Corentin jalo olento... Ymmärrätkö?
Marie nousi, ja hänen kasvoihinsa laskeutuneeseen hirvittävään
levollisuuteen verhoutui sekä hänen sisäinen ristiriitansa että
sammuttamaton kostonhimo. Hänen hidas ja itsetietoisen arvokas
astuntansa ilmaisi jotakin peruuttamatonta päätöstä. Ajatustensa
raatelemana, niellen kokemansa solvauksen ja ollen liian ylpeä
ilmaistakseen ristiriitaista suruansa, hän meni Pyhän Léonardin
vahdistoon kysymään, missä Hulot asui.
Tuskin hän oli poistunut asunnostaan, kun Corentin astui siihen
sisälle.
-- Oi, herra Corentin, -- huudahti Francine, -- jos teillä on
myötätuntoa tuon nuoren miehen kohtaloon, niin pelastakaa hänet!
Neiti aikoo ilmiantaa hänet. Tuo kurja kirje on pilannut kaiken.
Corentin otti välinpitämättömästi kirjeen käteensä ja kysyi:
-- Ja minne neiti läksi?
-- En tiedä.
-- Riennän pelastamaan hänet, -- sanoi Corentin, -- hänen omasta
epätoivostaan.
Hän katosi, vieden mukaansa kirjeen, kulki kiireesti läpi huoneiden
ja sanoi pikku pojalle, joka leikitteli oven edessä:
-- Minne päin se nainen meni, joka vastikään tuli ulos tästä ovesta?
Galope-Chopinen poika kulki yhdessä Corentinin kanssa muutaman
askeleen, näyttäen hänelle viettävää tietä, joka johti Pyhän
Léonardin portille.
-- Tuonne, -- hän sanoi epäröimättä, noudattaen sen kostontunteen
kehoitusta, jonka äitinsä hänessä oli herättänyt.
Tänä hetkenä neljä valepukuista henkilöä astui neiti de Verneuilin
asuntoon, pienen pojan ja Corentinin huomaamatta.
-- Palaa entiseen paikkaasi, -- virkkoi urkkija, -- ole
leikittelevinäsi ikkunaluukkujen hakasilla, mutta pidä tarkoin
silmällä kaikkea, katso joka taholle, katoillekin.
Corentin riensi pikku pojan osoittamaan suuntaan, luuli tuntevansa
neiti de Verneuilin keskellä sumua ja saapui todella hänen luokseen
sinä hetkenä, jona hän astui Pyhän Léonardin vahdistoon.
-- Minne menette? -- hän sanoi, tarjoten hänelle käsivartensa. --
Olette kalpea, mitä onkaan tapahtunut? Onko nyt soveliasta lähteä
ulos noin vallan yksin? Tässä käsivarteni, olkaa hyvä.
-- Missä päällikkö Hulot on? -- kysyi häneltä Marie.
Tuskin oli neiti de Verneuil saanut sanotuksi nämä sanat, kun kuuli
kiertovahdin askelten kopinan Pyhän Léonardin portin ulkopuolelta, ja
pian hän keskellä töminää eroitti Hulot'n karkean äänen.
-- Tuhat tulimaista! -- huusi Hulot, -- enpä koskaan ole
vakoiluretkellä nähnyt näin huonosti kuin nyt. Tuo markiisi näyttää
voivan komentaa säätä mielensä mukaan.
-- Miksi valitatte? -- virkkoi neiti de Verneuil, tarttuen
voimakkaasti hänen käsivarteensa, -- tämä sumu voi peittää yhtä
hyvin koston kuin petoksenkin... Herra päällikkö, -- hän lisäsi
kuiskaten, -- tänään täytyy teidän minun kanssani ryhtyä sellaisiin
toimenpiteisiin, ettei Gars tällä kertaa pääse pakoon.
-- Onko hän teidän asunnossanne? -- kysyi Hulot, jonka äänen
värähtely ilmaisi hänen hämmästystään.
