Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
RAKKAUDEN KOMEDIA
(1862)
3-NÄYTÖKSINEN KOMEDIA
Henrik Ibsen
Suomentanut
Aarni Kouta
Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1915.
_Esittämisehdoista sovittava suomentajan kanssa._
_Os. Rautalampi._
HENKILÖT:
ROUVA HALM, virkamiehen leski.
SVANHILD, }
ANNA, } hänen tyttäriään.
FALK, nuori kirjailija. }
LIND, jumaluusopin ylioppilas. } hänen asukkaitaan.
GULDSTAD, tukkukauppias.
STYVER, kopisti.
NEITI SKÄRE, hänen morsiamensa.
STRÅMAN, maalaispappi.
ROUVA STRÅMAN, hänen vaimonsa.
YLIOPPILAITA, VIERAITA, PERHEITÄ ja KIHLATUITA PAREJA.
PAPIN PERHEEN KAHDEKSAN TYTÄRTÄ.
NELJÄ TÄTIÄ, SISÄKKÖ, PALVELIJA, PALVELIJATTARIA.
(Tapahtuu *rouva Halmin* maakartanossa Drammensvejenin varrella.)
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
_Kaunis puutarha epäsäännöllisine, mutta aistikkaine laitteineen;
taka-alalla vuono saarineen. Vasemmalla päärakennus
lasiseinäkuisteineen, ja sen yläpuolella avoin ullakko-ikkuna; oikealla
etu-alalla avonainen huvimaja pöytineen ja penkkeineen. Voimakas
iltavalaistus. Alkukesä; hedelmäpuut kukkivat._
_Esiripun noustessa istuvat kuistilla_ ROUVA HALM _ja_ ANNA _tehden
käsitöitä sekä_ NEITI SKÄRE _kirja kädessään. Huvimajassa_ FALK, LIND,
GULDSTAD _ja_ STYVER; _pöydällä punssikannu ja laseja_, SVANHILD _istuu
yksin taka-alalla vuonon rannalla._
FALK
_nousee, kohottaa lasinsa ja laulaa:_
Riemun, leikin lempee paikka
puisto tää on paahteinen;
mitä siitä, syksy vaikka
murtaa toivot keväimen.
Ylläsi kuin valkosumu
häilyy kukat oksillaan, --
huomenna ne tuulen humu
siroitelkoon maailmaan.
HERROJEN KUORO.
Huomenna ne tuulen humu
siroitelkoon maailmaan.
FALK.
Miksi kesken kukoistusta
ajatella hedelmää?
Miks on mieles murheen-musta,
huokaat elon hyörinää?
Linnunpelätit miks soivat
päässä rumain riukujen?
Veikot hilpeet, linnut voivat
laulaa lailla tiukujen!
HERROJEN KUORO.
Veikot hilpeet, linnut voivat
laulaa lailla tiukujen!
FALK.
Suojasta miks kukkatarhain
karkoittaisit lintusen?
Suo sen viedä toivees parhain
palkaks sulo-laulujen.
Heelmä myöhäinen jos vaihtuu
lauluun, niin sa voitat vaan:
muista, että hetket haihtuu;
kohta halla hyytää maan.
HERROJEN KUORO.
Muista, että hetket haihtuu,
kohta halla hyytää maan.
FALK.
Tahdon elää, riemurinnoin
laulaa, kunnes kuihtuu maa, --
heittää sitten nuoruus-innoin,
mi ol' kerran ihanaa!
Portti auki; laitumelle
käykööt laumat nälkäiset;
kukan taitoin; sama kelle
jäävät kuolleet tähtehet!
HERROJEN KUORO.
Kukan taitoin; sama kelle
jäävät kuolleet tähtehet!
_He kilistävät ja tyhjentävät lasit._
FALK
_naisille._
Kas tässä laulu, jota pyysitte; --
ei juossut aatos, anteeks suokaa se.
GULDSTAD.
Vähät, kun soi ei vain se sorakielin.
NEITI SKÄRE
_ympärilleen katsoen._
Mut läksiköhän Svanhild lentohon --?
Alussa kuunteli hän intomielin;
*nyt* on hän poissa.
ANNA
_osoittaa taka-alalle._
Ei, hän *tuolla* on.
ROUVA HALM
_huoaten._
Ei koskaan käyttäydy hän muiden tavoin!
NEITI SKÄRE.
Anteeksi, herra Falk, mun mielein avoin,
niin -- runollinen -- laulu lopussaan
ei ollut kuin sai alku toivomaan.
STYVER.
Sovittaa helposti ois viimeisiin
säkeihin voinut vielä lisää hiukan.
FALK
_kilistää hänen kanssaan._
Kuin kittiä puun syviin halkeemiin,
se kyllä kiillon saa, kun tekee tiukan.
STYVER
_antamatta itseään häiritä._
Se hyvin käy; ma kokemuksestain
sen tiedän.
GULDSTAD.
Tekin runotarten miesi?
NEITI SKÄRE.
Armaani? Kautta taivaan!
STYVER.
Hiukan vain.
NEITI SKÄRE
_naisille._
Romanttinen hän on.
ROUVA HALM.
Niin huhu tiesi!
STYVER.
En enää; pitkät ajat on jo siitä.
FALK.
Ei romantiikan kiilto kauan riitä.
Mut ennen siis --?
STYVER.
Kun rakastunut ma
viel' olin.
FALK.
Ehtikö jo sammua
sun lemmenkiihkos? vähänpä se kesti!
STYVER.
Olenhan *kihloissa* nyt julkisesti;
*se* paljon enemmän on mielestäni!
FALK.
Oot aivan oikeassa, ystäväni!
Suur edistys on tapahtunut varmasti,
kun lemmityks' se käy, mi ennen armasti.
STYVER
_muinaisille muistoille suloisesti hymyillen._
Mitenkä outoa, kun muisto palaa
menneeseen aikaan! Tokko uskotkaan?
_Falkin puoleen kääntyen._
on siitä seitsemän nyt vuotta vaan,
kun konttorissa runoja tein salaa.
FALK.
*Sa?* Pulpetillas?
STYVER.
Luona pöydän parhaan.
GULDSTAD
_naputtaa lasiinsa._
Vait, älkää johtako nyt häntä harhaan.
STYVER.
Vapaana varsinkin ma iltaisin
runoja suuret määrät kirjoitin,
viis, kuuskin liuskaa ilman lepoa!
FALK.
Kun potkaisit vain runohepoa,
se laukkaan läks --
STYVER.
Ol' yhtä hyvää sille
paperi leimaton ja leimattu.
FALK.
Ain' yhtä hyvin sujui runoilu?
Mut kuinka löysit laulun temppelille?
STYVER.
Avulla lemmen, kuinka sanoisin!
Hän mulle temppelihinpääsyn takas,
jost' tuli lemmittyni myöhemmin,
mut silloin oli --
FALK.
Ainoastaan *rakas*.
STYVER
_jatkaen._
Niin kumma aika; unhoon joutui laki;
*tunnelmaa* yksinomaan kynä haki
juostessaan paperilla rapisten,
soi ilmassa kuin sävel vapisten; --
ja vihdoin lähetin ma kirjehen
hänelle -- hän --
FALK.
Jonk' olet sulhanen.
STYVER.
Häneltä saapui heti vastaus;
täys selvyys, -- hyväksytty hakemus!
FALK.
Ja -- luona pulpettis sa kasvoit heti;
kuivalle maalle poika lempens veti!
STYVER.
Tietysti.
FALK.
Siihen päättyi runo-virkas?
STYVER.
Sen koommin tarvetta en tuntenut;
samassa kuivi laulun lähde kirkas;
myöhemmin joskus olen kokeillut,
mut synny ei vain riviäkään enää,
rupeevat soinnut tekemään nyt tenää,
en ymmärtää voi, minkä takia
ei synny *runoa*, vaan *lakia*.
GULDSTAD
_kilistäen hänen kanssaan._
Mies silti ootte, kautta kunniain!
_Falkille._
Te luulette, ett' Teitä varten vain
on valmistettu onnen virran pursi;
mut varokaa, tuo matka monen mursi.
Ma laulustanne väittää tohdi en
se runollinen onko kaikin puolin.
Mut moraaliltaan, muusta vähät huolin,
se tosiaan on *ala-arvoinen*.
Millaista taloutta oisikaan,
kun kaikki linnut vapahasti saisi
hedelmänalut syödä oksiltaan;
kun karja puistosta sais laidunmaan,
kun lehmät, lampaat täällä taivaltaisi?
