hienomuotisimpia pukuja, jotka Francine oli pannut matkalaukkuihin.
Syötyään aamiaista Marie pukeutui, noudattaen niin suurta
tunnollisuutta ja huolta kuin nainen suinkin voi uhrata tähän
tärkeään tehtävään silloin kun hänen on määrä näyttäytyä
tanssijaisissa rakkaan henkilön edessä. Francine ei voinut käsittää
emäntänsä ivansekaista iloisuutta. Se ei ollut rakkauden tuottamaa
iloa -- nainen ei tässä suhteessa pety -- se oli pidätettyä
vahingoniloa, joka ei ennustanut mitään hyvää.
Marie järjesti itse ikkunaverhojen poimut ja katsahti samalla
edessään leviävää vaihtelevaa näköalaa, sitten hän lähensi leposohvan
kamiiniin, asetti sen siten, että sille lankesi hänen kasvoilleen
edullinen valaistus ja käski Francinen hankkia kukkia, antaakseen
huoneelle juhlaleiman. Kun Francine oli tuonut kukat, Marie ohjasi
niiden ryhmityksen ja asettamisen mitä aistikkaimmin. Luotuaan
viimeisen tyytyväisyyttä uhkuvan katseen huoneustoonsa, hän käski
Francinen mennä vaatimaan päälliköltä hänen vankiaan. Hän laskeutui
hekkumalliseen asentoon sohvalle, yhtä paljon levätäkseen, kuin
näyttääkseen sulavalta ja heikolta, mikä eräissä naisissa vaikuttaa
vastustamattomasti.
Pehmeä raukeus, jalkojen kiihoittava asema, niiden kärjet kun tuskin
pistivät esiin hameenhelman alta, kankeudesta vapaa ryhti, kaulan
kaarevuus, kaikki siihen luettuna hoikat sormet, jotka jasmiini-vihon
tavoin riippuivat patjalla -- kaikki yhdessä hänen katseensa kanssa
oli omiaan vaikuttamaan tenhoavasti. Hän poltti haju-aineita,
levittääkseen ilmaan tuollaista tuoksua, joka niin voimakkaasti
kiihoittaa miehen hermoja ja valmistaa niitä voittoja, joita naiset
tahtovat saavuttaa, niitä suorastaan tavoittelematta.
Muutama hetki myöhemmin vanhan soturin raskaat askeleet kaikuivat
viereisessä huoneessa.
-- No, herra päällikkö, missä on vankini?
-- Olen juuri komentanut esille kaksitoista-miehisen joukon ampumaan
hänet miehenä, joka on vangittu ase kädessä.
-- Te olette ryhtynyt toimenpiteisiin, kun on kysymys minun
vangistani! -- sanoi parisitar. -- Kuulkaahan, päällikkö: jos en
erehdy teidän kasvoihinne nähden, ei ihmisen kuolema taistelun
jälkeen ole sellainen seikka, joka teille tuottaisi tyydytystä.
No niin, jättäkää minun huostaani tuo chouani, ja siirtäkää hänen
mestauksensa, minä otan kaiken vastuulleni. Vakuutan teille,
että tämä ylimys on käynyt minulle hyvin tärkeäksi henkilöksi
ja että me hänen avullaan tulemme toteuttamaan tuumamme. Muuten
tämän chouani-amatöörin surmaaminen olisi yhtä mieletön teko kuin
ilmapallon ampuminen, kun neulanpistos riittää tyhjentämään sen
ilmasta. Jättäkää Herran nimessä julmuudenteot ylimysten asiaksi
-- tasavaltalaisten tulee olla jalomieliset. No niin... antakaa
noiden kahdentoista sotamiehen lähteä pienelle kävelylle ja tulkaa
minun luokseni päivällisille yhdessä vankini kanssa. Päivää on vaan
tunti jälellä, ja näette, -- hän lisäsi hymyillen, -- että jos vielä
viivyttelette, menettää pukuni kaiken vaikuttavaisuutensa.
