olet tekemisissä naisen kanssa, joka ei vielä elinaikoinaan ole
hieronut kauppaa. Se ammatti, jota harjoitat, on vielä eräänä päivänä
tekevä sinut päätä lyhemmäksi. Ja lyöden häntä ystävällisesti olalle,
Corentin lisäsi:
-- Ei voi kauan olla samalla chouanien ja sinisten ystävä.
Galope-Chopine tarvitsi koko mielenmalttinsa, nielläkseen raivonsa
ja pidättyäkseen vastustamasta tätä syytöstä, jonka hänen ahneutensa
saattoi oikeutetuksi. Hän ei vastannut muuta kuin:
-- Herra suvaitsee tehdä minusta pilkkaa... Corentin oli kääntänyt
chouanille selkänsä; mutta tervehtiessään mennessään neiti de
Verneuiliä, jonka sydäntä kouristi, hän saattoi helposti tarkata
häntä peilistä.
Galope-Chopine, joka luuli, ettei urkkija enää häntä nähnyt, loi
kysyvän katseen Francineen, joka osoitti hänelle ovea, sanoen:
-- Seuratkaa minua, hyvä mies, kyllä me asiasta sovimme.
Corentinilta ei ollut jäänyt huomaamatta neiti de Verneuilin
ahdistus, jota hänen hymyilynsä huonosti salasi, ei hänen
punastumisensa ja ilmeittensä vaihtuminen, ei chouanin levottomuus
eikä Francinen eleet -- kaiken tämän hän oli huomannut. Ollen varma
siitä, että Galope-Chopine oli markiisin lähettämä, hän pysäytti
hänet tarttumalla hänen pukunsa pitkiin vuohenkarvoihin sinä hetkenä,
jona hän oli poistumaisillaan ovesta, veti hänet takaisin ja katsoi
häneen tuimasti.
-- Missä asut, äijäseni? Tarvitsen voita...
-- Armollinen herra, -- vastasi chouani, -- koko Fougères'n kaupunki
tietää, missä asun, minä olen niin sanoakseni...
-- Corentin! -- huudahti neiti de Verneuil, keskeyttäen chouanin
vastauksen, -- te olette kovin rohkea, kun tulette minun luokseni
tähän aikaan ja yllätätte minut näin! Tuskin olen pukeutunut...
Jättäkää tämä talonpoika rauhaan, hän käsittää yhtä vähän teidän
juonianne kuin minä niiden vaikutinta. -- Nyt saatte mennä, hyvä mies!
Galope-Chopine epäröi hetken, pitikö hänen poistua. Mies-paran
todellinen tai teeskennelty epävarmuus, hän kun ei näyttänyt
tietävän, ketä totella, oli jo vähällä pettää Corentinin, kun
chouani nuoren naisen käskevästä viittauksesta laahustelevin askelin
poistui. Sinä hetkenä neiti de Verneuil ja Corentin katselivat
toisiaan ääneti. Tällä kertaa Marien kirkkaat silmät eivät jaksaneet
kestää sitä pisteliään kylmää loistoa, joka heijastui tämän miehen
katseesta. Päättäväisyys, joka oli ilmennyt urkkijan astuessa
huoneeseen, ilme, jota Marie ei ennen ollut hänessä havainnut, hänen
muuten räikeän äänensä himmeä kaiku, hänen ryhtinsä -- kaikki tämä
pelästytti neiti de Verneuiliä.
Hän ymmärsi, että salainen taistelu alkoi heidän välillään, ja että
tuo mies oli käyttävä synkän vaikutusvaltansa kaikkia keinoja. Mutta
vaikka hän sinä hetkenä selvästi ja täydelleen näki edessään sen
kuilun, jonka pohjaan oli syöksymäisillään, hän ammensi rakkaudestaan
voimia, karkoittaakseen jäätävän tympäisevät aavistuksensa.