Ens kevännä ois täällä ihanaa!
FALK
_nousee._
Ens, tulevainen! Kuinka painostaa
tuon »tulevainen» sanan veltto aate,
se riemun-rikkaalle on mieron vaate!
Jos kielen valtiaana olla saisin
hetkenkin, sielusta ja mielestä
armotta sanan tuon ma karkoittaisin
kuin x:än, z:an kirjakielestä.
STYVER.
Sanassa toiveen pahaa en ma nää.
FALK.
Jumalan kauniin maan se pimentää.
»Seuraava rakkautemme», »emäntämme»,
»ens eine», »tulevainen elämämme», --
syy on tuon aatteen, opin *varovaisen*,
*se* riemun lapsest' tekee mierolaisen.
Elomme turmelee se kokonaan,
se surmaa nautintomme lyhven hetken;
et rauhaan pääse jälkeen päivän retken,
venheesi kiitää rantaan »seuraavaan»;
levähtää sittenkään ken vielä tohti?
Ei, riennä eelleen »seuraavaa» vain kohti.
Näin rauhatonna halki elon jatka, --
ties päättyykö ees tuollapuolen matka.
ROUVA HALM.
Hyi, herra Falk, ei puhua saa noin!
ANNA
_ajatuksiinsa vaipuneena._
Sanansa hyvin ymmärtää ma voin;
puheessaan paljon totuutta on varmaan.
NEITI SKÄRE
_huolestuneena._
Rakkaani moista kuuntelemaan toin,
hän hullummaks vain käy. -- Oi, ääntä armaan
kuuletko, Styver; joudu!
STYVER
_piippuaan puhdistellen._
Paikalla.
GULDSTAD
_Falkille._
Ei haittaa varovaisuus, puhetta
kuunnelkaa miehen kokeneen ja harmaan;
aatelkaa vain, jos laulun loisitte
Te tänään, tokkopahan voisitte
työhönne käyttää koko varaston,
mi Teillä runouden kultaa on,
huomenna typö-tyhjä oisitte,
kun uutta *luovanne* taas soisitte; --
kimppuunne saisitte vain arvostelun.
FALK.
Siit' tokkohan on nostajaksi melun;
sovussa samaa tietä rinnakkain
astuisin kera arvostelijain.
_Keskeyttäen ja toiseen asiaan siirtyen._
Mut, Lind, mik' on sun? Älä murjottain
noin istu, ole iloinen ja vapaa;
tutkitko rakennuksen tekotapaa?
LIND
_havahtuu ajatuksistaan._
Miks niin?
FALK.
Pois silmiäs et tuolta saa,
ne parvekkeelle yhä tuijottaa.
Kaarrokset laajat lasiseinä-kuistin
vieneetkö sulta ovat mielen, muistin?
Uurrettu ovenlukko taitehikas,
talonko pääty, koristeista rikas?
Syy niidenkö, tää sun ei ole vikas?
LIND
_säteilevän näköisenä._
Erehdyt; syleilee mua *elo* kuuma.
En muuta vaadi, nykyisyyden huuma
mun mielein täyttää. On kuin helmaani
maailman kaikki aarteet tulvisi!
Laulusta riemun kiitos, ystäväni;
sen kirjoitit kuin sydänverelläni!
_Kohottaa lasinsa vaihtaen Annan kanssa katseen, jota toiset eivät
huomaa._
Ma tuoksuvaisen kukan maljan juon,
hedelmät kernaasti ma muille suon!
_Juo pohjaan._
FALK
_katsoo häneen yllätettynä ja liikutettuna, mutta pakottautuu keveään
äänilajiin._
Arvoisat naiset, täähän uutta on!
Lind kääntynyt on yhteen uskohon.
Mies eilen virsikirja käissä kävi,
nyt runorumpua hän päristävi. --
Arvellaan synnyinlahjaks laulunhenki;
mut armotta saa arki-ihminenki,
kuin syöttö-hanhi, lihoakseen vaan
runonkin roskaa niellä toisinaan,
niin että, sisukset jos kaivetaan
esille, niin ne tihkuu suurien
sanojen ihraa, rasvaa runojen.
_Lindille._
Sua kiitän muutoin, pyrintös on oivat;
yhdessä kanteleemme vasta soivat.
NEITI SKÄRE.
Kai hyvin, herra Falk, nyt sujuu työ?
Maaseudun rauha, -- siimes kukkatarhain,
se eikö runoniekan paikka parhain -- --
ROUVA HALM
_hymyillen._
Mies muut' ei tee kuin vetelehtii, syö.
NEITI SKÄRE.
Emännän saatuanne rouva Halmista,
ma luulin, että syntynyt ois valmista.
_Osoittaa oikealle._
Tuo pieni huvimaja kätkössään,
sen sopivampaa liekkö ensinkään;
se eikö henkeä saa heräämään -- --
FALK
_menee kuistille ja nojautuu kaidetta vasten._
Sokaiskaa silmät, syöskää minut vaivaan,
niin laulan valkeudesta vapaan taivaan.
Minulle hankkikaa ees lainaks muru,
tuimimmat tuskat, lannistava suru,
niin riemulaulu huulillani soisi.
Mut parhainta, jos hankkia ken voisi
minulle naisen, jota jumaloisi
mun henkein. Rukoillut oon sitä aina,
mut yhä viipyy taivaan kallein laina.
NEITI SKÄRE.
Tuo puhe säädytönt' on!
ROUVA HALM.
Liiankin!
FALK.
Oi älkää luulko, että kulkisin
ma tyhjää liehakoiden lemmen vuoksi;
keskellä riemun ikivarjoihin
hän lähteä sais jumalainsa luoksi.
Henkistä harjoitusta kaipaan ma,
ois tässä tarpeeks voimistelua.
SVANHILD
_on edellisten vuorosanojen aikana lähestynyt; seisoo nyt ihan Falkin
vieressä ja sanoo varmasti, vaikkakin äänessään leikillinen sävy:_
Ma anon, että taivas Teille antaa
tuon osan; -- mutta olkaa silloin mies.
FALK
_on kääntynyt yllätettynä._
Ah, neiti Svanhild! -- Tahdon kaikki kantaa.
Mut täysin luottaa voiko, Herra ties,
ett' anomuksenne on oikein tehoova?
Vain mairitusta, nähkääs, kuulee Jehoova.
On Teillä luja tahto, riistää voi
se rauhan, jonka tyyni tunto soi;
mut tärkein usko on, mi kapinoi
ei vastaan.
SVANHILD
_puoleksi leikillään ja totisena._
Murhettanne varrotkaa vain,
mi hyytäin käy kautt' elon kenttäin aavain, --
yöt, päivät jäytää lailla sielun soiman.
Te silloin tunnette mun uskoin voiman.
_Lähtee naisten joukkoon._
ROUVA HALM
_hillitysti._
Te ette sovuss' elä milloinkaan.
Nyt herra Falk on varmaan vihoissaan.
_Jatkaa hiljaista ja kehoittavaa puhettaan. Neiti Skäre sekaantuu
keskusteluun. Svanhild seisoo kylmänä ja äänettömänä._
FALK
_menee hiukan aikaa hiljaa mietittyään huvimajaan ja puhuu itsekseen:_
Varmuuden minkä katseessansa näinkään.
Mut voinko luottaa hänen uskoonsa,
ett' taivas tahtoo --
GULDSTAD.
Ette sinnepäinkään!
Niin ei lie taivas poissa suunnilta,
se että moiset hupsut toiveet täyttäis.
Parempi ois, jos herrat nerot käyttäis
liikettä ruumiin hiukan hyväkseen.
Te päivät pitkät päilyntää vain veen
katsotte; pilkkokaa ees polttopuita,
niin hassun-oikkujanne kirotuita
ei Teillä parin viikon päästä lie,
siit' olen vallan varma, hitto vie.
FALK.
Tienhaarass' seison nyt kuin aasi ihan;
mua henki kutsuu, viittoo viehkeys lihan;
mi viisaint' ensin valikoida ois.
GULDSTAD
_kaataessaan laseihin._
Pien naukku vain, se harmit huuhtoo pois.
ROUVA HALM
_katsoo kelloaan._
Jo kahdeksan; on aika kohta lässä,
pian pappi perheineen voi olla tässä.
_Nousee ja rupee järjestämään parvekkeella._
FALK.
Tännekkö pappi?
NEITI SKÄRE.
Päästä tuokion!
ROUVA HALM.