-- Ei, -- hän vastasi, -- mutta antakaa minulle luotettava mies, ja
lähetän hänet sitten ilmoittamaan teille, kun markiisi on tullut.
-- Mitä aiotte tehdä? -- kysyi Corentin hätäisesti Marielta. -- Jos
luonanne on sotilas, se häntä pelottaisi, mutta lapsi ei herättäisi
epäluuloa, ja sellaisen toimitan luoksenne.
-- Herra päällikkö, -- jatkoi neiti de Verneuil, -- tämä sumu,
jota sadattelette, tekee teille mahdolliseksi nyt heti piirityttää
taloni. Asettakaa sotilaita kaikkialle. Asettakaa vahti Léonardin
kirkkoon, jotta hän voi pitää silmällä puistikkoa, jonne päin salini
ikkunat ovat. Asettakaa vartijasotureita kävelypaikalle, sillä vaikka
huoneeni ikkuna on kaksikymmentä jalkaa korkealla maasta, epätoivo
usein antaa voimia mitä vaarallisimpiin hyppäyksiin. Kuulkaahan:
luultavasti annan tämän herrasmiehen astua ulos asuntoni alaovesta.
Antakaa siis ainoastaan rohkean miehen toimeksi väijyä häntä;
sillä, -- näin hän jatkoi huoaten, -- ei voi kieltää, että hän on
urhoollinen, ja hän tulee puolustautumaan.
-- Gudin! -- huusi päällikkö.
Heti tuo nuori fougèresläinen riensi esiin siitä pienestä
joukkueesta, joka Hulot'n mukana oli palannut kaupunkiin ja joka oli
jäänyt seisomaan riveihin vähän matkan päähän.
-- Kuuleppa, poikaseni, -- kuiskasi hänelle vanha soturi, -- tuo
pahuksen tyttö toimittaa käsiimme Garsin, en tiedä mistä syystä,
mutta se on yhdentekevää eikä liikuta meitä. Ota mukaasi kymmenen
miestä ja teidän on asettuminen niin, että vartioitte sitä umpikujaa,
jonka pohjukassa on tämän neidin talo; mutta asetu niin, ettei nähdä
sinua, eikä miehiäsi.
-- Hyvä, herra päällikkö, tunnen hyvin paikkakunnan.
-- No niin, lapsukaiseni, -- jatkoi Hulot, -- lähetän Beau-Piedin
ilmoittamaan sinulle, milloin voitte hakata päälle. Koeta itse
saada käsiisi markiisi, ja jos voit tappaa hänet, niin ettei minun
lainmukaisesti tarvitse häntä ammuttaa, niin tulee sinusta parin
viikon päästä luutnantti, taikka nimeni ei ole Hulot. -- Katsokaapas,
neiti, tässä näette pojan, joka ei arkaile, -- hän sanoi Marielle,
osoittaen Gudiniä. -- Hän on oleva oiva vahti talonne edustalla, ja
jos markiisi tulee sieltä ulos tai pyrkii sinne sisälle, niin ei hän
pääse hänen kouristaan.
Gudin lähti kymmenen sotamiehen seurassa matkaan.
-- Tiedätteköhän oikein, mitä teette? -- kuiskasi Corentin neiti de
Verneuilille.
Marie ei vastannut. Hän näki jotenkin tyytyväisenä niiden sotamiesten
poistuvan, joiden oli määrä aliluutnanttinsa komentamina asettua
vartijoiksi kävelypaikalle, sekä niiden, jotka Hulot'n käskystä
asettuivat Pyhän Léonardin kirkon pimeiden sivumuurien varjoon.
-- On taloja, joiden seinät ovat ihan kiinni minun talossani,
piirityttäkää nekin. Älkäämme laiminlyökö vähintäkään varokeinoa,
jotta meidän ei myöhemmin tarvitse katua.
"Onpa hän vallan raivoissaan", ajatteli Hulot.
-- Enkö ole profeetta? -- kuiskasi Corentin Hulot'n korvaan. --
Sanansaattajaksi annan hänelle tuon pienen pojan, jonka jalka on
verellä tahrattu, niin että...
