Mielikuvituksessaan hän palautti sillä haavaa hajoitetun hovin
juhlat, joissa hän oli loistanut. Näihin haaveiluihin yhtyi markiisin
kuva. Ollen vaihtuvainen kuin nainen ainakin, hän unhoitti edessään
olevan näyn ja palasi kostotuumiinsa, joiden toteuttaminen oli
hengenvaarallinen ja jotka saattoivat raueta yhdestä ainoasta
katseesta. Hänen mieleensä juolahti, että hänen tuona elämänsä
ratkaisevimpana hetkenä tuli esiintyä kauniina, ja silloin hän
muisti, ettei hänellä ollut mukanaan koristeita, joilla somistaisi
päätään tanssiaisiin, ja hän viehättyi tuumasta koristaa päänsä
rautatammen oksalla, jonka kiherät lehdet ja punaiset marjat sinä
hetkenä vetivät hänen huomionsa puoleensa.
-- Ohoh! pyssyni voi ampua harhaan, jos tähtään lintuihin, mutta
tähdätessäni sinisiin... ei ikinä! -- sanoi Galope-Chopine
tyytyväisenä nyökäyttäen päätään.
Marie katseli tarkemmin oppaansa kasvoja ja tunsi niissä kaikkien
niiden perikuvan, jotka juuri oli nähnyt. Tuon chouanin kasvoissa ei
kuvastunut niin paljo ajatuksia kuin lapsella. Teeskentelemätön ilo
loisti hänen poskillaan ja otsallaan hänen katsellessaan pyssyään;
mutta samalla uskonnollinen vakaumus loi hänen iloonsa kiihkoa, joka
hetkeksi painoi noihin villeihin kasvoihin sivistyksen tuottamien
paheiden välkkeen.
Ennen pitkää he saapuivat kylään, nimittäin paikkaan, jossa oli neljä
tai viisi Galope Chopinen majan näköistä hökkeliä. Sillä aikaa kuin
neiti de Verneuil siellä söi aterian, jonka muodostivat voi, leipä ja
maito, saapuivat sinne vasta värvätyt chouanit.
Tätä harjoittamatonta joukkoa johti pappi, jolla oli kädessä
kömpelösti kokoon kyhätty risti, jota seurasi yksi seudun nuorista
miehistä kantaen seurakunnan lippua, ylpeänä tästä toimestaan. Neiti
de Verneuilin oli pakko liittyä tähän joukkoon, joka samoin kuin
hänkin oli matkalla Saint-Jamesiin, ja joka luonnollisesti suojeli
häntä kaikelta vaaralta, sittenkuin Galope-Chopine onneksi oli ollut
niin varomaton, että tämän sotilasosaston päällikölle kertoi, että
tuo kaunis neiti, jota hän opasti, oli Garsin hyvä ystävätär.
* * * * *
Auringonlaskun aikaan nuo kolme matkustajaa saapuivat Saint-Jamesiin,
pieneen kaupunkiin, joka on saanut nimensä englantilaisilta, jotka
sen rakensivat 14. vuosisadalla, Bretagnen ollessa heidän valtansa
alaisena.
Ennenkuin neiti de Verneuil ratsasti sisälle kaupunkiin, hän
sai nähdä omituisen sota-ajan kohtauksen, johon ei kuitenkaan
kiinnittänyt erityistä huomiota: hän pelkäsi, että joku näistä
hänen vihollisistaan voisi hänet tuntea, ja sentähden hän joudutti
kulkuaan. Viisi tai kuusi sataa miestä oli leiriytynyt kentälle.
Heidän pukunsa, jotka melkoisesti muistuttivat Pèlerine-vuoren
rekryyttien pukuja, eivät ollenkaan panneet ajattelemaan sotaväkeä.
Tämä meluava ihmisjoukko muistutti pikemmin markkinaväkeä. Täytyipä
katsoa tarkasti huomatakseen, että nämä bretagnelaiset kantoivat
aseita, sillä heidän erikuosisiksi leikatut vuohennahkansa peittivät
melkein heidän pyssynsä. Näkyvin ase oli viikate, joita muutamat
käyttivät odottaessaan luvattuja pyssyjä. Toiset joivat ja söivät,
toiset taas tappelivat tai riitelivät ääneensä, mutta suurin osa
nukkui maaten paljaalla maalla. Ei ollut jälkeäkään järjestyksestä ja
kurista.
