sytytti pihkasta tehdyn kynttilän, joka oli pikkusormen paksuinen
ja piparikakun värinen. Tämä kauppatavara, joka tuotiin Bretagneen
Pohjois-Europasta, osoitti, samoin kuin kaikki muu, minkä saa
nähdä tässä omituisessa maassa, alkeellisimmankin kaupankäynnin
älyn täydellistä puutetta. Huomattuaan vihreän nauhan, katseltuaan
neiti de Verneuilia, kynsittyään korvallistaan, juotuaan kulauksen
omenaviiniä ja tarjottuaan sitä lasillisen kauniille neidille,
Galope-Chopine jätti hänet pöydän edessä olevalle silatusta
kastanjapuusta tehdylle penkille istumaan ja läksi noutamaan kahta
aasia.
Tuon ulkomaalaisen kynttilän levittämä sinervä valo ei ollut
tarpeeksi vahva hallitsemaan haaveellista kuunvaloa, joka hohtavilla
täplillään vilkastutti katon ja savuttuneen tuvan huonekalujen tummia
värihäiveitä. Pikku poika oli kohottanut hämmästyneenä soman päänsä,
ja hänen kauniiden hiustensa yläpuolella kaksi lehmää näytti seinän
aukoista punaisia turpiaan ja suuria kirkkaita silmiään. Iso koira,
jonka kasvot eivät suinkaan olleet typerimmät tässä perheessä, näytti
tutkivan vieraita naisia yhtä uteliaana kuin poikanen. Maalaaja olisi
kauan ihaillut tämän yöllisen taulun vaikuttavaisuutta. Mutta Marie,
jota ei ollenkaan huvittanut ruveta juttelemaan Barbetten kanssa,
joka aaveen tavoin kavahti istumaan ja joka tuntiessaan parisittaren
alkoi silmät suurina tuijottaa häneen, lähti pois välttääkseen
hengittämästä tämän luolan saastaista ilmaa ja päästäkseen kuulemasta
vaimon monia kysymyksiä.
Hän nousi notkeasti ylös sen kallion portaita, joka tuki
Galope-Chopinen majaa, ja ihaili tämän äärettömän avaran maiseman
yksityiskohtia, joka vaihtui sen mukaan kiipesikö kallioiden huippua
kohti, vai laskeutuiko alas laaksoon. Kuutamo verhosi silloin
valoisan usvan tavoin Couësnonin laaksoa. Epäilemättä nainen,
joka kantoi sydämessään hylättyä rakkautta, tunsi mielessään
surumielisyyttä, jonka tämä valo herätti muuttamalla esineet
haaveellisen näköisiksi ja panemalla veden välkkymään vaihtelevin
värivivahduksin.
Samassa hiljaisuuden keskeytti aasien mäkätys. Marie riensi
nopeasti alas chouanin mökille, ja he lähtivät heti matkaan.
Galope-Chopinella, jonka aseena oli kaksipiippuinen pyssy, oli yllään
pitkä vuohentalja, joka teki hänet Robinson Crusoen näköiseksi.
Hänen näppyjen ja ryppyjen peittämiä kasvojaan tuskin näki sen
leveälierisen hatun alta, jota kansa näillä seuduin vielä käyttää
vanhan tavan mukaan, ylpeänä siitä, että maaorjuudessaan on saanut
käytäntöön tämän vanhan lääninherrain päähineen. Tämä yöllinen
retkikunta, oppaanaan mies, jonka puvussa, ryhdissä ja kasvoissa oli
jotain patriarkallista, muistutti Rembrandtin maalaamaa synkkäväristä
taulua "Pako Egyptiin". Galope-Chopine vältti huolellisesti
valtatietä ja ohjasi molempia vieraita naisia Bretagnen syrjäpolkujen
äärettömän sokkelon kautta.
Neiti de Verneuilille selveni silloin chouanien sotimistapa. Vasta
samoillessaan näillä teillä hän saattoi paremmin arvostella näiden
ketojen laatua, jotka ylemmästä paikasta nähtyinä olivat hänestä
näyttäneet viehättäviltä, mutta joita täytyy kulkea ristiin rastiin,
käsittääkseen mitä vaaroja ja voittamattomia vaikeuksia niissä
piilee. Joka pellon ympärille ovat talonpojat ammoisista ajoista
luoneet kuuden jalan korkuisen, särmäisen multavallin, jonka
harjalla kasvaa kastanjapuita, tammia tai pyökkejä. Tätä puilla
istutettua vallia sanotaan normandilaiseksi "pensasaidaksi", ja sen
huipulla kasvavien puiden pitkät oksat riippuvat melkein aina tien
yläpuolella, muodostaen äärettömän lehtimaja-katoksen.
