en lasten leikkiin osaa ottaa saa:
Mut Te, Te hengen töihin syntynyt --
tyydytte runon pilviretkeen rentoon.
On rihman varass' elontyönne nyt,
min mielivalloin saatan päästää lentoon.
FALK
_äkkiä._
Mist' alotamme?
SVANHILD
_lempeämmin._
Kaunis päätös tää;
nyt käänne tulkoon Teille tästä yöstä;
mut omin siivin aina lentäkää,
vaikk' kantaa vois ne Teidät taikka syöstä.
Paperi-runot pankaa pulpettiin,
vain elävä on omaisuutta elon;
*se* voittaa korkeuden ja kuilun pelon;
valitkaa nyt, ei aikaa aatoksiin.
_Lähestyy häntä._
Nyt täyttänyt ma olen pyyntönne;
ma lauloin viime virren oksaltani;
oon tyhjä nyt, ol' ainoani se;
nyt kivi tähdätkää mun rintahani!
_Menee sisälle rakennukseen;_ FALK _jää liikkumatta seisomaan ja katsoo
hänen jälkeensä; kaukana vesillä häämöttää venhe, josta kuuluu etäisenä
ja hillittynä seuraava laulu:_
KUORO.
Puhu, tuuli, nyt siipeen ja purjeeseen,
ma kotkana käyn yli vyöryvän veen;
lokit jäljessä kirkuen kiitää.
Alas aaltoihin nyt älyn arkinen työ!
Kenties karit purteni pirstaksi lyö;
mut sorjaa *on* laineilla liitää!
FALK
_hajamielisenä, ajatuksistaan heräten._
Vai laulua? Se Lindin kuoro on,
harjoittaa huomiseen se ilohon!
GULDSTADILLE, _joka tulee ulos päällystakki käsivarrella._
No, kauppaneuvos, -- poisko hiivitte?
GULDSTAD.
Ma päällysnutun ensin ylle viskaan;
ei arki-älyt viimaa sietäne,
tää ilta-ilma koskee kovin niskaan.
Hyv' yötä!
FALK.
Sana yksi ensin vain!
Tekoa *suurta* yhä turhaan hain!
mi miestä kysyy -- --!
GULDSTAD
_pilkallisella äänenpainolla._
Olkaa ensin miesi,
niin miestä kyllä aina kysytään.
FALK
_katselee häneen mietteissään ja lausuu verkkaan:_
Ohjelman täyden lausua hän tiesi.
_Puhkee vilkkaasti puhumaan._
Unesta valveennuin nyt elämään,
nyt heittänyt oon elon suuren arvan,
näät -- piru vie -- nyt --
GULDSTAD.
Kirota ei saa,
se tuskin kärpästäkään pelottaa.
FALK.
Nyt työn on aika sekä sanan harvan!
Lyön Luojan suunnitelmat kumohon; --
ei elinvoimat turhaan enää vuoda;
maailmanrakenteeni tyhjä on; --
huomenna, sunnuntaina -- tahdon luoda!
GULDSTAD
_hymyillen._
Niin, näyttäkää, ett' teette myöskin työtä;
mut ensin nukkumaan, siis hyvää yötä!
_Menee ulos vasemmalle_, SVANHILD _näyttäytyy huoneessa kuistin
yläpuolella, hän sulkee ikkunan ja vetää alas uutimet._
FALK.
Toimintaan; pois on aika unen armaan.
_Katselee ylös_ SVANHILDIN _ikkunaan ja puhkee puhumaan kuin voimakkaan
päätöksen vallassa:_
Suloisest' uneksi! nyt hyvää yötä;
huomenna, Svanhild, kihlaan sinut varmaan.
_Menee reippaasti ulos oikealle; vesiltä kuuluu jälleen:_
KUORO.
Kenties karit purtesi pirstaksi lyö;
mut sorjaa *on* laineilla liitää!
_Vene liukuu hitaasti edelleen esiripun laskeutuessa._
TOINEN NÄYTÖS.
_Sunnuntai-iltapäivä. Juhlapukuiset naiset ja herrat juovat kahvia
parvekkeella. Avonaisten lasi-ovien läpi näkyvät useimmat
puutarhamajassa olevat vieraat; sieltä kuuluu seuraava laulu:_
KUORO.
Pois käykää joukkohon kihlattujen!
