ja läksi astumaan Galope-Chopinen mökkiä kohti, jonka Beau-Pied
oli hänelle osoittanut ja jonka katolta nouseva savu oli hänen
tienviittanaan. Näin tuo nuori upseeri sattuman kautta, joka
usein esiintyi tässä sodassa, mutta joka olisi voinut käydä vielä
tuhoisammaksi, oli päässyt chouanien jäljille.
Samaan aikaan Hulot'n johtama pieni joukko oli omalla tahollaan
saapunut kohtaan, joka vastasi sitä paikkaa, mihin Gudin tahollaan
oli edennyt. Vanha soturi, kulkien parvensa etunenässä, hiipi
hiljaa pensasaitoja pitkin, osoittaen nuoren miehen intoa, ja
hyppäsi jotenkin helposti veräjäpölkkyjen yli, tähystellen
vaaleine silmineen kaikkia ylänköjä ja metsästäjän tavoin tarkaten
pienintäkin risahdusta. Kolmannella pellolla, jolle astui, hän
huomasi noin kolmikymmenvuotiaan vaimon kuokkimassa maata ja
kumartuneena ahkerasti ahertamassa. Lähellä häntä noin seitsenvuotias
poikanen, jolla oli veitsi kädessä, ravisti pois kuuraa muutamista
piikkiherne-pensaista, jotka hän katkoi ja asetti kasoihin.
Siitä jyminästä, joka syntyi, kun Hulot raskaasti syöksyi alas
toiselle puolen pölkkyveräjää, pikku poika ja hänen äitinsä
nostivat päätänsä. Helposti ymmärrettävästä syystä Hulot luuli
tätä vaimoa vanhaksi eukoksi. Ennen aikaansa ilmaantuneet rypyt
uursivat bretagnettaren otsaa ja kaulaa. Hänen pukunsa oli hyvin
eriskummainen, sen kun muodosti vanha kulunut vuohennahka, ja ellei
hänellä olisi ollut yllään likaisesta ja keltaisesta liinakankaasta
tehty hame, joka ilmaisi hänen sukupuoltaan, Hulot ei olisi varmasti
tiennyt, oliko hänellä edessään mies vai nainen, sillä tuon vaimon
pitkät ja tummat hiustöyhdöt olivat punaisen villamyssyn peittämät.
Ryysyistä, jotka puutteellisesti verhosivat pikkupoikaa, pilkoitti
paljas iho esiin.
-- Hoi, eukko, -- sanoi Hulot puoliääneen tälle naiselle, lähestyen
häntä, -- missä on Gars?
Samassa Hulot'n seurassa olevat kaksikymmentä soturia hypähtivät
pellon aitauksen yli.
-- Jos tahdotte tavata Garsin, täytyy teidän palata sinne, mistä
tulitte, -- vastasi vaimo, luotuaan epäluuloisen katseen tuohon
sotilasjoukkoon.
-- Kysynkö minä sinulta kenties tietä Fougères'n Gars-etukaupunkiin,
sinä vanha harakka? -- virkkoi Hulot raa'asti. -- Kautta Pyhän Annan,
oletko nähnyt Garsin kulkevan tästä ohi?
-- En ymmärrä, mitä sanotte, -- vastasi vaimo, kumartuen jatkamaan
työtään.
-- Kirottu naikkonen, tahdotko siis, että siniset, jotka ajavat meitä
takaa, tuhoavat meidät kaikki tyyni? -- huusi Hulot.
Tämän kuultuaan vaimo kohotti päätään ja loi uuden epäluuloisen
katseen sotureihin, vastaten:
-- Kuinka siniset voivat olla kintereillänne? Näin juuri heitä
seitsemän tai kahdeksan kulkevan tästä ja palaavan Fougères'en tietä
pitkin tuolla notkossa.
-- Onpa tuo eukko totisesti sennäköinen, kuin tahtoisi purra meitä
nenällään! -- Katsohan, vanha varis!