-- Mutta, neitiseni... -- soperteli päällikkö hämmästyneenä.
-- No, mitä? Odotan teitä. Olkaa varma siitä, ettei tuo kreivi pääse
käsistänne. Ennemmin tai myöhemmin tuo suuri perho tulee polttamaan
siipensä nuotiotulienne liekeissä.
Päällikkö kohautti hiukan olkapäitään kuin mies ainakin, jonka on
kaikesta huolimatta pakko totella kauniin naisen oikkuja, ja puolen
tunnin kuluttua hän palasi, kreivi de Bouvan mukanaan.
Neiti de Verneuil teeskenteli ihmetystä näiden molempien vierasten
saapuessa ja oli häpeävillään sitä, että kreivi oli nähnyt hänet niin
huolimattomassa asennossa. Mutta huomattuaan aatelismiehen silmistä,
että ensi vaikutus oli saavutettu, hän nousi ja huolehti vieraistaan,
täynnä täydellistä suloa ja kohteliaisuutta. Hänen asennoissaan ei
ollut mitään tutkittua eikä väkinäistä, hymyily, astunta ja ääni
ei ilmaissut tarkoittelua eikä hänen salaisia tuumiaan. Kaikki oli
sopusointuisaa, eikä yksikään liian huomiota herättävä piirre pannut
ajattelemaan, että hän olisi teeskennellyt sellaisten piirien tapoja,
joissa ei olisi elänyt.
Kun kuningasvallan kannattaja ja tasavaltalainen olivat istuutuneet,
hän katsoi kreiviin ankarasti. Tämä aatelismies tunsi tarpeeksi
naiset tietääkseen, että tätä naista kohtaan toimeenpantu loukkaus
oli tuottava kuolemantuomion. Tästä aavistuksesta huolimatta hän ei
ollut iloinen eikä surullinen, vaan näytti mieheltä, joka ei usko
äkillisiin ratkaisuihin. Pian hänestä tuntui naurettavalta pelätä
kuolemaa kauniin naisen edessä. Muuten Marien ankara ilme herätti
hänessä pelastuksen tuumia.
"Kuka tietää", hän ajatteli, "eikö saavutettavissa oleva kreivillinen
kruunu miellytä häntä enemmän kuin markiisin kruunu, jonka hän on
menettänyt?... Montauran on kuiva kuin tikku, ja minä..."
Tämä tuumiskelu houkutteli hänen kasvoilleen itsetyytyväisen ilmeen.
Nämä valtioviisaat mietteet olivat vallan turhat. Ne mieltymyksen
tunteet, joita kreivi aikoi neiti de Verneuilin edessä teeskennellä,
muuttuivatkin rajuksi intohimon liekiksi, jota tuo vaarallinen
naisolento mielihyvällä lietsoi.
-- Herra kreivi, -- sanoi hän, -- te olette minun vankini, ja
henkenne on minun vallassani. Mutta kuolemantuomionne pannaan
täytäntöön ainoastaan minun suostumuksellani... mutta olen liian
utelias, antaakseni ampua teidät nyt.
-- Entä jos itsepäisesti vaikenisin? -- vastasi kreivi iloisena.
-- Kunniallisen naisen edessä, kenties, mutta huonomaineisen
naisen!... kuinka se tulisi kysymykseenkään, herra kreivi, sehän on
suorastaan mahdotonta.
Nämä sanat, jotka uhkuivat katkeraa ivaa, hän vihelsi, kuten Sully
sanoi puhuessaan herttuatar de Beaufortista, niin terävällä nokalla,
että aatelismies hämmästyi, eikä voinut muuta kuin katsella julmaa
vastustajatartaan.
-- Kas tässä, -- parisitar jatkoi ilkkuen, -- jotta en todistaisi
vääriksi sanojani, tahdon olla, kuten nuo olennot, _hyväsydäminen_.