Nyt on lempenne julkinen, vapaa,
sylitysten nyt istua armastaen
koko päivän voitte te suudellen; --
ei urkkijat teitä nyt tapaa.
Nyt kaksin kauniisti haaveksikaa;
lupa siihen on kaikkialla.
Kotipaikan rakkautenne nyt saa;
sitä hellien voitte te kasvattaa;
orastanne ei viedä saa halla!
NEITI SKÄRE
_sisällä majassa Lindille._
Tuot' etten tiennyt; Teidät suutuksiin
ois --!
MUUAN NAINEN
_samassa paikassa._
Ihan kaivelee se sydänalassa!
TOINEN NAINEN
_ovella Annalle._
Hän *kirjoitti*?
MUUAN TÄTI.
Ei!
NEITI SKÄRE.
*Styver* teki niin.
MUUAN NAINEN
_parvekkeella._
Mitenkä kauan kihlaus oli salassa?
_Juoksee majaan._
NEITI SKÄRE.
Sormuksen ostanet kai huomenna.
USEAT NAISET
_innokkaina._
Lindistä mitta!
NEITI SKÄRE.
Mitä hupsua;
sen Anna tekee.
ROUVA STRÅMAN
_parvekkeella, eräälle sukkaa kutovalle naiselle._
Putos silmukka!
SISÄKKÖ
_ovella, kädessään tarjotin._
Pien kupponen?
MUUAN NAINEN.
Vain tilkka lomaan jutun.
NEITI SKÄRE.
Niin hauskaa, että saat sa uuden nutun
ens viikoks, jolloin käytte vieraissa.
VANHAHKO NAINEN
_majassa ikkunan luona._
Milloinka käymme talousostoksilla?
ROUVA STRÅMAN.
Nyt hyvät hinnat lienee porsliinilla?
MUUAN HERRA
_muutamille naisille parvekkeella._
Lind hyväilee tuoll' Annan hansikasta.
MUUTAMAT NAISET
_äänekkäällä ilolla._
Hän sitä suuteli!
TOISET
_samoin, hypähtävät pystyyn._
Ken uskoisi!
LIND
_näyttäytyy ovella, punehtuneena ja hämillään._
Tuo lörpötyst' on!
_Poistuu._
NEITI SKÄRE.
Näin sen selvästi!
STYVER
_ovella toisessa kädessä kahvikuppi, toisessa korppu._
Nyt väärän kuvan annat asiasta;
sa todistuksessasi erehdyt.
NEITI SKÄRE
_sisällä näkymättömänä._
Käy, Anna, kuvastimen eteen nyt!
MUUTAMAT NAISET
_huutaen._
Te myöskin, Lind!
NEITI SKÄRE.
Nyt selkä selkään! Tiukemmin!
NAISET PARVEKKEELLA.
Pituutta Annalla lie vähän niukemmin.
_kaikki juoksevat sisään puutarhamajaan, josta kuuluu naurua ja
äänekästä puhetta hetken ajan._
FALK
_joka edellisen kohtauksen aikana on kävellyt ympäri puutarhassa, tulee
nyt etu-alalle, pysähtyy ja katselee sisälle, kunnes melu on
jonkunverran asettunut._
Tuoll' lemmen runoutta surmataan. --
Mies kerran joutui syömään leipää, vettä,
kun naudan teurasti hän siten, että
se kitumaan jäi henkitoreissaan;
mut nuo -- nuo tuolla --, käyvät valloillaan.
Ois mieli --; ei, on sana tyhjää, valan
ma vannoin, että toimia nyt alan.
LIND
_astuu nopeasti ja varovaisesti ulos ovesta._
On vihdoin vuoro muoti-asioiden;
nyt pääsen pakoon --
FALK.
Varma olla voit
onnesta; taajasti kuin sääsket, koit
tääll' lentää laumat onnittelijoiden.
LIND.
He hyvää tarkoittavat varmasti,
vaikk' kyllä vähempikin riittäisi.
Saa osanotto moinen voimat voipumaan;
pois hetkeks pakenin ma tänne toipumaan.
_Aikoo mennä ulos oikealle._
FALK.
Sa minne menet?
LIND.
Kojuhumme pois.
Koputa, lukossa jos ovi ois.
FALK.
Mut etkö Annaa luokses tahdo hetkeksi?
LIND.
Ma moisen katson ihan turhaks retkeksi.
Istuimme yöllä kauan puhellen;
sain hälle sanotuksi tähteellisimmän;
minusta muutoin aina onnen sisimmän
parissa oltava on säästäen.
