sydämensä ja ylpeytensä niin imarrelluiksi kuin nainen suinkin
saattaa toivoa, niin kuitenkin hänen silmiensä lempeyttä uhkuva sulo,
hänen huultensa hieno hymy, vilkkaan tanssin nopea tahti -- kaikki
tämä verhosi hänen ajatustensa salaisuuden, samoin kuin meri kätkee
sen rikollisen salaisuuden, joka on sen syvyyteen upottanut kuolleen
ruumiin. Kuitenkin koolla oleva seura päästi ihailun sorinan, kun hän
valssin pyörteissä kieriskeli, nojaten rakastajansa käsivarsiin, ja
kun nämä molemmat, silmät lemmenkaihoisina, päät raskaina tanssivat
intohimoisesti toisiinsa kietoutuneina, siten ilmaisten mitä riemua
odottivat tulevasta läheisestä toisiinsa liittymisestä.
-- Herra kreivi, -- sanoi rouva du Gua herra de Bouvanille, -- menkää
tiedustelemaan, onko Pille-Miche leirissä, ja tuokaa hänet luokseni;
ja voitte olla varma siitä, että tästä vähäisestä palveluksesta
saatte minulta kaiken, mitä vaaditte, jopa kätenikin.
"Kostoni käy minulle kalliiksi", -- hän ajatteli nähdessään kreivin
poistuvan. "Mutta tällä kertaa tuo nainen ei pääse käsistäni."
* * * * *
Vähän myöhemmin neiti de Verneuil ja markiisi istuivat katetuissa
vaunuissa, joita veti neljä voimakasta hevosta. Francine, joka
hämmästyen näki nämä henkilöt, joita oli luullut vihollisiksi,
käsi kädessä ja näin hyvässä sovussa, oli ääneti, eikä rohjennut
edes ajatella, oliko tämä hänen emännässään vilppiä vai rakkautta.
Hiljaisen yön pimeän vuoksi markiisi ei voinut huomata, kuinka neiti
de Verneuilin levottomuus kasvoi, mikäli hän lähestyi Fougères'ta.
Aamukoiton heikon valon välkähtäessä näki etäisyydessä Pyhän
Leonardin kirkon tapulin häämöittävän. Sinä hetkenä Marie ajatteli:
"Syöksyn kuoloa kohti."
Ensimäisen kummun juurella johtui molempien rakastavien mieleen sama
ajatus: he nousivat alas vaunuista ja nousivat ylös kummun rinnettä,
ikäänkuin palauttaen muistiin ensimäistä kohtaamistaan. Astuttuaan
markiisin käsivarteen nojaten muutaman askeleen Marie hymyllä kiitti
nuorta miestä siitä, että hän oli kunnioittanut hänen vaikenemistaan;
saavuttuaan sitten kummun huipulle, josta näki Fougères'n, hän heräsi
täydelleen haaveistaan.
-- Älkää enää menkö edemmäksi, -- hän varoitti. -- Minun valtani ei
enää tänään suojelisi teitä sinisiltä.
Montauran näytti hiukan hämmästyneeltä; Marie hymyili surullisena ja
osoitti hänelle sormellaan kallionlohkaretta, ikäänkuin kehoittaen
häntä istuutumaan. Itse hän jäi seisomaan alakuloisen näköisenä.
Hänen raateleva mielenliikutuksensa ei enää sallinut hänen jatkaa
edellä tuhlailemaansa naisviekkautta. Tänä hetkenä hän olisi
polvistunut kuumille hiilille, tuntematta niiden polttoa enempää kuin
markiisi oli tuntenut sen hiilen polttavaa hehkua, jonka oli ottanut
käteensä todistaakseen kuinka raju hänen intohimonsa oli.
Luotuaan rakastajaansa katseen, joka uhkui mitä syvintä surua, lausui
Marie hänelle nämä kauheat sanat:
-- Kaikki se, mitä minusta olette epäillyt, on totta!