Hän keskeytti puheensa. Neiti de Verneuil oli ripein askelin
rientänyt asuntoonsa, minne Corentin seurasi häntä, viheltäen kuin
onnellinen mies ainakin; saavutettuaan hänet, hän jo seisoi oven
kynnyksellä, missä Corentin tapasi Galope-Chopinen pojan.
-- Neiti, -- sanoi Corentin, -- ottakaa luoksenne tämä pikku poika,
ette voi saada sen viattomampaa ja uutterampaa sanansaattajaa kuin
hän.
Sitte hän lisäsi pojalle:
-- Kun olet nähnyt Garsin, tule luokseni vahtitupaan, niin annan
sinulle niin paljon rahaa, että voit syödä sokerileivoksia koko
elinikäsi.
Lausuessaan nämä sanat, jotka hän ikäänkuin hengitti pienen pojan
korvaan, tunsi Corentin hänen kovasti puristavan hänen kättään, ja
näki hänen sitten seuraavan neiti de Verneuiliä.
-- Ja nyt, ystäväni, sopikaa niin kuin parhaaksi näette! -- huudahti
Corentin, kun ovi heidän jälkeensä oli sulkeutunut.
Ja hän mutisi:
-- Jos aiot nauttia lemmen hekkumaa, pikku markiisini, niin tulee se
tapahtumaan ruumisliinoillasi.
Mutta Corentin, joka ei malttanut päästää näkyvistään tätä onnetonta
taloa, meni kävelypaikalle, missä tapasi päällikön antamassa
määräyksiä.
* * * * *
Ennen pitkää tuli yö. Kaksi tuntia kului, eivätkä eri matkojen päähän
asetetut vahdit olleet huomanneet mitään, josta olisi voinut päättää
markiisin pujahtaneen sen kolmikertaisen vartijaketjun läpi, missä
joka soturi tarkkaavaisena piilopaikastaan vartioi niitä kolmea
puolta, joilta saattoi päästä "Papukaija"-torniin.
Parikymmentä kertaa Corentin oli mennyt kävelypuistosta vahtituvalle,
yhtä monta kertaa hän oli odotuksissaan pettynyt, eikä hänen nuori
viestintuojansa ollut saapunut. Ajatuksiinsa vaipuneena urkkija
kulki hitaasti edestakaisin kävelypaikalla, ollen kolmen sielussansa
yhteentörmäävän intohimon kiduttamana, nimittäin rakkauden, ahneuden
ja kunnianhimon. Kello löi kahdeksan joka tornissa. Kuu nousi hyvin
myöhään. Sumu ja yö verhosivat hirvittävään pimeyteen ne paikat,
joissa tämän miehen suunnittelema näytelmä oli saava ratkaisunsa.
Salapoliisin asiamies osasi hillitä intohimonsa, hän puristi
käsivarret ristiin rinnalle, eikä kääntänyt katseitaan siitä
ikkunasta, joka valo-aaveen tavoin kohosi ylhäällä tornissa. Kun
hän kävellessään joutui laakson puolisien äkkijyrkkien kallioiden
reunalle, hän tähysteli vaistomaisesti niitä himmeitä valoja, jotka
keskellä sumua tuikkivat siellä täällä kaupungin tai esikaupunkien
taloista, vallien ylä- ja alapuolella. Syvää hiljaisuutta
häiritsivät ainoastaan Nançon-virran kohina, tornikellon surulliset
ja säännölliset lyönnit, vahtisotilaiden raskaat askeleet tai
aseiden kalske, silloin kun vaihdettiin vahteja. Kaikki oli käynyt
juhlalliseksi, sekä ihmiset että luonto.
-- On pimeä kuin suden kidassa, -- sanoi Pille-Miche.
-- Eteenpäin vaan, -- sanoi Marche-à-Terre, -- äläkä puhu enempää
kuin kuollut koira.
-- Tuskin rohkenen hengittää, -- huomautti chouani.