Aluksi siis, tässä on pyssynne.
Hän ojensi hänen aseensa lempeän ilakoivana.
-- Kautta aatelismiehen kunnian, te menettelette, neiti...
-- Oh! -- keskeytti parisitar hänen puheensa. -- Olen saanut
tarpeeksi aatelismiesten kunniasanoista. Tällaiseen sanaan luottaen
poikkesin Vivetièreen. Päällikkönne oli vannonut, että minä ja väkeni
siellä olisimme turvassa...
-- Kuinka katalaa! -- huudahti Hulot, rypistäen kulmakarvojaan.
-- Syypää siihen oli herra kreivi, -- jatkoi Marie, osoittaen
Hulot'lle aatelismiestä. -- Garsilla oli kyllä hyvä halu pitää
sanansa, mutta herra kreivi kertoi minusta jonkun minulle
tuntemattoman parjausjutun, joka vahvisti kaikkia niitä herjauksia,
mitä "Charretten Tamma" on suvainnut minusta levitellä.
-- Neitiseni, -- sanoi kreivi peräti hämillään, -- pää piilun alla
vakuuttaisin sanoneeni ainoastaan totuuden.
-- Sanomalla mitä?
-- Että te olitte ollut markiisi de Lenoncourtin...
-- Sanokaa pois tuo sana: rakastajatar.
-- Niin, markiisi de Lenoncourtin, nykyisen herttuan, erään ystäväni
rakastajatar, -- vastasi kreivi.
-- Nyt voisin antaa teidän kuolemantuomionne täyttyä, -- sanoi Marie,
näyttämättä liikutetulta kreivin omantunnonmukaisesta syytöksestä,
kreivin, joka tyrmistyi hänen todellisesta tai teeskennellystä
välinpitämättömyydestään. -- Mutta, -- hän jatkoi nauraen, --
karkoittakaa ainaiseksi tuo luotien synkkä kuva, sillä te ette ole
loukannut minua sen enempää kuin tuo ystävä, jonka -- hyi sentään --
rakastajattarena väitätte minun olleen. Kuulkaahan, herra kreivi,
seurustelittehan te isäni, herttua de Verneuilin talossa? No niin...
Epäilemättä katsoen tarpeettomaksi, että Hulot sai kuulla sen tärkeän
seikan, jonka neiti de Verneuil aikoi ilmaista, hän viittasi luokseen
kreivin, jonka korvaan kuiskasi muutaman sanan. Kreivi de Bouvan
päästi kumean hämmästyksen huudon ja katsoi ällistyneenä Mariehen,
joka täydensi palauttamansa muiston nojautumalla kamiinin reunukseen
viattoman ja teeskentelemättömän lapsen asennossa. Kreivi polvistui
hänen eteensä.
-- Neiti, -- hän huudahti, -- rukoilen teitä antamaan minulle
anteeksi, vaikka en olekaan sen arvoinen.
-- Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, -- sanoi parisitar.
-- Teillä ei nyt ole sen enempää aihetta katumukseen, kuin mitä
teillä Vivetièressä oli julkeaan otaksumaanne. Mutta teidän on vaikea
käsittää näitä salaperäisiä seikkoja. Tietäkää vaan, kreivi, -- hän
lisäsi vakavana, -- että herttua de Verneuilin tyttärellä on liiaksi
mielenjaloutta, jotta hän ei syvästi harrastaisi sitä, mikä koskee
teitä.
-- Solvauksenkin jälkeen? -- kysyi kreivi, äänessä katuva sävy.
-- Eivätkö muutamat ihmiset ole liian korkeassa asemassa, jotta
solvaus voisi heihin ylettyä? Herra kreivi, minä olen niitä ihmisiä.
