piilopaikkaansa.
* * * * *
Kävellessään vapaassa luonnossa neiti de Verneuil tunsi uudelleen
elpyvänsä. Viileä aamuyön ilma virkisti hänen kasvojaan, joita hänen
mielestään muutaman tunnin ajan tukahuttava ummehtunut kuumuus
oli kärventänyt. Hän koetti löytää saiturin neuvomaa tietä, mutta
sittenkuin kuu oli laskenut, oli tullut niin pilkkosen pimeä, että
hänen täytyi astua umpimähkään. Mutta pian hän rupesi pelkäämään,
että syöksyisi kuiluihin, ja tämä pelasti hänen henkensä, sillä hän
pysähtyi äkkiä aavistaen, että vankka maa loppuisi hänen jalkainsa
alta, jos hän astuisi vielä askeleenkin eteenpäin.
Viileämpi tuuli, joka liehutteli hänen hiuksiaan, vaisto, kaikki
viittasi siihen, että hän oli Pyhän Sulpicen kallioiden jyrkänteen
reunalla. Hän takertui käsivarsillaan puuhun ja odotti hyvin
levottomana aamunkoittoa, sillä hän kuuli aseiden kalsketta, hevosten
kavioiden kopinaa ja ihmisääniä. Hän sai kiittää yön pimeyttä siitä,
että se suojeli häntä joutumasta chouanien käsiin, varsinkin jos he,
kuten saituri oli sanonut, piirittivät Fougères'n.
Yöllä viritettyjen merkkitulien tavoin ilmestyi himmeän punainen
hohde vuorten huipuille, joiden juuria peitti sinervä hämärä, mikä
vastakohtana erosi laakson yli liihoittavista ruskopilvistä. Pian
alkoi rubiininpunainen kiekko hitaasti kohota taivaanrannalle.
Taivaanholvi tunnusti sen valtiaakseen. Maiseman vaihtelevat kummut
ja alangot, Pyhän Leonardin tapuli, kalliot, varjoon piiloittautuneet
niityt tulivat taas vähitellen näkyviin, ja huipuilla kasvavat
puut kuvastuivat selväpiirteisinä heräävän aamun punaa vasten.
Aurinko vapautui ylevänä tulen, keltamullan ja safiirin-värisistä
pilvenjuovista. Voimakas valo levisi sopusointuisin tasaisin aalloin
kukkulalta kukkulalle, laaksosta laaksoon. Pimeä haihtui, päivä
valtasi luonnon. Pistelevän viileä tuuli liikkui ilmassa, linnut
lauloivat, elämä heräsi kaikkialla.
Mutta tuskin oli nuori nainen ehtinyt kiinnittää katseensa tähän
jalkojensa juuressa leviävään omituiseen, avaraan maisemaan, kun hän
huomasi näillä kostean ilman täyttämillä seuduilla usein esiintyvän
ilmiön: usva levisi liinaverhojen tavoin, täyttäen laaksot, nousten
korkeimmillekin huipuille, kätkien ihanan vuoriseudun lumivalkoisen
vaipan alle. Seuraavassa tuokiossa neiti de Verneuil luuli näkevänsä
edessään tuollaisen jäätikkömeren, joka peittää alppeja. Sitten
tämä utuinen ilmakehä pani liikkeelle aaltoja, kookkaita kuin
valtamerellä, nosti läpitunkemattomia harjoja, jotka notkuivat
pehmeästi, sitten taas temmelsivät rajusti, saivat auringonpaisteessa
heleän ruusunpunaisen hohteen, siellä täällä välkkyen läpikuultavina
kuin hopeinen lammen pinta. Äkkiä pohjatuuli puhalsi tähän utukuvaan
ja hajoitti sumun, joka hopeansekaisena kasteena satoi alas
nurmikoille.