Ja sormellaan päällikkö näytti noin viidenkymmenen askeleen päässä
takempana olevaa kolmea tai neljää vahtisoturia, joiden hatut,
univormut ja pyssyt olivat helposti tunnettavissa.
-- Tahdotko syöstä turmioon ne soturit, jotka Marche-à-Terre on
lähettänyt auttamaan Garsia, jonka fougèresläiset tahtovat vangita?
-- virkkoi Hulot vihaisena.
-- Anteeksi, -- vastasi nainen; -- mutta tähän maailman aikaan
ihmisiä petetään niin helposti. Mistä pitäjästä te olettekaan
kotoisin? -- hän kysyi.
-- Saint-Géorges'sta, -- huusi pari kolme fougèresläistä
Ala-Bretagnen murteella, -- ja olemme nälkään kuolemaisillamme.
-- No hyvä, -- jatkoi nainen, -- näettekö savun tuolla? Se on minun
taloni. Jos kuljette oikeanpuolista vuoripolkua, saavutte sinne
ylätietä. Ehkäpä kohtaatte mieheni matkalla. Galope-Chopine on
vahdissa, jotta voi varoittaa Garsia, sillä tietäkää, että hän tänään
tulee meille, -- hän lisäsi ylpeänä.
-- Kiitos, vaimo hyvä, -- sanoi Hulot. -- Eteenpäin miehet, saakeli
soikoon, -- hän huusi kääntyen soturiensa puoleen. -- Nyt hän on
käsissämme!
Nyt joukkue seurasi juoksujalkaa päällikköänsä, joka poikkesi
osoitetulle polulle. Kuullessaan tuon chouaniksi luullun soturin
kaikkea muuta kuin kristillisen kirouksen, Galope-Chopinen vaimo
kalpeni. Hän katseli nuorten fougèresläisten säärystimiä ja
vuohennahkoja, istuutui maahan, otti lapsensa syliin ja sanoi:
-- Armahtakoot meitä Pyhä Anna ja autuas Pyhä Labre! En usko, että
nuo ovat meidän väkeämme. Heidän kenkänsä ovat vailla nauloja...
Juokse alitietä varoittamaan isääsi, hänen henkensä on vaarassa!
-- hän sanoi pikkupojalle, joka katosi kuin kauris kinsteri- ja
piikkiherne-pensastoon.
* * * * *
Neiti de Verneuil ei ollut kohdannut tiellään kumpaankaan puolueeseen
kuuluvia sotureita, ei sinisiä, eikä chouaneja, jotka ajoivat
toisiaan Galope-Chopinen majan ympärillä olevissa pelto-sokkeloissa.
Kun hän näki sinervän savupatsaan nousevan tuon surkean asunnon
puoleksi rappeutuneesta kattotorvesta, sykki hänen sydämensä niin
rajusti, että sen tykytykset tuntuivat äkkiä toisiaan seuraavina
kaikuvina iskuina nousevan kurkkuun. Hän pysähtyi, nojasi kädellään
puunoksaan ja katseli tuota savua, joka oli tienviittana yhtä hyvin
nuoren päällikön ystäville kuin vihollisille. Hän ei vielä koskaan
ollut tuntenut näin rajua mielenliikutusta.
"Oi, rakastan häntä liiaksi", -- hän ajatteli kokien sielussaan
epätoivonsekaista tunnetta. -- "Tänään ehkä en enää voi hillitä
itseäni..."
Äkkiä hän sitten riensi majalle ja astui pihaan, jonka loka kylmästä
oli jähmettynyt kovaksi. Iso koira syöksyi taas haukkuen häntä kohti;
mutta Galope-Chopinen lausuttua yhden ainoan sanan, se liehutti
häntäänsä ja vaikeni.
Astuessaan majaan neiti de Verneuil loi ympärilleen katseen, jolta
ei mitään jäänyt huomaamatta. Markiisi ei ollut siellä. Marie
hengitti vapaammin. Ilokseen hän huomasi, että chouani oli pannut
parastaan hiukan siistitäkseen likaista ja ainoaa asuinhuonettaan.
