joka oli pingoitettu tämän huoneen seinälle. Synnynnäisen maun
ohjaamana hän osasi järjestää huoneen esineet niin, että ne olivat
sopusoinnussa tuon vanhanaikaisen tapetin loistavien värien kanssa
tai muodostivat niille luontevan vastakohdan. Samaa näkökohtaa hän
noudatti järjestäessään kukkia, jotka asetti huonetta koristaviin
kiemuranmuotoisiin maljakkoihin. Leposohva siirrettiin lähelle
kamiinia. Molemmin puolin vuodetta, joka oli vastapäätä kamiinia
olevalla seinämällä, hän asetti kahdelle pienelle kullatulle pöydälle
isoja posliinimaljakoita täynnä lehviä ja kukkia, jotka levittivät
mitä ihanimpia tuoksuja.
Hän vavahti moneen kertaan järjestäessään vihreästä kiinalaisesta
silkistä tehdyn vuodekatoksen poimuja ja tutkiessaan siitä
riippumaan panemiensa kukkakoristeisten vuodeuudinten laskoksia.
Tällaisissa valmistuksissa piilee aina kuvaamaton salainen onni ja ne
aiheuttavat niin viehkeän hermostumisen, että nainen usein keskellä
näitä hekkumallisia hommia unhoittaa kaikki epäilynsä, samoin kuin
neiti de Verneuil silloin unhoitti oman epäilynsä. Eiköhän sisälly
jonkunlainen uskonnollinen tunne siihen monipuoliseen vaivannäköön
ja huoleen, johon antaudutaan rakastetun olennon vuoksi, joka ei
ole läsnä niitä näkemässä, korvaamassa, mutta joka myöhemmin on
palkitseva ne tuolla arvoa antavalla hymyllä, jonka nuo viehättävät
ja aina oikein ymmärretyt valmistukset saavat osakseen. Naiset
antautuvat sellaisina hetkinä ikäänkuin edeltäkäsin lemmennautinnon
valtoihin, eikä ainoakaan malta olla, yhtä vähän kuin neiti de
Verneuil, ajattelematta: "Tänä iltana tulen olemaan ylen onnellinen!"
Viattominkin heistä kätkee silloin tämän suloisen toivon silkin tai
musliinin pienimpäänkin poimuun, ja näin hänen vähitellen ympärilleen
levittämänsä sopusointuisuus luo kaikkeen henkäyksen, joka uhkuu
rakkautta. Keskellä tätä hekkumallista riemunodotusta kaikki oliot
hänen mielessään muuttuvat eläviksi olennoiksi ja hänen onnensa
todistajiksi; hän saattaa ne jo edeltäkäsin osallisiksi tulevasta
onnestaan. Joka liikkeellä, joka ajatuksella hän rohkenee etukäteen
riistää jotain tulevaisuudelta. Pian hän ei enää malta odottaa, ei
toivoa, hän syyttää hiljaisuutta, ja vähinkin rasahdus on hänen
mielestään enne. Lopulta epäilys kouristaa hänen sydäntään, hän
hehkuu, on levoton, ja häntä raatelee ajatus, joka kirvelee melkein
kuin ruumiillinen tuska; se on vuoroin voitonriemua ja kidutusta,
jota hän ei kestäisi, ellei toivoisi tulevaa mielihyvää.
Jo kaksikymmentä kertaa neiti de Verneuil oli nostanut ikkunaverhoja,
toivoen näkevänsä savupatsaan nousevan kallioiden huipulta. Mutta
sumu näytti hetki hetkeltä käyvän yhä sakeammaksi ja harmaammaksi,
mitä hän mielikuvituksessaan lopulta piti pahana enteenä. Viimein
hän kärsimättömänä päästi verhon vaipumaan, päättäen olla sitä enää
nostamatta. Nyrpeänä hän katseli tätä huonetta, johon oli luonut
sielun ja erikoissävyn, ajatteli, oliko kaikki tämä turhaa, ja näin
johtuivat hänen mieleensä muut valmistukset.