Lausuessaan nämä sanat, nuori neiti oikaisi ryhtinsä niin jaloksi
ja ylpeäksi, että se teki vankiin syvän vaikutuksen ja saattoi koko
tämän kohtauksen vielä arvoituksellisemmaksi Hulot'lle. Päällikkö
tarttui viikseensä, ikäänkuin väännelläkseen sen ylöspäin, ja katsoi
levottomana neiti de Verneuiliin, joka antoi hänelle salaisen merkin,
ikäänkuin huomauttaen, ettei aikonut luopua panemasta täytäntöön
suunnitelmaansa.
-- Jutelkaamme nyt, -- sanoi parisitar kotvan vaiettuaan. -- Francine
hyvä, tuo meille kynttilöitä.
Sangen taitavasti osasi hän kääntää keskustelun vallankumouksen
edellä käyneeseen hallitusmuotoon, josta oli kulunut vaan muutama
vuosi. Hän siirsi niin luontevasti kreivin tähän aikakauteen, hän
antoi aatelismiehelle niin runsaasti tilaisuutta olla henkevä,
vastatessaan hänelle niin kohteliaan hienosti, että kreivi lopulta
sai sen käsityksen, ettei hän koskaan ollut esiintynyt niin
rakastettavana. Ja tämä käsitys innostutti häntä niin, että tahtoi
tuossa lumoavassa naisessa herättää saman edullisen luulon itsestään.
Veitikkamainen nainen päätti ahdistaa kreiviä kaikilla
kiemailukeinoillaan, ja kun tämä kaikki oli hänen puoleltaan pelkkää
ilveilyä, hän saattoi tehdä sen kahta taitavammin. Niinpä hän milloin
sai kreivin uskomaan nopeaan menestykseen, milloin hän taas ikäänkuin
hämmästyneenä vilkkaasta tunteestaan tekeytyi kylmäksi, mikä
ihastutti kreiviä ja kiihoitti hänen äkkiä herännyttä intohimoaan.
Tämä nainen oli ihan onkijan kaltainen, joka tuontuostakin nostaa
vedestä siimansa, nähdäkseen, syökö kala.
Kreivi-parka antautui lumon pauloihin, huomattuaan, kuinka luontevan
viattomasti hänen vapauttajattarensa oli mieltynyt pariin kolmeen
hänen lausumaansa kohteliaisuuteen. Siirtolaisuus, tasavalta,
Bretagne ja chouanit olivat silloin tuhansien peninkulmien päässä
hänen ajatuksistaan. Hulot oli suora, liikkumaton ja vakava kuin
vanhojen roomalaisten rajajumala Terminus. Hänen puutteellisesta
kasvatuksestaan johtui, että hän oli tuiki kykenemätön ottamaan osaa
tämänkaltaiseen keskusteluun, mutta kuitenkin hän aavisti, että nuo
kaksi muuta keskustelijaa kaiketi olivat hyvin henkeviä. Muuten hän
pinnisti kaiken käsityskykynsä oivaltaakseen, eivätkö nuo molemmat
verhotuin sanoin solmineet jotain juonta tasavaltaa vastaan.
-- Montauran, arvoisa neiti, -- sanoi kreivi, -- on ylhäistä sukua,
hän on hyvin kasvatettu ja kaunis poika. Mutta ritarillisesta
kohteliaisuudesta ei hänellä ole aavistustakaan. Hän on liian nuori,
jotta olisi voinut nähdä Versaillesia. Hänen kasvatukseensa on
kuitenkin jäänyt aukko, ja sen sijaan, että iskisi toiseen mustelmia,
jakelee hän tikarinpistoja. Hän saattaa kyllä rajusti rakastaa, mutta
hän ei koskaan ole saavuttava tuota hienon hienoa käytöstapaa, josta
Lauzun, Adhémar, Coigny ja monet muut olivat niin kuuluisat. Hänellä
ei ole tuota rakastettavaa tapaa sanoa naisille noita viehättäviä
vähäpätöisyyksiä, jotka oikeastaan miellyttävät heitä enemmän kuin
intohimon purkaukset, joilla pian on heidät väsyttänyt. Niin,
vaikka markiisi on naisten suosikki, ei hänellä silti ole ylimyksen
hienoutta ja luontevuutta.