Muuan upseeri, yllään punainen univormu, veti puoleensa neiti de
Verneuilin huomion. Hän oletti tuon upseerin olevan Englannin
palveluksessa. Loitompana kaksi muuta upseeria näyttivät aikovan
opettaa paria muita älykkäämpää chouania käsittelemään kahta
kanuunaa, jotka arvatenkin muodostivat tulevan kuningasmielisen
armeijan koko tykistön. Ulvonnan tapaiset huudot vastaanottivat
Marignayn garsit, jotka tunnettiin lipustaan. Hyväkseen käyttäen
tämän joukon ja sen johtajina toimivien pappien aiheuttamaa kuhinaa
saattoi neiti vaaratta kulkea sen läpi ja saapui näin kaupunkiin.
Hän poikkesi vaatimattomaan majataloon, joka oli vallan lähellä sitä
taloa, jossa tanssihuvit piti toimeenpantaman. Tuo pikkukaupunki oli
niin tulvillaan väkeä, että hänen, nähtyään mahdottomasti vaivaa,
onnistui saada ainoastaan pieni huone-pahainen. Hänen otettuaan sen
huostaansa Galope-Chopine jätti Francinelle pahvilaatikon, joka
sisälsi hänen emäntänsä puvun, ja jäi sitten seisomaan tavattoman
epäröivässä ja odottavassa asennossa. Minä muuna hetkenä tahansa
neiti de Verneuil olisi huvikseen nähnyt millaiselta bretagnelainen
talonpoika näyttää ulkopuolella pitäjäänsä; mutta nyt hän poisti
lumouksen ottaen kukkarostaan neljä kuuden frangin écu'ta, jotka
ojensi hänelle.
-- Ota tästä, -- hän sanoi Galope-Chopinelle. -- Ja jos teet minulle
mieliksi, palaat viipymättä Fougères'en, kulkematta leirin kautta ja
maistamatta omenaviiniä.
Chouani hämmästyi tällaista anteliaisuutta ja katsoi vuoroin saamiaan
rahoja ja neiti de Verneuiliä; mutta neiti viittasi kädellään, ja
mies katosi.
-- Kuinka saatoittekaan lähettää hänet pois, neiti? -- kysyi
Francine. -- Näittehän, miten kaupunki on saarrettu! Kuinka pääsemme
täältä pois, ja kuka meitä suojelee?
-- Onhan sinulla suojelijasi! -- sanoi neiti de Verneuil piloillaan
viheltäen kumeasti Marche-à-Terren tavoin ja jäljitellen hänen
asentoaan.
Francine punastui ja hymyili surullisesti emäntänsä hilpeydelle.
-- Mutta missä on teidän suojelijanne? -- hän kysyi.
Neiti de Verneuil veti äkkiä esiin tikarinsa ja näytti sitä
bretagnettarelle, joka pelästyneenä vaipui tuolille, pannen kädet
ristiin.
-- Mitä siis olette tullut etsimään tänne, Marie? -- hän kysyi
rukoilevalla äänellä, joka ei kaivannut vastausta.
Neiti de Verneuil väänsi paraikaa metsästä ottamaansa rautatammen
oksaa ja sanoi:
-- En tiedä, tuleeko tämä oksa kaunistamaan tukkaani. Ainoastaan niin
valkeat kasvot kuin minun voivat sietää näin synkkää hiuskoristetta.
Mitä sanot siitä sinä, Francine?
Useat tällaiset lauseet pukeutumisen aikana todistivat tämän
omituisen naisen täydellistä henkistä tasapainotilaa. Se, joka kuuli
hänen näin puhuvan, olisi vaivoin uskonut, kuinka vakava tämä hetki
oli, jona hän pani henkensä alttiiksi. Intialaisesta muslimista
tehty jotenkin lyhyt hame, joka oli niin pehmeää kangasta, että se
vivahti kastettuun liinaan, päästi hänen ruumiinsa hienot ääriviivat
näkyviin. Tämän hameen ylle hän puki punaisen vaipan, jonka monet
asteittain sivuilla pitenevät laskokset vivahtivat somakuosiseen
kreikkalaiseen tunikaan. Ja tämä pakanallisten papittarien ainoa ja
hekumallinen asu saattoi vähemmin säädyttömäksi puvun, jota ajan
muoti salli naisten käyttää.