Hän veti Francinen mukaansa lähellä olevaan pukuhuoneeseen,
johon päivänvalo tunki ympyräikkunasta. Tämä ikkuna oli sen
pimeän nurkkauksen puolella, missä kaupungin vallitukset yhtyivät
kävelypuiston kallioihin.
-- Lemmikkini, -- hän siellä sanoi Francinelle, -- siivoa ja järjestä
täällä, jotta kaikki olisi siistiä. Salin voit, jos tahdot, jättää
järjestämättä, -- hän lisäsi säestäen näitä sanoja hymyilyllä, jonka
naiset säästävät uskotuilleen, ja johon piilevää hienon hienoa
kiihoittavaisuutta miehet eivät koskaan voi täysin tajuta.
-- Oi, kuinka te olette kaunis! -- huudahti pieni bretagnetar.
-- Oh, olemme kaikki mielettömiä, onhan rakastajamme kuitenkin aina
kaunein koristuksemme.
Francine jätti hänet siihen pehmeän velttona lepäämään sohvalle
ja vetäytyi hitaasti pois. Hän tiesi, että emäntänsä ei koskaan
toimittaisi Montaurania hänen vihollistensa käsiin, ei silloinkaan,
jos ei markiisi häntä rakastaisi.
* * * * *
-- Oletko varma siitä, mitä minulle kerroit, eukko? -- kysyi Hulot
Barbettelta, Galope-Chopinen leskeltä, joka saapuessaan Fougères'en
oli päällikön tuntenut.
-- Onhan teillä silmät päässä. Katsokaa siis Pyhän Sulpicen
kallioita, herra, tuolla vastapäätä Pyhän Léonardin kirkkoa.
Corentin kiinnitti katseensa Barbetten osoittamaan huippuun; ja
kun sumu nyt alkoi haihtua, hän saattoi sangen selvästi nähdä sen
vaaleanharmaan savupatsaan, josta Galope-Chopinen leski oli puhunut.
-- Mutta milloin hän oikein tulee, eukko hyvä? Tänä iltana, vai vasta
yöllä?
-- Herra hyvä, -- vastasi Barbette, -- sitä en tiedä.
-- Miksi petät puoluettasi? -- kysyi Hulot äkkiä, vietyään
maalaisnaisen muutaman askeleen päähän Corentinista.
-- Voi, herra kenraali, katsokaahan poikani jalkaa. Hän on kastellut
sen mieheni veressä, jonka chouanit ovat teurastaneet, jos
suvaitsette minun näin puhua, niin, teurastaneet rangaistakseen häntä
niistä parista sanasta, jotka te houkuttelitte suustani toissapäivänä
raataessani vainiolla. Ottakaa poikani, koska olette riistänyt
häneltä isän ja äidin, mutta tehkää hänestä kelpo sininen, jotta
hän voisi tappaa oikein monta chouania! Tässä on kaksisataa écu'ta,
säästäkää ne hänelle. Jos hän niitä käyttää säästäväisesti, pääsee
hän niillä pitkälle, koska hänen isänsä on kokonaista kaksitoista
vuotta säästänyt ne kokoon.
Hulot katseli ihmetellen tätä kalpeaa ja ennen aikojaan vanhentunutta
talonpoikaisnaista, jonka silmissä ei välkkynyt kyyneltä.
-- Entä sinä itse, miten tulet itse toimeen? Onhan parempi, että itse
säilytät näitä rahoja.
-- Minä! -- hän vastasi, surullisena pudistaen päätään. -- Vaikka
piiloittaisitte minut Mélusine-tornin syvimpään kellariin, -- ja hän
osoitti kädellään yhtä linnan torneista -- niin tietäisivät chouanit
kuitenkin tulla sinne minut tappamaan.
Hän syleili lastaan osoittaen synkkää surua, katsoi siihen, vuodatti
pari kyyneltä, katsoi häneen vielä kerran ja katosi.