Silloin saattoi neiti de Verneuil nähdä äärettömän ruskean
ainemöhkäleen Fougères'n kallioilla: seitsemän tai kahdeksansataa
chouania vilisi Pyhän Sulpicen esikaupungissa kuin muurahaiset
pesässään. Ja linnan ympäristöä, jota miehitti kuin taikavoimasta
ilmestynyt kolmeen tuhanteen nouseva joukko, ahdistettiin hurjasti.
Tämä nukkuva kaupunki olisi huolimatta vihannoivista valleistaan
ja vanhoista harmaista torneistaan kukistunut, ellei Hulot olisi
valvonut. Vallihaudassa olevan törmän taakse piiloitettu patteri
vastasi chouanien linnoitusta vastaan suuntaamaan ensi tuleen,
tähtäämällä heihin sivulta linnaan johtavalla tiellä. Kartessitykki
pyyhkäisi yli tien, puhdistaen sen vihollisista. Sitten Pyhän
Sulpicen portista eräs komppania teki hyökkäyksen, käytti hyväkseen
chouanien hämmästystä, järjestyi rintamaksi tiellä ja avasi heitä
vastaan murhaavan tulen.
Chouanit eivät yrittäneet vastarintaa, he kun näkivät linnan muurien
täyttyvän sotilaista, ikäänkuin näyttämö-mestari olisi loihtinut
niihin sinisiä juovia, ja kun huomasivat, että linnoituksen tykit
suojelivat tasavaltalaisia sotureita. Tällä välin toiset chouanit,
joilla oli hallussaan pieni Nançonin laakso, olivat kiipeämällä
kulkeneet kalliosolien poikki ja saapuneet kaupungin kävelypaikalle,
jonka rinnettä nousivat ylös. Se oli pian kokonaan vuohennahkojen
peitossa, jotka saattoivat sen ajan tummentaman ruskean olkihatun
näköiseksi. Samassa kuului kovia paukauksia siitä osasta kaupunkia,
joka oli Couësnon-laakson puolella. Ilmeisesti Fougères, jota
ahdistettiin joka taholta, oli kokonaan saarrettu. Kallion itäisellä
rinteellä näkyvä tuli tiesi lisäksi, että chouanit sytyttivät
esikaupungit palamaan.
Kuitenkin kinsteri-, olki- ja pärekatoista kohoavat tulikielekkeet
katosivat pian, ja muutamat mustat savupatsaat osoittivat, että
tulipalo oli sammumaisillaan. Valkeat ja ruskeat savuhattarat
peittivät vielä kerran neiti de Verneuililtä tämän näyn, mutta
tuuli hajoitti emien pitkää nämä ruudinsavupilvet. Tasavaltalaisten
päällikkö oli muuttanut patterinsa kanuunojen ampumasuunnan siten,
että se suoran linjan tavoin hallitsi järjestänsä Nançonin laaksoa,
Kuningattaren portaita ja kallioita, ja kävelypuistikon huipulta hän
saattoi huomata, kuinka erinomaisesti hänen ensimäiset määräyksensä
toteutettiin. Kaksi Pyhän Leonardin portin vahdistoon asetettua
tykkiä tuhosi sen lähelle sijoittuneet chouanit, ja samanaikuisesti
Fougères'n kansalliskaarti, joka kiireisesti oli rientänyt
kirkkotorille, lopullisesti karkoitti vihollisen.
Tätä taistelua ei kestänyt täyttä puolta tuntia, eikä se uhreina
ollut vaatinut sinisiltä edes sataa miestä. Chouanit lyötyinä ja
muserrettuina peräytyivät Garsin määräyksestä joka taholla; heidän
päällikkönsä rohkea yritys oli siis rauennut, ja tämä tapahtui hänen
tietämättään, Vivetièren selkkauksen tähden, joka oli ollut syynä
siihen, että Hulot salaa oli tullut Fougéres'en. Tykistö oli saapunut
sinne vasta sinä yönä; sillä pelkkä tieto, että sinne tuotiin
ampumavaroja, olisi ollut riittävä syy Montauranille luopumaan tästä
yrityksestä, joka oli tuomittu epäonnistumaan, niin pian kuin siitä
oli saatu vihiä. Hulot oli yhtä halukas antamaan Garsille varoittavan
opetuksen, kuin Gars toivoi hyökkäyksensä onnistumista, voidakseen
vaikuttaa ensimäisen konsulin päätöksiin.