Marie peitti harsolla valkeat hartiansa, jotka liian avokaulainen
vaippa jätti paljaiksi. Hän järjesti pitkät palmikkonsa niin
että ne niskassa muodostivat tuollaisen typistetyn keilan, joka
pitentäen keinotekoisesti päätä, luo niin paljon viehätystä eräisiin
muinaiskreikkalaisiin kuvapatsaisiin, ja muutamat kiharat valuivat
vapaasti ja loistavina molemmille ohimoille. Näin puettuna, ja
tukka täten järjestettynä hän muistutti täydelleen kuuluisimpia
kreikkalaisen kuvanveistotaiteen mestariteoksia.
Sittenkuin hän hymyillen oli hyväksynyt tämän kampauksensa, jonka
yksityiskohdat saattoivat hänen kasvojensa kauneuden selvemmin
havaittavaksi, hän painoi päähänsä rautatammen oksasta muodostamansa
seppeleen, jonka monet punaiset marjat sattuvasti toistivat hänen
vaippansa väriä. Käännellessään muutamia lehtiä, saadakseen aikaan
vastakohtaa ja vaihtelua lehtien oikealla ja nurjalla puolella, neiti
de Verneuil tarkasti peilistä kokonaiskuvaansa, voidakseen arvostella
pukunsa vaikutusta.
-- Olen kammottavan näköinen tänä iltana! -- hän sanoi, ikäänkuin
olisi ollut imartelijaparven ympäröimänä. -- Näytänhän vallan
Vapauden kuvapatsaalta...
Hän kätki huolellisesti keskelle kureliiviään tikarinsa siten,
että sen kahvaa koristavat rubiinit olivat näkyvissä, ollen omiaan
vetämään katseet niiden aarteiden puoleen, jotka kilpailijatar niin
häpeällisesti oli paljastanut. Francine ei voinut jättää emäntäänsä.
Nähdessään hänen hankkivan lähtöä, hän osasi päästäkseen mukaan
keksiä verukkeita kaikista niistä tuhansista vastuksista, jotka
naisilla on voitettavina mennessään kemuihin bretagnelaisessa
pikkukaupungissa. Täytyihän Francinen muka riisua neiti de
Verneuililtä vaippa ja päällyskengät, jotka hänen oli ollut pakko
vetää jalkaansa katuloan ja -lannan tähden, vaikka kaduille olikin
levitetty hiekkaa, ja lisäksi ottaa hänen päästään harso, jolla hän
oli peittänyt kasvonsa niiden chouanien katseilta, jotka uteliaisuus
oli houkutellut juhlatalon lähistöön.
Väkeä oli niin vahvasti, että he astuivat chouanein muodostaman kujan
läpi. Francine ei enää yrittänyt pidättää emäntäänsä. Mutta tehtyään
hänelle kaikkea sitä palvelusta, mitä vaati tämä hänen viehättävän
aistikas pukunsa, jäi bretagnetar pihalle, hän kun ei tahtonut jättää
neitiään kohtalon oikullisen sattuman valtaan, vaan pysyi lähellä
rientääkseen tarvittaessa häntä auttamaan, sillä tuo nais-parka ei
odottanut muuta kuin onnettomuutta.
Jotenkin omituinen kohtaus sattui markiisi de Montauranin
huoneustossa sinä hetkenä, jona Marie de Verneuil läksi juhlaan.
Nuori markiisi oli juuri pukeutunut ja kiinnitti paraikaa olalleen
leveätä punaista nauhaa, jonka oli määrä eroittaa hänet ensimäisenä
henkilönä tuossa seurassa, kun abotti Gudin astui levottomana sisään.
-- Herra markiisi, tulkaa joutuin, -- hän sanoi. -- Te yksin
voitte rauhoittaa sen myrskyn, joka minulle tuntemattomasta syystä
on noussut päällikköjen kesken. He uhkaavat hylätä kuninkaan
palveluksen. Luulen, että tuo kirottu Rifoël on syynä tähän meteliin.
Tällaiset riidat syntyvät aina mitättömästä seikasta. Kerrotaan,
että rouva du Gua moitti sitä, että tuo herra kovin huonossa puvussa
saapui kemuihin.
-- Tuo nainen on varmaankin hullu, -- huudahti markiisi, -- kun näin
saattaa...