Markiisi säpsähti vaistomaisesti.
-- Oi, olkaa armollinen, -- hän sanoi pannen kätensä ristiin, --
kuunnelkaa minua keskeyttämättä. Minä olen todella -- hän jatkoi
ääni liikutuksesta värähdellen -- herttua de Verneuilin tytär, mutta
ulkopuolella aviota syntynyt. Äitini, eräs neiti de Casteran, joka
rupesi nunnaksi, välttääkseen ne kidutukset, jotka odottivat häntä
perheensä puolelta, hyvitti hairahduksensa itkemällä viisitoista
vuotta. Hän kuoli Séez'issä. Vasta hänen kuolinvuoteensa ääreen tuo
kelpo abbedissa minun etuani ajatellen kutsui saapuville sen miehen,
joka oli hylännyt tuon nais-paran; sillä abbedissa tiesi, että olin
vailla ystäviä, omaisuutta, ja epätietoinen tulevaisuudesta... Tuo
mies, joka alinomaa seurusteli Francinen äidin talossa, jonka hoitoon
minut oli uskottu, oli unhoittanut minut, lapsena. Mutta nyt herttua
mielellään vastaanotti minut ja tunnusti minut lapsekseen, minä kun
olin kaunis ja hän kun kenties nähdessään minut tunsi nuortuvansa.
Hän oli niitä ylimyksiä, jotka edellisen hallitusmuodon aikana
kerskailivat osoittamalla, kuinka sai anteeksi rikoksen, kunhan
vaan teki sen hienossa muodossa. En sano hänestä sen enempää. Sillä
olihan hän isäni. Mutta sallikaa minun selittää teille, kuinka
oloni Parisissa pakostakin turmeli sieluni. Herttua de Verneuilin
seurustelupiiri ja se ylhäisö, jonka keskuuteen hän minut saattoi,
oli mieltynyt tuohon ivailevaan filosofiaan, josta Ranska siihen
aikaan innostui, sitä kun kaikkialla esitettiin henkevällä tavalla.
Minäkin miellyin noihin loisteliaisiin keskusteluihin noiden
hienojen huomautuksien ja uskontoa ja totuutta ivaavien sattuvien
sukkeluuksien tähden. Miehet pitivät pilanaan tunteita, kuvaten
niitä kahta onnistuneemmin, kun eivät itse niitä tunteneet. Ja he
viehättivät yhtä paljon lyhyen sattuvilla sanasutkauksillaan kuin
näennäisellä hyvänsävyisyydellään, osaten sovittaa jutun yhteen
ainoaan sanaan. Mutta usein he väsyttivät liialla henkevyydellään
ja kyllästyttivät naisia, tehden rakkauden pikemmin taidoksi kuin
sydämen asiaksi. Ainoastaan heikosti minä kykenin vastustamaan tätä
virtausta. Sieluni oli kuitenkin -- suokaa tämä itsetietoisuuteni
minulle anteeksi -- kyllin tuntehikas oivaltaakseen, että henkevyys
oli kuihduttanut kaikki sydämet; mutta siitä elämästä, jota silloin
vietin, on ollut seurauksena alituinen taistelu luonnollisten
tunteiden ja minuun tarttuneiden moitittavien taipumusten välillä.
