saavuttivat pienen sinisten pataljoonan ja marssivat matkan päässä
sen takana.
* * * * *
Hirvittävä levottomuus hiipi yön tullen Galope-Chopinen mökkiin,
jossa elämä siihen asti oli ollut niin viattoman huoletonta.
Barbette ja hänen pikku poikansa, kumpikin kantaen selässään taakkaa,
-- poika raskasta piikkihernekimppua ja äiti heiniä karjaa varten,
-- palasivat kotia siihen aikaan, jolloin perhe tavallisesti söi
illallista. Astuessaan sisään majaan, äiti ja poika turhaan hakivat
Galope-Chopinea; eikä tuo kurja tupa koskaan ollut näyttänyt heistä
niin isolta, se kun nyt oli niin tyhjä. Pesä, josta tuli oli
sammunut, pimeys, hiljaisuus, kaikki ennusti heille onnettomuutta.
Kun oli tullut aivan pimeä, Barbette sytytti kirkkaan takkavalkean
ja kaksi _oribus'ia_. Tämä oli niiden pihkakynttilöiden nimi, joita
käytettiin rannikolta Loiren yläjuoksulle saakka, ja joita vieläkin
käytetään tällä puolen Amboisea, Vendômen tasangoilla. Barbette
toimitti nämä askareet hitaasti kuin se henkilö ainakin, joka on
syvän tunteen valtaama. Hän kuunteli pienintäkin risahdusta. Mutta
usein tuulen ulvonta häntä petti, hän riensi kurjan mökkinsä ovelle
ja palasi sieltä surullisena. Hän pesi puhtaaksi kaksi haarikkaa,
täytti omenaviinillä ja asetti isolle pöydälle. Moneen kertaan hän
katsoi poikaansa, joka valvoi tattarikakkujen paahtumista, mutta
ei voinut sanoa hänelle sanaakaan. Hetkiseksi pikku pojan katseet
pysähtyivät kahteen naulaan, joiden varassa hänen isänsä lakki
tavallisesti riippui, ja Barbette vapisi nähdessään, samoinkuin
poikanen, tuon paikan yhä tyhjäksi.
Hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin lehmien ammunta ja
omenaviini-pisarat, jotka aina yhtä pitkien hetkien kuluttua
tippuivat tynnyrin tapista. Nais-parka huokasi syvään valmistaessaan
kolmessa ruskeassa polttosavipadassa eräänlaista keittoa maidosta,
pieniksi palasiksi leikellystä leivästä ja paistetuista kastanjoista.
-- Ne tappelivat Béraudièren pellolla, -- huomautti poikanen.
-- Meneppä sinne katsomaan, -- sanoi äiti.
Poika juoksi sinne, näki kuutamossa ruumiskasan, mutta ei siinä
huomannut isäänsä ja palasi kotia vallan iloisena viheltäen: hän
oli löytänyt muutaman viiden frangin rahan, jotka voittajat olivat
tallanneet lokaan ja unhoittaneet siihen. Äiti istui jakkaralla
kiukaan ääressä kehräten hamppua. Poika pudisti kielteisesti päätään
Barbettelle, joka ei rohjennut odottaa mitään hauskaa. Kun Pyhän
Léonardin tornikello oli lyönyt kymmenen, pikku poika pani maata,
soperreltuaan rukouksen pyhälle Annalle.
Päivän koittaessa Barbette, joka ei ollut silmäänsä ummistanut,
päästi ilohuudon, kuullessaan kaukaa isojen rautanaulapohjaisten
kenkien kopinan, jonka hyvin tunsi, ja ennen pitkää Galope-Chopinen
nyreät kasvot tulivat näkyviin.
-- Kiitos Pyhän Labren, jolle olen luvannut kauniin vahakynttilän,
Gars on pelastunut. Älä unhoita, että nyt olemme pyhimykselle velkaa
kolme kynttilää.
Sitten Galope-Chopine tarttui haarikkaan ja joi sen hengittämättä
yhtenä siemauksena. Kun vaimonsa oli tarjonnut hänelle keiton, oli
auttanut pyssyn hänen olaltaan ja kun hän oli istuutunut rahille, hän
sanoi, siirtyen lähemmäksi tulta:
-- Kuinka siniset ja chouaneiksi puetut tiesivät tulla tänne?
Tapeltiinhan Florignyssa. Kuka paholainen onkaan voinut sanoa heille,
että Gars oli meillä? Sillä ainoastaan hän, hänen kaunis naisensa ja
me sen tiedämme.