Kerroinhan, että luottaa tulohon --
ANNA.
Mut herra Falk ol' poissa silloin juuri.
ROUVA HALM.
Niin oikein. Älkää olko onneton;
tulonsa kaikille on riemu suuri.
FALK.
Mut ken hän on, tuo tuoja riemun taimen?
ROUVA HALM.
Rovasti Stråman, kuulu sielunpaimen.
FALK.
Hereille nimi muistini nyt sai,
suurkäräjille valittu on kai
hän hyödyttämään kansaa, isänmaata.
STYVER.
Suur puhuja.
GULDSTAD.
Mut rykimäst' ei laata
hän voi.
NEITI SKÄRE.
Hän myötään vaimon tuo --
ROUVA HALM.
Ja lapsia --
FALK.
Armaitaan huvittaakseen ensin hiukan, --
myöhemmin saa toimi-alan tiukan,
mietinnöt, kysymykset kokoon rapsia;
ymmärrän.
ROUVA HALM.
Miesten mies on rovasti!
GULDSTAD.
Vain nuoruudessaan aika vekkuli.
NEITI SKÄRE
_loukkaantuneena._
Mut, herra Guldstad! Lapsuudesta asti
ihmisten arvokkaiden vakavasti
puhuvan kuullut olen rovastin
vaiheista, tunnen miehen romaanin.
GULDSTAD
_hymyillen._
Romaanin?
NEITI SKÄRE.
Romantiikaks sitä sanon,
mi tuskin mahtuu arki-aivoihin.
FALK.
Valtaavan herätätte tiedon janon
minussa.
NEITI SKÄRE
_jatkaen._
Ainahan on joitakuita
häikäilemättömiä irvisuita!
Muistatte kai tuon ylioppilaan,
mi kehno uskoi julkeudessaan
neronsa pieneen, naurettavaan voimaan,
ja ryhtyi »Russelia» mestaroimaan.
FALK.
Rovasti lienee runo valtainen,
näytelmä hurskas tai sen kaltainen?
NEITI SKÄRE
_hiljaisiin kyyneliin liikutettuna._
Ei lainkaan, -- mies on vain hän sydämen.
Mut tällainen kun seikka eloton
näin paljon pahaa aikaan saanut on
ja herättänyt intohimot väärät
ja syvät näin --
FALK
_osaa-ottaen._
Ja moiset suuret määrät --
NEITI SKÄRE.
Niin tarkka silmänne jo eikö nää,
mitenkä --
FALK.
Täss' ei mitään hämärää.
Mut epäselväks yhä, aioin sanoa,
romaanin sisältö ja laatu jää.
Tyydyttää varmaan nautinnon se janoa;
mut nopeammin loppuun tirkistää --
STYVER.
Tärkeimmät seikat kerron tuota pikaa.
NEITI SKÄRE.
Ellei vain muistissasi ole vikaa;
suo minun --
ROUVA HALM.
Osaisinhan minäkin!
NEITI SKÄRE.
Ei, rouva Halm, jo pääsin vauhtihin.
Hänt' ylioppilaana pidettiin
pääkaupunkimme parhaimpana päänä,
omaksui uudet aatteet, kyvykkäänä --
ROUVA HALM.
Ja otti osaa seuranäytelmiin.
NEITI SKÄRE.
Varrotkaa hetkinen! Hän maalas, soitti, --
ROUVA HALM.
Ja tarinoillaan kaikki haltioitti.
NEITI SKÄRE.
Varrotkaa hiukan; muistan tismalleen.
Myös perehtynyt säveltaiteeseen
hän oli -- julkaisikin nuotteineen
teoksen »Sonetteja sulo Marjan».
Niin hempeästi soitti hän tuon sarjan.
ROUVA HALM.
Hän nero oli kerta kaikkiaan!
GULDSTAD
_hillitysti._
Epäili jotkut hänen aivojaan.
FALK.
Mies käytännön, ei kirjatoukka mikään,
ties väittää, että katsomatta ikään
ja arvoon, rakkaus tehnyt on Petrarkoja
kuin rikkaus ja laiskuus patriarkkoja.
Mut ken on Marja?
NEITI SKÄRE.
Rouva Stråman, johon
koht' tutustutte, kuten kohtalohon
tään parin. Yhtiön ol' tytär hän --
GULDSTAD.
Puunlastausliikkeen.
NEITI SKÄRE
_lyhyesti._
Siitä vähät huolin.
GULDSTAD
Hollantiin vei se tuotteit' enimmän.
NEITI SKÄRE.
Tuo runotonta on nyt kaikin puolin.
FALK.
Siis tytär yhtiön?
NEITI SKÄRE
_jatkaen._
Niin, suuren, rikkaan.
Arvaatte kai, ett' oli kosijoita;
laumoittain ympärillään kiehui noita. --
ROUVA HALM.
Kamariherran muistan mainehikkaan.
NEITI SKÄRE.
Ol' aina naisen oikeus kallis Marjalle.
Teatterissa Stråmanin kun näki,
hän antoi heti lähdön sulhassarjalle --
FALK.
Sai pitkän nenän ylväs ylkäväki?
ROUVA HALM.
He kaksin nousi romantiikan harjalle!
NEITI SKÄRE.
Aatelkaa sitten vanhaa, julmaa isää,
mi sydämiä särki säälimättä;
kun tuskaan tuohon holhoojan viel' lisää,
niin missään nää ei auttavaista kättä.
Mut kumpikaan ei ollut uskoton;
he majaan pyrki olki-kattohon,
vuonasta uneksi, mi ravinnon
vain sois --
ROUVA HALM.
Ol' lehmä huippu haaveilon, --
NEITI SKÄRE.
Lyhvesti, niinkuin itse usein sanoivat,
pient' tölliä he taivaalta vain anoivat.
FALK.
Ah niin! Ja --?
NEITI SKÄRE.
Maria luopui suvustaan.
FALK.
Luopuiko --?
ROUVA HALM.
Luopui.
FALK.
Uljast' tosiaan.
NEITI SKÄRE.
Ja muutti ullakolle sulhon luoksi.
FALK.
He omans' yhteen -- vihkimättä -- keräsi?!
NEITI SKÄRE.
Hyi olkoon!
ROUVA HALM.
Hyi! Miesvainajani juoksi
kiireessä todistajaks --!
STYVER.
_neidille._
Kiista heräsi
nyt tosiseikkain sivuutuksen vuoksi.
Käydessä asioita kertomaan
järjestys aina olkoon kohdallaan.
Mut päähäni ei mahdu, millä eli
tuo pari --
FALK
_jatkaen._
-- ajatella ei voi veli,
ett' ullakolla vuona asusteli.
NEITI SKÄRE
_Styverille._
Minusta päivän selvä on tuo peli:
Ei yhteen sovi rakkaus ja hätä,
kaks hellää syäntä tulee toimehen.
_Falkille._
Mies kantelettaan soittaa heleätä,
klaveeri-oppilait' ei Marja jätä --
ROUVA HALM.
Ja hiukan velkaa, ymmärrätte sen --
GULDSTAD.
Konkurssiin saakka Marjan liikkeiden.
ROUVA HALM.
Mies silloin paikan sai ja toimi-alan.
NEITI SKÄRE.
Näin kirjeen, jossa Stråman vannoi valan,
ett' täyttää tehtäväns', se vaikk' ois karu.
FALK
_täydentäen._
Ja siihen päättyi miehen elontaru.
ROUVA HALM
_nousee._
Puutarhaan lähtekäämme katsomaan
eivätkö vieraamme jo kohta tulle.
NEITI SKÄRE
_kietoutuen viittaansa._
On viileätä.
ROUVA HALM.
Kaulavaippa mulle
tuo, Svanhild.
LIND
_salavihkaa Annalle._
Eeltä käy!
ROUVA HALM.
Nyt tulkaa vaan!
SVANHILD _menee sisälle rakennukseen; muut, paitsi_ FALK, _lähtevät
taka-alalle ja katoavat vasemmalle._ LIND, _joka on seurannut heitä,
pysähtyy ja palaa takaisin._
LIND.
Mun ystäväni!
FALK.
Samat sanat!
LIND.
Suo
kätesi! Riemuun kuolen, ellen suuhun
saa sanaa kertoaksein --
FALK.
Kiire tuo
pois heitä; ensin kuullaan, hirsipuuhun
mies sitten pannaan. Miksi visusti
aarteensa ystävältä maahan kaivaa; --
näät kieltää ollenkaan ei maksa vaivaa:
Osalles onnen arpa lankesi!