-- Corentin, -- hän virkkoi, teeskennellen iloisuutta, -- toivon,
että annatte minun päättää pukeutumiseni.
-- Marie, -- sanoi Corentin, -- niin, sallikaa minun puhutella
teitä näin... te ette vielä tunne minua! Kuulkaahan, vähemminkin
tarkkanäköinen mies kuin minä olisi jo huomannut, että rakastatte
markiisi Montaurania. Minä olen jo moneen kertaan tarjonnut teille
sydämeni ja käteni. Te ette ole katsonut minua arvoiseksenne,
ja kenties olette ollut oikeassa. Mutta vaikka pidätte itseänne
liian ylevänä, liian kauniina ja suurena minulle, olen kuitenkin
löytävä keinot, vetääkseni teidät alas luokseni. Kunnianhimoni ja
vakaumukseni ovat karkoittaneet teistä kunnioituksen minuun; ja totta
puhuen, tämä ei ole oikein. Minä puolestani en pidä ihmisiä yleensä
juuri minkäänarvoisina. Minä olen varmasti ylenevä korkeaan asemaan,
jonka tuottama kunnia epäilemättä on hivelevä turhamaisuuttanne.
Kuka voisi teitä paremmin rakastaa, kuka antaisikaan teille
suurempaa vapautta kuin se mies, joka on rakastanut teitä kokonaista
viisi vuotta. Vaikka minulla on se vaara tarjona, että te saatte
minusta epäedullisen käsityksen, te kun ette voine käsittää, että
ylenmääräinen rakkaus voi saattaa luopumaan siitä olennosta, jota
jumaloi, tahdon antaa teille todisteen siitä epäitsekkäisyydestä,
joka liittyy ihailuuni. Älkää noin pudistako kaunista päätänne. Jos
markiisi teitä rakastaa, menkää hänelle vaimoksi; mutta hankkikaa
itsellenne sitä ennen varmuutta hänen vilpittömyydestään. Joutuisin
epätoivoon, jos tietäisin teitä petettävän, sillä teidän onnenne on
minulle omaa onneani rakkaampi. Päätökseni voi teitä hämmästyttää,
mutta tietäkää, että se johtuu yksinomaan siitä, etten ole kyllin
typerä toivoakseni omistaa naista vastoin hänen tahtoansa.
Itseäni minä syytänkin, enkä teitä, siitä että ponnistukseni ovat
olleet turhat. Olen toivonut saavuttavani teidät nöyryydellä ja
kiintymyksellä, sillä olen jo kauan, sen tiedätte, koettanut tehdä
teidät onnelliseksi minun periaatteitteni mukaisesti; mutta te ette
ole suvainnut rohkaista ja palkita minua millään.
-- Olenhan sietänyt läsnäoloanne, -- sanoi Marie ylpeänä.
-- Lisätkää siihen, että sitä kadutte.
-- Tulisiko minun kenties vielä kiittää teitä siitä inhoittavasta
yrityksestä, johon te olette saanut minut ryhtymään?
-- Ehdoittaessani teille yritystä, joka pelkurimaisista henkilöistä
tuntuu moitittavalta, -- hän huomautti häikäilemättä, -- en pitänyt
silmällä muuta kuin teidän parastanne. Mitä minuun tulee, jos
onnistun tai häviän, saatan tästälähin edistää tarkoituksiani
kaikenlaisilla saavutuksillani. Jos te suostutte Montauranin
aviotarjoukseen, minä mielihyvällä ryhtyisin palvelemaan Bourbonien
asiaa Parisissa, missä olen Clichy-klubin jäsen. Sattuma, joka
veisi minut prinssien kosketukseen, saattaisi minut hylkäämään
tasavallan edut, joka lähestyy rappiotilaansa. Kenraali Bonaparte
on liian älykäs mies, jotta ei käsittäisi, että hänen on mahdoton
olla samaan aikaan Saksassa, Italiassa ja täällä, missä vallankumous
on raukeamaisillaan. Epäilemättä hän toimeenpani 18. brumairen
ainoastaan saavuttaakseen Bourboneilta suurempia etuja, hieroen
heidän kanssaan Ranskaa koskevia sopimuksia, sillä hän on hyvin
älykäs mies, jolta ei puutu kaukonäköisyyttä. Mutta valtiomiehen
tulee kulkea hänen edellään tiellä, jolle hän antautuu. Ranskan
pettämisen arastelu on vain niitä turhia ennakkoluuloja, jotka me
viisaammat luovutamme hölmöille. En teiltä salaa, että minulla
on tarpeelliset valtuudet ryhtyäkseni neuvotteluihin yhtä hyvin
chouanien päällikköjen kanssa kuin syöstäkseni heidät perikatoon.