Nämä synkät tiet, joita reunustavat savisesta maasta luodut
vallit, muistuttavat linnoitusten vallihautoja, ja kun graniitti,
joka näillä seuduin melkein aina kohoaa maanpinnan tasalle, ei
muodosta jonkunlaista epätasaista kivitystä, ovat nämä tiet niin
vaikeakulkuiset, etteivät pienimmätkään ajoneuvot niillä liiku
eteenpäin muutoin kuin härkäparin tai kahden hevosen vetäminä, jotka
tosin ovat pieniä, mutta yleensä vahvoja. Nämä tiet ovat tavallisesti
niin kuraisia, että on ollut pakko jalkalaisia varten muodostaa
joko pellon laitaan tai pitkin pensasaitaa polku, joka ulottuu
pellon toisesta päästä toiseen. Kun tahtoo siirtyä toiselta pellolta
toiselle, on nouseminen pensasaidan yli useita portaita, jotka sade
usein tekee liukkaiksi.
Matkustajilla oli vielä useita muita vastuksia voitettavina näillä
mutkaisilla poluilla. Jokaisella täten turvatulla pellolla on aukko,
joka on noin kymmenen jalan levyinen, ja jonka sulkee niin sanottu
pölkkyveräjä. Tämän muodostaa hirsi tai vahva oksa, jonka toisessa
päässä on reikä, ja se lepää toisen pölkyn varassa, joka tapin
tavoin on pistetty tuohon reikään. Kohtisuoran pölkyn pää jatkuu
kappaleen toiselle puolelle tuota tappia, niin että tämä pitennys voi
kantaa melkoisen raskaan kiven, joka on vastapainona ja joka saattaa
mahdolliseksi lapsellekin liikutella tätä omituista veräjää, jonka
toinen pää nojaa pensasaidan sisäpuolelle kaivettuun kuoppaan. Joskus
tämän seudun asukkaat jättävät vastapainona olevan kiven pois, antaen
hirren tai oksan paksumman pään ulettua kauemmaksi tapin toiselle
puolelle.
Veräjän muoto vaihtelee omistajan kekseliäisyyden mukaan. Usein
sen muodostaa yksi ainoa oksa, jonka molemmat päät savella ovat
kiinnitetyt pensasaitaan. Toiste se taas on neliskulmaisen portin
kaltainen, jonka muodostavat useat ohuet oksat, jotka ovat asetetut
matkan päähän toisistaan, kuin tikapuiden astuimet. Tämä portti
avautuu pölkkyveräjän tavoin ja pyörähtää toisessa päässään olevalla
pienellä rattaalla. Nämä pensasaidat ja pölkkyveräjät saattavat
maa-alueen äärettömän suuren shakkilaudan näköiseksi, missä joka
pelto muodostaa tarkasti toisesta eroitetun ruudun, vallan kuin
eristetty ja vallien suojelema linnoitus. Veräjä, jota on helppo
puolustaa, tarjoaa mahdollisille hyökkääjille mitä suurimpia
vaikeuksia valloitusyrityksessä.
Bretagnelaiset talonpojat luulevat lannoittavansa kesantopeltojaan
edistämällä niissä isojen kinsteripensaiden kasvua, joita näillä
seuduin hoidetaan niin hyvin, että ne vähässä ajassa tulevat miehen
korkuisiksi. Tämä harhaluulo, joka on hyvin ymmärrettävissä, kun
ajattelee, että nämä samat henkilöt asettavat lantatunkionsa
pihojensa ylimpiin paikkoihin, on syynä siihen, että kokonaiset
kinsteripensasmetsiköt täyttävät neljänneksen peltoa, ja ne
tarjoavat runsaasti tilaisuutta väijytykseen. Sitäpaitsi tuskin on
ainoatakaan peltoa, jolla ei kasvaisi vanha omenaviinipuu, joka
levittää matalalla olevat oksansa yli maanpinnan, täten tukahuttaen
kasvullisuuden siinä paikassa. Jos siis ottaa huomioon, että peltojen
pinta-ala on vähäinen ja että kaikki aitausvallit kannattavat
kookkaita puita, joiden ahmivat juuret anastavat neljänneksen pellon
pinnasta, voi kuvitella sen seudun viljelystä ja ulkomuotoa, jolla
neiti de Verneuil retkellään samoili.