Galope-Chopine tarttui pyssyynsä, tervehti ääneti vierastaan ja
poistui mökistä koiransa seurassa. Marie seurasi häntä kynnykselle
asti ja näki hänen poistuvan majan oikealla puolella alkavaa polkua
pitkin, jonka sulki melkein lahonnut veräjäpölkky. Sen toisella
puolen Marie saattoi nähdä useita peltoja, joiden veräjät näyttivät
rivinä toisiaan seuraavilta ovilta, sillä puiden ja pensasaitojen
ollessa lehdettöminä saattoi nähdä kaikki maiseman pienimmätkin
epätasaisuudet.
Kun Galope-Chopinen leveälierinen hattu oli kokonaan kadonnut, neiti
de Verneuil kääntyi vasemmalle katselemaan Fougères'n kirkkoa; mutta
vaja peitti sen kokonaan hänen katseiltaan. Sitten hän loi katseensa
Couësnonin laaksoon, joka näytti avaralta musliinipeitteeltä,
jonka häikäisevä valkeus vaikutti sen, että lumipilvien peittämä
harmahtava taivas näytti vielä kolkommalta. Oli sellainen päivä, jona
luonto tuntuu mykältä ja jolloin jokainen melu tuntuu hälvenevän
yläilmoihin. Ja vaikka siniset ja heidän chouaneiksi pukeutuneet
miehensä kolmena jonona etenivät, muodostaen kolmion, jota
pienensivät lähestyessään mökkiä, oli hiljaisuus niin täydellinen,
että neiti de Verneuil siitä tunsi mielensä liikutetuksi,
ajatellessaan lisäksi tätä tilannetta, joka hänen henkisen tuskansa
ohella aiheutti ruumiillistakin pahoinvointia.
Onnettomuutta liiteli ilmassa.
Viimein hän siinä kohdassa, missä puiden muodostama tausta päätti
veräjä-jonon, näki nuoren miehen, joka notkeana kuin orava hyppäili
aitauksien yli, juosten eteenpäin hämmästyttävän nopeasti.
"Se on hän!" ajatteli Marie.
Gars oli yksinkertaisessa chouani-puvussa, pyssy hihnan varassa
vuohennahan yllä selässä, ja elleivät hänen liikkeensä olisi olleet
niin miellyttävän notkeat, olisi häntä ollut vaikea tuntea. Marie
syöksyi nopeasti takaisin majaan, seuraten vaistomaista sisäistä
ääntä, joka oli yhtä vähän selitettävissä kuin pelko. Mutta ennen
pitkää nuori chouani-johtaja oli parin askeleen päässä hänestä
kamiinin edessä, missä kirkas ja räiskyvä tuli paloi. Kumpikin oli
ääneti, peläten katsoa toiseen ja liikahtaa. Sama toivo yhdisti
heidän ajatuksensa, sama epäilys ne eroitti, se oli ahdistusta, se
oli hekkumaa.
-- Herra markiisi, -- sanoi vihdoin neiti de Verneuil
ääni liikutuksesta värähdellen, -- ainoastaan huoli teidän
turvallisuudestanne on saattanut minut tänne.
-- Minun turvallisuuteniko? -- hän kysyi katkerana.
-- Niin, -- hän vastasi. -- Niin kauan kuin minä oleskelen
Fougères'ssa, on henkenne vaarassa, ja rakastan teitä liiaksi,
voidakseni siirtää lähtöäni tätä iltaa kauemmaksi; älkää siis enää
hakeko minua sieltä.
-- Matkustatte pois, armaani!... Siinä tapauksessa minä teitä seuraan.
-- Tekö seuraisitte minua? Mitä ajattelettekaan?... Entä siniset?
-- Mitä yhteistä, rakas Marie, on sinisillä ja meidän rakkaudellamme?
-- Minusta tuntuu vaikealta, että te jäisitte Ranskaan, minun
luokseni, ja vielä vaikeammalta, että lähtisitte pois Ranskasta minun
kanssani.