FALK.
Oot oikeassa; liian vapaa, avoin
ei olla saa --
LIND.
Pois päästä minut nyt.
Ma piipun poltan järkimiehen tavoin;
en viikkoon sauhuja lie vedellyt.
Taakalle sydämen se oisi kirvoitus;
nää päivät rukkasia uotin kauhulla --
FALK.
Ei sulle pahaa tehne pieni virvoitus.
LIND.
Makunsa vanha, hyvä lienee sauhulla.
_Menee ulos oikealle,_ NEITI SKÄRE _ja_ MUUTAMIA MUITA NAISIA _tulee
puutarhamajasta._
NEITI SKÄRE
_Falkille._
Lind varmaan tästä läks?
FALK.
Hän juuri, riista.
MUUTAMAT NAISET.
Luotamme karata.
TOISET.
Hyi häpeää!
FALK.
Viel' arka hiukan, mutta kesyttää
pian hänet voitte; hiiteen kauna, kiista.
NEITI SKÄRE
_katselee ympärilleen._
Hän missä on?
FALK.
Vain tuolla ullakolla,
pesäämme pieneen päättyi miehen pako;
_Rukoilevasti._
mut älkää häntä alas karkoittako;
huoahtaa hänen suokaa!
NEITI SKÄRE.
Kauan olla
hän siell' ei saa.
FALK.
Vain hetken, -- viskellä
taas häntä voitte niinkuin aalto kaarnaa.
Nyt tutkii hän kai brittiläistä saarnaa --
NEITI SKÄRE.
Englantilaista --?
NAISET.
Tuo on leikkiä!
FALK.
Ei, täyttä totta. Siin' on toimi-alaa,
mies siirtolaisten papiks aikoo ryhtyä,
ja siks --
NEITI SKÄRE
_kauhistuneena._
Hän hupsun-tuumiaan ei salaa?
_Naisille._
Nyt saavat tädit neuvotteluun yhtyä!
Hoi Anna, rouva Halm ja kaikki muut!
MUUTAMAT NAISET
_liikutettuina._
Tää estettävä on!
TOISET.
Nyt käymään suut!
NEITI SKÄRE.
He saapuvat;
ANNALLE, _joka saapuu puutarhasta_ PASTORIN, TÄMÄN VAIMON _ja_ LAPSIEN,
STYVERIN, GULDSTADIN, ROUVA HALMIN _ja_ MUIDEN VIERAIDEN _kanssa._
sa tokko tiedätkään,
mit' aatellut on sulhos mielessään?
Papiksi merten taa --
ANNA.
Ma tiedän sen.
ROUVA HALM.
Oot luvannut --!
ANNA
_hämillään._
Ma liityn hänehen.
NEITI SKÄRE
_kauhuissaan._
Mies houkuttelee sua --!
NAISET
_lyövät vastakkain käsiään._
Niin ovelasti!
FALK.
Hän seuraa sisällistä kutsuaan --!
NEITI SKÄRE.
Mies *vapaa* seuraa sitä kuoloon asti;
*kihlattu* seuraa morsiantaan vaan. --
Ajoissa ajattele, kulta Anna,
pääkaupungin sa olet lapsonen --?
FALK.
Suloist' on kärsiä vuoks aattehen!
NEITI SKÄRE.
Vuoks sulhon aatteen mitään alttiiks panna
en tahdo, turhaksi ma katson sen!
_Naisille._
Pois tulkaa!
_Tarttuu Annan käsivarteen._
Sua neuvon, mieles malta; --
hänelle näytä kellä täss' on valta.
_Käyvät taka-alaa kohti ja ulos oikealle innokkaasti keskustellen usean
naisen kanssa; muut vieraat hajaantuvat eri ryhmiin puutarhassa._ FALK
_pysäyttää_ STRÅMANIN, _jonka vaimo ja lapset alati pysyttelevät hänen
läheisyydessään,_ GULDSTAD _kävelee edestakaisin seuraavan keskustelun
aikana._
FALK.
Miest' auttakaa, mi uskon vuoks saa otella,
kapinan hengen neuvovat he Annalle.
STRÅMAN
_ammatti-äänellä._
Miestänsä vaimon täytyy aina totella; -- --
_Aprikoiden._
Mut kutsun ehkä rakentaa hän sannalle,
sen käsityksen päivällä ma sain,
en uhriin luota, paljon ehk' on vikaa --
FALK.