Muutamat huomattavat henkilöt olivat minussa kehittäneet tuota
ajatusten vapautta, tuota yleisen mielipiteen halveksimista,
jotka riistävät naiselta sen vaatimattomuuden, minkä kadottua
hänen viehätysvoimansa vähenee. Oi, onnettomuus ei ole kyennyt
poistamaan niitä vikoja, jotka ylellisyys minuun istutti. -- Isäni,
-- hän jatkoi huoattuaan, -- nimittäin herttua de Verneuil, kuoli,
tunnustettuaan minut lapsekseen ja tehtyään jälkisäädöksensä niin
suuresti minun edukseni, että se melkoisesti vähensi veljeni, hänen
laillisen poikansa, omaisuutta. Eräänä aamuna huomasin olevani ilman
turvapaikkaa ja ilman suojelijaa. Veljeni valitti jälkisäädännön
johdosta, joka oli tehnyt minut rikkaaksi. Niinä kolmena vuotena,
jotka olin asunut tuhlailevan ylellisessä perheessä, oli
turhamaisuuteni kehittynyt. Tyydyttämällä kaikki oikkuni, oli isäni
herättänyt minussa ylellisyyden vaatimuksia, joiden tuottamia vaaroja
ja harjoittamaa hirmuvaltaa vielä nuori ja turmeltumaton mieleni ei
tajunnut. Eräs isä-vainajani ystävä, marsalkka herttua de Lenoncourt,
joka oli seitsemänkymmen-vuotias, tarjoutui holhoojakseni. Minä
suostuin siihen; muutama päivä tuon vastenmielisen oikeudenkäynnin
alettua jouduin asumaan loistavaan taloon, jossa nautin kaikkia
niitä oikeuksia, mitkä julma veli isäni paarien ääressä oli minulta
kieltänyt. Joka ilta tuo vanha marsalkka tuli viettämään minun
luonani muutaman tunnin, joiden kuluessa tuo vanhus puhui ainoastaan
lempeitä ja lohduttavia sanoja. Hänen valkeat hiuksensa ja kaikki
isällisestä hellyydestään minulle antamansa todisteet velvoittavat
minua kiitollisuudesta osoittamaan hänelle kiintymystä, ja mielelläni
kuvittelin olevani hänen tyttärensä. Otin vastaan ne upeat puvut,
jotka hän minulle tarjosi, enkä häneltä salannut ainoatakaan
oikullista mielijohdettani, huomatessani hänet niin onnelliseksi
voidessaan ne tyydyttää. Eräänä iltana sain kuulla, että koko Parisi
piti minua tuon vanhus-paran rakastajattarena. Minulle todistettiin,
että minä olin kykenemätön jälleen saavuttamaan viattomuutta,
joka aivan syyttömästi oli minulta riistetty. Se mies, joka oli
väärin käyttänyt kokemattomuuttani, ei voinut olla rakastaja, eikä
tahtonut olla mieheni. Sillä viikolla, jolloin sain tämän kamalan
kokemuksen, ja sen päivän aattona, jona minun oli määrä liittyä
avioon sen miehen kanssa, jonka nimeä vaadin -- muuten ainoa hyvitys,
jonka hän minulle saattoi tarjota, hän matkusti Coblenziin. Minut
karkoitettiin häpeällisesti siitä pienestä talosta, jonka marsalkka
oli minulle asunnoksi antanut ja joka ei ollut hänen omansa. Tähän
asti olen sanonut teille totuuden, aivan kuin jos seisoisin Jumalan
edessä; mutta älkää nyt enää onnettomalta vaatiko tiliä niistä
kärsimyksistä, jotka ovat haudatut hänen muistinsa kätköihin. Eräänä
päivänä jouduin naimisiin Dantonin kanssa. Muutama päivä myöhemmin
myrsky kaatoi sen suunnattoman suuren tammen, jonka ympärille olin
kietonut käsivarteni. Jälleen vajonneena mitä synkimpään kurjuuteen,
päätin tällä kertaa kuolla. En tiedä, oliko rakkaus elämään, toivo
uuvuttaa onnettomuuteni ja löytää tämän tutkimattoman syvän kuilun
pohjalta onni, joka minua pakeni, olivatko, sanon minä, nämä seikat
tietämättäni neuvonantajinani, vai viekoittelivatko minua erään
Vendômesta kotoisin olevan nuoren miehen kehoittelut, joka jo kaksi
vuotta on ollut kiintynyt minuun kuin puuhun kietoutunut käärme
epäilemättä luullen, että ääretön onnettomuus lopulta saattaa minut
hänen omakseen. Enkä tiedä, kuinka olen voinut suostua tuohon
innoittavaan tehtävään lähteä kolmestasadasta tuhannesta frangista
tuntemattoman miehen luo, koettaakseni saada hänet minua rakastamaan
ja sitten toimittaakseni hänet poliisin käsiin. Näin teidät, ja
tunsin heti kuka te olitte tuollaisen aavistuksen avulla, joka ei
koskaan petä. Kuitenkin antauduin epäilyyn, sillä kuta enemmän teitä
rakastin, sitä kauheampi oli minulle varmuus. Pelastaessani teidät
Hulot'n käsistä, luovuin siis osastani ja päätin pettää pyövelit, sen
sijaan, että olisin pettänyt heidän uhrinsa. Olen menetellyt väärin
näin leikittelemällä ihmisten, heidän elämänsä, heidän valtiollisten
vakaumustensa ja itsenikin kanssa, tehden sen naisen tavoin, joka
ei maailmassa näe muuta kuin tunnelmia ja hetken mielijohteita.