Ensi kanuunan paukkuessa markiisi oivalsi, että olisi ollut
mieletöntä itserakkaudesta jatkaa epäonnistunutta yritystä.
Estääkseen hyödytöntä chouanien tuhoamista hän joutuin lähetti
seitsemän tai kahdeksan airutta nimenomaisin määräyksin peräytymisen
toimeenpanemisesta kaikilla eri asemilla. Kun Hulot oli huomannut
vastustajansa neuvottelijajoukon ympäröimänä, johon kuului rouva
du Guakin, suuntasi hän heitä vastaan Pyhän Sulpicen kallioille
tuiman tykkitulen. Mutta tuo paikka oli niin taitavasti valittu,
että nuori päällikkö oli täysin turvassa, ja nyt Hulot äkkiä vaihtoi
osaa, muuttuen ahdistetusta hyökkääjäksi. Ja heti kun markiisin ensi
liikkeet ja tarkoitukset kävivät selville, linnan muurien juurelle
asetettu komppania ryhtyi katkaisemaan chouaneilta peräytymistien
siten, että miehitti Nançonin laakson yläsuun.
Vihastaan huolimatta neiti de Verneuil oli rakastajansa johtamien
sotureiden puolella ja kääntyi vilkkaasti toista laakson aukkoa
kohti, nähdäkseen, oliko se vapaa. Mutta hän näki silloin sinisiä,
jotka arvatenkin olivat päässeet voitolle toisella puolen
Fougères'tä, Gibarry-laakson kautta palaavan Couësnon-laaksosta
miehittämään Nid-aux-croc'ia ja niitä Pyhän Sulpicen kallioiden osia,
missä olivat Nançonin laaksoon johtavat alemmat vuorisolat. Täten
ne chouanit, jotka olivat saarretut näihin ahtaisiin paikkoihin,
näyttivät olevan tuomitut perikatoon viimeiseen mieheen asti, niin
oikeat olivat vanhan tasavaltalaispäällikön laskelmat olleet ja niin
osuvat ne varokeinot, joihin hän oli ryhtynyt.
Mutta näillä kahdella taholla tykit, jotka olivat tehneet Hulot'lle
niin suurta palvelusta, olivat tehottomia; siellä leimahti
itsepintaisia kahakoita, ja kun Fougères'n kaupunki oli turvattu,
sai taistelu kahakan luonteen, johon chouanit olivat tottuneet.
Nyt selveni neiti de Verneuilille, miksi lähiseuduilla oli näkynyt
niin paljon sotaväkeä, päällikköjen kokous d'Orgemontin talossa ja
kaikki kuluneen yön tapaukset, eikä hän voinut käsittää, kuinka oli
välttänyt niin monet vaarat.
Tämä epätoivon aiheuttama yritys herätti niin suuresti hänen
mielenkiintoaan, että hän liikkumattomana seurasi edessään
tapahtuvaa vilkasta näytelmää. Piankin Sulpice-vuoren juurella
riehuva taistelu herätti vallan erityisesti hänen mielenkiintoaan.
Huomatessaan sinisten olevan melkein voitolla chouaneista, markiisi
ja hänen ystävänsä hyökkäsivät Nançonin laaksoon heidän avukseen.
Kallioiden juuri täyttyi useista hurjasti taistelevista ryhmistä,
missä ratkaistiin kysymyksiä elämästä ja kuolemasta senlaatuisella
maan-alalla ja sellaisin asein, jotka olivat suotuisammat
vuohennahoille. Vähitellen tämä liikkuva taistelualue laajeni.