Ei pidä tuomita noin äkkipikaa.
Vakuutan Teille kautta kunniain:
kutsunsa suunnaton on eittämättä --
STRÅMAN
_katse kirkastuen._
No niin, -- jos sanoa voi peittämättä
*niin paljon* vuodessa, -- se toista on.
FALK
_kärsimättömästi._
Teist' tärkein se, mi mulle arvoton;
ma puhun *syämen kutsusta*, -- en *tuloista*!
STRÅMAN
_tunteelhsesti hymyillen._
Niit' ilman ei voi kukaan julistaa
maan päällä Herran sanomata suloista.
No niin, jos hän ois *vapaa*, uskokaa, --
jos hän ois *yksinäinen*, *riippumaton*, --
se silloin kyllä kävis laatuhun;
mut Lindin, miehen aivan kihlatun, --
yrittää täytyy alle oman katon.
Hän vankka on, ja alkaa taistelun,
perheensä kasvaa kait jo varsin varhain; --
ma oletan, ett' tahto häll' on parhain; --
mut sana sanoo: »Hiekalle ei sun
rakentaa pidä.» Aivan toista oisi,
jos uhri -- --
FALK.
Se ei ole suinkaan niukka,
sen tiedän.
STRÅMAN.
Niin, -- *se* miestä auttaa voisi!
Jos *uhrin* anto ei vain ole tiukka,
vaan runsas --
FALK.
Aulis, altis ain' on hän.
STRÅMAN.
*Hän?* Sanojanne tokko ymmärrän!
Papilla uhrista ei muuta huolta
kuin *ottaa* --
ROUVA STRÅMAN
_katsoo taka-alalle._
Jälleen saapuvat he tuolta.
FALK
_tuijottaa hetken hämmästyneenä häneen, ymmärtää hänet vihdoin ja
purskahtaa nauruun._
Eläköön *uhri*, -- jonka pappi *saa*, --
se, joka kukkaroa pullistaa!
STRÅMAN.
Kun päivät päästään valjaissa on aina,
niin palkan jouluks saa ja helluntaina.
FALK
_leikillisesti._
Totellaan »kutsua» -- kun *kulta* takana
vain viittoo, -- vaikk' ois sitten perheenisänä!
STRÅMAN.
Sanasta osalliseks pahin pakana
saa tulla, kun hän *uhraajain* on *lisänä*.
_Hillitysti._
Tään asian voin kyllä järjestää.
_Eräälle pikku tytöistä._
Käy, Metta, noutamassa isän pää.
Tarkoitan piipunpäätä, ymmärrätkös sä --
_Etsiskelee takkinsa takataskusta._
ei varroppas; se täällä onkin kätkössä.
_Lähtee ylöspäin astelemaan ja täyttää piippunsa, vaimo ja lapset
seuraavat häntä._
GULDSTAD
_lähestyy._
Minusta tuntuu, että käärmeeksi
ruvennut ootte lemmen yrttitarhaan!
FALK.
Ei heelmät tiedonpuun vie ketään harhaan,
ne viel' on vihreet.
_Lindille, joka tulee oikealta._
Jouduit nopsasti?
LIND.
Huoneessa siivo oli suunnaton;
risoiksi uutimemme revittynä,
siruina lamppu, kappaleina kynä,
musteessa vallan palkit permannon --
FALK
_lyö häntä olalle._
Kevääni merkki hävitys tuo on.
Eloa katsoin uudinten vain takaa,
valossa lampun yksin runoilin;
kamarilauluni nyt lopetin; --
auringon paahteessa maa eessäin makaa; --
oon muuttunut, mua kutsuu kevään vapaus,
sytyttää lauluun toiminta ja tapaus.
LIND.
Ma vähät huolin, kuinka runoilet;
mut anoppini uutimia et
tään koommin enää kappaleiksi leikkaa.
FALK.
Hän, joka uhraa vain, ei mitään säästäne,
ei edes tyttäriään, -- tokkopa
hän kovin suree moista pikku seikkaa!
LIND
_vihoissaan._
Tää tykkänään on sopimatonta,
ei millään häpeättä tästä päästäne!
kuitenkin, sovi hänen kanssaan siitä;
mut lamppu oli yksinomaan mun --
FALK.
Voit heittää hiiteen tyhjän arvelun;
valoisa kesä eikö sulle riitä, --
on lamppu turha?