-- Ritari du Vissard, -- keskeytti abotti johtajan puheen, --
huomautti, että jos te olisitte antanut hänelle kuninkaan nimessä
luvatut rahat...
-- Riittää, riittää, herra abotti. Ymmärrän nyt kaiken. Tuo kohtaus
oli edeltäpäin suunniteltu, ja te olette heidän lähettinsä...
-- Minäkö, herra markiisi! -- virkkoi abotti vielä kerran
keskeyttäen. -- Minä tulen tarmokkaasti tukemaan teitä, ja toivon,
että te oikeudenmukaisesti tulette myöntämään, että Ranskan alttarien
jälleenpystyttäminen ja kuninkaan palauttaminen valtaistuimelle
ovat minun vaatimattomille ponnistuksilleni paljoa tehoisampia
viehätysvoimia kuin tuo Rennes'n piispanhiippa, jota te minulle...
Abotti ei uskaltanut jatkaa, sillä nämä sanat kuullessaan oli
markiisi ruvennut hymyilemään katkerasti. Mutta nuori johtaja
tukehutti heti surulliset mietteensä, hänen otsalleen laskeutui
ankara ilme ja hän seurasi abotti Gudinia saliin, jossa kaikuivat
raivokkaat huudot.
-- Minä en tunnusta täällä kenenkään yliherruutta! -- huusi Rifoël,
luoden kaikkiin ympärillä olijoihin leimuavia katseita ja tarttuen
miekkansa kahvaan.
-- Ettekö edes tunnusta terveen järjen yliherruutta? -- kysyi häneltä
kylmästi markiisi.
Nuori ritari du Vissard, yleisemmin tunnettu sukunimeltään Rifoël,
vaikeni, nähdessään edessään katolisten armeijain ylipäällikön.
-- Mistä siis on täällä kysymys? -- sanoi nuori johtaja, tutkien
kaikkien kasvoja.
-- Kysymys on siitä, herra markiisi, -- vastasi eräs kuuluisa
salakuljettaja, joka oli hämillään kuin kansanmies ainakin, kun hän
ollen ylhäisen herran edessä alussa tuntee itsensä ennakkoluulon
masentamaksi, mutta joka ei enää tunne mitään ehkäiseviä esteitä
niin pian kuin on astunut yli eroittavien rajojen, hän kun silloin
pitää tuota herraa vertaisenaan; -- kysymys on siitä, että tulette
juuri sopivaan aikaan. Minä en osaa pitää kauniita puheita; senpä
tähden sanon kursailematta sanottavani. Minä olen komentanut
viittäsataa miestä koko kuluneen sodan aikana. Siitä asti kuin
jälleen tartuimme aseisiin, olen saanut kokoon kuninkaan palvelukseen
tuhat yhtälujaa päätä kuin itselläni on. Olen nyt jo seitsemän vuotta
pannut alttiiksi henkeni hyvän asian vuoksi; en teitä siitä soimaa,
mutta joka työ ansaitsee palkkansa. Ensiksikin vaadin, että minua
puhutellaan herra de Cottereauksi; vaadin, että minulle myönnetään
everstin arvo; ellei, aion pyytää rauhaa ensimäiseltä konsulilta.
Nähkääs, herra markiisi, minun miehilläni ja minulla itselläni on
pirun vaativainen velkoja, joka aina on tyydytettävä!... Tässä se on!
-- hän lisäsi, taputtaen vatsaansa.
-- Ovatko soittajat saapuneet? -- kysyi markiisi rouva du Gualta
ivallisella äänenpainolla.
Mutta salakuljettaja oli raa'alla tavallaan kosketellut liian tärkeää
asiaa, ja nuo yhtä itsekkäät kuin kunniahimoiset miehet olivat liian
kauan olleet epätietoiset siitä, mitä heillä oli toivottavissa
kuninkaalta, jotta nuoren johtajan ylenkatse olisi voinut tehdä lopun
tästä kohtauksesta. Nuori ja kiivas ritari du Vissard asettui äkkiä
Montauranin eteen ja tarttui hänen käteensä, pakoittaakseen hänet
jäämään.