Sillä Fouché, suojelijani, on sangen viisas mies, hän on aina
pelannut kaksinaista peliä. Hirmuvallan aikana hän oli samalla
Robespierren ja Dantonin puolella...
-- Jonka te häpeällisesti hylkäsitte! -- sanoi neiti de Verneuil.
-- Joutavia, -- vastasi Corentin; -- onhan hän kuollut, unhoittakaa
hänet. Olkaa nyt avomielinen, minähän olen antanut teille siitä
hyvän esimerkin. Tuo puoliprikaatin päällikkö on viekkaampi, kuin
miltä näyttää, ja jos tahdotte välttää hänen valppautensa, minä ehkä
voisin teitä siinä auttaa. Ottakaa huomioon, että hän on miehittänyt
ympäröivät laaksot ja yllättäisi hyvin helposti kohtaamisenne!
Jääden tänne, hänen valvontansa alaiseksi, olette hänen poliisiensa
mielivallalle alttiina. Näettekö, kuinka pian hän sai tietää, että
tuo chouani oli täällä! Hänen sotilaallinen tarkkanäköisyytensä
epäilemättä saa hänet pian älyämään, että teidän pienimmätkin
liikkeenne ilmaisevat markiisin liikkeitä, jos tämä teitä rakastaa...
Neiti de Verneuil ei koskaan ollut kuullut niin lempeän herttaista
ääntä. Corentin näytti uhkuvan rehellisyyttä ja luottamusta. Tuon
nais-paran sydän oli niin alttiina jalomielisille vaikutteille, että
hän vähällä oli ilmaista salaisuutensa käärmeelle, joka kiemurrellen
kietoi hänet. Kuitenkin hänen mieleensä juolahti, ettei mikään
todistanut tämän teennäisen puheen vilpittömyyttä, eikä hän katsonut
omaatuntoaan raskauttavaksi pettää sitä miestä, joka urkki hänen
salaisuuttaan.
-- No niin, -- hän vastasi, -- olette arvannut oikein, Corentin.
Minä todella rakastan markiisia. Mutta hän ei minua rakasta! Ainakin
sitä pelkään. Ja se kohtaus, josta hän on sopinut kanssani, näyttää
kätkevän ansan.
-- Mutta, -- vastasi Corentin, -- sanoittehan meille eilen, että hän
saattoi teidät Fougères'en asti... Jos hän olisi tahtonut käyttää
teihin nähden väkivaltaa, ette nyt olisi täällä.
-- Teillä on kuiva sydän, Corentin. Te voitte laskea ihmiselämän
tapahtumia, mutta ette intohimon kehitystä. Siitä ehkä johtuu se
alinomainen vastenmielisyys, jota minussa herätätte. Kun olette niin
tarkkanäköinen, koettakaa ymmärtää, kuinka mies, josta toissapäivänä
rajun kohtauksen jälkeen erosin, kärsimättömänä odottaa minua tänään
Mayennen tien varrella olevassa Fleryn talossa, illan suussa...