LIND.
Ymmärrä en sua;
et muista, ett' on kesä lyhyt niin.
Jos jouluksi ma aion valmistua,
en aikaa tuhlata saa turhuuksiin.
FALK
_ihmetyksissään._
*Eteenpäin* aattelet?
LIND.
Kait mull' on järkeä;
tutkinto lienee sentään varsin tärkeä --
FALK.
Muistappa: syleilee sua *elo* kuuma;
et muuta vaadi, nykyisyyden huuma
sun täyttää, -- et ees *tutkintoa* kait
jouluksi; -- onnen kauniin linnun sait
paulaasi; on kuin tulvis helmahan
sinulle kaikki aarteet maailman!
LIND.
Niin, mutta ymmärrä mun puhettain,
*cum grano salis* --
FALK.
Anna tulla vain!
LIND.
Onnesta nauttia voin *aamupäivät*,
sen olen päättänyt.
FALK.
On reipast' tuo!
LIND.
Vieraisiin täytyy suvun uuden luo
mun mennä, se on aina hukkaa ajan,
mut käyttämättä hetket muut jos jäivät,
varmasti kaikki menee hujan hajan.
FALK.
Ja viime viikolla, se siltä näyttää,
sa aioit laulain maailmalle pois.
LIND.
Havaitsin, että matka pitkä ois;
nuo viikot voin ma paremminkin käyttää.
FALK.
*Toisesta* syystä jäit sa kotia;
laaksossa kuulit laululintuja,
vuoristo-ilmaa hengitit sa täällä.
LIND.
On ilma täällä kyllä raitista;
mut nauttia voi siitä kesäsäällä,
vaikk' istuisikin työssä kirjoineen.
FALK.
Mut *kirjan* avullahan taivaaseen
ei nousta --
LIND.
Itsepäisempää ei tapaa!
Noin puhuin ollessani *jouten*, *vapaa* --
FALK
_luo häneen katseen ja ristii hiljaisessa ihmetyksessä kätensä._
Sinäkin, Brutus!
LIND
_puoliksi hämillään, puoliksi suutuksissaan._
Ajattele vaan,
enemmän multa yhä vaaditaan.
On mulla morsian. Sa katso muita
suuresti kokeneita kihlatuita,
joit' ihmisinä sinun täytyy kiittää, --
he väittävät: jos elon taisteluita
kaks käy, niin --
FALK.
Selityksesi jo riittää.
Sen keltä sait?
LIND.
Heit' älä koskaan pilkkaa.
On Styver mies, mi puhuu totta silkkaa,
ja neiti Skäre, kokemusten sarja
suur hällä --
FALK.
Entäs rovasti ja Marja?
LIND.
On vallan merkillinen pari tuo;
sisäisen rauhan heille sielu suo --
ruustinnan muistot kihlauksest' on hukkuneet,
hän tietää tuskin mitään rakkaudesta.
FALK.
Se johtuu siit', ett' ovat liikaa nukkuneet
he, -- uneen häipyy muistot muinaisesta.
_Laskee kätensä hänen olkapäälleen ja katselee pilkallisesti häntä._
Ol' viime yönä unesi kait makea?
LIND.
Sit' ensin rauhatonna sain ma hakea,
ma ihan järkeäni pelkäsin;
mut sitten puoleen päivään loikoilin.
FALK.
On niinkuin jokin ois sun hetkeks tuhonnut.
LIND.
Taas aamust' oon kuin terveyttä uhonnut.
_Tämän kohtauksen aikana_ STRÅMAN _on kävellyt edestakaisin taka-alalla
keskustellen innokkaasti_ ANNAN _kanssa;_ ROUVA STRÅMAN _ja_ LAPSET
_kulkevat perässä._ NEITI SKÄRE _näyttäytyy nyt myöskin; hänen
seurassaan on_ ROUVA HALM _ja joukko muita naisia._
NEITI SKÄRE
_ennenkuin on astunut esille._
Lind!
LIND
_Falkille._
Kintereillä ovat jällehen!
Pian pakoon.
NEITI SKÄRE.
Varrotkaahan hetkinen!
Nyt erimielisyyden voimme ratkaista,
mi välillenne syntyä on ehtinyt.
LIND.
Me eri mieltäkö?