-- Onko mitään mahdotonta sille, joka todella rakastaa?
-- Niin, luulenpa, että kaikki on mahdollista... Onhan minullakin
ollut rohkeutta luopua teistä, teidän hyväksenne.
-- Kuinka! te olette suostunut tulemaan kauhean olennon omaksi, jota
ette rakastanut, ettekä tahdo tehdä onnelliseksi miestä, joka teitä
jumaloi, jonka elämän te täyttäisitte ja joka vannoo aina kuuluvansa
yksistään teille? Kuule minua, Marie, rakastatko todella minua?
-- Rakastan, -- hän vastasi.
-- Tule siis omakseni.
-- Oletteko unhoittanut, että olen taas omaksunut langenneen naisen
osan, ja että juuri teidän tulee olla se mies, joka joutuu valtaani?
Tahtoessani paeta, tapahtuu se senvuoksi, etten tahdo nähdä lankeavan
teidän päänne yli sen ylenkatseen, joka saattaisi tulla minun
osakseni. Jos minulla ei olisi tätä pelkoa, kenties...
-- Mutta jos minä en pelkää mitään?
-- Kuka sen minulle takaa? Olen epäluuloinen. Kuka ei olisi sitä
minun asemassani?... Jos herättämämme rakkaus ei ole kestävää
laatua, tulee sen ainakin olla täydellinen ja saattaa meidät ilolla
kestämään maailman vääryyttä. Mitä te olette tehnyt minua varten?...
Tahdotte omistaa minut. Luuletteko senkautta kohonneenne paljoa
korkeammalle niitä, jotka ovat nähneet minut tähän saakka? Oletteko
te hetken huvin tähden pannut alttiiksi chouanejanne, huolehtimatta
heistä enempää kuin mitä minä olin huolissani sinisistä, jotka
tuhottiin silloin, kun minä olin menettänyt kaiken? Ja mitähän, jos
minä vaatisin teitä luopumaan kaikista tuumistanne, toiveistanne,
kuninkaastanne, joka minussa herättää kateutta ja joka kenties on
ivaava teitä, jos hänen tähtensä joudutte perikatoon, kun minä
sitävastoin voisin kuolla teidän edestänne pyhää kunnioitusta
tuntien? Sanalla sanoen, jos vaatisin, että te nöyrtyisitte
tottelemaan ensimäistä konsulia, voidaksenne seurata minua
Parisiin?... jos vaatisin, että matkustaisimme Amerikkaan, elääksemme
siellä kaukana siitä maailmasta, joka on täynnä turhamaisuutta, jotta
tietäisin, rakastatteko minua todella itseni tähden, samoin kuin
minä tänä hetkenä teitä rakastan? Sanoakseni lopuksi kaiken suoraan,
jos minä vaatisin, että te, sen sijaan että minä kohoisin teidän
ylevyyteenne, vajoaisitte alas minun viheliäisyyteeni, niin mitä
tekisitte?
-- Vaikene, Marie, äläkä panettele, itseäsi lapsiparka; olenpa
oivaltanut ajatuksesi! Joskin ensi haluni muuttui intohimoksi, on
intohimoni nyt muuttunut rakkaudeksi. Sinä sieluni sielu, tiedän,
että olet yhtä jalo kuin nimesi, yhtä suuri kuin kaunis; ja minä
itse olen kyllin jalo ja tunnen itseni kyllin suureksi, hankkiakseni
sinulle ihmisten silmissä kunnioitusta. Johtuneeko tämä siitä,
että aavistan sinussa piilevän tavatonta ja häviämätöntä hekkumaa?
Johtuuko se siitä, että luulen sinun sielussasi kohtaavani sellaisia
arvokkaita ominaisuuksia, jotka saavat meidät aina rakastamaan
samaa naista? En tunne tuota syytä, mutta tiedän, että rakkauteni
on rajaton, ja minusta tuntuu siltä, kuin en enää voisi elää ilman
sinua. Niin, inhoaisin elämääni täydellisesti, ellet sinä olisi
luonani.