Vaimo kävi kuolonkalpeaksi.
-- Chouaneiksi puetut vakuuttivat minulle, että olivat
Saint-Georges'n garseja, -- hän vastasi väristen, -- ja minä sanoin
heille, missä Gars oli.
Nyt vaaleni Galope-Chopine vuorostaan ja jätti liemikuppinsa pöydän
laidalle.
-- Lähetin poikamme varoittamaan sinua, -- jatkoi Barbette
kauhistuneena, -- mutta hän ei sinua tavannut.
Chouani nousi ja löi vaimoaan niin rajusti, että hän puolipyörtyneenä
kaatui vuoteelle.
-- Kirottu nainen, olet syössyt minut kuoleman kitaan! -- hän sanoi.
Mutta pelästyneenä hän otti vaimonsa syliinsä.
-- Barbette! -- hän huusi, -- Barbette!... Pyhä Neitsyt, löinpä liian
lujaan!
-- Luuletko, -- kysyi Barbette avaten silmänsä, -- että
Marche-à-Terre saa sen tietää?
-- Gars sanoi, -- vastasi chouani, -- ottavansa selvän siitä, mistä
petos johtui.
-- Sanoiko hän sen Marche-à-Terrelle?
-- Pille-Miche ja Marche-à-Terre olivat Florignyssa. Barbette
hengitti vapaammin.
-- Jos he koskevat ainoaankaan hiuskarvaan päässäsi, -- hän sanoi, --
niin täytänpä heidän lasinsa etikalla.
-- Oh, eipä minun enää ole nälkä! -- huudahti Galope-Chopine
surullisena.
Hänen vaimonsa lykkäsi hänen eteensä toisen täyden haarikan, mutta
hän ei sitä katsonutkaan.
Kaksi suurta kyyneltä vieri silloin Barbetten poskille, kastellen
hänen kuihtuneiden kasvojensa ryppyjä.
-- Kuulehan, eukko, huomisaamuna täytyy koota risukasa
Sulpice-vuorelle vastapäätä Pyhän Léonardin kirkkoa ja sytyttää se
palamaan. Tämä on merkki Garsin ja Saint-Georges'in vanhan papin
välillä, joka tulee toimittamaan hänelle jumalanpalvelusta.
-- Meneekö Gars siis Fougères'en?
-- Menee, kauniin neitinsä luo. Täytyypä minun tänään sentähden
juosta senkin seitsemässä paikassa! Luulen, että hän nai tuon neidin
ja ryöstää hänet, sillä hän on käskenyt minun vuokrata hevosia ja
pitää ne valmiina Saint-Malon tiellä.
Tämän sanottuaan Galope-Chopine, joka oli väsyksissä, pani maata
muutamiksi tunniksi. Noustuaan hän taas läksi liikkeelle. Seuraavana
aamuna hän palasi kotia, huolellisesti toimitettuaan ne asiat,
jotka Gars oli hänelle uskonut. Kuultuaan, ettei Marche-à-Terreä ja
Pille-Micheä ollut näkynyt, hän rauhoitti vaimoaan, joka melkein
levollisena läksi Pyhän Sulpicen vuorille, minne edellisenä iltana
oli koonnut Pyhän Léonardin kirkkoa vastapäätä olevalle kalliolle
muutamia kuuran peittämiä risukimppuja. Hän talutti kädestä
poikastaan, joka vanhassa puukengässä kuljetti hehkuvia hiiliä.
Tuskin olivat Galope-Chopinen poika ja vaimo kadonneet vajan katon
taakse, kun hän kuuli kahden miehen hyppäävän lähimmän veräjäpölkyn
yli, ja vähän ajan kuluttua hän näki kahden jykevämuotoisen himmeän
haamun sukeltavan esiin jotenkin sakeasta sumusta.
-- Se on Pille-Miche ja Marche-à-Terre! -- hän sanoi itsekseen ja
luhistui kauhusta kokoon.
Molempien chouanien synkät kasvot näyttäytyivät pienellä pihalla, ja
ne muistuttivat melkoisesti leveälieristen hattujensa varjostamina
niitä ihmispäitä, joita eräänlaiset taiteilijat ovat piirtäneet
maisemakuviinsa.
-- Päivää, Galope-Chopine, -- sanoi Marche-à-Terre totisena.