-- Päällikkö, -- sanoi Corentin, -- tämä on sellaisia tilaisuuksia,
joissa kahden miehen harkinta tuottaa enemmän hyötyä kuin yhden
ainoan. Me tiedämme kaiken, emmekä tiedä mitään. Jos heti antaisimme
sotilasten piirittää neiti de Verneuilin asunnon, yllyttäisimme hänet
meitä vastaan. Me emme kykene, sinä, minä, chouaneiksi pukeutuneet
soturisi ja kaksi pataljoonaasi, taistelemaan tuota naista vastaan,
jos hän ponnistaa kaikki voimansa pelastaakseen markiisinsa. Tämä
herrasmies on hovilainen, ja siis viekas; hän on nuori ja rohkea.
Emme ikinä voi saada häntä käsiimme hänen saapuessaan Fougères'en.
Ehkä hän muuten jo onkin täällä. Kotitarkastusten toimeenpano on
mieletöntä. Se ei hyödytä ollenkaan, herättää huomiota ja saattaa
asukkaat levottomiksi.
-- Lähdenpä tästä, -- sanoi Hulot kärsimättömänä, -- antamaan
Pyhän Léonardin vahtisoturille käskyn ulotuttamaan kävelynsä kolme
askelta kauemmaksi. Siten hän tulee vastapäätä neiti de Verneuilin
taloa. Sitäpaitsi sovin merkistä joka vahdin kanssa, jään itse
päävahdistoon, ja heti kun minulle on ilmoitettu nuoren miehen tulo,
otan mukaani korpraalin ja neljä sotamiestä...
Corentin keskeytti kiihtyneen soturin puheen:
-- Entä jos tuo nuori mies ei olekaan markiisi, entä jos markiisi ei
tulekaan kaupunkiin portista, jos hän jo onkin neiti de Verneuilin
luona?... jos...
Corentin loi päällikköön suurta ylemmyyttä uhkuvan katseen, jossa oli
jotain niin loukkaavaa, että vanha soturi huudahti:
-- Perhana sentään! mene hiiteen, kirottu mies. Mitä tämä kaikki
minua liikuttaa? Jos tuo koppakuoriainen kopsahtaa johonkin
vahdistooni, niin tottakai minun täytyy se ampua; jos saan tietää,
että se on jossakin talossa, niin totta kai annan piirittää talon,
vangita koppakuoriaisen ja ampua sen! Mutta piru vieköön, enpä aio
vaivata päätäni ryvettääkseni univormuani...
-- Päällikkö, kolmen ministerin käskykirje vaatii sinua tottelemaan
neiti de Verneuiliä.
-- Kansalainen, tulkoon neiti de Verneuil itse puhumaan minulle
asiasta, niin sitten näen, mitä on tehtävä...
-- No hyvä, kansalainen, -- huomautti Corentin ylpeänä, -- hän kyllä
tulee ennen pitkää. Hän tulee itse sanomaan sinulle tunnin ja hetken,
milloin markiisi on saapuva. Kenties hän ei ole levollinen ennenkuin
on nähnyt sinun järjestävän vahtisoturit ja piirityttävän taloa!
"Itse paholainen on pukeutunut ihmishahmoon!" ajatteli vanha
puoliprikaatin päällikkö tuskastuneena nähdessään Corentinin
pitkin askelin nousevan Kuningattaren portaiden astuimia, jonka
läheisyydessä tämä kohtaus oli tapahtunut ja sitten palaavan
Pyhän Léonardin portille. "Tuo mies tulee jättämään käsiini
kansalaisen Montauranin jalat ja kädet sidottuina", ajatteli Hulot,
"ja minun osakseni tulee tuo ikävä tehtävä toimia sotaoikeuden
puheenjohtajana". -- Mutta yhtä kaikki, -- hän virkahti itsekseen,
kohauttaen olkapäitään, -- onhan Gars tasavallan vihollinen, onhan
hän surmannut ystävä-parkani Gérardin ja onhan sitten ainakin yksi
aatelinen poissa... Joutukoon siis minun puolestani hiiteen!