-- Kuinka, teidän luonanne?
-- Oi, Marie, et siis tahdo ymmärtää Alphonseasi?
-- Oh, luuletteko minua suuresti imartelevanne tarjoamalla minulle
nimenne, kätenne? -- hän sanoi ilmeisen ylenkatseellisesti, mutta
katsoen terävästi markiisiin, yllättääkseen hänen vähimmätkin
ajatuksensa. -- Ja tiedättekö, tulisitteko rakastamaan minua puolen
vuoden kuluttua ja mikä sitten kohtaloni tulisi olemaan?... Ei, ei,
rakastajatar on ainoa nainen, joka saattaa olla varma miehen häntä
kohtaan osoittamista tunteista; sillä velvollisuus, lait, ihmiset,
lasten etu, eivät niitä takaa, ja jos niiden valta on pysyväinen,
nainen saa niistä sellaisen riemun ja onnen, jotka saattavat
vastaanottamaan kaikkein raskaimmatkin surut. Tulla vaimoksenne ja
jonakin päivänä joutua rasittavaksi taakaksenne! -- -- Ei, ennenkuin
antaudun tällaisen pelon mahdollisuuden alaiseksi, pidän tuhat
kertaa parempana lyhytaikaista, mutta oikeata rakkautta, vaikkapa
se päättyisikin kuolemaan tai kurjuuteen. Saattaisipa minusta tosin
tulla hyveisenpi äiti, uskollisempi aviovaimo kuin kuka muu tahansa;
mutta jotta mies voisi ylläpitää sellaisia tunteita naisen sydämessä,
ei hän saa naida häntä intohimon sokeassa puuskauksessa. Enhän muuten
itsekään tiedä, miellyttäisittekö minua vielä huomenna. Ei, en tahdo
olla syypää onnettomuuteenne, lähden Bretagnesta, -- hän sanoi,
huomatessaan epäröimistä hänen katseessaan, -- palaan Parisiin,
ettekä te tule sinne jälkeeni.
-- No hyvä, jos ylihuomenna aamulla näet savua tuolla Sulpice-vuoren
kallioilla, olen samana iltana luonasi, rakastajana, puolisona, minä
vaan tahdot. Uhmailen silloin kaikkea!
-- Mutta, Alphonse, sinä siis rakastat minua syvästi, -- sanoi Marie
ollen onnen hurmauksissa, -- kun näin aiot panna alttiiksi elämäsi,
ennenkuin olet omistanut sen minulle?
Markiisi ei vastannut, vaan katsoi Mariehen, joka loi maahan
katseensa; mutta hän näki lemmittynsä kasvoihin kuvastuvan
samanlaisen ihastuksen kuin hän itse tunsi sielussaan, ja hän levitti
käsivartensa. Marie tunsi jonkunmoisen mielettömän voiman valtaavan
itsensä, ja hän vaipui hiljaa markiisin povelle, päättäen antautua
hänelle, hankkiakseen itselleen tämän hairahduksen kautta ylimmän
onnentunteen, pannen alttiiksi koko tulevaisuutensa, joka olisi
ollut taatumpi, jos hän voitokkaana olisi eronnut tästä viimeisestä
koetuksesta. Mutta tuskin oli hänen päänsä kallistunut rakastajansa
olalle, kun ulkoa kuului rasahdus. Hän irtaantui markiisin sylistä,
aivan kuin olisi kavahtanut ylös unesta, ja syöksyi ulos majasta.
Silloin hän sai hiukan kylmäverisyyttä ja saattoi punnita tilannetta.
"Hän olisi tyytynyt minuun, mutta olisi kenties jälestäpäin
ylenkatsonut minua", hän ajatteli. "Mutta jos sellaista tapahtuisi,
surmaisin hänet. -- Mutta eipä vielä", hän ajatteli, huomatessaan
Beau-Piedin, jolle antoi merkin, minkä soturi varsin hyvin ymmärsi.