LIND.
Sain onnen kauniin linnun paulaani!
FALK.
Elossa, -- ansass' säästyi henkikin?
LIND.
Maltatko vielä uottaa sekunnin.
Kihloissa olen!
FALK
_reippaasti._
Kihloissako!
LIND.
Niin!
mist' uljuus, -- miestä siinä kysyttiin!
Ma lausuin, -- ah, ei sanat sitä kuvaa;
mut ajattele naista punastuvaa,
kaunista, nuorta, -- ollut vihoissaan
hän ei! Tuot' tuumi, veli, uskallusta!
kaikk' kuuli hilliten hän itkuaan;
lie *merkit* hyvät?
FALK.
Miks'ei; jatka vaan.
LIND.
Tuo eikö kaikki tiedä kihlausta?
FALK.
Niin luulis, mutta varmuus olla sietää;
nuo seikat neiti Skäre yksin tietää.
LIND.
Ma tiedän, tunnen ikivarmuuden!
On kaikki selvää, mitään pelkää en.
_Säteillen ja salaperäisenä._
Käteeni ottaa sain tuon kätösen,
kun pöydältä hän korjas tarjottimen!
FALK
_kohottaa lasinsa ja tyhjentää sen._
Liittoonne kukkaset siis keväimen!
LIND
_tekee samoin._
Pyhästi vannon kautta luojan nimen,
hänt' että lemmin saakka kuolohon
kuin nytkin: -- siksi suloinen hän on.
FALK.
Kihloissa! Siksi profeetat ja lain
mies heitti ilman katumuksen merkkiä.
LIND
_hymyillen._
Laulustas luulit johtuvan sen vain --!
FALK.
Niin runoniekat uskossaan on herkkiä.
LIND
_vakavasti._
Ei, Falk, ei teoloogiakaan suljeta
onnesta tästä pelkkään huoleen, vaivaan.
Vaikk' *kirjan* avulla ei yksin kuljeta
kuin tikapuita myöten iloon taivaan.
Nyt *elost'* etsin Luojaa mielin vakain;
parempaa varron sydämeltäin satoa,
rakastan kortta, pienintä maan matoa;
suur onni elää lahjoittaen, jakain.
FALK.
Mut sano --
LIND.
Muut' ei ole sanottavaa, --
toisille sydäntämme älä avaa.
FALK.
Mut eteenpäin oot ajatellut varmaan.
LIND.
Aatellut? Eteenpäin? Täst' alkaen
ma elän hetkessä vain keväimen.
Ma katseen käännän puoleen onnen armaan;
*yhdessä* hallitsemme vaiheet sen.
Ei sanoa ees rouva Halmkaan vois
raikkaalle kukkasellein: »Kuihdu pois!»
On tahtoin luja, *hänen* katseens' syvin,
siks kasvaa, *nousee* kukkasemme hyvin!
FALK.
Sinulle hyvin sopii onnikin!
LIND.
Soi elinhaluni kuin huima huilu;
oon vahva; eessäni jos oisi kuilu,
ylitse heti kohta hyppäisin!
FALK.
Tai käyttääksemme arkipuhetta:
Sinusta rakkaus on tehnyt peuran.
LIND.
Jos kiitäisinkin peuran vauhdilla,
niin tietäisin, mink' etsisin ma seuran!
FALK.
Huomenna lentää saat, sa ethän suotta
vuoristoon lähde kera kvartetin.
Nyt turkit voinet jättää kotihin --
LIND.
Kvartetti uottaa saa mua sata vuotta!
Ma täällä vuori-ilmaa hengitän;
on täällä kukat, vuonon väljä vesi,
ah, laaksoon tähän laululinnut pesi,
ja onnen keijukainen, -- tääll' on *hän*.
FALK.
Lujasti kiinni pidä, harvinainen
on näillä mailla onnen keijukainen.
_Katselee rakennusta kohti._
Vait, -- Svanhild --
LIND
_puristaa hänen kättään._
Poistun, -- kertomatta heitä
salaisuus, joka yhdistävi meitä.
Kiitos, ett' otit lämmöllä sen vastaan!
Sen sulle antaa tahdoin ainoastaan.
_Lähtee taka-alalle muiden luo._
FALK _katsoo hetken hänen jälkeensä, ja kulkee sitten pari kertaa
edestakaisin puutarhassa, koettaen silminnähtävästi peittää mielensä
rauhattomuutta. Hetken kuluttua tulee_ SVANHILD _ulos rakennuksesta
käsivarrellaan kaulavaippa aikoen mennä taka-alalle._ FALK _lähestyy
häntä hiukan ja katselee häntä taukoamatta;_ SVANHILD _pysähtyy._
SVANHILD
_hetken vaiettuaan._
Miks katselette --
FALK
_kuin itsekseen._
Piirre tuo on selkein,
se silmiensä mereen varjon heittää,
hengellä pilkan huulensa se peittää,
se siin' on.
SVANHILD.
Mitä? Pelkään Teitä melkein.
FALK.
Te Svanhild ootte?
SVANHILD.
Outoako tää.
FALK.
Mut naurettava nimi on tuon kaltainen.
Se täksi iltaa edes hyljätkää!
SVANHILD.
Pyyntönne liiaksi on itsevaltainen --
FALK
_hymyilee._
Hm, »Svanhild» -- »Svanhild» -- --
_Äkkiä vakavasti._
Miksi saittekaan
jo lapsena tuon kuolon muistuttimen?
SVANHILD.
Se ruma onko?
FALK.
Kaunein päällä maan,
mut meille liikaa kaiku on tuon nimen.
Mitenkä neiti nyky-aikainen
noin ankaraa voi nimeä ees käyttää?
Se pankaa joukkoon muinaismuistojen.
SVANHILD.
Mielenne varmaan sadun Svanhild täyttää --
FALK.
Mi kuoliaaksi syyttä tallattiin.
SVANHILD.
Lain mukaan ei voi enää käydä niin.
Vereni aatoksissa usein kiehui,
uneksin ratsullani ajavan
reippaasti halki vapaan maailman,
tuulessa harja niinkuin lippu liehui!
FALK.
Niin aina lienee asian tuon laita.
»*Aatoksiss'*» estä meit' ei mikään aita,
hevostaan pelvotta kaikk' kannustaahan; --
*teossa* kiltisti me jäämme maahan;
sill' elo lienee kallis kaikillen,
ja liian vaikea on kuolon vaali.
SVANHILD
_eloisasti._
Ma tohdin, mutta näyttäkää myös maali,
mi täysin eloni on arvoinen!
Maa uusi hiekka-aavikoiden takaa, --
ellei, niin viisain paikallaan ken makaa.
FALK
_pilkallisesti._
Ymmärrän Teidät; *ajan* lienee syy.
SVANHILD
_lämpimästi._
Juur ajan niin! Kun vuono tyventyy,
ei purjeet venhettänne eespäin auta.
FALK
_ivallisesti._
Niin, rauhass' olkoon ruoska, kannusrauta,
kun odota ei häntä aartehet,
mi kotikentät jätti rauhaiset,
min ylväs ratsu maailmalle juoksi.
Vain aatelin on *kulku kulun vuoksi*,
nyt turhuudeksi sitä sanotaan;
niin tarkoititte.
SVANHILD.
Niinpä melkein vaan.
Päärynäpuuta katsokaa, kuink' on
se tänä vuonna tyhjä, kukaton.
Mut mennä vuonna seisoi nuokkuen
se heelmäin painosta, ah muistan sen.
FALK
_hiukan epävarmana._
Ma uskon; mutta entäs oppi tuosta?
SVANHILD
_hienosti._
Ett' tuhmaa miehen nyky-aikaisen
perässä päärynöiden ain' on juosta.
Jos liika-sadon antanut on puu,
tuo runsaus harvoin heti uudistuu.
FALK.
Ma tiesin, että jäljilt' ette haihtuisi,
ett' opetukseen kertomus tuo vaihtuisi.
SVANHILD.
Aikamme hyve aivan toinen lie.
Totuuden uhriksi ken mitään vie?
Min arvoinen on yksilön nyt tie?
Miss' sankari?
FALK
_katsoo terävästi häneen._
Valkyyria miss' on?
SVANHILD
_puistaa päätään._
On tässä maassa väsytty Valkyyriaan!
Kun uskoamme tyrkytettiin Syyriaan,
Te läksittekö ristin-taistohon?