Mutta luulin että minua rakastettiin ja olin viehättynyt toivosta
voida alkaa uudelleen elämäni. Silti kaikki, ehkäpä minä itsekin, on
ilmaissut entistä elämäni sekavuutta, sillä onhan teidän täytynyt
epäillä niin intohimoista naista kuin minä. Mutta oi! Kuka ei olisi
taipuvainen antamaan anteeksi sekä rakkauttani että teeskentelyäni?
Niin, minusta tuntui, kuin olisin nähnyt tuskallista unta ja että
herätessäni olin kuusitoista-vuotias. Olinhan Alençonissa, missä
kohtasin lapsuuteni siveät ja puhtaat muistot. Olin niin mielettömän
yksinkertainen, että luulin rakkauden suovan minulle viattomuuden
kylvyn. Hetkisen luulin yhä vielä olevani neitsyt, kun en vielä ollut
rakastanut. Mutta eilis-iltana teidän intohimonne tuntui minusta
todelta, ja sisäinen ääni sanoi minulle: "Miksi pettää häntä?" --
Tietäkää siis, herra markiisi, -- hän jatkoi ontolla äänellä, joka
ylpeästi näytti vaativan tuomitsemista, -- tietäkää, että minä
olen ainoastaan kunniaton olento, joka ei ole teidän arvoisenne.
Tästä hetkestä rupean taas näyttelemään langenneen naisen osaa,
väsyneenä esittämään sen naisen osaa, jolle te olitte lahjoittanut
sydämen pyhyyden. Hyve minua painaa. Ylenkatsoisin teitä, jos
olisitte kyllin heikko minut naimaan. Se olisi mielettömyys, jota
voisi odottaa mieheltä sellaiselta kuin kreivi de Bouvan. Mutta te,
herra markiisi, olkaa tulevaisuutenne arvoinen ja erotkaa minusta
kaihotta. Huonomaineinen nainen, nähkääs, olisi liian vaativainen.
Hän rakastaisi teitä vallan toisin kuin tuo nuori ja viaton tyttö,
joka hetken ajan tunsi sydämessään suloisen toivon voida olla
teidän elämänkumppaninne, tulla suureksi ja jaloksi puolisoksenne,
tuottaen teille kunniaa, ja joka tuosta tunteesta on ammentanut
rohkeutta uudistaa paheen ja kataluuden turmeleman luontonsa,
siten pystyttääkseen ainaisen salvan teidän ja hänen välille. Minä
uhraan teille kunniani ja omaisuuteni. Tämän uhrauksen tuottama
ylpeydentunne on tukeva minua onnettomuudessani, ja kaitselmus
saattaa määrätä kohtaloni mielensä mukaan. Minä en koskaan aio
saattaa teitä vihollistenne käsiin. Palaan Parisiin. Siellä on teidän
nimenne oleva minulle toinen parempi minä, ja se mainehikas kaiku,
jonka te epäilemättä tulette sille hankkimaan, on lohduttava minua
kaikissa suruissani. Mitä teihin tulee, te olette mies, te unhoitatte
minut... Hyvästi.