Kuullessaan tämän tunnustuksen, joka oli päässyt ilmoille keskellä
tunteen purkausta, joka oli sangen luonnollinen tälle naiselle,
Corentin punastui, sillä hän oli vielä nuori; mutta hän loi salaa
tuohon naiseen sellaisen terävän katseen, joka tahtoo tunkea
sielun syvyyteen. Mutta neiti de Verneuil oli niin hyvin näytellyt
teeskentelemätöntä suoruutta, että veti urkkijaa nenästä, ja Corentin
vastasi ulkokullatun hyväntahtoisesti:
-- Tahdotteko, että seuraan teitä kaukaa? Ottaisin mukaani
valepukuisia sotamiehiä, ja me olisimme valmiit teitä tottelemaan.
-- Suostun siihen, -- sanoi Marie. -- Mutta luvatkaa minulle, kautta
kunnianne... oh, en siihen luota!... kautta autuutenne, mutta ettehän
usko Jumalaan! Kautta sielunne... mutta teillä ei sitä ehkä ole!
Minkä vakuuden voittekaan siis antaa minulle uskollisuudestanne?
Ja kuitenkin luotan teihin, ja lasken teidän käsiinne enemmän kuin
henkeni, nimittäin rakkauteni tai kostoni!
Corentinin kasvoihin ilmestynyt ohut puna ilmaisi neiti de
Verneuilille, minkä vaaran hän juuri oli välttänyt. Poliisikätyri,
jonka sieramet rypistyivät kokoon, sensijaan että olisivat
laajenneet, tarttui uhrinsa käteen, suuteli sitä, osoittaen mitä
syvintä kunnioitusta, ja poistui hänen luotaan tehden kumarruksen,
joka ei ollut aivan vailla notkeutta.
* * * * *
Kolme tuntia myöhemmin neiti de Verneuil, joka pelkäsi, että Corentin
palaisi, poistui salaa kaupungista Pyhän Léonardin portin kautta
ja alkoi astua Nid-aux-Crocsin kautta Nançon-laaksoon johtavaa
polkua pitkin. Hän luuli pelastuneensa astuessaan todistajitta siinä
polkujen sokkelossa, joka vei Galope-Chopinen majalle, jota kohti hän
riensi iloisena, toivoen viimeinkin saavuttavansa onnensa ja voivansa
vapauttaa rakastajansa siitä kohtalosta, joka häntä uhkasi.
Tällävälin Corentin haeskeli päällikköä. Vaivoin hän tunsi
Hulot'n tavatessaan hänet pienellä torilla, missä hän puuhaili
taisteluvalmistuksissa. Tuo vanha soturi oli tehnyt uhrauksen,
jonka merkitystä on vaikea täysin arvostella. Hän oli leikkauttanut
tukkapalmikkonsa ja viiksensä, ja hänen hiuksensa olivat pappistavan
mukaan ohuesti puuteroidut. Hänellä oli jalassa raudoitetut
jykevät kengät, vanhan sinisen univormunsa hän oli vaihtanut
vuohennahka-pukuun ja miekkansa pistooleilla täytettyyn vyöhön ja
raskaaseen karbiini-pyssyyn. Tässä asussaan hän tarkasti kahtasataa
fougèresläistä, joiden puvut olisivat pettäneet taitavimmankin
chouanin silmän. Tässä kohtauksessa, joka tosin ei ollut uusi, ilmeni
tämän pikkukaupungin sotaisa mieliala ja bretagnelainen luonne.