Hän pyörähti rivakasti koroillaan ja läksi marseljeesia viheltäen
tarkastamaan kaikkia kaupungin vahdistoja.
Neiti de Verneuil oli vaipunut tuollaiseen mietiskelyyn, jonka
salaisuus pysyy kätkettynä syvälle ikäänkuin sielun kuilun pohjaan,
mutta jonka tuhannet ristiriitaiset tunteet usein ovat todistaneet
uhreilleen, että voi kokea myrskyisää ja intohimoista elämää neljän
seinän sisällä, edes nousematta leposohvalta. Saavuttuaan lähelle sen
näytelmän ratkaisua, jota oli tullut etsimään, tuo nainen palautti
mieleensä vuoroin sen rakkauden ja vihan kohtaukset, jotka niin
voimakkaasti olivat vilkastuttaneet hänen elämäänsä näinä kymmenenä
päivänä, mitkä olivat kuluneet hänen ensimäisestä kohtauksestaan
markiisin kanssa.
Äkkiä hän kuuli viereisestä huoneesta miehen askeleita ja säpsähti.
Ovi aukeni, hän kääntyi heti sinne päin ja huomasi Corentinin.
-- Pikku veitikka, -- sanoi salapoliisin asiamies, -- yhä vieläkö
teitä huvittaa vetää minua nenästä. Oi Marie, Marie, pelaatte hyvin
vaarallista peliä, kun ette päästä minua osalliseksi tuumistanne
ettekä kysy neuvojani. Se, että markiisi on välttänyt kohtalonsa...
-- Ei ole ollut teidän syynne, eikö niin? -- täydensi neiti de
Verneuil katkeran ivallisesti. -- Hyvä herra, -- hän jatkoi vakavana,
-- millä oikeudella te vielä olette tullut minun luokseni?
-- Teidän luoksenne! -- hän virkkoi katkerana.
-- Muistutatte minulle, -- hän vastasi ylpeänä, -- etten täällä ole
kotonani. Te olette ehkä tahallisesti valinnut juuri tämän talon,
siinä pannaksenne toimeen murhanne. Jätän sentähden tämän talon;
lähden erämaahan, jotta minun ei tarvitsisi enää nähdä...
-- Sanokaa pois: urkkijoita, -- huomautti Corentin. -- Mutta tämä
talo ei ole teidän eikä minun, se on valtion. Ja mitä tulee pois
lähtöönne, niin sen jätätte kauniisti sikseen, -- hän lisäsi luoden
häneen pirullisen katseen.
Neiti de Verneuil kavahti närkästyneenä ylös ja lähestyi häntä; mutta
äkkiä hän pysähtyi, huomatessaan Corentinin nostavan ikkunaverhoa ja
hymyillen kehoittavan häntä tulemaan luokseen.
-- Näettekö tuon savupatsaan? -- hän kysyi äänessä järkähtämätön
tyyneys, jonka hän osasi säilyttää kalpeilla kasvoillaan, niin syvät
mielenliikutukset kuin liikkuivatkin hänen sielussaan.
-- Mitä yhteyttä on minun lähtöni ja noiden rikkaruohojen välillä,
jotka on sytytetty palamaan? - hän kysyi.
-- Miksi on äänenne niin värähtelevä? -- kysyi Corentin. --
Lapsi-parka, -- hän lisäsi lempeästi, -- tiedän kaiken! Markiisi
tulee tänään Fougères'en, ettekö ole järjestänyt niin hekkumallisesti
tätä makuuhuonettanne kukkasineen ja kynttilöineen siinä
tarkoituksessa, että kavaltaisitte hänet meille...
Neiti de Verneuil kalpeni, lukiessaan markiisin kuolemantuomion
kirjoitettuna tuon ihmishahmoisen tiikerin silmistä, ja hän tunsi
rakastajaansa kohtaan rakkautta, joka vivahti hulluuden houreisiin.
Jokainen hiuskarva hänen päässään kirveli juurestaan; hän ei voinut
kestää tätä kauheaa tuskaa, vaan heittäytyi alas leposohvalle.