Teilt' aate puheess' sai vain työtä tarkkaa, --
Lähetys-Sanomat kai kaksi markkaa.
_Äänettömyys. Tuntuu siltä kuin Falk aikoisi vastata, mutta pidättäytyy
ja nousee pari askelta ylemmäksi puutarhassa._
SVANHILD
_katselee häntä hetken, lähestyy ja kysyy lempeästi:_
Vihainen ootteko?
FALK.
En, mikään maista
ei mulle vaan.
SVANHILD
_ajatuksiinsa vaipuen ja osaa-ottavaisesti._
Kaks Teillä vastakkaista
on luonnetta -- --
FALK.
Sen hyvin tietänen.
SVANHILD
_kiivaasti._
Mut miksi?
FALK
_kuohahtaen._
Siksi, että inhottavaa
on käydä sieluansa näytellen,
kuin ihmiset, mi syämens' aina avaa, --
paljastaa tunteitansa lauseparsin,
kuin naiset, jotka paljain käsivarsin
kaduilla käyvät! Svanhild, -- Teitä toiseksi
ma luulin -- noin en noiden muiden moiseksi --
_kääntyy hänen jälkeensä, tämän mennessä huvimajaa kohti ja toisaalle
katsellessa._
Te kuuntelette --?
SVANHILD.
Ääntä, joka palaa
jok' ilta, aurinko kun kultaan valaa
maailman, silloin saapuu lintu tuo, --
kas tuoss' -- sen äsken kätki lehvät nuo --
ma uskon, että joka ihminen,
mi laulun lahjaa saanut ei maan päällä,
sai Luojaltansa pienen lintusen --
mi hälle yksinomaan laulaa täällä.
FALK
_ottaa maasta kiven._
Ei lintuaan siis laskea saa harhaan,
se ettei eksy toisten kukkatarhaan.
SVANHILD.
Se totta on; mut mull' on omani.
Ei vallassani sana, laulunääni;
mut sävelet kun soivat päällä pääni
on niinkuin sielussani syntyisi
runoja -- -- viivy ei ne -- karkkoovat --
FALK _heittää kiivaasti kiven;_ SVANHILD _kirkaisee._
se osui! Lakkas laulut ihanat!
_kiirehtää oikealle ja palaa pian takaisin._
Pahasti teitte!
FALK
_intohimoisella kiihtymyksellä._
Tein vain opin mukaan:
silmästä silmä, hammas hampaasta!
Ylhäältä Teille tervehdyst' ei kukaan
nyt tuo, ei runon mailta lahjoja.
Tekonne kostin Teille täten vain!
SVANHILD.
Mun tekoni?
FALK.
Niin! Tähän saakka velloin
aaltoili soinnut syvät rinnassain.
Ne surmasitte! -- sävel kuolinkelloin
vainaille soikoon!
SVANHILD.
Ma?
FALK.
Te teitte sen.
Te nuoren voitonuskoin löitte maahan --
_halveksivasti._
kun *kihlauduitte*.
SVANHILD.
Käsitä ma en!
FALK.
Helposti tuohon selityksen saahan;
mies kohta leipään pääsee, -- kuuluu vievän
perheensä aina taakse Atlantin --
SVANHILD
_samassa äänilajissa._
Lisäksi saanee perinnön hän sievän; --
Lindistä puhunette?
FALK.
Paremmin
Te kait --
SVANHILD
_hillitysti hymyillen._
Ei sisareni elonvaihe
lie outo --
FALK.
Itse ette -- --!
SVANHILD.
Onnen-aihe
minulta evättiin noin suuri, syvä!
FALK
_melkein lapsellisella ilolla._
Te ette siis! Oi kiitos Jumalan!
On taivaan Isä sentään hellä, hyvä!
Te ette ole toisen morsian; --
Tuskalle altis lienee mulla luonne -- --
_Aikoo tarttua hänen käteensä._
Mua kuulkaa, Svanhild --
SVANHILD
_osoittaa nopeasti taka-alalle._
Katsokaahan tuonne!
_lähtee rakennusta kohti. Taka-alalta tulevat samassa_ ROUVA HALM, ANNA,
NEITI SKÄRE, GULDSTAD, STYVER _ja_ LIND. _Edellisen kohtauksen aikana on
aurinko laskenut; maisema on peittynyt hienoon hämärään._
ROUVA HALM
_Svanhildille._
Rovastin perhe saapuu kohta ikään.
Sa kauan viivyit?
NEITI SKÄRE
_katsahdettuaan Falkiin._
Vaivaako sua mikään?
SVANHILD.
Päänsärky lievä; nuha enintäin.
ROUVA HALM.
Ja kuitenkin käyt täällä avopäin?
Tee keitä; siisti sali, vaativainen
ruustinna on kuin vanhan kansan nainen.
SVANHILD _menee sisään rakennukseen._
STYVER
_Falkille._
Tunnetko politiikkaa rovastin?
FALK.
Hän lisäverotust' ei taida sietää.
STYVER.
Mut kuinka ois, jos joskus jotakin
hän runokokeistani saisi tietää?
FALK.
Se ehkä auttais.
STYVER.
Niinkö, -- usko pois,
tää kodin kuntoonpano tekee tiukkaa.
On lemmenhuolet raskaat, leipä niukkaa.
FALK.
Alusta tuota paras karttaa ois!
STYVER.
Alusko rakkaus?
FALK.
Puhuin *aviosta*,
sen orjuudest' ei miestä mikään nosta.
STYVER
_nähdessään, että neiti Skäre lähestyy._
On sulle outoja ne aartehet,
joit' täynnänsä on naisen aatokset.
NEITI SKÄRE
_hiljaa._
Mahtaisko Guldstad vekselisi siirtää.
STYVER
_vastahakoisesti._
Ma kysyn tahtoisko hän nimen piirtää.
_Etääntyvät keskustellen._
LIND
_lähestyy_ ANNAN _seurassa ja sanoo hillitysti_ FALKILLE
Mua kovin painostaa tuo salaisuus,
mun täytyy heti --
FALK.
Älä vielä haasta
vieraille tunteestanne autuaasta,
se Teidän on --
LIND.
Tuo käännehän on uus; --
en sulle, Falk, mun ystäväni varmin,
ois saanut haastaa nuorest' onnestain!
Ei mikään *sumenna* mun aivojain, --
FALK.
Itselles valmistaa kai tahdot *harmin*?
Jos *sitä*, kallis ystäväni, tarkoitat,
julkaise liitto, rauhanne näin karkoitat!
LIND.
Monesta syystä arvellut oon tuota,
kenties yks seikka niist' on painavin;
en kaikkiin näet täällä täysin luota,
tääll' ehkä hiipii joku toinenkin,
mi katsoo minuun niinkuin kilpakosijaan;
se epämiellyttävää oisi tosiaan.
FALK.
Unhoitin aivan, että veli on
määrätty *korkeampaan* arvohon.
Vain *hetken* olet lemmen pappi vapaa;
voit ennen pitkää uottaa ylennystä;
mut täysin sotisi se vasten tapaa,
ett' tänään vartoisit jo nimitystä.
LIND.
Mut Guldstad --
FALK.
Mitä hän nyt aikaan sais?
ANNA
_kainosti._
Se on vain Lindin mielikuvitusta.
LIND.
Ma epäilen tuon miehen aikomusta,
hän meidät mielellänsä erottais.
Käy taukoomatta luonanne tuo veikka,
hän rikas on ja vielä naimaton;
armaani, syitä tuhansia on,
vain pahaa meille ennustaa tää seikka.
ANNA
_huoaten._
Mi vahinko, niin ihanaa ol' näin.
FALK
_osaa-ottavasti Lindille._
Vuoks houreen älä onneasi heitä;
salaisit kauemmin mun mielestäin.
ANNA.
Vait! Neiti Skäre katselevi meitä!
_Hän ja Lind etääntyvät eri tahoille._
FALK
_katselee Lindin jälkeen._
Hän rientää nuorta tappiotaan päin.
GULDSTAD
_joka on seisonut portaitten luona keskustellen_ ROUVA HALMIN _ja_ NEITI
SKÄREN _kanssa, lähestyy ja lyö häntä olkapäälle._
Taidatte täällä mietiskellä runoa?
FALK.
En, näytelmää.
GULDSTAD.
No, älkää hemmetissä;
niit' tosiaan Te viitsittekö punoa?
FALK.
On tässä toinen pihdin pitimissä,
yhteinen ystävämme, kuka ties; --
mut kirjailemaan hän on vasta mies.