Ei tiedetä, onko tarve välttää rajariitoja vai laiskuutta suosiva
tapa sulkea karja paimenetta aidatulle alueelle ollut syynä näiden
hirvittävien aitausten rakentamiseen, joiden asettamat pysyvät
esteet tekevät tämän maan valloittamattomaksi ja joukkotaistelun
mahdottomaksi. Kun askel askeleelta on tutkinut tätä maanlaatua,
huomaa, kuinka tehoton täällä on taistelu säännöllisten sotajoukkojen
ja sissien välillä; sillä viisisataa miestä saattaa täällä vastustaa
koko kuningaskunnan sotavoimaa.
Siinä piili chouani-sodan koko salaisuus. Neiti de Verneuil käsitti
silloin, miksi tasavallan oli pakko tukahuttaa riitaisuutta pikemmin
poliisin ja valtiotaidon, kuin sotavoiman tehottomalla avulla. Mitä
tehdä todella väestölle, joka oli kyllin viekasta ylenkatsomaan
kaupunkien omistuksen, sensijaan ottaen haltuunsa nämä maaseudut
hävittämättömine luonnollisine linnoituksineen? Miksi ei hieroa
sovintoa, kun näiden harhaan vietyjen maalaisten koko voima nojasi
taitavaan ja yritteliääseen johtajaan?
* * * * *
Parisitar ihaili sen ministerin neroa, joka työhuoneessaan
arvasi, missä piili rauhan salaisuus. Hän luuli oivaltavansa ne
vaikuttimet, mitkä johtavat sellaisten miesten tekoja, jotka ovat
kyllin voimakkaat yhdellä ainoalla katseella käsittämään mitä koko
valtakunnan menestyminen vaatii ja joiden toimenpiteet kansan
silmissä usein näyttävät rikollisilta, mutta itse teossa ovatkin
tavattoman tarmokkaan ajatustyön tulos. Nämä voimakkaat sielut
tuntuvat ikäänkuin olevan osalliset sallimuksen ja kohtalon voimasta
ja jossakin määrin aavistavan tulevia tapahtumia, joten äkkiä tulevat
huomatuiksi; rahvas hakee heitä jonkun aikaa keskeltään, mutta
nostaessaan katseensa, se huomaakin heidän liitelevän korkealla. Nämä
ajatukset tuntuivat oikeuttavan, jopa jalostavan neiti de Verneuilin
kostontuumia; lisäksi tämä ajatusten askartelu vahvisti hänen
tarmoansa, auttaen häntä kestämään oudon matkansa vastukset.
* * * * *
Joka pellon rajalla oli Galope-Chopinen pakko auttaa molemmat naiset
aasien selästä, tukeakseen heitä heidän noustessaan vaikeapääsyisten
pensasaitauksien yli, ja kun säännölliset tiet loppuivat, täytyi
heidän taas nousta juhtiensa selkään ja poiketa takaisille teille,
jotka jo ilmaisivat talven lähestymistä. Kookkaat puut, oksien
peittämät tiet ja pensasaidat ylläpitivät alangoilla kosteutta,
joka usein verhosi nuo kolme matkustajaa jäätävään vaippaansa.
Sanomattomia vaivoja kestettyään he auringonnousun aikaan saapuivat
Marignayn metsään. Matka kävi nyt helpommaksi leveällä metsätiellä.
Oksien muodostama lehtiholvi ja puiden tiheys suojelivat heitä raa'an
kolealta ilmalta, ja alkumatkan vaikeudet eivät enää esiintyneet.
Tuskin olivat he kulkeneet peninkulman verran tässä metsässä, kun
kuulivat kaukaa kumeita ääniä ja kellon kilinää, jonka hopeaääni
ei tuntunut niin yksitoikkoiselta kuin laitumella käyvän karjan
kellojen äänet. Edelleen kulkiessaan Galope-Chopine kuunteli hyvin
tarkkaavasti tätä ääntä. Pian tuulenpuuska kantoi hänen korvaansa
muutaman saarnalauseen, joiden kaiku näytti tekevän häneen syvän
vaikutuksen, sillä hän ohjasi väsyneet aasit polulle, joka ilmeisesti
vei matkustajat syrjään Saint-Jamesin tieltä, eikä hän ottanut
kuuleviin korviinsa neiti de Verneuilin vastustavia huomautuksia, kun
tämä seudun muuttuessa jylhemmäksi kävi yhä levottomammaksi.
