karit vaikka mun purteni pirstaksi löi,
ihanaa oli laineilla liitää.
USEIMMAT NÄYTTÄMÖLLÄ.
Eläköön!
_Tanssia ja riemua; esirippu laskee._