Corentin jäi hetkeksi seisomaan hänen eteensä, käsivarret ristissä
rinnalla, puoleksi nauttien tuosta kidutuksesta, joka tuotti hänelle
kostoa kaikista niistä ivasanoista ja siitä ylenkatseesta, joilla
tuo nainen oli häntä kiusannut, puoleksi pahoillaan, nähdessään
sen olennon kärsivän, jonka asettama ies häntä joka tapauksessa
miellytti, niin raskas kuin se olikin.
-- Tuo nainen rakastaa häntä, -- hän mutisi hampaiden välistä.
-- Rakastaa! -- huudahti Marie. -- Oi, mitä merkitseekään tuo
sana!... Corentin, hän on elämäni, sieluni, hengitykseni...
Hän heittäytyi tuon miehen jalkojen juureen, jonka levollisuus häntä
kauhistutti.
-- Te, jonka sielu on pelkkää lokaa, -- hän sanoi hänelle, --
tahdon pikemmin alentua, pelastaakseni hänen henkensä, kuin että se
häneltä riistetään. Tahdon pelastaa hänet, vaikka uhraisin viimeisen
veripisaran hänen tähtensä... Puhu, mitä vaadit.
Corentin vavahti.
-- Tulin kuulemaan käskyjänne, Marie, -- hän sanoi äänessä mitä
lempein väre ja mitä kohteliaimmin auttaen häntä nousemaan. --
Niin, Marie, loukkauksenne ei estä minua tekemästä kaikkea teidän
hyväksenne, kunhan vaan ette minua enää petä. Tiedätte, Marie, ettei
kukaan minua koskaan petä, siitä kärsimättä rangaistusta.
-- Oi, jos tahdotte, Corentin, että teitä rakastaisin, niin auttakaa
minua pelastamaan hänet.
-- No hyvä, mihin aikaan tulee markiisi? -- hän kysyi, koettaen tehdä
tämän kysymyksen levollisesti.
-- Oi, sitä en ollenkaan tiedä... Molemmat katsoivat toisiinsa
vaieten. "Olen hukassa!" ajatteli neiti de Verneuil. "Hän pettää
minua", ajatteli Corentin. -- Marie, -- hän virkkoi, -- minulla on
kaksi periaatetta: toinen niistä on se, etten koskaan usko sanaakaan
siitä, mitä naiset sanovat; se on ainoa keino välttää joutumasta
heidän petkuttamakseen; toinen on se, että punnitsen, eikö heillä ole
jotain etua menetellä toisin kuin mitä ovat sanoneet ja valita vallan
päinvastainen toimintatapa kuin se, jonka salaisuuden ovat meille
uskoneet. Luulen, että nyt ymmärrämme toisemme?
-- Erinomaisesti, -- vastasi neiti de Verneuil. -- Te tahdotte
todisteita vilpittömyydestäni, mutta minä säästän ne siihen hetkeen,
jona te olette antanut minulle todisteita omasta vilpittömyydestänne.
-- Hyvästi, neiti, -- sanoi Corentin kuivasti.
-- Kas niin, -- virkkoi parisitar hymyillen, -- istukaa tuohon
älkääkä noin jörötelkö, muuten voin pelastaa markiisin ilman
teitäkin. Puhuakseni ensin kolmestasadasta tuhannesta frangista,
jotka alati näette edessänne, saatan laskea ne teille tuohon kamiinin
reunalle kultarahoina sinä hetkenä, jona markiisi on turvassa.
Corentin nousi, peräytyi pari askelta ja katsoi neiti de Verneuiliin.
-- Te olette sangen lyhyessä ajassa tullut rikkaaksi, -- hän sanoi
äänenpainolla, joka huonosti salasi katkeruutta.
-- Montauran voi, -- sanoi Marie säälistä hymyillen, -- tarjota
teille paljon enemmän lunnainaan. Todistakaa siis minulle, että
kykenette suojelemaan häntä kaikesta vaarasta, ja...