Chouanit hajaantuivat, vetäytyen kallioille, siellä täällä kasvavien
pensaiden suojaan.
Neiti de Verneuil pelästyi nähdessään vihollistensa nousevan
kallioiden huipuille, mistä käsin he raivokkaina puolustivat sinne
johtavia vaarallisia polkuja. Kun molemmat taistelupuolueet pitivät
hallussaan kaikki paikat, joista pääsi tälle vuorelle, neiti de
Verneuil pelkäsi joutuvansa kahden tulen väliin ja vetäytyi pois sen
paksun puun takaa, missä oli piillyt, ja lähti pakosalle, päättäen
hyväkseen käyttää vanhan saiturin neuvoja. Juostuaan kauan sillä
Pyhän Sulpicen vuoren rinteellä, joka on Couësnon-laakson puolella,
hän huomasi kaukana navetan ja arveli sen kuuluvan Galope-Chopinen
taloon, minne tämä kaiketi oli jättänyt vaimonsa yksikseen taistelun
ajaksi.
Tämä luulo rohkaisi hänen mieltään, ja hän toivoi saavansa hyvän
vastaanoton tuossa asunnossa ja voivansa viettää siellä muutaman
tunnin, kunnes oli mahdollista vaaratta palata Fougères'en.
Todennäköisesti oli Hulot eroava taistelusta voittajana.
Chouanit pakenivat niin nopeasti, että neiti de Verneuil kuuli
pyssynlaukauksia yltympäri, ja peläten, että joku luoti saattoi osua
häneen, hän joutuin riensi tuota majaa kohti, jonka savutorvi oli
hänen merkkipaalunaan.
Se polku, jota myöten hän oli kulkenut, päättyi eräänlaiseen vajaan,
jonka kinstereillä peitettyä kattoa kannatti neljä paksua kaarnan
peittämää hirttä. Akanaruukilla päällystetty seinä oli tämän
vajan taustana, ja itse vajassa oli omenaviini-puristin, tattarin
puimatanner ja eräitä maanviljelyskaluja. Neiti de Verneuil pysähtyi
yhden tuollaisen kattoa kannattavan tukin kohdalle, epäröiden,
kulkisiko sen lokaisen suon poikki, joka muodosti päärakennuksen
pihan, jota hän kaukaa, aito-parisittarena, oli luullut navetaksi.
Tältä majalta, jota pohjoispuolella suojeli kallio, joka oli kattoa
korkeampi ja siinä kiinni, ei puuttunut runoutta, sillä jalavanoksat,
kanervat ja kalliokukat koristivat sitä kiehkura-köynnöksillään.
Maalaisportaat, jotka yhdistivät tuon vajan taloon, tarjosivat
asukkaille tilaisuuden mennä hengittämään puhdasta ilmaa tämän
kallion huipulle.
Majan vasemmalla puolella kallio äkkiä mataloitui, ja nyt näki koko
joukon peltomaita, joista läheisin epäilemättä kuului tähän taloon.
Näillä pelloilla kasvoi somia metsikköjä, joita eroitti toisistaan
multapenkerille istutetut pensasaidat. Näistä läheisin täydensi tämän
pihamaan aitauksen. Pelloille johtavan tien veräjänä oli puoleksi
lahonnut pölkky; tämän bretagnelaisen veräjä-portin nimi antaa
myöhemmin kertomuksessamme aihetta erityiskuvaukseen, joka tuo lisän
tämän maakunnan kuvaukseen.