-- Päivää, herra Marche-à-Terre, -- vastasi nöyrästi Barbetten mies.
-- Tahdotteko käydä mökkiin ja tyhjentää muutaman haarikan? Minulla
on tässä kylmiä tattarikakkuja ja vastakirnuttua voita.
-- Eipähän tuo taitaisi pahaa tehdä, serkku, -- sanoi Pille-Miche.
Molemmat chouanit astuivat tupaan. Tämä alku ei ollenkaan ollut
omiaan saattamaan Galope-Chopinea levottomaksi. Hän meni joutuin ison
tynnyrin luo ja täytti omenaviinillä kolme haarikkaa. Sillä aikaa
Marche-à-Terre ja Pille-Miche istuen kiiltäviksi kuluneilla penkeillä
molemmin puolin pitkää pöytää leikkasivat tattarikakuista viipaleita,
joille levittivät rasvaista kellervää voita, mihin veitsen painosta
muodostui pieniä maitokuplia. Galope-Chopine asetti kolme kuohuvalla
omenaviinillä täytettyä haarikkaa pöydälle vieraittensa eteen, ja nuo
kolme chouania alkoivat syödä. Mutta ajoittain isäntä loi katseen
Marche-à-Terreen, ylen auliina sammuttamaan hänen janoaan.
-- Anna minulle nuuskarasiasi, -- sanoi Marche-à-Terre Pille-Michelle.
Ja ravistettuaan siitä moneen kertaan nuuskaa pivoonsa,
bretagnelainen veti sitä sieramiinsa juhlallisesti kuin mies ainakin,
joka ryhtyy johonkin tärkeään ja vakavaan tehtävään.
-- Onpa täällä kylmä, -- sanoi Pille-Miche, nousten sulkemaan oven
yläluukkua.
Sumun himmentämä päivänvalo tunki tupaan ainoastaan pienestä
ikkunasta ja valaisi vaan heikosti pöytää ja molempia penkkejä. Mutta
takkavalkia levitti siihen punervaa hohdetta.
Galope-Chopine täytti haarikat toistamiseen ja asetti ne vieraittensa
eteen; mutta he eivät enää tahtoneet juoda, heittivät pois
leveälieriset hattunsa ja kävivät äkkiä juhlallisen näköisiksi.
Heidän eleensä ja katse, jonka he samalla loivat toisiinsa, sai
Galope-Chopinen kauhusta värisemään, ja hän luuli näkevänsä verta
heidän punaisten villamyssyjensä alla.
-- Tuoppa tänne iso teurastusveitsesi, -- sanoi Marche-à-Terre.
-- Mutta, herra Marche-à-Terre, mitä te sillä teette?
-- Älä puhu joutavia, serkku, tiedäthän sen hyvin, -- sanoi
Pille-Miche, sulkien nuuskarasiansa, jonka Marche-à-Terre oli antanut
hänelle takaisin, -- olet tuomittu.
Molemmat chouanit nousivat yhtaikaa tarttuen karbiini-pyssyihinsä.
-- Herra Marche-à-Terre, enhän minä ole sanonut mitään Garsista...
-- Sanon sinulle: nouda teurastusveitsesi, -- vastasi chouani.
Onneton Galope-Chopine läksi liikkeelle ja kolhaisi ohimennessään
poikansa jykevää vuodetta, ja kolme viiden frangin rahaa vieri siitä
lattialle; Pille-Miche otti ne ylös.
-- Kas, kas! siniset ovat antaneet sinulle vallan uusia
hopeakolikoita! -- huudahti Marche-à-Terre.
-- Niin totta kuin tuossa näette edessänne Pyhän Labren, en
ole sanonut mitään, -- vakuutti Galope-Chopine. Barbette luuli
chouaneiksi pukeutuneita fougèresläisiä Pyhän Georges'n garseiksi,
siinä kaikki.
-- Miksi puhut asioista vaimollesi? -- kysyi raa'asti Marche-à-Terre.
-- Muuten, serkku, emme kysy sinulta syitä, vaan teurastusveistäsi.
Olet tuomittu.
Saatuaan merkin toveriltaan Pille-Miche yhdessä hänen kanssaan
kävi käsiksi uhriin. Huomatessaan itsensä molempien chouanien
kouristamaksi, Galope-Chopine lamautui täydelleen, vaipui polvilleen
ja kohotti epätoivoisena kätensä pyöveleitään kohti.