Siellä täällä äiti tai sisar toi pojalleen tai veljelleen pullon
paloviinaa tai unhoitetun pistoolin. Monet vanhukset kyselivät,
kuinka paljon ja kuinka hyviä patruunia oli näillä chouaneiksi
puetuilla kansalliskaartilaisilla, joiden hilpeys pikemmin viittasi
metsästysretkeen kuin vaaralliseen sotayritykseen. Heidän mielestään
chouani-sodan kahakat, joissa Bretagnen kaupunkilaiset taistelivat
Bretagnen maaseutulaisia vastaan, olivat astuneet ritari-turnajaisten
sijalle. Kenties eräiden, kansallistilojen hankinta oli syynä
tähän isänmaalliseen innostukseen. Mutta epäilemättä tämän innon
aiheuttivat myös vallankumouksen tuottamat edut, joihin kaupungissa
pantiin suurempaa arvoa, puoluehenki ja jonkunmoinen kansallinen
ihastuminen sotaan.
Suuresti ihmeissään Hulot kulki rivien välissä ja pyysi tietoja
Gudiniltä, jolle oli omistanut kaikki ne ystävyydentunteet, jotka
ennen oli omistanut Merlelle ja Gérardille. Suuri joukko asukkaita
tarkasti tuon retken valmistuksia, verraten meluavien maamiestensä
ryhtiä Hulot'n puoliprikaatin pataljoonan käyttäymiseen. Siniset,
kaikki liikkumattomina ja ääneti järjestyneinä riveihin upseeriensa
johdolla, odottivat päällikön käskyä, jota joka sotamiehen katseet
seurasivat ryhmästä ryhmään.
Saavuttuaan vanhan puoliprikaatin päällikön luo, ei Corentin voinut
pidättäytyä nauramasta, huomatessaan Hulot'n ulkomuodossa tapahtuneen
muutoksen. Tämä näytti muotokuvalta, joka ei ole sen henkilön
näköinen, jota se esittää.
-- No, mitä uutta kuuluu? -- kysyi häneltä Corentin.
-- Tule kanssamme pyssyillä paukuttamaan, niin saat sen tietää, --
vastasi päällikkö.
-- Oh, enhän minä ole kotoisin Fougères'sta, -- virkkoi Corentin.
-- Sen hyvin näkee, kansalainen, -- sanoi Gudin. Ivalliset
naurunremahdukset kuuluivat lähiryhmistä.
-- Luuletko, -- kysyi Corentin, -- ettei Ranskaa voi palvella muuten
kuin pistimillä!
Sitten hän käänsi selkänsä naurajille ja kääntyi erään naishenkilön
puoleen, kysyen tämän retken tarkoitusta ja päämäärää.
-- Oi, hyvä herra, chouanit ovat jo Florignyssa! Heitä sanotaan
olevan yli kolme tuhatta, ja he kuuluvat marssivan tänne
valloittamaan Fougères'ta.
-- Florigny! -- huudahti Corentin, käyden kalpeaksi. -- Tuo kohtaus
ei siis tule tapahtumaan siellä! Onko varmaa, että se on Florigny,
Mayennen tiellä?
-- Ei ole kahta Florignyta, -- vastasi nainen, osoittaen hänelle
Pèlerine-vuoren huipulle päättyvää tietä.
-- Haetteko te markiisi de Montaurania? -- kysyi Corentin päälliköltä.
-- Vähän häntäkin, -- vastasi Hulot äreästi.
-- Markiisi ei ole Florignyssa, -- huomautti Corentin. -- Lähettäkää
sinne pataljoonanne ja kansalliskaartilaiset; mutta jättäkää
luoksenne muutamia miehistänne ja odottakaa minua.
-- Hän on liian viekas ollakseen hullu, -- huudahti Hulot nähdessään
Corentinin pitkin askelin poistuvan. -- Hän on todella urkkijain
kuningas!
Sitten Hulot antoi pataljoonalleen lähtökäskyn. Tasavallan soturit
astuivat rumpuja pärisyttäen ja hiljaa kapean esikaupungin kautta,
jonka laidalta alkaa Mayenneen johtava tie, ja heidän jononsa näytti
puiden ja talojen lomitse esiin pilkoittavalta pitkältä siniseltä
juovalta. Valepukuiset kansalliskaartilaiset seurasivat heitä. Mutta
Hulot jäi kaupungin pienelle torille, ja hänen seuraansa Gudin ja
noin parikymmentä kaupungin taitavinta nuorta miestä.