-- Ettekö voi, -- huudahti Corentin äkkiä, -- saada häntä pakenemaan
samana hetkenä kuin hän saapuu, kun Hulot ei tiedä milloin se
tapahtuu, ja...
Hän keskeytti puheensa, ikäänkuin olisi paheksunut, että sanoi näin
paljon.
-- Mutta tekö todella pyydätte minua neuvomaan juonta? -- hän jatkoi,
hymyillen mitä luonnollisimmin. -- Kuulkaahan, Marie, nyt luotan
täydellisesti rehellisyyteenne. Luvatkaa antavanne minulle korvausta
kaikesta, minkä menetän teitä palvellessani, niin minä nukutan niin
hyvin tuon hölmömäisen päällikön, että markiisi tulee olemaan yhtä
vapaa Fougères'ssa kuin Saint-Jamesissa.
-- Sen lupaan teille, -- vastasi nuori nainen hänelle juhlallisesti.
-- Tuo lupaus ei riitä. Vannokaa se minulle kautta äitinne.
Neiti de Verneuil säpsähti; ja nostaen vapisevaa kättä hän teki tuon
miehen vaatiman valan, jonka käyttäyminen äkkiä oli muuttunut.
-- Voitte luottaa minuun, -- sanoi Corentin. -- Älkää minua pettäkö,
ja te tulette siunaamaan minua tänä iltana.
-- Uskon teitä, Corentin, -- huudahti neiti de Verneuil vallan
heltyneenä.
Marie nyökäytti hänelle päätään ja hymyili ystävällisesti ja
ihmetellen, huomatessaan hänen kasvoissaan surumielisen hellän ilmeen.
"Mikä hurmaava olento!" intoili Corentin poistuessaan. "Enkö siis
koskaan saa häntä valtaani, tehdäkseni hänestä varallisuuteni ja
intohimoisen nautintoni välikappaleen? Langeta polvilleen minun
jalkaini juureen, hän!... Totisesti, markiisin täytyy kuolla... Ja
jos en voi saavuttaa tuota naista muuten kuin vetämällä hänet alas
lokaan... No niin", hän ajatteli, saavuttuaan torille, jonne aivan
huomaamattaan oli suunnannut askeleensa, "hän ei kenties enää epäile
minua. Satatuhatta écu'ta pöytään!... Hän luulee minua ahneeksi. Joko
se on juoni, tai on hän jo markiisin vaimo."
Vaipuneena näihin ajatuksiin ei Corentin rohjennut tehdä mitään
päätöstä.
Sumu, jonka aurinko oli hajoittanut keskipäivällä, palasi taas yhtä
vahvana kuin aamulla; Corentin ei enää nähnyt puita muutaman askeleen
päässä.
"Uusi onnettomuus", hän ajatteli, palatessaan asuntoonsa. "On
mahdotonta nähdä kuuden askeleen päässä olevia esineitä. Sää suojelee
rakastaviamme. Eipä ole leikintekoa vartioida tällaisen sumun
suojelemaa taloa!" -- Ken siellä? -- hän huudahti, tarttuen erään
tuntemattoman käsivarteen, joka näytti kiivenneen kävelypaikalle
kaikkein vaarallisinten kallioiden yli.
-- Se olen minä, -- vastasi viaton lapsenääni.
-- Kas, sehän on pieni poika, jonka jalka on verellä tahrattu. Etkö
tahdo kostaa isäsi puolesta? -- kysyi Corentin.
-- Tahdon, -- vastasi lapsi.
-- Hyvä. Tunnetko Garsin?
-- Tunnen!
-- Sen parempi. No hyvä, älä poistu luotani ja tee täsmällisesti
kaikki, minkä käsken. Siten päätät äitisi kostontyön ja ansaitset
paljon rahaa. Tahdotko mielelläsi paljon rahaa?
-- Tahdon.
-- Jos tahdot saada paljon rahaa ja tappaa Garsin, tulen minä
huolehtimaan sinusta.