Liuskakivikallioon hakattujen portaiden ja tuon paksun hirren
sulkeman tien välillä, liejuisen pihan edessä ja törröttävän kallion
juurella muutamat graniitista järeästi louhitut kivet, jotka olivat
kasatut päälletysten, muodostivat tämän majan neljä nurkkausta ja
pitivät koossa huonoa vanutussavea, lautoja ja piikiviä, joista
seinät olivat kyhätyt. Toinen puoli kattoa oli olkien tavoin peitetty
kinsterillä ja toinen paanuilla, jotka olivat leikatut kattotiilien
muotoisiksi; siitä saattoi päättää, että rakennus jakautui kahteen
eri osaan. Ja todella toinen, jonka eroitti huono ristikko-aitaus,
teki navetan virkaa ja toisessa asui talonväki.
Joskin tämä maja kaupungin läheisyyden vuoksi tarjosi muutamia
edullisia puolia, jotka olivat kokonaan tuntemattomia pari
peninkulmaa kauempana, se kuitenkin selvästi pani ajattelemaan,
kuinka epävakaaseen tilaan sodat ja läänitysolot olivat saattaneet
maaorjan tavat, niin että monet talonpojat vielä tätä nykyä näillä
seuduilla juhlallisesti sanovat _asunnoksi_ ylhäisten herrojen
linnoja. Tarkastaessaan näitä paikkoja hyvin ymmärrettävällä
hämmästyksellä, neiti de Verneuil huomasi siellä täällä pihan
rapakossa graniittimöhkäleitä, jotka olivat sillä tavoin ladotut,
että ne muodostivat majan ovelle ylettyvän tien, jota ei suinkaan
vaaratta voinut astua. Mutta kuullessaan kahakan paukaukset, jotka
tuntuvasti lähestyivät, parisitar hyppäsi kiveltä kivelle, ikäänkuin
olisi kulkenut puron yli saapuakseen turvaan.
Majan ovi oli kahtena osana, joista ylempi oli ikkunaluukun tapainen.
Eräissä Ranskan pikkukaupunkien myymälöissä näkee vielä tällaisia
ovia, mutta ne ovat paljon rikkaammin koristetut, ja alemmassa
puoliskossa on hälytyskello. Se ovi aukeni, kun nosti puusta tehdyn
perin vanhanaikuisen säpin, ja oven yläpuolista luukkua ei suljettu
muulloin kuin yöksi, sillä valo ei päässyt tunkemaan huoneeseen
muualta kuin tästä aukosta. Tosin oli olemassa jykevä ikkuna,
mutta sen lasiruudut muistuttivat pullonpohjia, ja ne raskaat
lyijykehykset, joihin ne olivat sovitetut, ottivat niin paljon tilaa,
että niiden tarkoitus näytti pikemmin olevan valon ehkäiseminen kuin
sisälle päästäminen.
Kun neiti de Verneuil oli avannut oven, jonka saranat pahasti
narisivat, hän tunsi lipeäsuola-hajujen pilvenä syöksyvän ulos tästä
majasta, ja huomasi, että nelijalkaiset elukat potkimalla olivat
murtaneet sen sisäseinän, joka eroitti ne asuinhuoneesta. Näin tämän
arentitalon sisusta -- sillä se oli todella arentitalo -- vastasi
täydelleen sen ulkomuotoa. Neiti de Verneuil tuumi itsekseen,
oliko mahdollista, että ihmisolennot saattoivat elää keskellä tätä
vartavasten kasattua lokaa, kun ryysyjen peittämä pikku poika, joka
näytti olevan yhdeksänvuotias, äkkiä ilmestyi hänen näkyviinsä. Pojan
kasvot olivat virkeät, valkoiset ja punaiset posket pulleat, silmät
vilkkaat, hampaat valkoiset kuin norsunluu, ja vyyhteinä hartioille
valuvat hiukset vaaleat. Hänen raajansa olivat voimakkaat ja koko
hänen olemuksensa kuvasti maalaislapsen viattomuutta ja hämmästystä,
joka pani hänen silmänsä suurenemaan. Tämä pieni poikanen oli ihmeen
kaunis.
-- Missä äitisi on? -- kysyi Marie lempeästi ja kumartuen suutelemaan
hänen silmiään.