-- Jos se, joka juuri pani kiven vierimään, tahtoo että valitsen
hänen sydämensä tikarini tupeksi, tarvitsee hänen vaan tehdä tämä
temppu uudelleen, -- sanoi Marche-à-Terre niin hiljaisella äänellä,
että se sekaantui Nançon-virran veden kohinaan.
-- Minähän se olin, -- sanoi Pille-Miche.
-- No niin, sinä siunattu saituri, -- virkkoi chouanijoukon johtaja,
-- ryömi vatsallasi kuin ankerias, muuten saamme täällä heittää
henkemme pikemmin kuin tarpeellista on.
-- Kuulehan, Marche-à-Terre, -- sanoi parantumaton Pille-Miche,
joka käsien avulla laahautui eteenpäin vatsallaan loikoen ja saapui
toverinsa tasalle, jonka korvaan hän puhui niin hiljaa, etteivät
jälessä tulevat chouanit siitä kuulleet tavuakaan, -- kuulehan,
Marche-à-Terre, jos saa luottaa ylhäisen naishenkilömme sanoihin,
on tuolla ylhäällä aimo saalis korjattavissa. Jäämmekö sen kahteen
pekkaan tasan?
-- Kuuleppas, Pille-Miche! -- sanoi Marche-à-Terre, heittäytyen
vatsalleen ja jääden siihen asentoon. Koko joukko teki saman
liikkeen, sillä äkkijyrkänteen tuottamista vaikeuksista chouanit
olivat vallan uupuneet.
-- Kyllä sinut hyvin tunnen, -- virkkoi Marche-à-Terre, -- sinä olet
tuollainen pohjaton ahmatti, joka tosin on yhtä valmis antamaan
iskuja kuin niitä saamaan. Mutta emme ole tulleet tänne riisumaan
kuolleilta jalkineita, tänään olemme piruja piruja vastaan, ja
hukassa on se, jolla on liian lyhyet kynnet. Ylhäinen rouva on
lähettänyt meidät tänne pelastamaan Garsia. Hän on tuolla, nostahan
koirankuonoasi ja katso tuota tornin yläpuolella olevaa ikkunaa.
Samassa löi kello kaksitoista. Kuu nousi ja loi sumun valkean
savun näköiseksi. Pille-Miche puristi voimakkaasti Marche-à-Terren
käsivartta ja osoitti hänelle vaieten kymmenen jalkaa heidän
yläpuolellaan välkkyviä rautapistimiä.
-- Siniset ovat jo saapuneet, -- sanoi Pille-Miche. -- Väkirynnäköllä
emme saa aikaan mitään.
-- Kärsivällisyyttä! -- virkkoi Marche-à-Terre, -- jos en tänä aamuna
näitä paikkoja tutkiessani erehtynyt, on Papukaija-tornin juurella
vallien ja kävelypaikan välissä sola, johon aina kaadetaan lantaa, ja
sille voi laskeutua alas kuin vuoteelle.
-- Jos Pyhä Labre, -- sanoi Pille-Miche, -- tahtoisi muuttaa
hyväksi omenaviiniksi kaiken sen veren, joka tulee virtaamaan, niin
fougèresläiset huomenna saisivat aimo varaston.
Marche-à-Terre peitti leveällä kourallaan ystävänsä suun; sitten hän
kumealla äänellä antoi määräyksen, joka rivistä riviin toistettiin
viimeisiin chouaneihin asti, jotka riippuivat kallion rinteellä
pitäen kiinni kanervista.