-- Hyvät ystäväni, rakas serkku, mihin joutuukaan pieni poikani?
-- Minä pidän hänestä huolen, -- sanoi Marche-à-Terre.
-- Rakkaat toverini, -- jatkoi Galope-Chopine, joka oli käynyt
kalpeaksi, -- enhän minä ole valmis kuolemaan. Tahdotteko, että
lähden täältä ilman rippiä ja synninpäästöä? Teillä on oikeus riistää
minulta henki, mutta ei syöstä minua iankaikkiseen kadotukseen.
-- Se on totta, -- sanoi Marche-à-Terre, katsoen Pille-Micheen.
Molemmat chouanit joutuivat hetkeksi hyvin hämilleen, eivätkä voineet
ratkaista tätä pulmallista omantunnon asiaa. Galope-Chopine kuunteli
vähintäkin tuulen synnyttämää melua, kuin olisi hänellä vielä ollut
hiukan toivoa. Omenaviini-pisara, joka säännöllisesti muutaman
hetken kuluttua tippui tynnyristä, kiinnitti hänen huomionsa, ja
vaistomaisesti hän loi tynnyriin katseen, syvästi huoaten.
Äkkiä Pille-Miche tarttui poloista käsivarteen, veti hänet nurkkaan
ja sanoi:
-- Tunnusta minulle kaikki syntisi, minä toistan ne oikean Kirkon
papille, ja hän on myöntävä synninpäästön. Ja jos täytyy suorittaa
joku katumuksenteko, niin teen minä sen sinun asemestasi.
Galope-Chopine aikaansai vähäisen lykkäyksen perinpohjaisella
ripittäymistavallaan; mutta huolimatta hänen syntiensä
monilukuisuudesta ja monimutkaisuudesta, hän viimein saapui
rukousnauhansa päähän.
-- Oi! -- hän lausui päättäessään, -- kaikesta huolimatta, serkkuni,
koska puhun sinulle kuin rippi-isälle ainakin, vakuutan sinulle
Jumalan pyhän nimen kautta, etten saata soimata itseäni muusta kuin
että silloin tällöin olen liiaksi ajatellut omaa etuani, ja kautta
Pyhän Labren, joka riippuu tuolla kiukaan yläpuolella, vannon, etten
ole mitään sanonut Garsista. Ei, hyvät ystävät, minä en ole mikään
petturi.
-- Hyvä, hyvä, serkku, nouse ylös; tästä kaikesta saat aikanansa
sopia hyvän Jumalan kanssa.
-- Mutta antakaa minun ainakin sanoa hyvästi Barbe...
-- Riittää, -- sanoi Marche-à-Terre; -- jos tahdot, ettei sinua
kohdella ankarammin, kuin mikä on välttämätöntä, niin käyttäydy kuin
aimo bretagnelainen ja päätä päiväsi kuin mies ainakin.
Molemmat chouanit, tarttuen uudelleen Galope-Chopineen, panivat
hänet pitkäkseen penkille, missä hän ei enää näyttänyt muita
vastustuksen merkkejä kuin suonenvedontapaisia liikkeitä, joilla
eläin vaistomaisesti puolustautuu teurastettaessa. Lopulta hän
päästi muutamia kumeita korina-ääniä, jotka lakkasivat heti kuin
raskas teurastuspiilu oli iskenyt. Hänen päänsä erkani ruumiista
yhdestä ainoasta iskusta. Marche-à-Terre tarttui vainajan päähän
hiustupsusta, poistui mökistä, ja löysi etsittyään hetken aikaa oven
yläpuolella olevasta vuolemattomasta hirrestä ison naulan, jonka
ympärille hän kietoi kouraansa kokoamansa hiustöyhdön, jättäen sen
varaan riippumaan verisen pään, jonka silmiä ei edes sulkenut.
Molemmat chouanit pesivät, pitämättä kiirettä, kätensä isossa
vesimaljassa, painoivat hatut päähänsä, ottivat karbiini-pyssynsä
ja hyppäsivät veräjäpölkyn yli viheltäen laulua _Kapteenista_.
Pille-Miche kaiutti sitten käheällä äänellään pellon perällä näitä
tuon yksinkertaisen kansanlaulun säkeistöjä, jotka sattumalta
muistuivat hänen mieleensä, ja joiden sävelmän tuuli kuljetti
edelleen:
Ensi kaupunkiin kun tuli,
lempijänsä sydän suli,
silkkihin hän hänet puki;
toiseen kaupunkiin kun tuli,
lempijänsä sydän suli,
kultahan hänet puki;
tyttö armas, kaunokainen,
poikain syömet voitti vainen
koko rykmentissä siinä.