"Kas noin, Marie", virkahti Corentin hetken kuluttua itsekseen,
"sinä itse toimitat markiisin meidän käsiimme! Tuo naikkonen on
liian kiivas aavistaakseen kepposta, jonka aion hänelle tehdä --
eihän intohimo koskaan punnitse. Hän ei tunne markiisin käsialaa;
nyt on sovelias hetki virittää ansa, johon hän luonteensa mukaisesti
sokeasti syöksyy. Mutta jotta juoneni varmasti onnistuisi, tarvitsen
Hulot'n apua. Siis joutuin hänen luokseen."
Samana hetkenä neiti de Verneuil ja Francine neuvottelivat, millä
keinoin pelastaa markiisi Corentinin epäilyttävästä jalomielisyydestä
ja Hulot'n pistimistä.
-- Minä lähden häntä varoittamaan, -- huudahti pieni bretagnetar.
-- Oletko mieletön! Ethän tiedä, missä hän on. Minunkin, vaikka minua
johtaa sydämen vaistomainen aavistus, täytyisi etsiä kauan, häntä
kuitenkaan löytämättä.
Sommiteltuaan sitten koko joukon mielettömiä tuumia, jotka niin
helposti syntyvät takkavalkean ääressä, huudahti neiti de Verneuil:
-- Kun hänet näen, hänen vaaransa tulee herättämään minussa jonkun
hyvän tuuman!
Ja hän päätti, kaikkien hehkuvien henkilöiden tavoin, ryhtyä
ratkaisevaan toimenpiteeseen vasta viimeisellä hetkellä, luottaen
onnentähteensä tai tuohon vaistomaiseen taitavuuteen, joka
ani harvoin pettää naisia. Hänen sydämensä oli tuskin koskaan
sykkinyt niin rajusti. Milloin hän oli kuin tylsämielinen, silmät
tuijottavina, milloin hän taas pienimmästäkin melusta värähti, kuten
nuo juuriltaan melkein katkotut puut, joita puunhakkaajat rajusti
kiskovat edestakaisin nuorasta, jouduttaakseen niiden kaatumista.
Äkkiä kajahti etäisyydessä noin kahdentoista pyssyn ampuma
yhteislaukaus.
Neiti de Verneuil kalpeni, tarttui Francinen käteen ja sanoi:
-- Minä kuolen... he ovat surmanneet hänet!
Sotilaan raskaat askeleet kuuluivat viereisestä huoneesta. Francine
nousi säikähtyneenä ja toi seuraavassa tuokiossa sisälle erään
korpraalin. Tervehdittyään sotilaallisesti neiti de Verneuiliä tuo
tasavaltalainen ojensi neiti de Verneuilille kaksi kirjettä, joiden
paperi oli jotenkin likainen. Kun ei soturi saanut mitään vastausta
parisittarelta, hän sanoi hänelle poistuessaan:
-- Päällikkö lähetti nämä.
Ollen synkkien aavistusten raatelema, neiti de Verneuil luki
seuraavan kirjeen, jonka luultavasti Hulot oli kiireessä kirjoittanut:
"Neitiseni, soturini ovat saaneet käsiinsä erään Garsin
sanansaattajan, joka juuri on ammuttu. Häneltä ottamieni kirjeiden
joukossa on yksi, jonka lähetän teille ja josta teillä voi olla
hyötyä, j.n.e."
-- Kiitos taivaan, he eivät ole ampuneet häntä! -- hän huudahti,
viskaten tuon kirjeen tuleen.
Hän hengitti vapaammin ja luki ahmien hänelle lähetetyn kirjeen, joka
oli markiisin kirjoittama ja näytti olevan omistettu rouva du Gualle:
"Ei, enkelini, tänä iltana en lähde Vivetièreen. Tänä iltana
te häviätte kreivin kanssa lyömänne vedon, ja minä saan voiton
tasavallasta tuon viehättävän tytön persoonassa, joka totisesti
ansaitsee yhden lemmenyön, sen kai myöntänette. Se on ainoa
varsinainen etu, jonka saavutan tästä sotaretkestä, sillä Vendée
alistuu. Ranskassa ei enää ole mitään tehtävää, ja epäilemättä
matkustamme me kaksi takaisin Englantiin. Mutta huomiseen vakavat
asiat."