Corentinilla oli siksi tarkka ja tottunut korva, että kuuli
kahinaa muutamista chouanien polkemista pensaista tai kallion
jyrkännettä alas vierivien kivien rapinaa, hän kun lisäksi seisoi
vallan puistikon laidalla. Marche-a-Terrellä tuntui olevan kyky
nähdä pimeässä ja hänen yhäti jännityksessä olevat aistinsa
näyttivät käyneen tarkoiksi kuin villi-ihmisillä, ja niinmuodoin
hän oli nähnyt edessään haamoittavan Corentinin. Ehkäpä hän hyvin
opetetun koiran tavoin oli vainunnut hänen läsnäoloaan. Vaikka
poliisiurkkija oli tarkannut pienimpiäkin ääniä keskellä hiljaisuutta
ja tähystellyt vuolukivien muodostamaa luonnollista muuria, ei hän
kuitenkaan huomannut mitään. Jos hän himmeässä sumuvalaistuksessa
näkikin muutaman chouanin, hän luuli heitä kivimöhkäleiksi, niin
liikkumattomina nuo ihmisruumiit osasivat pysyä.
Tämä chouaneja uhkaava vaara katosi pian. Corentinin huomion
veti puoleensa hyvin selvä melu, joka kuului kävelypaikan
vastakkaiselta laidalta, siitä kohdasta, missä suojamuuri päättyi
ja missä kalliojyrkänne alkoi. Vuolukiveen hakattu polku, joka
oli Kuningattaren portaiden yhteydessä, päättyi juuri tuohon
yhtymäkohtaan. Samassa kun Corentin saapui siihen, hän näki edessään
hahmon, joka oli siihen ilmaantunut kuin noiduttuna, ja kun hän
ojensi kätensä tarttuakseen tähän aavemaiseen olentoon, jolta ei
odottanut mitään hyviä aikeita, hän kohtasi naisen pyöreitä ja
pehmeitä ruumiinmuotoja.
-- Menkää hiiteen, rouvaseni, -- hän mutisi. -- Jos ette olisi
kohdannut minua, olisitte voinut saada luodin päähänne... Mutta
mistä tulettekaan ja minne menette näin myöhään? Oletteko mykkä? --
Nainenhan se kuitenkin on, hän mutisi itsekseen.
Kun vaikeneminen olisi herättänyt epäluuloa, tuntematon nainen
vastasi kauhusta vapisevalla äänellä:
-- Oh, hyvä herra, palaan iltakutsuista.
"Sehän on niin sanottu markiisin äiti", ajatteli Corentin. "Mitähän
sekin aikoo tehdä?" -- No niin, menkää tuonne päin, eukko hyvä,
-- hän sanoi ääneen, ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut. -- Siis
vasemmalle, ellette tahdo tulla luotien lävistämäksi!
Corentin jäi liikkumattomaksi paikalleen. Mutta huomatessaan, että
rouva du Gua suuntasi askeleensa Papukaija-tornia kohti, hän seurasi
häntä kaukaa pirullisen varovasti.
Tämän onnettoman kohtauksen aikana olivat chouanit hyvin taitavasti
ryhmittyneet lantatunkiolle, johon Marche-à-Terre oli heidät
opastanut.
"Tuossa on ylhäinen rouvamme!" ajatteli Marche-à-Terre, kohoten
karhun tavoin seisomaan tornin seinämällä. -- Olemme tässä, -- hän
kuiskasi rouva du Gualle.
-- Hyvä, -- vastasi tämä. -- Jos voit löytää tikapuut siitä talosta,
jonka puutarha alkaa kuusi jalkaa alapuolella lantasolaa, niin Gars
on pian pelastettu. Näetkö tuon pyöreän ikkunan tuolla ylhäällä? Se
on makuuhuoneen viereiseen pukuhuoneeseen kuuluva ja sinne täytyy
koettaa päästä. Tämä tornin puoli, missä nyt olette, on ainoa,
jota ei ole piiritetty. Hevoset odottavat, ja jos olet miehittänyt
Nançon-virran ylimenopaikan, niin saatamme neljännestunnissa viedä
hänet turvaan, huolimatta hänen mielettömästä seikkailustaan. Mutta
jos tuo lutka tahtoo häntä seurata, niin pistäkää hänet kuoliaaksi
tikarilla.