Tämä nuotti hälveni mikäli molemmat chouanit poistuivat. Mutta tällä
seudulla vallitsi niin syvä hiljaisuus, että useat sävelet saapuivat
Barbetten korvaan, hänen palatessaan mökilleen pikku poikansa kanssa,
jota talutti kädestä. Maalaisvaimo ei koskaan välinpitämättömänä
kuuntele tätä laulua, joka on niin yleisesti tunnettu ja suosittu
Länsi-Ranskassa. Vallan vaistomaisesti alkoikin Barbette laulaa tuon
kansanlaulun ensi säkeistöjä:
Lähtekäämme, kaunokainen,
sotaan, oma armahainen,
pakosalle mailta näiltä.
Suur' ol' kapteenilla mure.
"Sitä ällös pahoin sure;
tytärtäni et voi saada.
Vaikka kosit häntä maalla,
merellä myös raivokkaalla,
hänt' et saa sä petoksetta."
Tyttärensä luokseen haastoi,
isä, vaatteet hältä raastoi,
syöksi sitten meren syliin.
Kapteeni ol' järkevämpi,
pelastamaan ketterämpi,
tytön laivaan nosti nopsa.
"Lähtekäämme, kaunokainen,
sotaan, oma armahainen,
pakosalle mailta näiltä."
Ensi kaupunkiin kun tuli, j.n.e.
Sinä hetkenä, jona Barbette alkoi laulaa sitä säkeistöä, jolla
Pille-Miche oli laulunsa alottanut, hän oli saapunut pihalle. Hänen
kielensä jähmettyi, hän jäi kuin kivettyneenä seisomaan. Sitten raju,
mutta kumea huuto pääsi ilmoille hänen ammottavasta suustaan.
-- Mikä sinun on, äiti rakas? -- kysyi lapsi.
-- Mene yksin, -- huusi Barbette käheästi, vetäen pois kätensä ja
työntäen tavattoman rajusti luotaan poikasensa. -- Sinulla ei enää
ole isää eikä äitiä!
Lapsi hieroi itkien olkaansa ja näki äkkiä naulaan ripustetun pään.
Hän vaikeni, mutta hänen kasvoissaan oli tuollainen vääntynyt ilme,
joka syntyy kyyneliä vuodatettaessa. Hän avasi silmät suuriksi,
katsoi pitkään isänsä päätä, kasvoissa typerä ilme, joka ei
kuvastanut mitään mielenliikutusta. Lopulta hänen tylsät kasvonsa
ilmaisivat hillitöntä uteliaisuutta.
Äkkiä Barbette jälleen tarttui lapsen käteen, puristi sitä rajusti ja
veti hänet nopeasti sisälle tupaan. Kun Pille-Miche ja Marche-à-Terre
penkillä löivät Galope-Chopinelta pään poikki, oli toinen hänen
jalkineistaan pudonnut hänen kaulansa kohdalle lattialle ja oli
täyttynyt verellä. Tämä oli ensimäinen seikka, jonka hänen leskensä
huomasi.
-- Vedä puukenkäsi jalasta, -- sanoi äiti pojalleen, -- ja pistä
jalkasi tuohon verellä täytettyyn kenkään. Kas noin. Muista aina, --
hän huudahti kolkolla äänellä, -- isäsi jalkinetta, äläkä koskaan
vedä jalkaasi kenkää, muistamatta tätä, joka oli täynnä chouanien
vuodattamaa verta, ja tapa chouaneja!
Hän ravisti samalla päätään niin hurjasti, että hänen mustat
hiuksensa valuivat kaulaan, luoden hänen kasvoihinsa synkän sävyn.
-- Haastan Pyhän Labren todistajaksi siitä, että omistan sinut
sinisten asialle, -- hän jatkoi. -- Sinun tulee ruveta sotilaaksi,
kostaaksesi isäsi. Tapa, tapa chouanit, ja tee kuin minä. He ovat
ottaneet minun mieheni pään, minä annan sinisille Garsin pään.