Aamusta iltaan mennessä hän sai
idyllin valmiiks herttaisen ja hempeen.
GULDSTAD
_ovelasti._
On loppu hyvä!
FALK.
Tietänette kai,
se että aina päättyy nuorten *lempeen*.
Mut osa vain on tämä kolmikosta;
nyt alkaa runoniekan tuska, josta
pusertuu toinen jakso, kihlatuita
kuvaava suuri, laaja ilveily,
näin ainekset kun vihdoin käytetty
on draamaan avion, se seuraa muita.
GULDSTAD
_hymyillen._
Ma luulen, että runo-into tarttuu.
FALK.
Miks niin?
GULDSTAD.
Näät kirjailijain joukko karttuu,
runolle aatellut myös olen ruveta, --
_salaperäisesti._
mut pelkäks haaveiluks se ei saa huveta.
FALK.
Mut ken on sankari, jos saisin kysyä?
GULDSTAD.
Salassa huomiseen sen täytyy pysyä.
FALK.
Te itse!
GULDSTAD.
Tokko kelpaisinkaan siksi?
FALK.
Ken sitten sopivampi sankariksi.
Mut sankaritar? Hänet maalta saamme,
hälystä kaupungin kai käymme pois?
GULDSTAD
_sormellaan heristäen._
Rauhassa tuota seikkaa tuumikaamme! --
_Äänilajia vaihtaen._
Mut kelvollinen neiti Halm ehk' ois?
FALK.
Ei tuomioon mun tietoni voi riittää;
hänt' en voi moittia, en myöskään kiittää. --
_Hymyillen._
Mut olkaa varuillanne, ettei vain
»runonne» joudu käsiin pilkkaajain.
Jos väärin käyttäisin nyt luottoanne,
kertoisin aivan toisin puheitanne.
GULDSTAD
_hyväntahtoisesti._
Tyytyisin, estää en vois tekojanne.
FALK.
Aivanko niin?
GULDSTAD.
Ei tässä auta hätä;
ammattineuvoja ois typerätä
sen hylkiä, joll' ei oo kipinätä.
_Poistuu taka-alalle._
FALK
_ohimennen Lindille._
Sa olit oikeassa, kauppamies
tunnettas uhkaa murhamiehen tavoin.
_Poistuu._
LIND
_hillitysti Annalle._
Niin varmasti mun vaistoni sen ties;
nyt asiasta tehtävä on avoin.
_Lähestyvät_ ROUVA HALMIA, _joka seisoo_ NEITI SKÄREN _kanssa
rakennuksen luona._
GULDSTAD
_Styverin kanssa keskustellen._
On kaunis ilma nyt.
STYVER.
Miks'ei, kun vaan
on sillä tuulell' --
GULDSTAD
_leikillisesti._
Onko rakkautenne
vaarassa?
STYVER.
Se on kyllä kohdallaan --
FALK
_joka on saapunut siihen._
Mut *kihlaus*?
STYVER.
Sitä uhkaa paha enne.
FALK.
Hurraa! ma kuulen vielä kilinää
runonkin rovon, vaikka rikkaus meni!
STYVER
_loukkautuneena._
En yhteyttä voi ma ymmärtää
välillä runojen ja kihlaukseni.
FALK.
Sa älä tutki lemmen olemusta,
se herkkä on, ei siedä kosketusta.
GULDSTAD
_Styverille._
Teit' auttaa voisinko, se sanokaa,
niin tuumimme.
STYVER.
Tuot' olen aprikoinut,
mut päivän pitkään päätökseen en voinut
ma päästä, esittää en asiaa.
FALK.
Sua auttaa voin ma sanoin muutamin:
Kevyttä päivää tokko siitä asti
oot nähnyt, kihloihin kun vakavasti --
STYVER.
On joskus painostanut kovinkin.
FALK
_jatkaen._
Velvollisuudet raskaat, joille palttua
kernaasti antaisit, jos kävis vain
se päinsä --
STYVER.
Viisainta, jos kieles talttua
vois heti! Hoitanut oon asiain;
_Guldstadin puoleen kääntyen._
ens kuussa menot kovin lisääntyvät;
kun menee naimisiin, niin saahan vaimon --
FALK
_iloisesti._
Sinertyy nuoruutesi taivaat syvät,
tuo oli sävel laulu-aikas aimon!
Ymmärsin heti, että tarvitset
vain sakset lujat sekä lentimet!
STYVER.
Saksetko?
FALK.
Tahdon-sakset, joilla niteet
leikkaisit, katkaisisit kaikki siteet
pois lentääksesi --
STYVER
_raivostuneena_.
Raa'aksi nyt käyt!
Lainrikoksesta syyttävän mua näyt!
Sa miltei sanot: Styver, sinä pakenet!
Julkista häväistystäkö sa hakenet, --
mua sanas solvaa!
FALK.
Hupsua on tuo.
Muidenkin tarkoitukses kuulla suo!
GULDSTAD
_hymyillen Styverille._
Hämäryys sanojanne hiukan painaa!
tahdotte ehkä?
STYVER
_rohkaisee mielensä._
Pientä pankkilainaa.
FALK.
Vai lainaa!
STYVER
_reippaasti Guldstadille._
Siirtäjätä vekseliin,
mi nousisi noin sataan taaleriin.
NEITI SKÄRE
_joka on tällä aikaa seisonut rouva Halmin, Lindin ja Annan kanssa._
No mutta, onnea! Voi, kuinka somaa!
GULDSTAD.
Mit' onkaan siellä?
_Lähtee naisten luo._
STYVER.
Ei ees puheen lomaa.
FALK
_kietaisee iloisesti kätensä Styverin kaulaan._
Hurraa! nyt torvet meille toitottaa,
ett' Amorissa veljen Styver saa!
_Vetää hänet mukanaan toisten luo._
NEITI SKÄRE
_haltioituneena herroille._
Tää lemmen näky eikö meitä jalosta!
He kihloiss' ovat!
ROUVA HALM
_liikutuksesta kyynelehtien sillä aikaa, kun paria onnitellaan._
Kahdeksas, mi talosta
on tästä täysin turvattuna luopunut;
_Falkin puoleen kääntyneenä._
muut serkkuja, -- kaikk' kera asujain -- --
_Joutuu niin voimakkaan liikutuksen valtaan, että peittää kasvonsa
nenäliinalla._
NEITI SKÄRE
_Annalle._
Saat onnittelijoita laumoittain!
_Hyväilee häntä liikutettuna_.
LIND
_tarttuu Falkin käteen._
On niinkuin onnesta ma oisin juopunut.
FALK.
So; -- kihlattuna liittynyt oot kait
autuuden *kohtuusseuran* jäseneksi;
ei mässäystä! säätävät sen lait!
_Kääntyy Guldstadin puoleen kasvoillaan pahansuopaisen osanoton ilme._
No, kauppaneuvos!
GULDSTAD
_tyytyväisenä._
Onnen enteheksi
ma kummallekin tätä arvelen.
FALK
_katsoo ällistyneenä häneen._
Murheenne kantaa voitte vaieten
kuin mies.
GULDSTAD.
Tuo puhe selvitystä sietäisi.
FALK.
Ikäänkuin aikeitanne en ma tietäisi.
Teill' oli toiveet --
GULDSTAD.
Niinkö? Tosiaan?
FALK.
Sit' ette kieltää voine kokonaan;
Te neiti Halmista kai tarkemmin
kysyitte --
GULDSTAD
_hymyillen._
Heitä lienee kaksikin?
FALK.
Te toista -- sisartako tarkoititte?
GULDSTAD.
*Sisarta* juuri, häntä, -- tuota *toista*.
Hän sietäis huomiota erikoista.
Ois pakko myöntää, jos vain tuntisitte
lähemmin hänet, että varjohon
tääll' ansiotta joutunut hän on.
FALK
_kylmästi._
Vioista kaikista hän lienee vapaa.
GULDSTAD.
Ei suinkaan; virheetön ken meistä ois;
hän hallitse ei seurustelutapaa --
FALK.
Mi puute.
GULDSTAD.
Perehtyä siihen vois
hän helposti, jos joutuisi vain mukaan;
lyön veikkaa, että --
FALK.
Kiista siitä pois.
GULDSTAD
_hymyillen._
Käsittää nuorta naista voiko kukaan!
FALK
_hullunkurisesti._
Ne talvirukiin lailla orastaa,
kun lumessa ja roudassa on maa.
GULDSTAD.
He joulut juoksee tanssitilaisuuksissa --
FALK.