-- Pitäkää varanne, herra markiisi, -- sanoi hän hänelle, -- te
kohtelette liian pintapuolisesti miehiä, jotka ovat jossakin
määrin oikeutetut vaatimaan kiitollisuutta siltä, jota te täällä
edustatte. Me tiedämme, että Hänen Majesteettinsa on antanut teille
täyden valtuuden julkisesti tunnustaa meidän palveluksemme, jotka
epäilemättä saamme palkkamme tässä tai toisessa maailmassa, sillä
odottaahan mestauslava valmiina meitä joka päivä. Minä puolestani
tiedän, että prikaatikenraalin arvo...
-- Te tarkoitatte kai everstin arvoa?
-- En, herra markiisi, Charrette on jo ylentänyt minut everstiksi.
Mutta kun sitä arvoa, jonka mainitsen, ei minulta voitane kieltää,
en tänä hetkenä aja omaa asiaani, vaan kaikkien pelottomien
aseveljien! asiaa, joiden palvelukset vaativat tunnustusta. Teidän
nimikirjoituksenne ja lupauksenne riittävät heille tänään; ja
myönnän, -- näin hän kuiskaten lisäsi, -- että he tyytyvät varsin
vähäiseen. Mutta, -- näin hän jatkoi ääneen, -- kun aurinko nousee
Versailles'n linnassa valaisemaan kuningasvallan onnellisia päiviä,
saavatkohan silloin ne uskolliset, jotka ovat Ranskassa auttaneet
kuningasta jälleen valloittamaan itselleen Ranskan, helposti
armonosoituksia perheilleen, eläkkeitä leskilleen ja korvauksen siitä
omaisuudesta, joka heiltä niin sopimattomaan aikaan on riistetty?
Minä sitä epäilen. Silloin, herra markiisi, eivät todistukset
tehdyistä palveluksista tule olemaan turhat. Minä en koskaan
epäile kuningasta, vaan ministerien ja hovilaisten laumaa, jotka
toitottavat hänen korvaansa periaatteita valtion menestyksestä,
Ranskan kunniasta, kruunun eduista ja tuhat muuta lorua. Silloin viis
välitetään uskollisesta vendéelaisesta tai kelpo chouanista, hän
kun on vanha ja kun se miekka, jonka hän on vetänyt esiin huotrasta
taistellakseen hyvän asian puolesta, pieksee hänen kärsimyksistä
kipeitä jalkojaan. Olemmeko mielestänne väärässä?
-- Te puhutte ihmeen hyvin, herra du Vissard, mutta vähän liian
aikaisin, -- vastasi markiisi.
-- Kuulkaahan, herra markiisi, -- kuiskasi hänelle kreivi de Bouvan,
-- Rifoël on epäilemättä puhunut totta. Te puolestanne olette aina
varma siitä, että saatte asianne kuninkaan kuuleviin korviin; mutta
me muut saamme nähdä tämän ylimmän herran ainoastaan kaukaa. Ja
tunnustan suoraan, että jos te ette anna minulle kunniasanaanne
siitä, että aikanansa hankitte minulle Ranskan metsähallituksen
ylijohtajan viran, niin enpä hitto vieköön enää pane päätäni
alttiiksi. Valloittaa Normandia kuninkaalle -- se ei ole mikään
mitätön seikka, ja olenkin odottanut Ludvigin tähteä. -- Mutta, --
hän jatkoi punastuen, -- onhan meillä aikaa ajatella tätä. Jumala
varjelkoon minua matkimasta noita poloisia ja teitä kiusaamasta.
Tehän puhutte minusta kuninkaalle, ja silloin on kaikki hyvin.
Jokainen näistä päälliköistä keksi keinot huomauttaa markiisille,
taitavasti tai kömpelösti, mitä liioitellun suurta palkkaa odotti
palveluksestaan. Mikä pyysi vaatimattomasti Bretagnen maaherran
virkaa, mikä paroonikuntaa, toinen jotain arvoasemaa, toinen taas
päällikkyyttä, kaikki vaativat eläkettä.
-- Entä te, parooni, -- sanoi markiisi herra du Guénic'ille, --
ettekö te vaadi mitään?
-- Mitä tehdä, markiisi, eiväthän nämä herrat jätä jälelle muuta kuin
Ranskan kruunun, mutta siihen voisinkin tyytyä...
-- Hyvät herrat, -- sanoi abotti Gudin kaikuvalla äänellä, --
ajatelkaahan, että jos teillä on niin kiire, niin tärvelette
kaikki voiton päivänä. Eikö kuninkaan ole pakko tehdä myönnytyksiä
vallankumouksellisille?