NEITI SKÄRE
_osoittaa_ ANNAA _kohti, joka on kauempana puutarhassa._
Sen kyynelehtinyt
katseensa lausuu. Matka-aikeet katkaista
pitäisi Teidän.
LIND.
Kautta taivasten,
hän myöntyi --
NEITI SKÄRE
_ilkkuen._
Sen on, raukka, näköinen!
Varmasti ette tahdo tehdä tenää,
kun rauhass' saamme seikkaa tuumia.
LIND.
Mut vastaisuutein parhain unelma
ol' uskontaisto tuo!
NEITI SKÄRE.
Ken ajassa
valistuneessa uskoo uniin enää?
Kas, Styver näki unta äskettäin,
ett' tuli kirje, reunustettu näin --
ROUVA STRÅMAN.
Se tietää, että pääsee aarteen makuun.
NEITI SKÄRE
_päätänsä nyökäyttäen._
Palkkansa joutui heti uloshakuun.
NAISET _piirittävät_ LINDIN _ja poistuvat hänen kanssaan keskustellen
ylemmäksi puutarhaan._
STRÅMAN
_jatkaen_ ANNALLE, _joka koettaa miltei pujahtaa pois tämän seurasta._
Niin, rakkaat lapset, näistä syistä jo,
sen meille sanoo pelkkä puhdas järki,
moraali myös ja pyhä sana Herran,
huomaatte, että kiistaltanne kerran
varmasti kokonansa katkee kärki.
ANNA
_puoleksi itkien._
Viel' oon niin kokematon, lapsi ihan -- --
STRÅMAN.
Tietysti silloin tuumii, helpostihan
pauloihin joudun viekkauden, vihan;
mut älkää epäilykseen vaipuko, --
mua sekä Marjaa samoin kohtasihan --
ROUVA STRÅMAN
Äitinne kertoi tänään muinaisista
muistoista; olin surrut kuten Te,
kun saimme kutsun --
STRÅMAN.
Siitä johtui se,
ett' täytyi maalle muuttaa kaupungista;
mut joku lantti kun jo oli säästetty,
ja reippaat ensi kaksoisemme päästetty,
niin haihtui suru.
FALK
_hiljaa_ STRÅMANILLE.
Suuri puhuja
Te ootte!
STRÅMAN
_nyökäyttää hänelle päätään ja kääntyy jälleen_ ANNAN _puoleen._
Seisokaa siis vahvana!
Miks empiä? Falk kertoi mulle juuri,
ett' on tuo paikka päällepäätteeks suuri; --
niin eikö ollut?
FALK.
Ei --
STRÅMAN.
Se oli niin --!
_Annalle._
Tuloihin voitte päästä *runsaisiin*.
Miks kieltäytyä? Miksi turhaa raatamista!
Te esikuvan voitte ottaa Aatamista
ja Eevasta, kas arkin asukkaita --
ilmassa liljat -- linnut pitkin maita --
nuo linnut pienet -- linnut -- kalain karjat.
_Jatkaa hillitysti poistuessaan_ ANNAN _kanssa._
FALK
NEITI SKÄREN _ja_ TÄTIEN _lähestyessä_ LINDIN _kanssa._
Hurraa! Tuolt' astuu sotureiden sarjat;
voittoisa vanha kaarti aseissaan!
NEITI SKÄRE.
Hyv' on, ett' Anna täältä tavataan.
_Hillitysti._
*Voitimme*, Falk! -- *luo* morsiamen vaan.
_Lähestyy_ ANNAA.
STRÅMAN
_tehden torjuvan liikkeen._
Maailman apu *tääll'* on tarpeeton;
kun henki vaikuttaa, niin liha joutanut
pois *sieltä* on --
_Häveliäästi._.
mun apuni on noutanut
voimansa ylhäältä -- --!
ROUVA HALM.
Siis sovinnon
nopeesti teemme.
TÄDIT
_liikutettuina._
Kaunista on tää!
STRÅMAN.
Sydäntä lieneekö niin penseää,
jot' ei tää kohtaus vavahuttaisi,
vahvistais sekä havahuttaisi?
On ylentävää nähdä lapsosta,
mi aulista ei kiellä uhria,
kun kutsuu velvollisuus.
ROUVA HALM.
Totta tuo,
mut toimelias myös on ollut suku.
NEITI SKÄRE.
Ma myös ja tädit, -- mekään emme nuku!