Miss' seikkailu- ja juorujutut soivat --
GULDSTAD.
Kun kevätlämpö läikkyy avaruuksissa --
FALK.
Niin pikku naikkosemme vihannoivat!
LIND
_tulee saapuville ja tarttuu Falkin käteen._
Tein viisaasti, nyt vasta syämein saa
varmuuden -- kaikki valoisalta näyttää!
GULDSTAD.
Kas siinä sulho; meille kertokaa,
millaiset tunteet yljän mielen täyttää.
LIND
_vastenmielisesti kosketettuna._
Ei tarvis niitä muille toitottaa.
GULDSTAD
_leikkiä laskien._
Noin pahan tuulen kun sais Anna tietää!
_Lähestyy naisia._
LIND
_katselee hänen jälkeensä._
Tuot' ihmistä ken enää saattaa sietää!
FALK.
Erehdyit miehen suhteen, --
LIND.
Kuinka niin?
FALK.
Hänt' Annaan nähden syyttä epäiltiin.
LIND.
Siis Svanhildia?
FALK.
Ulkopuolla aivan
_leikillisesti._
ma olen. Uhri vieraan asian!
LIND.
Sa tarkoitat?
FALK.
En nähnyt lukevan
sun lehteä?
LIND.
Et.
FALK.
Maksais ehkä vaivan;
näät miehestä vain siinä kerrottiin,
min terve hammas joutui hohtimiin,
kun serkku poti vammaa onnetonta.
NEITI SKÄRE
_katselee vasemmalle._
Nyt saapuu pappi!
ROUVA HALM.
Liekkö heitä monta?
STYVER.
Kahdeksan lasta --
FALK.
Tuo on melkein hurjaa!
NEITI SKÄRE.
Säädyllisyyden kannalta jo kurjaa!
_Tällä välin kuullaan vaunujen pysähtyvän ulkopuolella vasemmalla.
Pappi, hänen vaimonsa ja kahdeksan pikku tyttöä, kaikki matkatamineissa,
astuu sisälle yksi kerrallaan._
ROUVA HALM
_rientää tulijoita vastaan._
Tuhansin tervetulleet!
STRÅMAN.
Kiitos vaan!
ROUVA STRÅMAN.
Pidotko Teillä on --
ROUVA HALM.
Ei laisinkaan!
ROUVA STRÅMAN.
Jos häiritsemme --
ROUVA HALM.
Häiritsette! Miksi?
Saavuitte tänne aivan parahiksi;
kihloihin taivas Annan mennä soi.
STRÅMAN
_puristaa Annan kättä mahtipontisesti._
Mun suokaa julistaa: on rakkaus paras
aarteista, sitä syö ei täällä koi,
ei ruoste raiskaa, eikä kaiva varas.
ROUVA HALM.
Niin hauskaa, että toitte kaupunkiin
pienoiset myötä.
STRÅMAN.
Vielä neljä muuta
lapsosta meiltä kotiin jäi.
ROUVA HALM.
Vai niin.
STRÅMAN.
Niin hentoa on kolme pikku suuta,
ne ettei menetystä isän armaan
viel' itke.
NEITI SKÄRE
_rouva Halmille hyvästellessään._
Lähdön aika on jo varmaan.
ROUVA HALM.
Myöhempään toki ennen istuttiin!
NEITI SKÄRE.
Mun täytyy vielä Jensenihin ennättää;
kiireesti heille uutinen tää lennättää;
tädeille suurta iloa se suo.
Nyt, Anna kulta, heitä kainous tuo; --
huomenna tulvii onnittelijoita
sun ympärilläs, välttää et voi noita!
ROUVA HALM.
Hyvästi sitten!
_Toisille._
Tarjota kai saan
teetilkan? Käydään sisään katsomaan!
ROUVA HALM, STRÅMAN, _hänen vaimonsa ja lapsensa sekä_ GULDSTAD, LIND
_ja_ ANNA _lähtevät sisään rakennukseen._
NEITI SKÄRE
_käydessään lemmittynsä käsivarteen._
Nyt haaveilkaamme! Silmäs ylös luo,
kuu valta-istuimellaan siellä loistaa!
Mut ethän huomaakaan!
STYVER
_tylysti._
Mun rauhass' suo
aatoksein vekselistä ensin poistaa.
_Poistuvat vasemmalle_. FALK, _joka edellisen kohtauksen aikana on
taukoamatta katsellut_ STRÅMANIA _ja tämän vaimoa, jää yksin puutarhaan.
Ilta on kokonaan pimennyt; tulet ovat sytytetyt sisällä rakennuksessa._
FALK.
Kuollutta kaikk' on, palanutta kartta --!
Kautt' elon näin he kaksin kiirehtää.
He ovat niinkuin kaksi mustaa vartta,
kankaalle jotka kulon jälkeen jää; --
vain autiutta, minne kantaa näkö, --
ken vehreyttä tuo vielä elohon!
SVANHILD
_tulee ulos parvekkeelle kädessään kukkiva ruusu, jonka hän asettaa
kaiteelle._
Vain yksi -- yks --!
SVANHILD.
Te täällä pimeessäkö?
FALK.
Ja säikkymättä? Parhainta tääll' on.
Sisällä ettekö Te pelkää tuolla,
luo lamput siellä valon vainajiin --
SVANHILD.
Hyi!
FALK
_katsellen Stråmania, joka näyttäytyy ikkunassa._
Muinoin hänkin oli uljas niin;
hän lemmen vuoksi tahtoi elää, kuolla;
nous kirkon tapaa vastaan taistohon,
hän riemulauluun puki lemmenaatteet --!
Nyt peittää vartta pitkät pyhävaatteet, --
kaksjalkainen hän turman näytös on!
Ja nainen, puettuna roikkuvaan
hameesen, viistoihin ja rumiin kenkihin,
on runotar, mi kaipuun kauneimpaan
ois miehessänsä herättänyt henkihin.
Tulesta jäljellä on tuskin sauhu!
*Sic transit gloria amoris!*
SVANHILD.
Kauhu
mun mielein täyttää aatellessain tätä:
kadehdi kenenkään en elämätä.
FALK
_reippaasti._
Luonnottomuutta vastaan tästä alkain
me kaksi vannoudumme suureen sotahan.
SVANHILD
_päätään puistaen._
Ja lankeamme oman miekan otahan
niin totta kuin lie tanner alla jalkain.
FALK.
On voitto sen, ken voimiaan ei hajota.
Me arkihengen seurakuntaan emme
voi enää kera lauman laakeen vajota!
Vuoks yksilöllisyyden taistelemme
vapaina totuuttamme rakastain.
Me emme kuulu joukkoon vaappuvain.
Henkenne hehku liekehtien palaa,
sananne aatoksiimme voimaa valaa.
Suvaita pakkoa Te ette voi,
verenne kierron täytyy olla vapaa;
Te ette seurata voi toisten tapaa,
äänenne yhteiskuorossa ei soi.
SVANHILD.
Sokaissut tuska on mun, uskokaa,
monasti rintaani se pusertaa!
Ratani itse tahdoin kerran rastia --
FALK.
Aatoksissa?
SVANHILD.
En, tosi teossa.
Tädeiltä riitti silloin neuvoja, --
Kyseessä oli heikko, hauras astia -- --
_Lähemmin._
sanotte »aatoksissa»; julkisesti
ma -- maalariksi aioin antautua.
FALK.
Tulokset?
SVANHILD.
Tyhjät; lahjain puute esti;
mut vapaus vain kutsui yhä mua;
sivellin näyttämöksi silloin vaihtui --
FALK.
Nuo tuumat tietenkin myös pian haihtui?
SVANHILD.
Vanhimman tädin vuoksi muutin majaa;
hän tytöst' tahtoi koti-opettajaa -- --
FALK.
En kuullut ole *tätä* milloinkaan!
SVANHILD.
He toki ovat olleet varuillaan.
_Hymyillen._
He »tulevaisuuteni» menneeks luulis,
jos nuoret herrasmiehet tämän kuulis.
FALK
_katselee mietteissään häntä hetken osaa-ottavasti._
Oon aavistanut kohtalonne tuoksi. --
Kun ensi kerran Teidät täällä näin,
Te muista erositte mielestäin,
Te ette ketään voineet päästää luoksi.
Pöydässä seura mallikelpoinen,
tee lämmin tuoksui, -- jutut, juorut juoksi,
miesväki neitten punehtuvain vuoksi
kuhersi lailla kesyin kyyhkysten.