-- Sen kyllä olen huomannut, -- sanoi Marie.
"Kas vaan", ajatteli kreivi, "tuossa äänessä ja tuossa katseessa on
jotakin, mikä todistaa, että minä ennen pitkää tulen mitä parhaimpiin
väleihin häneen, ja tullakseni hänen omakseen uskon kernaasti kaiken
mitä hän ikinä vaatii".
Päivällinen oli valmis, ja kreivi tarjosi parisittarelle kätensä.
Neiti de Verneuil hoiti pöydässä emännän tehtäviä niin kohteliaasti
ja hienoaistisesti, että huomasi hänen sellaiseen tottuneen
ainoastaan hovipiireissä.
-- Poistukaa te täältä, herra päällikkö, -- sanoi parisitar
Hulot'lle, mennessään hänen kanssaan ateria loputtua toiseen
huoneeseen. -- Te saatatte hänet levottomaksi, kun sitä vastoin minä
kahden kesken hänen kanssaan pian saan tietää kaiken, mikä tarvitsee
tietää. Hän on nyt siinä tilassa, jossa mies sanoo minulle kaiken,
mitä ajattelee, ja näkee kaiken vaan minun silmilläni.
-- Entä jälestäpäin? -- kysyi päällikkö, joka näytti aikovan vaatia
takaisin vankia.
-- Oh, hän pääsee vapaaksi, -- vastasi neiti, -- vapaaksi kuin
taivaan lintu.
-- Mutta hänet vangittiin aseet kädessä.
-- Eipä niin, -- sanoi parisitar, leikkisän viisastelevana
kuin nainen ainakin, kun hän tahtoo vastustaa järkähtämätöntä
järkiperustetta, -- minähän olin riisunut häneltä aseet.
-- Kreivi, -- sanoi parisitar palatessaan siihen huoneeseen,
missä oli aterioitu, -- minun on juuri onnistunut saada teidät
vapautetuksi. Mutta tässä matoisessa maailmassa ei tehdä mitään
ilmaiseksi! -- hän lisäsi kallistaen päätään, ikäänkuin odottaen
hänen vastaustaan.
-- Vaatikaa minulta kaikkea, vaikkapa nimeäni ja kunniaani! --
huudahti kreivi huumauksissaan, -- lasken kaiken teidän jalkojenne
juureen.
Ja hän lähestyi, tarttuakseen parisittaren käteen, koettaen uskotella
hänelle, että hänen intohimoiset pyyteensä olivat kiitollisuutta.
Mutta neiti de Verneuil ei ollut se nainen, joka antoi pettää itseään.
Hän hymyili, ikäänkuin olisi tälle uudelle ihailijalle antanut hiukan
toivoa, ja virkkoi, peräytyen pari askelta:
-- Tulettekohan antamaan minulle aihetta katua luottamustani?
-- Nuoren neitosen mielikuvitus on vilkkaampi kuin varttuneen naisen,
-- vastasi kreivi nauraen.
-- Nuorella neitosella on enemmän menetettävissä kuin varttuneella
naisella.
-- Se on totta. Tulee olla epäluuloinen, kun kätkee aarretta.
-- Jättäkäämme tämä puhetapa, -- sanoi parisitar, -- ja puhukaamme
vakavasti. Teikäläiset panevat toimeen tanssihuvit Saint-Jamesissa.
Olen kuullut kerrottavan, että olette sinne sijoittaneet ruoka- ja
ampumavaranne sekä hallituksenne... Milloin nuo tanssihuvit ovat?
-- Huomis-iltana.
-- Ette kai ihmettele, herra kreivi, että nainen, jota on parjattu,
naisen itsepäisyydellä tahtoo saada loistavan hyvityksen solvauksista
samojen henkilöiden läsnäollessa, jotka olivat niiden todistajina.