Tuo kelpo poika kääntyi äkkiä poispäin, näyttäen siltä, kuin ei olisi
mitään huomannut. Viipymättä neiti de Verneuil palasi sisälle majaan,
käskien nuorta päällikköä olemaan sanaakaan hiiskumatta. Tämän hän
teki ymmärrettäväksi painamalla oikean käden etusormea huulilleen.
-- He ovat täällä, -- hän sanoi kauhistuneena ja ääni kumeana.
-- Kutka?
-- Siniset.
-- Mutta enpä tahdo kuolla ilman...
-- Niin, ota...
Markiisi tarttui nuoreen naiseen, joka oli kauhusta jähmettynyt ja
joka ei tehnyt vastarintaa, ja painoi hänen huulilleen kauhua ja
riemua uhkuvan suudelman, se kun saattoi olla yhtä hyvin viimeinen
kuin ensimäinenkin.
Sitten he yhdessä menivät majan ovelle, katsellen ulos siten, että
näkivät kaiken kenenkään heitä näkemättä. Markiisi huomasi Gudinin
kahdentoista miehen etunenässä vartioimassa Couësnon-laaksoon
johtavaa rinnettä. Nyt hän kääntyi veräjä-jonoa kohti; paksua
lahonnutta veräjäpölkkyä vartioi seitsemän sotamiestä. Hän nousi
omenaviini-tynnyrille ja lävisti paanukaton, täten syntyneestä
aukosta hypätäkseen ylös kummulle. Mutta äkkiä hän veti takaisin
päänsä aukosta. Hulot seisoi miehineen kummun huipulla ja katkaisi
häneltä Fougères'en johtavan tien. Silloin hän katsoi lemmittyynsä,
joka päästi epätoivon huudon. Hän oli kuullut kolmen taloa ympäröivän
soturijoukon askelten töminän.
-- Mene edellä ulos, -- sanoi markiisi, -- sinä suojelet minua.
Kuultuaan nämä hänestä ylevät sanat, Marie asettui ylen onnellisena
oviaukon eteen, sillävälin kuin markiisi panosti pyssyään.
Mittailtuaan katseillaan etäisyyttä majan kynnykseltä veräjäpölkkyyn,
Gars hyökkäsi seitsemän sinisen eteen, ampui heihin ja raivasi
itselleen näin tien heidän pienen rintamansa läpi. Nuo kolme joukkoa
hyökkäsivät silloin veräjäpölkyn luo, jonka yli chouani-johtaja oli
hypännyt, ja näkivät hänen uskomattoman nopeasti juoksevan pellon
poikki.
-- Ampukaa, ampukaa, hiidessä! Oletteko te muka ranskalaisia!
Ampukaa, konnat! -- huusi Hulot jylisevällä äänellä.
Sinä hetkenä, jona hän kummun huipulta huusi nämä komentosanat,
hänen ja Gudinin sotamiehet ampuivat yhteislaukauksen, joka onneksi
oli huonosti tähdätty. Markiisi oli jo saapunut ensimäisen pellon
perällä olevalle veräjälle. Mutta juuri kun hän siirtyi toiselle
pellolle, oli Gudin vähällä saavuttaa hänet. Tämä nuori aliupseeri
oli näet hurjana syöksynyt häntä takaa-ajamaan. Kuullessaan tämän
hirvittävän vastustajansa juoksevan ainoastaan muutaman sylen päässä
takanaan, Gars vielä kiihdytti vauhtiaan. Gudin ja markiisi saapuivat
melkein samaan aikaan veräjälle. Mutta Montauran viskasi pyssynsä
niin taitavasti Gudinin päätä kohti, että siihen syntyi vamma, ja
takaa-ajajan vauhti hidastui.