Yhdellä loikkauksella hän hypähti vuoteelle, otti piilopaikasta
esille pienen rahakukkaron, tarttui jälleen ihmettelevän poikansa
käteen, veti hänet mukaansa, edes antamatta hänelle aikaa vetää
puukenkäänsä jalkaan, ja molemmat alkoivat nopeasti astua Fougères'ta
kohti, kummankaan kääntymättä taaksepäin katsomaan hylkäämäänsä
mökkiä. Heidän saavuttuaan Pyhän Sulpicen vuoren huipulle, Barbette
kohenteli risukasaan sytytettyä tulta, ja pikku poika latoi yhdessä
äidin kanssa siihen kuuran peittämiä vihreitä kinsterioksia,
tehdäkseen savun sakeammaksi. -- Tuo tulee kestämään kauemmin kuin
isäsi, kuin minä ja kuin Gars! -- sanoi Barbette hurjan näköisenä
osoittaen tulta pojalleen.
* * * * *
Sinä hetkenä, jona Galope-Chopinen leski ja hänen poikansa, jonka
toinen jalka oli verellä tahrattu, synkkää kostonhimoa kuvastavin
katsein ja uteliaina tarkastivat tupruilevaa savua, neiti de Verneuil
tähysteli tätä kalliota ja koetti, vaikka turhaan, siinä eroittaa
markiisin ilmoittamaa merkkitulta. Vähitellen sakenemistaan saennut
sumu verhosi koko seudun harsoon, jonka harmaat poimut peittivät
kaupungin lähimmätkin maisemat.
Hiljaisen ahdistuksen valtaamana parisitar vuoroin katseli kallioita,
linnaa, rakennuksia, jotka tässä sumumeressä näyttivät tummemmilta
utujuovilta. Hänen ikkunansa edessä kasvavat puut erosivat tuosta
sinervästä taustasta kuin nuo tähtikorallit, jotka tyynellä ilmalla
hohtavat esiin merestä. Aurinko heijasti taivaalle tummenneen hopean
värin ja valoi himmeätä punaa puiden alastomille oksille, joissa
vielä jokunen lakastunut lehti värjötti. Mutta liian suloiset tunteet
täyttivät Marien sielun, jotta tämä näky olisi herättänyt hänessä
pahoja aavistuksia, jotka olisivat olleet ristiriitaiset hänen jo
edeltäpäin kokemalleen uhkuvalle onnentunteelle.
Kahtena viime päivänä olivat hänen mielipiteensä melkoisesti
muuttuneet. Hänen intohimonsa rajuus ja hurjat purkaukset olivat
vähitellen tasaantuneet sen lämmön vaikutuksesta, jonka todellinen
rakkaus synnyttää. Se varmuus, että häntä rakastettiin, jota hän
oli etsinyt niin monen vaaran keskeltä, oli hänessä herättänyt
toivon palata sellaisiin yhteiskuntaoloihin, jotka antavat onnelle
sen oikeutetun leiman, ja jotka hän oli hylännyt ainoastaan
epätoivon pakoittamana. Hetkellinen rakkaus oli nyt hänen mielestään
heikkoutta. Lisäksi hän äkkiä huomasi voivansa uudelleen kohota siitä
yhteiskunnan syvänteestä, johon onnettomuus oli hänet upottanut,
sellaiseen korkeaan asemaan, johon isänsä oli hänet vähäksi aikaa
nostanut. Hänen turhamaisuutensa, joka oli tympeytynyt vuoroin
toivehikkaan ja hylätyn rakkauden aiheuttamasta julmasta epävarmuuden
tilasta, virkosi jälleen ja loi hänen silmiensä eteen ylhäisen aseman
tuottamat edut.
Eikö se ollutkin elämistä juuri hänelle ominaisessa ilmapiirissä,
jos hän, oikeastaan synnyltään markiisitar, joutui markiisi
Montauranin vaimoksi? Tutustuttuaan seikkailunomaisen elämän
levottoman vaihteleviin puoliin hän saattoi paremmin kuin kukaan muu
nainen panna arvoa niihin yleviin tunteisiin, jotka ovat perheen
perustuksena. Lisäksi avioliitto, äitiys ja sen aiheuttamat huolet
eivät nyt hänestä näyttäneet taakalta, vaan pikemmin levolta. Nyt hän
oli ruvennut rakastamaan tuota hyveellistä ja rauhallista elämää,
jota kuluneena myrskyisenä aikana oli alkanut aavistaa, samoin kuin
hyveeseen kyllästynyt nainen saattaa luoda himoitsevan katseen
luvatonta intohimoa kohti. Hyve oli hänestä uusi, vielä koettelematon
viehätys.