Aion siis tulla teidän tanssihuveihinne. Pyydän teiltä suojelustanne
siitä hetkestä alkaen, jona sinne ilmestyn, siihen hetkeen asti
kun sieltä poistun... En huoli teidän sanastanne, -- sanoi hän
nähdessään kreivin painavan kättään sydämelleen. -- Kammoksun
valoja, ne kun liiaksi muistuttavat varokeinoja. Sanokaa minulle
vaan, että sitoudutte suojelemaan minua jokaiselta rikolliselta tai
häpeälliseltä hankkeelta. Luvatkaa minulle hyvittävänne vääryytenne
julistamalla, että minä todella olen herttua de Verneuilin tytär,
mutta jättäkää mainitsematta kaikki ne onnettomuudet, jotka olen
kärsinyt sentähden, ettei isäni minua tarpeeksi suojellut. Sillä
tavoin olemme kuitit toisistamme. Vai ovatko kaksi tuntia, jotka
keskellä tanssihuveja uhraatte naisen suojelemiseen, liian raskaat
lunnaat?... Totisesti, ette maksa ropoakaan sen enempää... Ja
hymyillen hän poisti kaiken katkeruuden näistä sanoista.
-- Mitä vaaditte pyssystäni? -- kysyi kreivi nauraen.
-- Enemmän kuin teistä itsestänne.
-- Mitä sitten?
-- Vaiteliaisuutta. Uskokaa minua, kreivi de Bouvan, ainoastaan
nainen voi arvata toisen naisen salaisuuden. Olen varma siitä, että
jos te tästä hiiskutte sanankin, minä matkalla syöksyn tuhoon.
Eilen muutamat luodit ilmoittivat minulle, mitkä vaarat minua
uhkaavat tiellä. Oh! tuo nainen on yhtä taitava ampuja kuin nopea
pukuhommissa. Kamarineitsyt ei ole koskaan riisunut minulta vaatteita
niin nopeasti. Ah, anteeksi, -- hän sanoi, -- asettakaa niin, ettei
minulla kemuissa ole mitään sellaista pelättävissä.
-- Te tulette siellä olemaan minun suojelukseni alaisena, -- vastasi
kreivi ylpeänä. -- Mutta aiotteko tulla Saint-Jamesiin Montauranin
tähden? -- hän kysyi surullisen näköisenä.
-- Te tahdotte tietää enemmän kuin mitä itse tiedän, -- sanoi
parisitar nauraen. -- Mutta rientäkää nyt pois täältä, -- hän lisäsi
hetken vaiettuaan. -- Lähden itse saattamaan teitä ulos kaupungista,
sillä tiedättehän, että täällä vallitsee ilmisota.
-- Te tunnette siis hiukan mielenkiintoa minuun? -- huudahti kreivi.
-- Sallikaa, armollinen neiti, minun toivoa, että ette tule olemaan
välinpitämätön minun ystävyyteeni nähden. Sillä minun kai täytyy
tyytyä tähän tunteeseen, vai kuinka? -- hän lisäsi itsetietoisena.
-- Joutukaa, te profeetta! -- parisitar virkkoi, kasvoissa sellainen
iloinen ilme, jonka huomaa naisella, kun hän on tekemäisillään
tunnustuksen, joka ei saata huonoon valoon hänen arvokkaisuuttaan
eikä hänen salaisuuttaan.
Sitten hän puki ylleen turkis-vaipan ja saattoi kreiviä aina
Nid-aux-Croc'iin asti. Saavuttuaan polun päähän hän sanoi kreiville:
-- Herra kreivi, säilyttäkää ehdottomasti päätökseni salaisuutena,
markiisinkin edessä.
Ja hän painoi sormensa huulilleen.