Päällikkö odotti Corentinia, jonka salaperäinen ilme oli kiihoittanut
hänen uteliaisuuttaan. Francine itse kertoi tälle valppaalle
urkkijalle, että neiti de Verneuil oli poistunut kaupungista.
Tämän miehen kaikki epäilykset muuttuivat nyt varmuudeksi, ja hän
riensi heti hankkimaan tietoja tuosta paosta, jota syystä piti
epäilyttävänä. Saatuaan Pyhän Léonardin vahtisotureilta kuulla,
että vieras kaunotar oli poistunut Nid-aux-Crocsin tietä pitkin,
Corentin riensi kävelypaikalle ja saapui, onnettomasti kyllä, sinne
ajoissa, seuratakseen sieltä käsin jokaista Marien liikettä. Vaikka
tämä nainen oli pukenut ylleen vihreän hameen ja vaipan, vähemmin
herättääkseen huomiota, ilmaisi hänen melkein hurjan kiireinen ja
hypähtelevä astuntansa lehdettömän ja kuuran peittämän pensasaidan
takaa sitä päämäärää, jota kohti hän ponnisteli.
-- Kas vaan, -- huudahti Corentin, -- sinun muka piti lähteä
Florignyhin, mutta sinä riennätkin Gibarryn laaksoon!... Olenpa
aika hölmö, että hän on voinut vetää minua nenästä. Mutta
kärsivällisyyttä, sytytänpä lamppuni yhtä hyvin päivällä kuin yöllä.
Corentin, joka silloin osapuilleen arvasi, missä rakastavat tulivat
kohtaamaan toisensa, saapui juosten torille sinä hetkenä, jona Hulot
oli siitä poistumaisillaan, liittyäkseen joukkoihinsa.
-- Seis, herra kenraali! -- hän huusi päällikölle, joka kääntyi.
Kädenkäänteessä Corentin oli selittänyt soturille sen tapausten
kulun, jonka kuteesta, joskin vielä salatusta, kuitenkin pilkisti
joku säie. Hulot hämmästyi suuresti valtiomiehen tarkkanäköisyyttä ja
huudahti tarttuen hänen käsivarteensa:
-- Tuhat tulimmaista! sinä merkillinen mies, oletpa oikeassa.
Nuo roistot tekevät siellä Florignyssa pelkän valehyökkäyksen.
Ne molemmat partiojoukot, jotka lähetin tutkimaan d'Antrainin
ja Vitrén välillä olevia seutuja, eivät vielä ole palanneet.
Täten saamme lähistöstä lisäjoukkoja, jotka eivät suinkaan ole
hyödyttömiä, sillä Gars ei ole niin tyhmä, että saapuisi ilman
kirottuja "pöllö"-sotureitaan. -- Gudin, -- hän sanoi nuorelle
fougèresläiselle, -- riennä sanomaan kapteeni Lebrunille, että
hän Florignyssa varsin hyvin tulee toimeen ilman minua pitääkseen
roistoja lämpiminä, ja palaa niin nopeasti kuin koivet kestävät.
Tunnethan polut. Odotan sinua lähteäkseni metsästämään markiisia
ja kostamaan Vivetièressä tehtyjä murhia. -- Hitto vieköön, kuinka
tuo poika kipaisee tiehensä! -- hän virkkoi, nähdessään Gudinin
juoksujalassa lähtevän matkaan ja katoavan kuin taian kautta. --
Olisipa Gérard pitänyt tuosta pojasta!