Polun oikealla ja vasemmalla puolen olevat suunnattomat
graniittilohkareet, jotka olivat kasautuneina päälletysten,
muodostivat omituisen näköisiä möhkäleitä. Näiden lohkareiden
lomitse kiemurteli tavattoman isoja juuria, jotka kaukaa noutivat
ravintomehuja muutamille satavuotisille pyökeille. Molemmat
tienvieret muistuttivat tuollaisia tippukivistään kuuluisia
maanalaisia luolia. Kookkaat kivipylväät, joiden ympärille oli
kietoutunut tumman vihreitä rautatammen oksia ja sanajalkoja sekä
vihertävää ja vaaleata sammalta, piiloittivat äkkijyrkänteitä ja
syviä onkaloita. Kun nuo kolme matkustajaa olivat kulkeneet muutaman
askeleen kaitaa polkua pitkin, aukeni mitä ihmeellisin näky neiti de
Verneuilin katseille, selittäen hänelle Galope-Chopinen itsepäisyyden.
Puoliympyrän muotoinen onkalo, jonka seininä oli kauttaaltaan
graniitti, muodosti amfiteatterin, jonka jylhillä partailla kasvoi
korkeita tummia kuusia ja kellerviä kastanjapuita, näyttäen
suunnattoman suurelta sirkukselta, johon syysaurinko pikemmin näytti
luovan vaaleita väripilkkuja kuin valoa ja johon syksy kauttaaltaan
oli levittänyt kuihtuneiden lehtiensä verhon. Keskellä tätä luonnon
muodostamaa salia, jonka rakennusmestarina vedenpaisumus tuntui
olleen, kohosi kolme mahtavaa druiidi-patsasta, muodostaen avaran
alttarin, johon oli kiinnitetty vanha kirkollisissa juhlakulkueissa
käytetty lippu.
Noin sataan nouseva ihmisjoukko oli paljastanut päänsä ja
rukoili polvistuneena ja hartaana tässä kallio-onkalossa, missä
eräs pappi kahden toisen hengellisen miehen avustamana toimitti
jumalanpalvelusta. Pappien yksinkertaiset puvut ja pääpapin heikko
ääni, joka humuna levisi ympäristöön, nuo vakaumuksen täyttämät
ihmiset, jotka sama tunne yhdisti, ja jotka olivat polvistuneina
koruttoman alttarin edessä, alaston risti, temppelin maalais-jylhyys,
aika, paikka, kaikki tämä loi tähän kohtaukseen sen alkuperäisyyden
leiman, joka oli ominainen kristikunnan ensi ajoille.
Ihailu valtasi neiti de Verneuilin mielen. Tämä metsän sydämessä
toimeenpantu jumalanpalvelus, joka vainon kautta oli palannut
alkuperäiseen muotoonsa, muinaisajan runous rohkeasti siirrettynä
keskelle eriskummaista ja haaveenomaista luontoa, nämä muulloin
aseita kantavat, täällä aseensa riisuneet chouanit, samalla
täysi-ikäisiä ja lapsia -- tämä kaikki erosi kaikesta muusta, minkä
parisitar siihen asti oli nähnyt ja mitä oli kuvitellut. Hän muisti
kyllä lapsena ihailleensa roomankatolisen kirkon komeita menoja,
jotka niin suuresti kiehtoivat aisteja. Mutta hän ei vielä tuntenut
Jumalaa yksin, hänen ristiänsä alttarilla ja hänen alttariansa
paljaalla maalla. Tässä niiden veisteltyjen lehtikoristeiden
asemesta, jotka goottilaisissa tuomiokirkoissa koristavat
holvikaaria, syyspukuiset puut kannattivat taivaankupua; maalatuista
lasiruuduista loistavien tuhansien värien asemesta aurinko loi
himmeän punaiset säteensä alttarille, papin ja seurakunnan yli.