Kreivi, joka rohkaistui neiti de Verneuilin hyvänsuovasta ilmeestä,
tarttui häneen käteensä, parisitar antoi hänen kosketella sitä,
sallien sen suurena suosiona, ja kreivi suuteli sitä hellästi.
-- Oi, neitiseni, luottakaa minuun kuoloon asti! -- hän huudahti,
huomatessaan olevansa kokonaan vapaa vaarasta. -- Vaikka olen
teille melkein yhtä suuressa kiitollisuuden velassa kuin äidilleni,
on minun hyvin vaikea olla tuntematta teitä kohtaan muutakin kuin
kunnioitusta...
Hän riensi pois polkua pitkin. Marie nyökäytti tyytyväisenä päätään
ja ajatteli:
"Tuo tanakka poika on antanut minulle korvaukseksi elämästään enemmän
kuin henkensä."
Näin ajatellen hän loi taivasta kohti epätoivoisen katseen ja palasi
hitaasti Pyhän Leonardin portille, missä Hulot ja Corentin häntä
odottivat.
-- Vielä kaksi päivää, -- hän huudahti, -- ja... Hän keskeytti
puheensa, huomatessaan, että he eivät olleet yksin.
-- Ja hän on kaatuva luotienne lävistämänä, -- hän kuiskasi Hulot'n
korvaan.
Päällikkö astui pari askelta taaksepäin ja katseli tuota naista,
jonka ryhti ja kasvot eivät ilmaisseet vähintäkään tunnontuskaa,
ivanhalulla, jota on vaikea kuvata. Merkillistä naisissa on se,
etteivät he koskaan punnitse moitittavimpia tekojaan; tunne tempaa
heidät mukaansa. Heidän teeskentelyssäänkin on jotain luonnollista,
ja ainoastaan heissä rikos voi esiintyä vapaana halpamaisuudesta.
Useimmissa tapauksissa he "eivät tiedä, miten se on tapahtunut".
-- Lähden Saint-Jamesiin, kemuihin, jotka chouanit huomenna panevat
toimeen ja...
-- Mutta, -- sanoi Corentin, -- sinne on viisi Ranskan peninkulmaa;
tahdotteko, että saatan teitä sinne?
-- Te ajattelette paljon seikkaa, jota minä en koskaan ajattele,
nimittäin itseänne, -- virkkoi parisitar.
Marien Corentinia kohtaan osoittama ylenkatse miellytti suuresti
Hulot'a, joka irvisteli nähdessään tuon naisen poistuvan Pyhän
Leonardin kirkolle päin. Corentin seurasi häntä katseillaan, ja hänen
kasvoihinsa kuvastui epämääräinen tietoisuus siitä, että hän vielä
oli saava valtoihinsa tuon viehättävän olennon hallitsemalla hänen
intohimojaan.
* * * * *
Palattuaan asuntoonsa neiti de Verneuil ryhtyi kiireisesti tuumimaan,
miten pukeutuisi näihin tanssihuveihin. Francine, joka oli tottunut
tottelemaan ymmärtämättä emäntänsä tarkoituksia, rupesi kaivelemaan
pahvilaatikoista ja ehdoitti viimein kreikkalaiskuosista pukua.
Kreikkalainen tyyli oli siihen aikaan kaikessa vallalla. Se puku,
jonka Marie hyväksyi, sopi hyvin pahvilaatikkoon, jota oli helppo
kuljettaa.
-- Francine, lemmikkini, minä lähden samoilemaan maita mantereita.
Päätä, tahdotko jäädä tänne vai seurata minua.
-- Minäkö jäisin tänne! -- huudahti Francine. -- Kuka teidät sitten
pukisi?
-- Minne olet pannut sen hansikkaan, jonka tänä aamuna annoin sinulle?
-- Se on tässä.
-- Ompele tuohon hansikkaaseen vihreä nauha, äläkä suinkaan unhoita
ottaa rahaa mukaan.