Palatessaan Gudin näki Hulot'n pienen joukon kasvaneen muutamista
kaupungin eri vahdistoista otetuista sotilaista. Päällikkö käski
nuoren fougèresläisen valita tusinan parhaita tähän sodankäyntitapaan
harjaantuneita miehiä ja niiden kanssa poistua Pyhän Léonardin
portista ja sitte kulkea pitkin Couësnonlaakson puolella olevaa Pyhän
Sulpicen vuoren kuvetta, missä sijaitsi Galope-Chopinen mökki. Sitten
hän itse asettui muun joukkonsa etunenään ja poistui kaupungista
Pyhän Sulpicen portista noustakseen vuoren huipulle, missä hän
laskelmansa mukaan oli kohtaava Beau-Pied'n miehet, joita aikoi
käyttää vahtiketjuna vartioimaan kallioita aina Nid-auc-Crocsiin asti.
Corentin, varmana siitä, että oli laskenut chouanipäällikön
kohtalon hänen leppymättömimpien vihollistensa käsiin, riensi
joutuin kävelypaikalle, saadakseen yleiskatsauksen Hulot'n
hyökkäysliikkeistä. Ennen pitkää hän näki Gudinin pienen joukon
tulevan näkyviin Nançon-laaksossa ja seuraavan Couësnonlaakson
puoleisia kallioita, kun sillävälin Hulot, edeten Fougères'n linnan
kylkeä pitkin kiipesi ylös niitä vaarallisia polkuja, jotka johtavat
Pyhän Sulpicen vuoren huipulle.
Täten nämä molemmat pikku joukot marssivat eteenpäin kahtena
yhdensuuntaisena jonona. Kaikki puut ja pensaat, joita monikuvioinen
kuura koristi, loivat seutuun vaalean heijastuksen, josta tarkoin
erosivat kahden harmaan juovan tavoin nuo kaksi liikkeellä olevaa
sotilasparvea. Saavuttuaan ylös vuorelle Hulot eroitti joukostaan
kaikki ne soturit, joilla oli yllä univormu, ja Corentin näki
niiden taitavan päällikkönsä järjestäminä muodostuvan kierteleviksi
vahdeiksi, jotka liikkuivat sopivan matkan päässä toisistaan siten,
että ensimäinen niistä oli vallan lähellä Gudiniä ja viimeinen
Hulot'ta, niin ettei ainoakaan pensas ollut turvattu noiden
kolmen liikkuvan rivin pistimiltä, jotka aikoivat toimeenpanna
ajometsästyksen vangitakseen Garsin vuorilla tai tasangolla.
-- Hän on viekas, tuo vanha kettu! -- huudahti Corentin, kun hänen
näkyvistään olivat kadonneet viimeiset piikkiherne-pensastoissa
välkkyneet pistimenkärjet. -- Nyt on Gars satimessa. Jos Marie olisi
toimittanut meidän käsiimme tuon kirotun markiisin, olisi meidät
molemmat, hänet ja minut, yhdistänyt kaikkein vahvin side, nimittäin
konnankuje... Mutta yhtä kaikki, hän tulee sittenkin omakseni!...
Nuo luutnantti Gudinin johtamat kaksitoista nuorta Fougères'n soturia
saapuivat pian sille Sulpicevuoren rinteelle, joka pienien kumpujen
muotoisena laskeutuu Gibarryn laaksoon. Gudin itse poikkesi tieltä ja
hypähti nopeasti ensimäisen tielle sattuvan kinsteri-pellon veräjän
yli, kuuden soturinsa seuraamana; jäljellä olevat kuusi kulkivat
hänen käskynsä mukaan oikealla olevalle pellolle, jotta tien molemmat
puolet tutkittaisiin. Gudin riensi keskellä kinstereitä kasvavan
omenapuun juurelle.