On mahdotonta kuvata Marien tuskaa ja sitä mielenkiintoa, jolla
Hulot ja hänen joukkonsa seurasivat tätä kohtausta. Kaikki matkivat
vaistomaisesti molempien juoksijain liikkeitä. Gars ja Gudin
saapuivat samana hetkenä pienen kuuraisen metsän rinteeseen. Mutta
siinä aliupseeri äkkiä peräytyi ja väistyi omenapuun taakse.
Parikymmentä chouania, jotka eivät olleet ampuneet, he kun pelkäsivät
osaavansa johtajaansa, tuli näkyviin ja lennätti omenapuuhun
luotisateen.
Koko Hulot'n pieni joukko riensi juoksujalassa pelastamaan Gudinia,
joka, ollen vailla aseita, palasi, pujahtaen omenapuun juurelta
toiselle, valiten aina pakenemiseen sen hetken, jona chouanit
panostivat pyssynsä. Pian oli hänen vaaransa ohi. Chouaneiksi
pukeutuneet yhdessä sinisten kanssa, Hulot etunenässä, saapuivat jo
nuoren upseerin avuksi siihen paikkaan, missä markiisi oli heittänyt
pyssynsä. Samassa Gudin huomasi vastustajansa, joka vallan uupuneena
istui erään puun juurella pienessä metsikössä. Hän jätti nyt
toverinsa vaihtamaan laukauksia pellon sivuaitauksen turvissa olevien
chouanien kanssa ja kääntyi uudelleen markiisia kohti villipedon
nopeudella.
Huomattuaan nämä liikkeet kuninkaan jääkärit päästivät hirvittäviä
huutoja varoittaakseen johtajaansa. Sitten he koettivat pitää
puoliaan sinisille, ammuttuaan heitä vastaan laukauksia taidokkaasti
kuin salametsästäjät ainakin. Mutta siniset kiipesivät rohkeasti
pensasaidan yli, jota chouanit käyttivät vallinaan, ja toimeenpanivat
sen takana verisen koston. Chouanit vetäytyivät silloin sille tielle,
joka kulki taistelutanterena käytetyn pellon sivua pitkin, ja ottivat
senjälkeen haltuunsa sen kummun, jonka Hulot varomattomasti kyllä oli
hylännyt. Ennenkuin siniset olivat ehtineet tointua, olivat chouanit
jo piiloittautuneet noiden kallioiden komeroihin ja halkeamiin,
joiden turvissa ollen vaaratta saattoivat ampua Hulot'n miehiä, jos
nämä yrittäisivät ahdistaa heitä siellä.
Sillä aikaa kuin Hulot muutamien soturien seurassa hitaasti kulki
metsikköön etsimään Gudiniä, fougèresläiset jäivät taistelupaikalle
riisumaan vaatteet ja aseet kaatuneilta ja antamaan vielä
henkitoreissaan oleville kuoliniskun. Tässä hirvittävässä sodassa
ei kumpikaan puolue ottanut vankeja. Kun markiisi oli pelastunut,
oivalsivat sekä chouanit että siniset molemminpuolisten asemien
vahvuuden ja taistelun tehottomuuden, niin että kumpikin ajatteli
ainoastaan paluumatkaa.
-- Jos vielä menetän tuonkin nuoren miehen, -- huudahti Hulot luoden
tarkkaavan katseen metsään, -- en enää valitse itselleni ystävää!
-- Kas, kas, -- sanoi eräs nuorista fougèresläisistä, joka ryösti
kuolleilta heidän vaatteitaan ja tavaroitaan, -- tuossa lintu, jolla
on keltaiset höyhenet.
Ja hän näytti tovereilleen kukkaroa, joka oli täynnä kultarahoja, ja
jonka oli löytänyt mustiin puetun lihavan vainajan taskusta.
-- Mutta mitä hänellä on tuossa? -- sanoi toinen, vetäessään esiin
rukouskirjan saman vainajan päällystakin taskusta. -- Se on pyhä
mies, pappi! -- hän huudahti, viskaten rukouskirjan maahan.
-- Tuo hylky saattaa meidät vararikkoon! -- sanoi kolmas, joka ei
löytänyt muuta kuin kaksi kuuden frangin arvoista écu'ta sen chouanin
taskusta, jota tarkasteli.