Mutta huomatessaan, että Francine pani taskuunsa vasta lyötyjä
tasavaltalaisia rahoja, hän huudahti:
-- Muuta ei tarvita, jotta meidät surmattaisiin tiellä! Lähetä
palvelija Corentinin luo... Mutta ei, tuo katala mies seuraisi meitä!
Lähetä palvelija päällikön luo pyytämään minulle muutamia kuuden
frangin riksejä.
Tarkkanäköisenä kuin nainen ainakin, joka ottaa huomioon pienimmätkin
seikat, Marie ajatteli kaikkea. Sillä aikaa kuin Francine valmisti
kaikki Marien käsittämätöntä matkaa varten, tämä koetti matkia
pöllön ääntä, ja viimein hänen onnistin vallan erhetyttävästi
jäljentää Marche-à-Terren merkkivihellystä. Puoliyön aikaan hän
poistui kaupungista Pyhän Leonardin portista, saapui Nid-aux-Croc'iin
johtavalle pienelle polulle ja uskalsi Francinen seurassa kulkea
Gibarryn laakson poikki, samoten varmoin askelin, sillä häntä
elähytti sellainen lujatahtoinen päätös, joka luo ryhtiin ja koko
ruumiiseen selittämätöntä voimaa. Palata tanssiaisista niin, että
välttää vilustumista, on naisille hyvin tärkeää; mutta jos heillä on
intohimon tulta suonissaan, muuttuu heidän ruumiinsa teräksiseksi.
Rohkeakin mies olisi kauan mielessään punninnut tällaista yritystä,
mutta tuskin oli se pälkähtänyt neiti de Verneuilin päähän, kun sen
vaarat tuntuivat hänestä houkuttelevan viehättäviltä.
-- Te lähdette matkaan, uskomatta itseänne Jumalan haltuun, --
sanoi Francine, joka oli kääntynyt luomaan katseen Pyhän Leonardin
kellotapuliin.
Ja tuo hurskas bretagnetar pysähtyi, pani kädet ristiin ja kääntyi
rukouksessa Pyhän Annan puoleen, anoen, että hän saattaisi tämän
retken onnelliseksi. Hänen emäntänsä sitävastoin oli ajatuksiinsa
vaipunut, katsellen vuoroin hartaasti rukoilevan kamarineitsyensä
teeskentelemätöntä asentoa ja pilven lomitse esille pilkistävää
kuunvaloa, joka soluen kirkon lovikoristeiden läpi pani graniitin
vivahtamaan hienoon kultasepän korutyöhön.
Molemmat naiset saapuivat pian Galope-Chopinen majalle. Vaikka he
astuivatkin hyvin kevyesti, heräsi toinen niistä isoista koirista,
joiden uskollisen vartioimisen huostaan bretagnelaiset uskovat
ovisäppinsä. Koira juoksi molempia outoja naisia vastaan, ja sen
haukunta kävi niin uhkaavaksi, että heidän oli pakko väistyä
muutama askel taaksepäin ja huutaa apua Mutta ei mikään ihmisolento
liikahtanut. Neiti de Verneuil vihelsi silloin pöllön tavoin; heti
asunnon oven ruosteiset saranat narahtivat, ja Galope-Chopine,
joka kiireessä oli kavahtanut ylös vuoteeltaan, tuli esille synkän
näköisenä. Marie näytti Fougères'n vartijalle markiisi de Montauranin
hansikasta ja sanoi:
-- Minun täytyy joutuin lähteä Saint-Jamesiin. Kreivi de Bouvan
sanoi, että sinun tulee saattaa minua sinne ja puolustaa minua. Hanki
siis, hyvä Galope-Chopine, meille kaksi aasia ratsuretkeämme varten
ja valmistaudu seuraamaan meitä. Aika on kallista, sillä jos emme
saavu ennen huomisiltaa Saint-Jamesiin, emme tule näkemään Garsia
emmekä tanssijaisia.