Näiden kuuden chouanin-vastustajan askeleiden kahistessa, joita
Gudin johti tämän kinsteri-metsän läpi hyvin hiljaa, etteivät
olisi liikuttaneet kuuraisia pensaita, piiloittautui seitsemän tai
kahdeksan miestä, joita johti Beau-Pied, kastanjapuiden taakse,
jotka kohosivat peltoa ympäröivän pensasvallin huipulla. Huolimatta
maaseutua valaisevasta kirkkaasta hohteesta ja harjaantuneesta
näöstään, eivät fougèresläiset ensin huomanneet oman kaupunkinsa
miehiä, jotka olivat linnoittuneet puiden suojaan.
-- Vaiti! siinä he ovat, -- sanoi Beau-Pied, joka ensin nosti
päätään. -- Nuo roistot ovat ehtineet edellemme, mutta koska he ovat
pyssynpiippujemme ylettyvissä, älkäämme päästäkö heitä hengissä,
hiisi vieköön! Emme muuten kelpaisi edes paavin sotamiehiksi!
Lopulta olivat kuitenkin Gudinin tarkat silmät eroittaneet hänen
pieneen joukkoonsa suunnattuja pyssynpiippuja. Samassa, kuin katkeran
kohtalon ivasta, kajahutti kahdeksan karkeata ääntä: "Ken siellä?"
ja heti paukahti kahdeksan pyssynlaukausta. Luodit vinkuivat Gudinin
miesten ympärillä. Yksi heistä haavoittui käsivarteen, ja toinen
kaatui. Nuo viisi vahingoittumattomiksi jäänyttä miestä vastasivat
yhteislaukauksella huutaen: "Ystäviä!" Sitten he riensivät luultuja
vihollisiaan vastaan, yllättääkseen heidät, ennenkuin he ehtivät
uudelleen panostaa aseensa.
-- Emme osanneet selvästi ilmaista keitä olimme! -- huudahti nuori
aliluutnantti tuntiessaan prikaatinsa univormut ja vanhat hatut.
-- Olemme menetelleet kuin oikeat bretagnelaiset ainakin: olemme
taistelleet, sen sijaan että olisimme antaneet toisillemme selityksiä.
Nuo kahdeksan soturia tyrmistyivät, tuntiessaan Gudinin.
-- No jumalauta, herra upseeri, kuka hiidessä ei luulisi teitä
rosvoiksi, kun teillä on yllä nuo vuohennahat! -- huusi Beau-Pied
surullisena.
-- Tämä oli onneton sattuma, ja me olemme kaikki siihen syyttömät,
kun te ette olleet saaneet tietoa meikäläisten liikkeellelähdöstä.
Mutta kuinka pitkälle olettekaan jo päässeet? -- kysyi Gudin.
-- Ajamme takaa kourallista chouaneja, jotka huvikseen aikovat hakata
meidät raajarikoiksi. Me juoksentelemme ympäri kuin myrkkyä syöneet
rotat. Mutta hypättyämme näiden pensasaitojen ja veräjien yli,
jotka ukkonen poroksi polttakoon, olivat kinttumme väsähtäneet ja
levähdimme hiukan. Luulen, että rosvot paraikaa ovat lähellä tuota
mökkiä, josta näette nousevan savua.
-- Hyvä! -- huusi Gudin. -- Vetäytykää te, -- hän sanoi kahdeksalle
soturille ja Beau-Pied'lle, Pyhän Sulpicen kallioille, kulkekaa
sinne vainion poikki ja tukekaa siellä päällikön sinne järjestämää
vahtiketjua. Teidän ei sovi jäädä meidän pariimme, kun teillä
on univormut yllä. Tahdommepa, piru vieköön, tehdä lopun noista
koirista, Gars on siellä heidän mukanaan. Toverit tulevat selittämään
teille asian tarkemmin kuin minä. Poiketkaa oikealle, älkääkä
tervehtikö laukauksin kuutta vuohennahkoihin puettua meikäläistä,
jotka mahdollisesti tulevat vastaanne. Te tunnette meidän
valepukuiset chouanimme kaulahuiveista, jotka ovat sidotut ilman
solmua.