"Kenties", ajatteli hän, poistuttuaan ikkunan luota, näkemättä
merkkitulta Pyhän Sulpicen kalliolla, "olen ollut ylen kiemaileva
markiisin edessä? Mutta olenhan siten myös saanut tietää, kuinka
suuresti hän minua rakastaa!..."
-- Francine, -- hän virkkoi, -- se ei enää ole mikään unelma, tänä
iltana tulee minusta markiisitar de Montauran! Mitä olenkaan tehnyt,
ansaitakseni näin täydellistä onnea! Oh, rakastan, ja rakkaus yksin
voi palkita rakkautta. Mutta Jumala epäilemättä tahtoo minua siitä
palkita, että olen säilyttänyt sydämeni huolimatta niin suuresta
kestetystä kurjuudesta, ja hän tahtoo täten saada minut unhoittamaan
kärsimykseni: sillä sinä sen tiedät, lemmikkini, että olen paljon
kärsinyt!
-- Tänäkö iltana markiisitar de Montauran, te, Marie? Oi, ennenkuin
se on tapahtunut, luulen minä puolestani uneksivani. Kuka siis on
hänelle sanonut kaikki teidän avunne?
-- Mutta, lapsi kulta, hänellä ei ole ainoastaan kauniit silmät,
hänellä on myös sielu. Jospa sinä olisit nähnyt hänet vaarassa,
niinkuin minä hänet näin! Oh, hän varmaankin osaa rakastaa, hän on
niin rohkea!
-- Jos häntä niin suuresti rakastatte, kuinka sallitte hänen tulla
Fougères'en?
-- Eihän meillä ollut aikaa sanoa toisillemme sanaakaan, kun meidät
yllätettiin! Mutta onhan se muuten rakkauden todiste, ja niitä
ei koskaan ole tarpeeksi... Mutta nyt, tällä välin, sinun tulee
järjestää hiukseni.
Mutta moneen kertaan Marie hermostunein liikkein sekoitti
pois kampauksen, kun hänen kiemailuhalustaan johtuneeseen
huolellisuuteensa sekaantui myrskyäviä ajatuksia. Kähertäessään
jonkun kutrin yksityisiä hiuksia, tai silittäessään palmikoitaan,
hänessä heräsi vielä mielessä kytevä epäluulo siitä, eikö markiisi
sentään häntä pettänyt, mutta samalla hän ajatteli, että sellainen
konnamainen petos olisi tutkimaton, kun markiisi tulemalla häntä
tapaamaan Fougères'en huiman rohkeana panisi itsensä alttiiksi
välittömälle kostolle. Peilistä Marie veitikkamaisesti tutki
kasvoissaan sivulta luodun katseen hymyn, otsarypyn, vihan, rakkauden
tai ylenkatseen ilmeen vaikutusta, täten tavoitellen naisviekkautta
tutkiakseen markiisin sydäntä sen salaisinta tykintää myöten.
-- Olet oikeassa, Francine, -- hän sanoi; -- tahtoisinpa, samoin kuin
sinä, että tämä avioliitto jo olisi solmittu. Tämä päivä on viimeinen
utuisen sekavista päivistäni, se kätkee kuoloni tai meidän onnemme...
Tuo sumu on ihan tuskaannuttava, -- hän lisäsi, uudelleen katsahtaen
yhä vielä usvien peittämiin Pyhän Sulpicen huippuihin.
Itse hän alkoi poimuihin järjestää silkki- ja musliiniverhoja,
jotka koristivat ikkunaa, ja hän teki sen tahallisesti niin, että
huoneeseen lankesi sisälle hekkumallinen puolihämärä.
-- Francine, -- hän sanoi, -- korjaa pois nuo joutavat lelut, jotka
ajelevat pelkkänä romuna kamiinin laidalla, ja jätä siihen ainoastaan
kello ja molemmat posliinimaljat, joihin itse aion järjestää
Corentinin minulle tuomat talvikukat... Vie pois tästä huoneesta
kaikki tuolit, tänne ei saa jäädä muuta kuin leposohva ja nojatuoli.
Tehtyäsi tämän tulee sinun pölyttää matto, jotta sen värit näkyisivät
selvemmin. Sitten asetat kynttilöitä seinien kynttiläjalkoihin ja
kamiinille.