Huomattuaan noiden muutamien epäselvien haamujen, joita ensin oli
luullut kiviksi, taitavasti liikkuvan, Corentin suoraa päätä meni
Pyhän Léonardin vahdistoon, missä näki päällikön vaatteet yllä
nukkuvan leirivuoteella.
-- Jättäkää hänet rauhaan! -- sanoi Beau-Pied äreästi Corentinille,
-- vastikään hän paneutui pitkäkseen.
-- Chouanit ovat täällä! -- huusi Corentin Hulot'n korvaan.
-- Mahdotonta, mutta sen parempi, jos ovat! -- virkkoi päällikkö
vielä puoleksi unenkohmelossa; -- saammehan sitten ainakin tapella!
Kun Hulot saapui kävelypaikalle, näytti Corentin hänelle chouanien
omituista asemaa tornin varjossa.
-- Joko he ovat pettäneet tai tukehuttaneet ne vahtisotilaat, jotka
asetin Kuningattaren portaiden ja linnan välille, -- huudahti
päällikkö. -- Oh, mikä kirottu sumu. Mutta kärsivällisyyttä,
lähetänpä kallion juurelle viisikymmentä miestä luutnantin johtamina.
Täällä ylhäällä ei saa karata heidän kimppuunsa, sillä nuo elukat
ovat niin karaistuja, että voisivat vieriä äkkijyrkänteen juurelle
kuin kivet, taittamatta jäseniään.
Linnantornin haljenneelle kajahtava kello löi kaksi, kun päällikkö
palasi kävelypaikalle, ryhdyttyään mitä ankarimpiin toimenpiteisiin
Marche-à-Terren johtamien chouanien vangitsemiseksi. Kun nyt kaikki
vahdistot oli lisätty kaksinkertaisiksi, oli neiti de Verneuilin
talosta tullut pienen armeijan keskipiste. Päällikkö huomasi
Corentinin mitä tarkkaavaisimmin tähystelevän Papukaija-tornia
hallitsevaa ikkunaa.
-- Kansalainen, -- sanoi hänelle Hulot, -- luulen, että markiisi
vetää meitä nenästä, sillä toistaiseksi ei mikään ole liikahtanut.
-- Hän on tuolla ylhäällä! -- huudahti Corentin, osoittaen ikkunaa.
-- Näin ikkunaverhoilla miehen varjon... En ymmärrä, minne pikku
poika on joutunut, he ovat joko tappaneet tai lahjoneet hänet. Kas
tuossa, päällikkö, onhan se mies! Siis eteenpäin!
-- En aio mennä ottamaan häntä kiinni vuoteesta, piru vieköön! Totta
kai hän tulee ulos, jos on mennyt sisälle, -- huomautti Hulot, jolla
oli omat syynsä vielä hiukan odottaa.
-- Herra päällikkö, lain nimessä käsken teidän viipymättä hyökätä
tuota taloa vastaan.
-- Mikä sinä olet miehiäsi pakoittaaksesi minut hyökkäämään!
Välittämättä päällikön vihasta, Corentin sanoi hänelle kylmästi:
-- Sinun on pakko totella minua! Tässä sotaministerin asianmukaisesti
allekirjoittama paperi, joka velvoittaa sinut siihen, -- hän
virkkoi, vetäen esiin paperin taskustaan. -- Luuletko meitä kyllin
yksinkertaisiksi, antaaksemme tuon naikkosen menetellä mielensä
mukaan? Meidän on määränä tukahuttaa kansalaissota, ja tuloksen
suuruus puolustaa vähäarvoisia keinoja.
-- Rohkenen lähettää sinut hii... ymmärrätkö? Riittää jo, käännös
vasempaan, eteenpäin mars ja jätä minut rauhaan, ja tavallista
pikemmin.
-- Mutta lueppa, -- sanoi Corentin.
-- Älä ikävystytä minua mokomine valtuuksinesi, -- huusi Hulot,
närkästyneenä siitä, että olento, jota hän piti niin halveksittavana,
antoi hänelle käskyjä.
Samassa Galope-Chopinen poika puikahti heidän luokseen kuin maan alta
tullut rotta.