Tämä kirje putosi hänen käsistään, hän sulki silmänsä, jäi mykäksi
ja kumartui taaksepäin, pää nojaten patjaan. Kauan vaiti oltuaan hän
katsahti kamiinikelloon, joka silloin oli neljä.
-- Ja herra odotuttaa itseään! -- hän sanoi julman ivallisena.
-- Oh, jospa jokin seikka estäisi hänet tulemasta! -- huudahti
Francine.
-- Jos hän ei tule, -- sanoi Marie kumealla äänellä, -- niin lähden
minä häntä vastaan! Mutta ei, nyt hän ei enää viivy kauan...
Francine, olenko oikein kaunis?
-- Te olette hyvin kalpea.
-- Katso, -- jatkoi neiti de Verneuil, -- tämä tuoksujen täyttämä
huone, nämä kukat, nämä kynttilät, tämä huumaava ilma -- saattaakohan
kaikki tämä tuottaa taivaan esimaun sille miehelle, jolle tänä yönä
aion tarjota lemmen riemun?
-- Mitä onkaan tapahtunut, neiti rakas?
-- Olen petetty, harhaan viety, jaloin poljettu, muserrettu, ja
tahdon surmata, repiä kappaleiksi tuon miehen!... Niin, niin,
ilmenihän aina hänen käyttäymisessään halveksimista, jota hän
huonosti osasi peittää, ja jota minä en tahtonut huomata! Oh,
tämä tuottaa minulle surman! -- Mutta olenpa mieletön! -- hän
virkkoi nauraen; -- hän tulee, ja minulla on yö opettaakseni
hänelle, että mies, joka kerran on minut omistanut, ei enää voi
minua jättää, olin sitten naimisissa tai en. Olen mittaava hänelle
koston solvauksen mukaan, ja hän tulee kuolemaan epätoivoissaan.
Luulin hänellä olevan jonkun verran mielenylevyyttä, mutta hän on
epäilemättä palvelijan poika! Kieltämättä hän on hyvin taitavasti
minut pettänyt, sillä en voinut aavistaa, että mies, joka tosin oli
saattanut armotta jättää minut Pille-Michen käsiin, sentään saattoi
alentua mitä halpamaisimpaan koirankujeeseen. Onhan niin helppo
pettää rakastunutta naista, ettei ole sen halpamaisempaa tekoa. Hän
surmatkoon minut, hyvä; mutta valehdella, hän, jota olin pitänyt niin
suurena! Se mies on laahattava mestauslavalle. Oh, tahtoisinpa nähdä
pyövelin piilun katkaisevan hänen päänsä. Mutta olenkohan niin julma?
Hän on kulkeva kuolemaan hyväilyjen ja suudelmien peittämänä, jotka
tulevat korvaamaan kaksikymmentä vuotta hänen elämästään...
-- Marie, -- sanoi Francine, lempeänä kuin enkeli, -- olkaa, kuten
niin monet muut naiset, rakastajanne uhri, mutta älkää tulko hänen
rakastajattarekseen, älkääkä hänen pyövelikseen. Säilyttäkää
hänen kuvaansa sydämenne pohjassa, saattamatta sitä itsellenne
kidutukseksi. Ellei olisi mitään iloa toivottomassa rakkaudessa, niin
mitä meistä nais-paroista tulisikaan? Se Jumala, Marie, jota te ette
koskaan ajattele, palkitsee meitä siitä, että olemme noudattaneet
kutsumustamme maan päällä: rakastaa ja kärsiä!
-- Pikku lemmikkini, -- vastasi neiti de Verneuil, hyväillen
Francinen kättä, -- sinun äänesi on hyvin lempeä ja kiehtova. Kuinka
vakuuttavalta kuulostaakaan totuus sinun huulillasi. Tahtoisin
kernaasti totella sinua...
-- Te annatte hänelle anteeksi, te ette häntä petä?