Hän riensi pois Pyhän Sulpicen laaksoa kohti ja katosi, ennenkuin
markiisi oli ehtinyt nousta häntä pidättääkseen. Mutta hän pyörsi
kappaleen matkaa takaisin ja piiloittautui kallion taakse, kuroitti
sieltä esiin päätään, tutki markiisia epäilyksen sekaisella
uteliaisuudella, ja näki hänen poistuvan tietämättä minne meni ja
masentuneen näköisenä.
"Olisikohan hän huonopäinen mies?..." ajatteli Marie, markiisin
kadottua näkyvistä ja tuntiessaan olevansa eroitettu hänestä.
"Ymmärtäneekö hän minua?"
Hän vavahti. Sitten hän äkkiä alkoi yksin kiiruhtaa Fougères'ta
kohti, ikäänkuin olisi pelännyt, että markiisi häntä seuraisi tuohon
kaupunkiin, jossa surma olisi hänet saavuttanut.
-- No, rakas Francine, mitä hän sinulle sanoi?... -- hän kysyi
uskolliselta bretagnettarelta, kun he taas olivat kohdanneet toisensa.
-- Oi, Marie, hän säälitti minua. Te ylhäiset naiset annatte miehelle
tikarinpistoja kielellänne.
-- Millainen hän siis oli, puhutellessaan sinua?
-- Hän nyt olisi minua katsellutkaan... oi Marie, hän rakastaa teitä!
-- Oi, hän rakastaa minua, hän ei minua rakasta, -- hän vastasi; --
näiden kahden lauseen välillä on minulla paratiisi tai helvetti.
Näiden molempien äärimäisyyksien välillä en löydä paikkaa, mihin
jalkani asettaisin.
Näin saavutettuaan hirvittävän kohtalonsa täyttymyksen, Marie
saattoi kokonaan antautua surunsa valtaan, ja hänen kasvonsa, joihin
siihen asti niin monet eri tunteet olivat luoneet heijastustaan,
muuttuivat niin nopeasti, että hän yhden päivän kuluttua, jonka
aikana lakkaamatta oli häälyvän onnen ja epätoivon aavistuksen
välillä, menetti loistavan kauneutensa ja tuon nuorekkaan virkeyden,
joka johtuu siitä, että on vapaa kaikesta intohimosta, tai sitte
onnellisuuden huumauksesta. Hulot ja Corentin, jotka olivat uteliaat
kuulemaan neiti de Verneuilin mielettömän keikailun tuloksen, olivat
tulleet Marieta tervehtimään muutama hetki hänen paluunsa jälkeen.
Marie vastaanotti heidät hymyilevänä.
-- No niin, -- hän sanoi Hulot'lle, jonka levottomissa kasvoissa
oli hyvin kysyvä ilme, -- kettu palaa pyssyjen ylettyviin, ja pian
tulette saamaan ylen kunniakkaan voiton.
-- Mitä siis on tapahtunut? -- kysyi Corentin välinpitämättömästi,
luoden neiti de Verneuiliin sivulta tuollaisen vaanivan katseen,
jonka avulla tuollaiset diplomaatit urkkivat ihmisten ajatuksia.
-- Oh, -- vastasi Marie, -- Gars on entistään ihastuneempi minuun, ja
minä pakoitin hänet seuraamaan meitä Fougères'n porteille asti.
-- Näyttää siltä, kuin vaikutusvaltanne siinä olisi päättynyt, --
sanoi Corentin, -- ja että herra markiisin pelko on voimakkaampi sitä
rakkautta, jota te hänessä herätätte.