-- Jakobiineille! -- huudahti salakuljettaja. -- Jättäköön kuningas
minulle täyden toimintavallan, ja lupaan tuhannen mieheni kanssa
hirttää heidät, ja niin pääsemme heistä pian...
-- Herra de Cottereau, -- sanoi markiisi, -- näen muutamien
kutsutuista vieraista astuvan sisään. Meidän tulee kilvan ponnistaa
voimiamme saadaksemme heidät ottamaan osaa pyhään yritykseemme, ja
te käsitätte, ettei nyt ole oikea hetki pohtia teidän pyyntöjänne,
kuinka oikeutettuja ne lienevätkin.
Näin puhuessaan markiisi lähestyi ovea ikäänkuin mennäkseen
vastaanottamaan eräitä paikkakunnan ylimyksiä, joiden oli nähnyt
saapuvan. Mutta rohkea salakuljettaja tukki hänen tiensä alamaisen ja
kunnioittavan näköisenä.
-- Ei, ei, herra markiisi; suokaa minulle anteeksi, mutta jakobiinit
ovat liian hyvin opettaneet meille vuonna 1793, ettei se, joka kylvön
tekee, saa syödä leipäkannikkaa. Allekirjoittakaa tämä paperini, ja
huomenna tuon teille tuhat viisisataa soturia; jollette sitä tee,
ryhdyn keskusteluihin ensimäisen konsulin kanssa.
Katseltuaan ylpeänä ympärilleen markiisi huomasi, että tuon vanhan
puoluelaisen rohkeus ja päättäväisyys ei ollut miellyttämättä
läsnäolijoita. Yksi ainoa nurkassa istuva mies ei näyttänyt ottavan
osaa tähän kohtaukseen, vaan pani tupakkaa savupiippuunsa. Se
ylenkatse, joka hänessä ilmeni äskeisiä puhujia kohtaan, hänen
vaatimattomuutensa ja se osaaottava ilme, jonka markiisi kohtasi
hänen silmissään, olivat omiaan kiinnittämään häneen markiisin
tarkkaavaisuuden, ja viimein hän tunsi hänet majuri Brigaut'ksi.
Johtaja riensi hänen luokseen.
-- Entä sinä, -- sanoi markiisi, -- mitä sinä vaadit?
-- Oh, herra markiisi, jos kuningas palaa, minä olen tyytyväinen.
-- Niin, niin, mutta sinä itse?...
-- Oh, minä itse... Armollinen herra laskee leikkiä. Markiisi puristi
bretagnelaisen känsäistä kättä ja sanoi rouva du Gualle, jonka luo
oli mennyt:
-- Rouvaseni, saatan kuolla yritykseni aikana ennenkuin olen
ehtinyt kuninkaalle antaa tarkkaa raporttia Bretagnen katolisista
armeijoista. Jos te näette kuninkaan paluun valtaistuimelle, älkää
unhoittako tätä kunnon miestä, älkääkä parooni du Guénic'ia. Heissä
on enemmän epäitsekästä antaumista kuin kaikissa näissä muissa
herroissa.
Ja hän osoitti päällikköjä, jotka jotenkin kärsimättöminä odottivat
nuoren markiisin myöntymistä heidän pyyntöihinsä. Kaikki pitivät
kädessä auki käärittyä paperia, jossa edellisten sotien rojalistiset
kenraalit kaiketi olivat todenneet heidän ansionsa, ja kaikki
alkoivat napista. Keskellä heitä abotti Gudin, kreivi de Bouvan ja
parooni du Guénic neuvottelivat, miten auttaisivat markiisia epäämään
niin liioiteltuja vaatimuksia, sillä heidän mielestään nuoren
johtajan asema oli hyvin kiusallinen.
Äkkiä markiisi kiinnitti ivasta säihkyvät silmänsä koolla olevaan
seuraan ja sanoi kirkkaalla äänellä:
-- Hyvät herrat, en tiedä, onko kuninkaan minulle myöntämä valta
tarpeeksi laaja, jotta voisin tyydyttää vaatimuksenne. Hän ei kenties
ole aavistanut niin suurta intoa ja uskollisuutta. Mutta saatte itse
päättää, mikä on velvollisuuteni, ja kenties voin sen täyttää.