Ihmiset olivat täällä pelkkä tosiseikka, eivätkä minkään periaatteen
edustajia, tässä esiintyi pelkkä rukous, eikä mikään uskonto. Mutta
inhimilliset intohimot, joiden hetkellinen polkeminen loi tähän
tauluun sopusuhtaisuutensa, ilmestyivät pian jälleen keskellä tätä
salaperäistä kohtausta ja vilkastuttivat sitä voimakkaasti.
Neiti de Verneuilin saapuessa lopetettiin juuri evankeliumin
lukeminen. Tuntien sielussaan jonkunmoista kauhistusta, neiti de
Verneuil näki, että tätä jumalanpalvelusta toimeenpaneva pappi
oli abotti Gudin, ja hän vältti joutumasta tuon miehen näkyviin
vetäytymällä äkkiä piiloon kookkaan graniittilohkareen taakse,
minne joutuin veti mukaansa Francinenkin. Mutta turhaan koetti
hän saada Galope-Chopinea vetäytymään pois siitä paikasta, johon
hän oli asettunut tullakseen osalliseksi tämän jumalanpalveluksen
hyväntekevästä vaikutuksesta. Mutta huomattuaan, että tämän
kallioseudun laatu tarjosi hänelle tilaisuuden poistua ennen muita
läsnäolijoita, hän toivoi välttävänsä vaaran. Hän näki abotti Gudinin
leveätä kallionhalkeamaa myöten nousevan graniitti möhkäleelle,
joka teki saarnatuolin virkaa, ja sillä seisoen hän alkoi saarnansa
sanoilla: _In nomine Patris, et Filii, et Spiritus Sancti_ (Nimeen
Isän, Pojan ja Pyhän Hengen).
Näitä sanoja lausuttaessa kaikki läsnäolijat tekivät hartaasti
ristinmerkin.
-- Rakkaat veljet, -- jatkoi abotti äänekkäästi, rukoilkaamme ensin
vainajien puolesta, jotka ovat Jean Cochegrue, Nicolas Laferté,
Joseph Brouet, François Parquoi, Sulpice Coupiau -- kaikki tästä
seurakunnasta ja surmansa saaneet haavoista, jotka heille tuottivat
Pèlerine-vuoren ja Fougères'n taistelut. _De profundis clamavi ad te,
Domine_, j.n.e. (Syvyydestä huusin sinun puoleesi, Herra.)
Tämä psalmi lausuttiin tavan mukaisesti siten, että läsnäolijat
ja pappi vuoroin sanoivat säkeistön, ja molemmat osoittivat siinä
hartautta, joka näytti ennustavan tulevan saarnan tehokkaisuutta.
Kun rukous kuolleiden puolesta oli päättynyt, jatkoi abotti Gudin
yhä kiihtyvämmällä äänellä, sillä tuo entinen jesuiitta tiesi varsin
hyvin, että esityksen hehku oli paras keino herättää vakaumus näissä
alkuperäisellä kehitysasteella olevissa kuulijoissa.
-- Kristityt, -- hän puhui, -- nämä Jumalan valtakunnan puolustajat
ovat antaneet teille velvollisuuden täytännön esikuvan. Ettekö
häpeä sitä, mitä teistä voidaan sanoa paratiisissa? Ellei siellä
olisi niitä autuaita sieluja, jotka kaikki pyhät epäilemättä ovat
vastaanottaneet avosylin, saattaisi Herra Jumala luulla, että meidän
seurakuntamme on täynnä pakanoita ja turkkilaisia!... Tiedättekö,
ystäväni, mitä teistä sanotaan Bretagnessa ja kuninkaan edessä?...
Te ette kaiketi sitä tiedä, mutta minäpä sen teille sanon: "Siniset
ovat kaataneet kumoon alttarit, ovat surmanneet papit, ovat tappaneet
kuninkaan ja kuningattaren, ja nyt he tahtovat ottaa kaikki Bretagnen
kristillismieliset seurakuntalaiset, tehdäkseen heistäkin sinisiä
ja lähettääkseen heidät taistelemaan kauas pitäjänsä rajojen
ulkopuolelle, missä ovat alttiina kuolemanvaaralle, pääsemättä
ripille, siten joutuen ijankaikkiseen kadotukseen. Ja Marignayn
miehet, joiden kirkko poltettiin poroksi, ovat pysyneet toimettomina!