_Lindille._
Avaimet syämen Anna Teille suo;
mut meiltä, ystävättärilt', ei huku
tiirikka, joka voittaa avaimen; --
_Puristaa hänen kättään._
jos joskus tarvis ois, niin tulkaa luottaen
luoksemme, -- ystävyys tää aina kestää.
ROUVA HALM.
Luonanne oomme, sano sitä suotta en --
NEITI SKÄRE.
Tahdomme epäsovun synnyn estää.
STRÅMAN.
Oo, rakkaus, ystävyys on tässä voittanut!
näin riemun-haikeaa ei hetkee muuta!
_Kääntyy_ LINDIN _puoleen._
Nyt, nuori mies, on aikas vihdoin koittanut!
_Johtaa_ ANNAN _hänen luokseen._
Neitseesi ota, -- anna hälle suuta!
LIND
_ojentaa kätensä_ ANNALLE.
En matkusta!
ANNA
_lausuu vuorosanansa yht'aikaa_ LINDIN _kanssa._
Ma seuraan sua!
ANNA
_ihmeissään._
Et matkusta?
LIND
_myöskin ihmeissään._
Sa mukaan?
ANNA
_katselee avuttomana ympärilleen._
Mut näinhän tiemme varmaan eroaa!
LIND.
Mit' on tää?
NAISET.
Mitä?
NEITI SKÄRE
_innokkaasti._
Ymmärtääkö kukaan
tät' erehdystä --
STRÅMAN.
Lupas matkustaa
hän --
NEITI SKÄRE.
Lind taas lupas heittää matka-aikeet!
FALK
_nauraen._
Ei hätää; kumpikin on taipunut.
STRÅMAN.
Nää pulmat ovat mulle liian vaikeet!
_Käy ylös taka-alaa kohti._
TÄDIT
_sikin sokin puhuen._
Ken, Herran tähden, alkoi taistelut?
ROUVA HALM
GULDSTADILLE _ja_ STYVERILLE, _jotka ovat kävelleet ulkopuolella
puutarhassa ja lähestyvät nyt._
Käy täällä kiista yhä tulisempi.
_Puhelee hiljaisesti heidän kanssaan._
ROUVA STRÅMAN
NEITI SKÄRELLE, _nähdessään, että puutarhapöytää katetaan._
Tee saapuu.
NEITI SKÄRE
_lyhyesti._
Luojan kiitos.
FALK.
Eläköön
teevesi, tädit, ystävyys ja lempi!
STYVER.
Näin ollen täss' ei vaikeutta kohtaa,
suotuisaan loppuun asian voi johtaa.
Pykälän tähän voimme sovittaa:
Alistuu vaimo miehen tahdon mukaan.
On sanat selvät, kiellä sit' ei kukaan --
NEITI SKÄRE.
Mut tasa-arvo siinä iskun saa!
STRÅMAN
_Annalle._
Lakia taivaan kuule, siihen luota --
STYVER.
Mut Lind voi myöskin hiukan kiertää tuota; --
LINDIN _puoleen kääntyen._
Alallas pysy, siirrä vielä matkaa.
TÄDIT
_iloisina._
Se käy!
ROUVA HALM.
Niin, niin!
NEITI SKÄRE.
Nyt ei voi riitaa jatkaa.
SVANHILD _ja tytöt ovat kattaneet tällävälin teepöydän parvekkeen
portaiden alapuolelle,_ ROUVA HALMIN _pyynnöstä naiset istuvat pöydän
ääreen. Muu seura asettuu osaksi parvekkeelle ja huvimajaan, osaksi
sinne tänne puutarhaan._ FALK _istuu parvekkeella. Seuraavan kohtauksen
aikana juodaan teetä._
ROUVA HALM
_hymyillen._
Pien rajusää siis ohi meni jo.
Tuollainen suvisade mieltä virkistää;
taas kaksin verroin kirkkaampana tirkistää
hajoovan pilven takaa aurinko.
NEITI SKÄRE.
Niin, vettä vaatii rakkauden kukka,
jos vihantana mieli olla sen.
FALK.
Se kuolee, kuivalle jos joutuu, rukka;
se siinä lienee kalan kaltainen --
SVANHILD.
Ei, rakkaudelle pelkkä ilma riittää --
NEITI SKÄRE.
Ja siinä kala kuolee --
FALK.
Aivan niin.
NEITI SKÄRE.
Näette, että suunne tukittiin!
ROUVA STRÅMAN.
Jo tuoksun vuoks voi tätä teetä kiittää.