Neiti de Verneuil loi Corentiniin halveksivan katseen.
-- Te arvostelette häntä itsenne mukaan, -- hän vastasi.
-- No niin, -- sanoi Corentin kiivastumatta, -- miksi ette tuonut
häntä mukaanne kotianne?
-- Jos markiisi minua todella rakastaa, päällikkö, -- sanoi
Marie luoden häneen veitikkamaisen viekkaan katseen, -- niin
paheksuisitteko suuresti tekoani, jos pelastaisin hänet, vieden hänet
pois Ranskasta?
Vanha soturi riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä sitä
suudellakseen jonkunmoisen innostuksen valtaamana. Sitten hän katsoi
häneen tuijottaen ja sanoi synkkänä:
-- Unhoitatte molemmat ystäväni ja kuusikymmentä kolme soturiani!
-- Voi, herra päällikkö, -- hän sanoi intohimon koko
teeskentelemättömyydellä, -- hän ei ole siihen syyllinen, hänet petti
häijy nainen, Charretten entinen rakastajatar, joka luullakseni joisi
sinisten verta...
-- Kuulkaahan, Marie, -- huomautti Corentin, -- älkää pitäkö
pilananne päällikköä, hän ei vielä tunne teidän tapaanne laskea
leikkiä.
-- Olkaa te vaiti, -- huudahti Marie hänelle, -- ja tietäkää, että se
päivä, jona käytte minulle liian vastenmieliseksi, on oleva täällä
viimeisenne.
-- Huomaan, neiti, -- sanoi Hulot ilman katkeruutta, -- että minun
tulee valmistautua taistelemaan.
-- Siihen ette toki kykene, herra eversti. -- Näin heillä olevan yli
kuudentuhannen miehen harjoitettua väkeä Saint-Jamesissa, tykistöä ja
englantilaisia upseereja. Mutta mitä saisivatkaan nuo miehet aikaan
ilman häntä? Olen samaa mieltä kuin Fouché: hänen päänsä on kaikki.
-- No niin, saammeko sen käsiimme? -- kysyi Corentin kärsimättömänä.
-- En tiedä, -- vastasi Marie välinpitämättömästi.
-- Englantilaisia! -- huudahti Hulot vihoissaan, -- se vaan häneltä
puuttui, ollakseen täydellinen rosvo! Kyllä minä tulen antamaan
sinulle englantilaisia, sen takaan!
-- Minusta näyttää, kansalainen, niin valtioviisas kuin oletkin, että
ajoittain annat tuon naikkosen viedä itsesi harhaan, -- sanoi Hulot
Corentinille, heidän poistuttuaan muutaman askeleen päähän talosta.
-- Se on varsin luonnollista, herra päällikkö, -- vastasi Corentin
miettiväisenä, -- että sinä kaikessa siinä, minkä hän meille on
sanonut, et näe muuta kuin pyssynlaukauksia. Te soturit ette tiedä,
että on olemassa useita sotimiskeinoja. Taitavasti hyväkseen
käyttää miesten tai naisten intohimoja, kuin pontimia, jotka
pannaan toimimaan valtion eduksi, asettaa paikoilleen rattaat siinä
suuressa koneessa, jota sanomme hallitukseksi, ja sulkea siihen mitä
hillittömimmät tunteet kuin liipaisimet, joita pidetään silmällä --
eikö tämä ole luomistyötä, eikö se ole Jumalan tavoin asettumista
maailmankaikkeuden keskipisteeseen?
-- Salli minun pitää omaa ammattiani sinun ammattiasi parempana,
-- virkkoi soturi kuivasti. -- Tehkää te mitä ikinä tahdotte
rattainenne. Mutta minä en tunne korkeampaa esimiestä kuin
sotaministerin. Hän on antanut minulle tarkat määräykset, ja minä
aion lähteä taisteluun poikineni, jotka eivät väisty, ja vallata
vihollisen edestä, enkä takaa, kuten sinä.