-- Gars on matkalla! -- hän huusi.
-- Minne?
-- Pyhän Léonardin katua alaspäin.
-- Beau-Pied, -- virkkoi Hulot puoliääneen korpraalille, joka seisoi
lähellä, -- juokse ilmoittamaan luutnantille, että hänen tulee
marssia lähemmäksi taloa ja ylläpitää kelpo tulta, ymmärrätkö!
Osastottain vasemmalle, ja eteenpäin tornia vastaan, mars, -- huusi
päällikkö.
Täydelleen ymmärtääksemme näiden tapahtumien loppuratkaisun, on
tarpeellista seurata neiti de Verneuilin mukana hänen asuntoonsa.
* * * * *
Kun intohimot lähestyvät lopullista purkaustaan, ne saattavat ihmisen
huumaustilaan, joka on paljon voimakkaampi viinin ja ooppiumin
synnyttämää kiihoitusta. Se selkeys, jonka ajatus silloin saavuttaa,
liiaksi kiihoittuneiden aistien herkkyys, aiheuttavat silloin mitä
kummallisimpia ja odottamattomimpia vaikutuksia. Ollen yhden ainoan
ajatuksen valloissa, eräät henkilöt havaitsevat selvästi mitä
huomaamattomimmatkin seikat, kun sitävastoin kouraantuntuvat esineet
vallan häipyvät heidän havaintopiiristään.
Neiti de Verneuil oli joutunut senlaatuiseen huumaustilaan, joka
saattaa todellisen elämän unissakävijöiden tilan kaltaisiksi, hän
kun luettuaan markiisin kirjeen ponnisti kaikki voimansa estääkseen
häntä välttämästä koston täyttymistä, samoin kuin aikaisemmin
oli valmistanut kaiken ensimäistä lemmenjuhlaansa varten. Mutta
huomatessaan talonsa, omasta määräyksestään, kolminkertaisen
pistinketjun ympäröimäksi, äkillinen valo välkähti hänen sielussaan.
Hän rupesi arvostelemaan omaa menettelyään, ja ajatteli nyt
kauhistuen, että oli tehnyt rikoksen.
Äkillisen ahdistuksen valtaamana hän hyökkäsi huoneensa kynnykselle
ja jäi siihen hetkeksi liikkumattomana seisomaan, koettaen punnita
tilannetta, kuitenkaan pääsemättä selvään tulokseen. Hänelle oli niin
täydelleen epäselvää mitä oli tehnyt, että rupesi miettimään, miksi
oli asuntonsa eteisessä, pitäen kädestä tuntematonta lasta.
Hänen silmiensä edessä tanssi tuhansia kipinöitä kuin tulikielekkeet
ilmassa. Hän alkoi astua, ravistaakseen jäsenistään painostavan
jäykkyyden; mutta samoin kuin unta näkevälle ihmiselle, jokainen
esine esiintyi hänelle todellisuudesta poikkeavassa muodossa. Hän
puristi pikku pojan kättä tavattoman rajusti ja veti häntä jälkeensä,
kuin olisi hän mielettömän tavoin kiiruhtanut jonnekin. Hän ei nähnyt
mitään siitä, mitä oli salissa, kulkiessaan sen läpi, ja kuitenkin
häntä tervehti kolme miestä, jotka väistyivät syrjään, päästääkseen
hänet kulkemaan.
-- Tuossa hän on, -- sanoi yksi heistä.
-- Hän on hyvin kaunis! -- huudahti pappi.
-- Niin, todella, -- sanoi edellinen; -- mutta kuinka hän on kalpea
ja kiihoittunut!...
-- Ja hajamielinen! -- lisäsi kolmas, -- hän ei meitä ollenkaan
huomannut.
Huoneensa ovella neiti de Verneuil näki Francinen lempeät ja iloiset
kasvot. Hän kuiskasi emäntänsä korvaan:
-- Hän on tuolla sisällä, Marie...