Tämä kirottu tasavalta on myynyt julkisella huutokaupalla Herran ja
aatelisten omaisuuden ja on jakanut täten saamansa rahat sinisten
kesken. Ja ravitakseen itseään rahalla, samoin kuin on ravinnut
itseään verellä, se on tehnyt sellaisen päätöksen, että kuuden
frangin riksistä vähennetään puolet, vallan samoin kuin se haluaa
riistää sotaväkeensä kolme miestä kuudesta. Eivätkä Marignayn miehet
ole tarttuneet pyssyihinsä karkoittaakseen siniset Bretagnesta!
Totisesti, paratiisi tulee olemaan heiltä suljettu, eivätkä he
koskaan voi tulla autuaiksi!" Tällaista puhutaan teistä. Tässä on
siis kyseessä teidän sielujenne autuus, kristityt. Te pelastatte
sielunne taistelemalla uskonnon ja kuninkaan hyväksi. Itse Pyhä Anna
ilmestyi minulle eilen kello puoli kolme. Hän sanoi minulle näin:
"Sinähän olet pappi Marignayssa?" "Olenpa kyllä, armollinen rouva,
mitä käskette?" "No hyvä, minä olen Pyhä Anna, Jumalan täti, kuten
Bretagnessa uskotaan. Asustan aina Aurayssa, mutta olen vartavasten
tullut tänne huomauttamaan sinulle, että sanoisit Marignayn miehille
heillä ei olevan mitään autuuden toivoa, elleivät ryhdy aseisiin.
Sinun täytyy kieltää heiltä synninpäästö, elleivät palvele Jumalaa.
Sinun tulee siunata heidän pyssynsä, eivätkä ne ole osaamatta
sinisiin, jos he ovat synnistä vapaat, koska heidän aseensa vihityt
ovat!"... Ja Pyhä Anna katosi jättäen jälkeensä tien risteyksessä
olevan tammen juurelle pyhänsavun tuoksua. Paninpa merkille tämän
paikan. Saint-Jamesin pastori pystytti siihen kauniin puusta
veistellyn Neitsyen kuvan. Pierre Leroin eli Marche-à-Terren äiti,
joka eilis-iltana kävi rukoilemassa tuon kuvan juurella, parani
kivuistaan poikansa hyvien tekojen tähden. Näette hänet keskellänne,
ja katsokaa, silmänne näkevät hänen astuvan omin voimin. Tämä on
ilmeinen ihme, samoin kuin autuaan Marie Lambrequinin ylösnousemus,
jotta teille todistettu olisi, että Herra Jumala ei koskaan hylkää
bretagnelaisten asiaa, silloin kun he taistelevat hänen palvelijainsa
ja kuninkaan puolesta. Siis, rakkaat veljet, jos tahdotte autuaiksi
tulla, ja osoittautua kuninkaan, hallitsijamme puolustajiksi,
täytyy teidän totella kaikkea sitä, minkä käskee se, jonka kuningas
lähettänyt on, ja jota Garsiksi mainitsemme. Silloin ette enää ole
kuin pakanat ja turkkilaiset, vaan teidät löydetään kaiken Bretagnen
väen kanssa Jumalan lippujen alla. Teidän on lupa ottaa sinisten
taskuista kaikki ne rahat, jotka he ovat varastaneet, sillä jos
teidän sotiessanne ei teidän peltojanne kylvetä, niin luovuttavat
Herra Jumala ja kuningas teille vihollisiltanne riistetyn saaliin.
Tahdotteko, kristityt, että sanottaisiin Marignayn garsien olevan
jälellä Morbihanin garseista, Saint-Georges'n pojista, Vitrén
ja Antrainin pojista, jotka kaikki ovat Jumalan ja kuninkaan
palveluksessa? Sallitteko, että he ottavat kaiken? Aiotteko te,
kerettiläisten tavoin, seisoa kädet ristissä, sillä välin kun niin
monet muut bretagnelaiset ansaitsevat sielunsa autuuden ja pelastavat
kuninkaansa? -- Teidän tulee hylätä kaikki minun tähteni -- näin
sanoo evankeliumi. Olemmehan me papit jo luopuneet kymmenneksistämme!
Luopukaa te kaikesta ryhtyäksenne tähän pyhään sotaan! Ja katsokaa,
te tulette olemaan kuin makkabealaiset, ja kaikki tulee teille
anteeksi annettavaksi. Keskellänne tulette näkemään pappinne, ja te
tulette voittamaan! Painakaa tarkoin mieleenne tämä, oi kristityt!