FALK.
Totuutta kukkavertaus ehkä vastaisi.
Se kukka on; jos taivas sit' ei kastaisi
sateella, niin se kuihtuis sangen pian -- --
_Keskeyttää._
NEITI SKÄRE.
Mut --?
FALK
_sirosti kumartaen._
Tädit ruiskuillansa poistaa vian. --
Tuo vertaus on runoniekkojen,
lie monet sukupolvet nielleet sen, --
mut useimmille epäselväks jää se;
ei tietoon tuosta runsaudesta pääse.
Mi kukka oikeastaan rakkaus lie?
Totuuteen mikä vertaus meidät vie?
NEITI SKÄRE.
Se *ruusu* on; sen tietää jokainen; --
elolle suo se ruusunhohtehen.
MUUAN NUORI NAINEN.
Se *vuokko* on, min kasvun kattaa hanki;
se aukee vasta, kun ei oo se vanki.
MUUAN TÄTI.
*Voikukka* on se, joka parhaiten
menestyy, mies kun runnellut on sen,
ja ehkä tallattuna kukkii enin
kuin kertoo kaunis runo Pedersenin.
LIND.
Se *lumikello* on, mi mielihin
soi elon helluntaisin sävelin.
ROUVA HALM.
*Muratti* on se, joka vihannoi,
kun talvi maille jään ja lumen toi.
GULDSTAD.
*Islannin jäkälä* se lienee varmaan:
se lääke neitosten on sairaan parmaan.
MUUAN HERRA.
*Kastanja vili* on se, -- kelpaa haloiksi,
mut heelmistä ei ole herkkupaloiksi.
SVANHILD.
*Kamelia* se on; ei ruusun lemuissa
käy naiset enää hienommissa kemuissa.
ROUVA STRÅMAN.
Ei, se on kukka, kovin ihana; --
varrotkaa -- harmaa -- ei, vaan -- punerva; --
mik' on se --? Ihan kieleltä nyt luisti -- --;
on vallan kummaa, kuinka pettää muisti.
STYVER.
On joka kukkakuva ontuva.
Mut *kukkaruukku* vertaust' ei pilaa;
yks siihen mahtuu aina *kerralla*,
mut *jälkeenpäin* on kahdeksalle tilaa.
STRÅMAN
_lapsiparven keskellä seisoen._
*Päärynäpuu* on rakkaus; valkoinen
keväällä kukkavaippa verhoo sen;
sijassa kukoistuksen kauniin, uhkeen,
pian näämme heelmäsarjan vehreen, muhkeen,
mi imee taaton-rungost elonnesteitä; --
ja kypsyy viimein, ellei satu esteitä.
FALK.
Niin monta mieltä kuin on miekkosta!
Mut kaikk' on käsittäneet sentään väärin.
Mun vertaustain voitte kuunnella; --
saa sitä vääntää, kääntää mielin määrin.
_Nousee ja asettuu puhuja-asentoon._
Äärillä Idän yrtti vihannoi,
auringon serkun puistossa se itää --
NAISET.
*Tee* on se!
FALK.
Niin.
ROUVA STRÅMAN.
Ah, Falkin ääni soi
kuin Stråmanin --
STRÅMAN.
Nyt rauhoittua pitää.
FALK.
Sen koti siis on tarumaissa Idän,
etäällä aavikoiden paahtehesta; Lind,
täytä kuppi! Teestä, rakkaudesta
teevesipuheen Teille nyt ma pidän.
_Vieraat vetäytyvät lähemmäksi toisiaan._
Tuon kasvin koti satumaassa on;
ah, *siell'* on rakkaudenkin paikka parhain.
Tuot' yrttiä vain lapset auringon
suojaavat siimeksessä kukkatarhain.
Niin rakkauden laita myöskin on.
Veressä täytyy tulta auringon
myös olla, jotta rakkaus siinä säilyy,
kukoistaa, päivän seesteisenä päilyy.
NEITI SKÄRE.
Mut Kiinahan on sangen vanha maa,
teen iän siitä saattaa aavistaa --
STRÅMAN.
Vanhempi aivan varmaan kuin Jerusalem.
FALK.
Se tunnettiin, kun autuas Metusalem
selaili aapistansa ahkerasti --
NEITI SKÄRE
_voiton riemulla._
Olemus rakkauden nuori on!
Tää vertaus on siis aivan mahdoton.
FALK.