Neiti de Verneuil pääsi nämä sanat kuullessaan taas tajuihinsa,
harkintakyky palasi, hän katsoi lapseen, jota piti kiinni kädestä,
tunsi sen ja sanoi Francinelle:
-- Sulje lukitun oven taa tämä poika, ja jos tahdot, että jään eloon,
niin varo tarkoin päästämästä häntä pakenemaan.
Hitaasti lausuessaan nämä sanat, hän oli luonut katseensa huoneensa
oveen, ja siihen ne pysähtyivät niin hirvittävän jäykkinä, että olisi
luullut hänen näkevän uhrinsa paksujen ovilautojen läpi. Sitten
hän hiljaa avasi oven ja sulki sen jälleen kääntymättä, sillä hän
näki markiisin seisovan kamiinin edessä. Olematta erityisen upea,
oli aatelismiehen puku kuitenkin juhlallinen ja hieno, mikä lisäsi
sitä kauneutta, jota kaikki naiset huomaavat rakastetuissaan. Hänet
nähdessään neiti de Verneuil saavutti jälleen koko mielenmalttinsa.
Hänen kokoon puristautuneet puoleksi avoimet huulensa päästivät
näkyviin heinienvalkeat hampaat ja kuvastivat pakollista hymyä,
jonka sävy oli pikemmin hirvittävä kuin intohimoinen. Hän lähestyi
nuorta miestä hitaasti ja sanoi väkinäisen iloisesti, osoittaen
kamiini-kelloa:
-- Rakkautta ansaitseva mies ansaitsee niinikään, että häntä
odotetaan.
Mutta rajujen tunteittensa lamauttamana hän vaipui kamiinin vieressä
olevalle sohvalle.
-- Rakas Marie, te olette lumoava, ollessanne vihainen! -- sanoi
markiisi istuutuen hänen viereensä, tarttuen hänen käteensä, johon
hän suostui, ja rukoillen katsetta, jonka hän kielsi. -- Toivon,
-- hän jatkoi ääni mairittelevana, -- että Marie hetken kuluttua
on oleva pahoillaan siitä, että käänsi pois kasvonsa onnellisesta
aviopuolisostaan.
Kuullessaan nämä sanat neiti de Verneuil kääntyi äkkiä ja katsoi
häntä silmiin.
-- Mitä merkitsee tuo hirvittävä katse? -- hän kysyi nauraen. --
Mutta kätesi polttaa!... Rakkaani, mikä sinun on?
-- Rakkaani! -- hän toisti kumeasti ja ääni värähdellen.
-- Niin, -- sanoi markiisi, laskeutuen polvilleen hänen eteensä ja
tarttuen hänen molempiin käsiinsä, jotka peitti suudelmilla, -- niin,
rakkaani, olen sinun koko elämänikäni.
Marie työnsi hänet rajusti luotansa ja nousi. Hänen kasvonsa
vääntyivät ja hän nauroi kamalasti kuin mieletön, sanoen:
-- Etpä itse usko sanaakaan siitä, mitä puhut, sinä katalin kaikista
konnista!
Hän sieppasi äkkiä tikarin, joka oli kukkamaljakon vieressä, ja pani
sen sähkymään vallan lähellä nuoren miehen povea, tämän ollessa ylen
hämmästynyt.
-- Joutavia! -- hän sanoi, heittäen pois tämän aseen -- en pidä
sinua edes sen arvoisena, että sinut tappaisin! Sinun veresi on
liian halpaa, jotta edes sotamiehet sitä vuodattaisivat, sinä olet
ainoastaan pyövelin piilun arvoinen.
Nämä sanat hän lausui vaivoin ja hiljaa, ja hän polki jalkaa kuin
hemmoiteltu lapsi kärsimättömyydessään. Markiisi lähestyi häntä,
koettaen syleillä häntä.
-- Älä koske minuun! -- huudahti Marie, peräytyen kauhun valtaamana.
-- Hän on järjiltään, -- sanoi markiisi ihan ääneen epätoivoissaan.