-- hän vielä lopuksi virkkoi: -- ainoastaan tänään meillä on valta
siunata aseenne. Ne, jotka eivät hyväkseen käytä tätä armoa, eivät
enää saa tuta Pyhän Annan armoa, eikä hän tule heitä kuulemaan,
niinkuin teki viime sodassa.
Tämä saarna, joka oli esitetty mahtipontisella äänellä ja runsaiden
liikkeiden säestämänä, jotka panivat puhujan hikoilemaan,
vaikutti mikäli ulkoapäin saattoi päättää varsin vähän. Nämä
maalaiset, seisoen liikkumattomina ja tuijottaen puhujaan,
näyttivät kuvapatsailta. Mutta neiti de Verneuil huomasi pian,
että tämä yleinen jäykkyys oli lamausta, jonka alaiseksi abotti
oli saattanut rahvaanjoukon. Hän oli suurten näyttelijäin tavoin
kohdellut koko yleisöänsä yhtenä ainoana ihmisenä, vedoten etuihin
ja intohimoihin. Olihan hän edeltäpäin antanut synninpäästön
kaikista väkivallanteoista ja irroittanut ne ainoat siteet, jotka
kiinnittivät nämä raa'at ihmiset uskonnollisten ja yhteiskunnallisten
velvollisuuksien täyttämiseen. Hän oli alentanut pappisvirkansa
politiikan etujen palvelijaksi. Mutta noina sekavina vallankumouksen
aikoina jokainen käytti puolueensa hyväksi sitä asetta, joka
hänellä oli tarjona, ja Jeesuksen rauhallinen risti muuttui sodan
välikappaleeksi, samoin kuin aurankärki.
Kun neiti de Verneuil ei nähnyt ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa
olisi voinut vaihtaa ajatuksia, hän kääntyi katsomaan Francinea, eikä
hänen ihmetyksensä ollut vähäinen, huomatessaan tämän naisen ottavan
osaa yleiseen uskonintoon, sillä hän rukoili hartaasti käyttäen
Galope-Chopinen rukousnauhaa, jonka tämä epäilemättä oli jättänyt
hänelle saarnan ajaksi.
-- Francine, -- sanoi hän hänelle puoliääneen, -- pelkäätkö, että
voisit olla pakana tai turkkilainen?
-- Oi, hyvä neiti, katsokaahan kuinka tuolla alhaalla Marche-à-Terren
äiti astuu ihan omin voimin...
Francinen olemuksessa ilmeni niin syvä vakaumus, että Marie täysin
käsitti tuon saarnan salaisuuden, papiston vaikutuksen maalaisiin
ja nyt alkavan kohtauksen suunnattomat seuraukset. Alttaria
lähinnä olevat miehet lähestyivät yksitellen ja polvistuivat
ojentaen pyssynsä saarnaajalle, joka laski ne alttarille. Myöskin
Galope-Chopin riensi esille ojentamaan vanhaa metsästyspyssyään.
Nuo kolme pappia lauloivat _Veni Creator_ hymnin, ja samaan
aikaan äskeinen saarnaaja verhosi nuo murha-aseet sinervällä
suitsutussavulla, muodostaen ilmassa pyhänsavun huiskuttimella
toisiinsa liittyviä kiemurakuvioita. Kun tuuli oli hajoittanut
pyhänsavun, jaettiin pyssyt järjestyksessä omistajilleen. Joka mies
vastaanotti polvistuen aseensa pappien käsistä, samalla kun nämä
mutisivat latinalaista rukousta. Asestettujen miesten palatessa
paikoilleen, puhkesi läsnäolijain siihen asti pidätetty innostus
hirvittävänä, mutta samalla liikuttavana.
-- _Domine, salvum fac regem_. [Herra, suojele kuningasta. _Suom_.]
Näin alkoi se rukous, jonka saarnaaja kaiutti sointuvalla äänellä ja
jonka seurakunta voimakkaasti laulaen toisti kahteen kertaan. Tässä
laulussa oli jotain hurjaa ja sotaisaa. Ne molemmat sävelet, jotka
vastasivat regem-sanaa, minkä merkityksen rahvas helposti ymmärsi,
laulettiin niin tarmokkaasti, ettei neiti de Verneuil voinut olla
hartaasti ajattelematta maanpakoon ajettua Bourbonien hallitsijasukua.