Hän poistui huoneesta ja palasi seuraavassa tuokiossa pitäen
kädessään auki käärittyä paperia, joka oli varustettu kuninkaan
sinetillä ja nimikirjoituksella.
-- Tässä on se avoin käskykirje, jonka nojalla te olette velvolliset
minua tottelemaan. Se oikeuttaa minut hallitsemaan Bretagnen,
Normandian, Mainen ja Anjoun maakuntia kuninkaan nimessä sekä
antamaan tunnustusta niille upseereille, jotka ovat kunnostautuneet
hänen armeijoissaan.
Tyytyväisyyden kohina kuului koolla olevasta seurasta. Chouanit
lähestyivät markiisia, muodostaen kunnioittavan piirin hänen
ympärilleen. Kaikki katseet tähystivät kuninkaan nimikirjoitusta.
Nuori johtaja, joka seisoi suorana kamiinin edessä, heitti tuon
kirjeen tuleen, missä se silmänräpäyksessä paloi tuhaksi.
-- Minä en enää tahdo johtaa muita miehiä kuin sellaisia, jotka
todella kunnioittavat kuningasta kuninkaana, eivätkä katso häntä
saaliiksi, joka on raadeltava. Te olette vapaat, hyvät herrat,
hylkäämään minut...
Rouva du Gua, abotti Gudin, majori Brigaut, ritari du Vissard,
parooni du Guénic ja kreivi de Bouvan kaiuttivat innostuksissaan
huudon: "Eläköön kuningas!" Ja vaikka muut päälliköt hetken aikaa
epäröivät toistamasta tuota huutoa, heltyivät he kuitenkin pian
markiisin jalosta teosta, pyytäen häntä unhoittamaan mitä oli
tapahtunut, vakuuttaen että hän ilman kuninkaan valtuuskirjettäkin
aina oli oleva heidän johtajansa.
-- Nyt tanssimaan, -- huusi kreivi de Bouvan, -- tapahtukoon sitten
mitä tahansa. Muuten, hyvät ystävät, on parempi kääntyä suoraan
Jumalan kuin hänen pyhimystensä puoleen. Tapelkaamme ensin, sittenhän
saamme nähdä.
-- Se on totta, kaikella kunnioituksella teitä kohtaan, herra
parooni, -- sanoi Brigaut puoliääneen rehelliselle du Guénic'ille,
-- en totisesti koskaan ole nähnyt, että jo aamulla vaaditaan saman
päivän työpalkkaa.
Seura hajaantui saleihin, joihin jo muutamia vieraita oli
kokoontunut. Turhaan koetti markiisi karkoittaa sitä synkkää ilmettä,
jonka tiesi painuneen kasvoihinsa. Päälliköt huomasivat helposti,
kuinka ikävän vaikutuksen tuo kohtaus oli tehnyt mieheen, jonka
uskollisuuteen kuninkaan asialle vielä yhtyi nuoruuden kauniita
harhaluuloja, ja he häpesivät käytöstään.
* * * * *
Huumaava ilo valtasi tämän seuran, jonka muodostivat mitä
innokkaimmat kuningasmielisen puolueen henkilöt, sillä nämä eivät
olleet kukistamattoman maaseudun sydämessä koskaan oikein voineet
arvostella vallankumousta, joten he pitivät mitä epävarmimpia
toiveita todellisuutena. Montauranin alottamat rohkeat sotatoimet,
hänen nimensä, hänen omaisuutensa, hänen kykynsä, kiihoittivat
mielissä rohkeutta ja synnyttivät tuon poliittisen huumaustilan, joka
on vaarallisin kaikista, se kun vaimenee ainoastaan veritulvista,
jotka melkein aina vuodatetaan turhaan.
Kaikkien läsnäolijoiden mielestä vallankumous ei ollut muuta kuin
ohimenevä häiriötila Ranskan kuningaskunnassa, missä siitä ei
mikään näyttänyt muuttuneelta. Tämä maaseutu kuului muka yhä vielä
Bourbonien hallitsijasuvulle. Kuningasmieliset muka hallitsivat
täällä yhtä täydellisesti kuin neljä vuotta aikaisemmin, jolloin
Hoche muka rauhan asemesta saavutti ainoastaan aselevon. Aateliset
kohtelivat siis vallankumouksellisia hyvin ylenkatseellisesti; heidän
mielestään Bonaparte oli vaan toinen Marceau, joka oli edeltäjäänsä
onnellisempi.