-- Oh, voithan valmistautua lähtemään liikkeelle, -- sanoi
Corentin. -- Mikäli olen tuon naisen puheista voinut arvata, niin
tutkimattomalta kuin hän sinusta tuntuukin, niin saatpa pian
heiluttaa miekkaasi, ja ennen pitkää tuotan sinulle huvin kohdata
tuon rosvon.
-- Kuinka niin? -- kysyi Hulot, väistyen pari askelta taaksepäin,
paremmin nähdäkseen tuon omituisen henkilön.
-- Neiti de Verneuil rakastaa Garsia, -- vastasi Corentin kumeasti,
-- ja kenties tuo mies rakastaa häntä! Markiisi, jota koristaa
Ludvigin tähden punainen nauha, nuori ja henkevä, ehkäpä päälle
päätteeksi rikas -- kuinka paljon houkutuksia! Olisihan tuo nainen
sangen tyhmä, jos ei toimisi omaksi edukseen, koettaen päästä hänen
vaimokseen pikemmin, kuin toimittaa häntä meidän käsiimme. Tuo
nainen tahtoo vetää meitä nenästä. Mutta näinpä hänen silmissään
jonkunlaista epävarmuutta. Noilla molemmilla rakastavilla tulee
luultavasti olemaan kohtaus, ehkä siitä jo on sovittukin. No
niin, huomenna on minulla tuo mies satimessa. Tähän asti hän on
ollut ainoastaan tasavallan vihollinen, mutta joku hetki sitten
hänestä on tullut minun viholliseni. Mutta ne, joiden päähän on
pälkähtänyt asettua minun ja tuon naisen väliin, ovat kaikki kuolleet
mestauslavalla.
Lausuttuaan nämä sanat Corentin vaipui jälleen mietteisiin, jotka
estivät hänet näkemästä sitä syvää inhoa, joka kuvastui rehellisen
soturin kasvoissa hetkenä, jona hän kokonaan pääsi noiden juonien ja
Fouchén käyttämien vehkeilyjen perille. Hulot päättikin sentähden
vastustaa kaikessa Corentinia, mikä ei olennaisesti vahingoittanut
hallituksen tuumien ja toiveiden menestymistä, ja jättää tasavallan
viholliselle keinon kuolla kunnialla aseet kädessä, ja välttää
joutumasta sen pyövelin saaliiksi, jonka asiamies tämä salapoliisin
kätyri sanoi olevansa.
"Jos ensimäinen konsuli tahtoisi kuulla minun mielipidettäni", hän
ajatteli, kääntäessään selkänsä Corentinille, "hän antaisi noiden
kettujen taistella aatelisia vastaan, sillä he ovat toistensa
arvoisia, ja käyttäisi sotamiehiä ihan muihin tehtäviin".
Corentin katseli kylmästi soturia, jonka ajatus oli kuvastunut
kasvojen ilmeessä, ja silloin hänen silmiinsä välkähti iva, joka
ilmaisi tämän juonikkaan poliisikätyrin etevämmyyttä.
"Jos noille aaseille antaa kolme kyynärää sinistä verkaa ja ripustaa
rauta-aseen heidän kupeelleen", hän ajatteli, "niin he kuvittelevat,
että valtiotaito muka sallii tappaa ihmisiä ainoastaan yhdellä
tavalla..."
Sitten hän muutaman hetken kulki edestakaisin ja virkahti itsekseen
äkkiä:
-- Hetki on tullut, tuo nainen tulee minun omakseni! Viiden vuoden
kuluessa se kehä, jonka olen piirtänyt hänen ympärilleen, on
vähitellen käynyt ahtaammaksi, nyt hän on vallassani, ja hänen
kauttaan olen ylenevä hallinto-uralla yhtä korkealle kuin Fouché...