-- Niinpä kyllä, mutta hänellä on mainiot kengät,
-- sanoi eräs soturi, joka aikoi ruveta riisumaan niitä, anastaakseen
ne.
-- Sinä saat ne, jos ne lankeavat sinun arvallesi, -- huomautti
hänelle eräs fougèresläisistä, temmaten ne vainajan jalasta ja
heittäen ne koottujen esineiden kasaan.
Neljäs soturi kokosi rahat, jakaakseen tämän saaliin, kaikkien
soturien tultua koolle. Palatessaan nuoren upseerin kanssa, jonka
viime yritys saavuttaa Gars oli ollut yhtä vaarallinen kuin turha,
Hulot tapasi parikymmentä sotamiestä ja kolmekymmentä chouaneiksi
pukeutunutta fougèresläistä yhdentoista kaatuneen vihollisen ääressä,
joiden ruumiit oli heitetty pensasaidan juurelle kaivettuun kuoppaan.
-- Soturit, -- huudahti Hulot ankarana, -- kiellän teitä jakamasta
noita ryysyjä. Riviin, ja niin joutuin kuin käpälänne suinkin
kerkiävät!
-- Herra päällikkö, -- sanoi eräs sotamies, näyttäen Hulot'lle
kenkiään, joiden kärjistä hänen paljaat varpaansa pistivät esiin, --
rahasta en välitä, mutta nuo kengät, -- näin hän lisäsi, osoittaen
kiväärinperällään raudoitettuja kenkiä, -- nuo kengät sopisivat
minulle kuin hansikas käteen.
-- Huolitko jalkaasi englantilaisia kenkiä! -- huomautti Hulot.
-- Kuinka? -- sanoi kunnioittaen eräs fougèresläinen, -- sodan alusta
asti olemme aina jakaneet saaliin.
-- En kielläkään teitä fougèresläisiä noudattamasta tapojanne, --
virkkoi Hulot äreästi, keskeyttäen fougèresläisen puheen.
-- Kas, Gudin, tuossa kukkaro, jossa on sievonen määrä
kultakolikolta. Sinä olet nähnyt paljon vaivaa, päällikkösi ei
suinkaan estä sinua ottamasta niitä, -- sanoi upseerille eräs hänen
vanhoista tovereistaan.
Hulot katsoi Gudiniä syrjästä ja näki hänen kalpenevan.
-- Se on setäni kukkaro! -- huudahti nuori mies. Vaikka hän olikin
kovin väsynyt ponnistuksistaan, hän astui muutaman askeleen
lähemmäksi ruumiskasaa, ja ensimäinen ruumis, jonka eroitti, oli
juuri hänen setänsä. Mutta tuskin oli hän nähnyt hänen sinijuovaiset
punoittavat kasvonsa, jäykät kädet ja luodin synnyttämän haavan, kun
päästi kumean huudon ja virkkoi:
-- Lähtekäämme täältä, herra päällikkö! Sinisten joukko lähti
liikkeelle. Hulot tuki käsivarrellaan nuorta ystäväänsä.
-- Hitto vieköön! Älä huoli mokomasta, -- sanoi hänelle vanha soturi.
-- Mutta hän on kuollut! -- vastasi Gudin. -- Kuollut! Hän oli ainoa
sukulaiseni, ja huolimatta kirouksistaan hän minua rakasti. Jos
kuningas olisi palannut, olisivat kaikki vaatineet päätäni, mutta hän
olisi piiloittanut minut pappiskaapunsa alle.
-- Onpa hän tyhmä, tuo poika! -- sanoivat kansalliskaartilaiset,
jotka olivat jääneet saalista jakamaan. -- Tuo pappi oli rikas, ja
kun hän näin äkkiä kuoli, ei hän ehtinyt kirjoittaa jälkisäädöstään,
jossa olisi tehnyt veljenpoikansa perinnöttömäksi.