Pulmista uskonnon ja siveyden
puhuivat neitseet kypsät, vanhanlaiset,
ylisti taloutta naidut naiset,
siell' olitte kuin viluvarpunen.
Kun vihdoin noussut oli lörpöttely
teemässäykseen, arkihummaukseen, --
Te hohditte kuin hopeainen hely,
mi vasken joukkoon näytti joutuneen.
Olitte raha maasta kaukaisesta,
mi käy ei mukaan kurssin tunnetun,
töin tuskin kelpas keskusteluhun
se voista, taiteesta ja runoudesta.
Kun neiti Skäre juuri juttuun hyökkäs --
SVANHILD
_äänessään totisempi vivahdus._
Takana Styver niinkuin hahmo sankarin,
kädessä hattu niinkuin ase ankarin --
FALK.
Äitinne silloin pöydän takaa nyökkäs:
»Juo, Svanhild, tee näät joskus jäähtyykin!»
Te joitte teenne iljettävän, haalean,
kuin nuoret, vanhat juo tuon juoman vaalean.
Mut Svanhild nimen jäin ma valtahan;
Völsungatarun muistin kaamean,
sen heimot laajat, joiden hurme kasti
tannerta, ulottuivat meihin asti;
näin hahmossanne toisen Svanhildin,
tään ajan mukainen vain oli muoto.
Vuoks valheen tauotkoon nyt veren vuoto,
on joukot väsyneet jo taistoihin;
mut rikos aikamme jos pilkkaa lakia,
käy syytön kuoloon suvun synnin takia.
SVANHILD
_hienolla ivalla._
Kuvia julmia noin vois ei luulla
teehöyryn herättävän elohon;
mut Teille henkein ääntä siellä kuulla
ei ihme, missä henki vaiti on.
FALK
_liikutettuna._
Miks nauraa, välkkyy kyyneleiden vuo
pilkkanne takaa, -- hyvin nään ma nuo.
Maan tomuun vaipua he Teidän suo,
saveksi sotkee, jonka muodot muuttuu,
nyt tuhattaiturit kun työhön puuttuu,
he kömpelösti kaiken esiin tuo.
Maailma jäljittelee taivaan Isää,
*kuvansa mukaan* Teidät uudeks luo se;
se muovaa, muuttaa, poistaa sekä lisää.
*Valmiina* vihdoin jalustalle tuo se
riemuiten Teidät: Kaavat täyttää hän!
Hän henkii rauhaa kiven viileän!
Kun lamput, kruunut luovat häneen valon,
hän sopii koristeeksi koko talon!
_Tarttuu intohimoisesti hänen käteensä._
Jos henkisesti Teidän täytyy kuolla,
sit' ennen *eläkää*! *Mun* olkaa vaan;
pian kultahäkkiin Teidät suljetaan.
Maailmannainen viihtyy hyvin tuolla,
mut naisellisuus, jota rakastan,
pois kuihtuu. Silloin kauas karkkoan;
mut *täällä* alkoi elon kukkain kuu, --
tääll' lehvään puhkes laulujeni puu;
sain siivet; -- luottaa jos voin Teihin yhä,
tääll' laulun lahja mulle kasvaa pyhä!
SVANHILD
_lempeästi soimaten irroittaessaan kätensä Falkin kädestä._
Nuo sanat miksi mulle lausuitte?
Vapaina kohdata ol' ihaninta.
Täytyykö lupauksin onnen hinta
vain maksaa, eikö ilman kestä se!
Miks puhuitte? nyt kaikki ohi on.
FALK.
Päämäärän näytin, sitä tavoittakaa,
oi ylväs Svanhild, -- tahtonne jos vakaa
on olla uljas, vapaa, pelvoton!
SVANHILD.
Vapaako?
FALK.
Se on tosi vapautusta,
kun tehtävänsä täysin täyttää voi;
suojaksi vastaan syntiinlankeemusta
kauneuden taivas Teidät mulle soi.
Kohota haukan lailla tuulta vastaan
mun täytyy korkeuksiin noustaksein;
Te ilmakehä ootte siivillein;
saan kantovoiman Teiltä ainoastaan.
Mun olkaa, sitten oma olkaa muiden, --
koska putoo lehdet puiden.
Sielunne rikkauden jos henkein saa,
takaisin laulusta ma laulun annan;
valossa lampun sitten vanhetkaa
kuin kukka kellastuvan kesärannan.
SVANHILD
_katkeroitumisensa peittäen._
Vaikeeta Teitä kiittää olla taitaa,
vaikk' aarteet sydämenne nähdä sain.
Mua katsotte kuin lapsi rannan raitaa,
se josta pillin taittaa päiväks vain.
FALK.
Parempi seisoakko suossa lie,
syyshalla kunnes lehtivaipan vie!
_Kiivaasti._
On Teidän *pakko*, ootte velkapää
minulle runsaat Luojan lahjat nää.
Runoina unelmanne soimaan jää!
Pahasti tein, kun tapoin lintunne,
ol' laulun kirjain kirja Teille se.
Niin laulakaa, mua ette jättää voi,
runoni silloin Teille kiittäin soi!
SVANHILD.
Ja kun mun *osaatte*, kun tyhjä oon,
kun viime virteni syysilman täyttää?
FALK
_katselee häntä._
Te silloin käytte linnun kohtaloon.
_Osoittaa puutarhaan päin._
SVANHILD
_hiljaa._
Kiveä taitavasti voitte käyttää.
FALK
_hymyilee ivallisesti._
Kerskailkaa voimaa sielun vapauden,
mi kaiken uhrais, jos vain olis maali!
_Voimakkaasti._
Sen Teille näytin, vallassanne vaali
iäinen on.
SVANHILD.
Te tietänette sen:
Teitämme yhteen ei voi mikään liittää.
FALK
_kylmästi keskeyttäen._
Maailman olkaa, puhe tää jo riittää.
SVANHILD
_on kääntänyt äänettömästi hänelle selkänsä. Nojaa kyynärpäillään
kaidetta vasten tukien päätään käsillään._
FALK
_astuu muutamia askeleita edestakaisin, ottaa esille sikarin, pysähtyy_
SVANHILDIN _läheisyyteen ja virkkaa hetken vaiti-olon jälkeen:_
Tää Teistä naurettavaa on, kun perehtyä
sain aatoksiinne, heti näin ma sen.
_Keskeyttää ikäänkuin vastausta varrotakseen._ SVANHILD _vaikenee._
Teill' on vain siskon tunteet, tyttären;
niin ihminen voi perinpohjin erehtyä; --
täst' alkain suojassa ma hansikkain
uskallan lähestyä Teitä vain. -- --
_Odottaa hiukan, mutta kun_ SVANHILD _jää liikkumattomana paikoilleen,
hän kääntyy ja lähtee oikealle._
SVANHILD
_kohottaa päänsä lyhyen äänettömyyden jälkeen, katselee kiinteästi
häneen ja lähestyy._
Te tarjositte pelastavaa kättä,
kiitokseks sana vakaa peittämättä.
Käytitte kuvaa, josta käsitin
selvästi »lentonne» ma »pilvihin».
Sanoitte nousevanne haukan lailla
päin tuulta, koska ylös pyrkii se;
*ma* olin tuuli alla siipenne, --
mua ilman olisitte voimaa vailla. --
Niin kurjaa! Matalata suorastaan, --
itsekkin näitte, kuinka naurettavaa!
Se hyvään maahan sattui lankeemaan;
näät *toisen* näyn minulle se avaa,
mi selvä on, ei onnu laisinkaan.
Te ette haukan lailla kohoo suoraan,
paperi-, runoleija ootte vain.
Sen minuutta ma aina turhaan hain,
se supistuu näät pelkkään purjenuoraan.
Sen rinta töherretty täytehen
ol' vekseleitä laulun vastaisen;
sen siivet kompalauluinensa hosui
vain ilmaa, mutta harva niistä osui;
ol' pitkä pyrstö runo aikamme,
sen piti virheillemme ruoskaa häilyttää,
mut voimiaan ei saattanut se säilyttää,
vain vikojamme hiljaa moitti se.
Anoitte voimatonna multa näin:
»Mun suokaa nousta länteen taikka itään!
Mies runoinensa viekää ylöspäin,
en siskoist', äidistä ma piittaa mitään!»
FALK
_puristaa kätensä nyrkkiin voimakkaan sisällisen liikutuksen vallassa._
Nimessä taivaan --!
SVANHILD.