Niin, jos hän menettää sen ainoan miehen, jota on rakastanut, suru
ajaa hänet ruumiineen sieluineen minun syliini. Tarvitsee vaan valvoa
yöt ja päivät, yllättääkseen hänen salaisuutensa.
* * * * *
Hetkeä myöhemmin olisi asiasta vihiä saanut katsoja eroittanut
tämän miehen kalpeat kasvot erään talon ikkunan takana, mistä hän
saattoi huomata kaikki, jotka tulivat siihen umpikujaan, joka oli
talorivin ja Pyhän Léonard-kirkon välillä. Osoittaen samanlaista
kärsivällisyyttä kuin kissa, joka väijyy hiirtä, Corentin istui vielä
seuraavana aamuna samassa paikassa tarkaten vähintäkin melua ja mitä
huolellisimmin tutkien katseillaan jokaista tulijaa.
Tämä alkava päivä oli toripäivä. Vaikka näinä onnettomina aikoina
talonpojat vastenmielisesti antautuivat vaaralle alttiiksi
lähtemällä kaupunkiin, näki Corentin synkkähahmoisen miehen, joka
oli puettu vuohennahkaan ja jolla oli kädessä pieni pyöreä ja matala
kori, menevän neiti de Verneuilin asuntoon, katseltuaan jotenkin
huolettomana ympärilleen. Corentin meni ulos, päättäen odottaa
tuota maalaista ovella. Mutta äkkiä juolahti hänen mieleensä, että
hän saapumalla odottamatta neiti de Verneuilin luo kenties yhdellä
ainoalla katseella saattoi yllättää tuon miehen koriin kätketyn
salaisuuden. Muuten hän oli kuullut kerrottavan, että oli melkein
mahdoton saada mitään selvää bretagnelaisten ja normandialaisten
arvoituksellisista vastauksista.
-- Galope-Chopine! -- huudahti neiti de Verneuil, kun Francine toi
sisään chouanin. "Rakastaneeko markiisi siis minua?" hän ajatteli.
Äkillinen toivo levitti hänen ihoonsa mitä loistavimmat värit, ja
riemun hänen sydämeensä. Galope-Chopine katsoi vuoroin talon emäntää
ja Francinea, näyttäen viimemainittua kohtaan tuntevan suurta
epäluuloa. Mutta neiti de Verneuilin antama merkki rauhoitti hänet.
-- Arvoisa neiti, -- hän sanoi, -- kello kahden aikaan _hän_ tulee
minun talooni ja odottaa teitä siellä.
Mielenliikutukseltaan neiti de Verneuil ei voinut vastata muuten
kuin nyökäyttämällä päätään, mutta samojeedikin olisi täydelleen
ymmärtänyt sen merkityksen. Samassa Corentinin askeleet kaikuivat
viereisessä huoneessa. Galope-Chopine ei vähääkään joutunut
hämilleen, kun neiti de Verneuilin katse ja säpsähdys ilmaisivat
hänelle uhkaavan vaaran, ja heti kun urkkijan viekkaat kasvot tulivat
näkyviin, chouani kohotti äänensä, niin että se oli vähällä halkaista
korvat.
-- Vai niin! -- hän huusi Francinelle, -- voin ja voin välillä on
ero. Te tahdotte gibarry-voita, mutta maksatte ainoastaan yksitoista
sou'ta naulasta! Tätä varten oli turha vaivata minua tänne! Tämä
tässä on hyvää voita, sen voitte uskoa, -- hän sanoi, avaten korinsa
ja näyttäen kahta Barbetten valmistamaa pientä voi-kokkaretta.
-- Täytyy tehdä jokaiselle oikein, pikku neiti, -- lisätkää siis
vielä yksi sou.
Hänen ontolta kaikuva äänensä ei ilmaissut mitään mielenliikutusta,
ja hänen vihreät, tiheiden harmahtavien kulmakarvojen varjostamat
silmänsä kestivät räpäyttämättä Corentinin terävän katseen.