Tämän suudelman saatuaan lapsi livahti tiehensä notkeana kuin
ankerias ja katosi lantakasan taakse, joka oli majan ja polun
välillä, mäen töyräällä. Kuten monet muut bretagnelaiset
maanviljelijät, Galope-Chopine kuljetti lannotusaineet ylempään
paikkaan, niin että sadevesi riistää niiltä kaiken voiman. Jäätyään
näin hetkeksi tämän asunnon valtijattareksi, Marie kädenkäänteessä
toimitti sen tarkastuksen.
Se huone, jossa hän odotti Barbettea, oli ainoa koko rakennuksessa.
Silmään pistävin ja komein esine oli kookas kamiini, jonka
kupu oli tehty sinigraniitista. Siitä riippui sarssikankaasta,
vaaleanvihreällä nauhalla koristettu reunus, jonka röytä oli pyöreä,
ja joka koristi laitaa, millä kohosi maalatusta kipsistä tehty
Neitsyt Marian veistokuva. Tämän veistokuvan jalustaan näki neiti de
Verneuil kaiverretun nämä sanat:
Äiti Jumalan oon jalon,
suojelija tämän talon.
Veistokuvan takana oli punaisin ja sinisin värein tahrittu hirvittävä
kuva, joka esitti pyhää Labrea. Hautakiven muotoinen, vihreiden
sarssi-uudinten ympäröimä vuode, kömpelöt tuolit, veistelty ja
muutamia astioita sisältävä arkku -- siinä jotenkin Galope-Chopinen
huonekalusto. Ikkunan edessä oli pitkä kastanjapuinen pöytä, ja
sen molemmin puolin samasta puusta tehdyt penkit, jotka näyttivät
tummalta vanhalta mahongilta.
Suunnattoman suuri omenaviini-tynnyri, jonka tapin alla lattialla
neiti de Verneuil huomasi loantapaista kellervää ainetta, minkä
kosteus kalvoi permantoa, vaikka tämä oli tehty punervan saven
yhteenliittämistä graniittiliuskoista, todisti, että talon isäntä
täysin ansaitsi chouani-liikanimensä. Neiti de Verneuil nosti
katseensa, ikäänkuin paetakseen tätä näkyä, ja silloin hän luuli
näkevänsä edessään kaikki maailman yölepakot -- niin tiheään riippui
katosta hämähäkinverkkoja. Kaksi isoa omenaviinillä täytettyä haarikkaa
oli pitkällä pöydällä. Nämä haarikat ovat polttosavisia ruskeita
ruukkuja, jotka muistuttavat herkkusuiden suosimaa bretagnelaista
voita sisältäviä astioita. Tämä ruukku päättyy ylhäältä kaulaan, joka
vivahtaa vedestä päätään esiin pistävään sammakkoon.
Marien huomio oli lopulta kiintynyt näihin haarikkoihin. Mutta
samassa kuului taistelun hälinä selvemmin, ja niin oli hänen pakko
ennen Barbetten saapumista hakea itselleen sopiva piilopaikka, kun
tuo vaimo samassa ilmestyi.
-- Hyvää päivää, Bécanière, -- sanoi parisitar hänelle, voimatta
pidättää hymyään nähdessään nuo kasvot, jotka selvään palauttivat
mieleen ne päät, jotka koristavat vanhojen rakennusten ikkunapieliä.
-- Kas, tulette d'Orgemontin luota, -- virkkoi Barbette, joka ei
näyttänyt erittäin alttiilta palvelukseen.
-- Minne piiloitatte minut, sillä chouanit ovat tuossa tuokiossa
täällä...
-- Tuonne!... -- sanoi Barbette, ollen yhtä hämmästynyt tuon olennon
kauneudesta kuin omituisesta puvusta, olennon, jota ei rohjennut
lukea sukupuoleensa kuuluvaksi. -- Tuonne, papin komeroon.
Hän vei hänet vuoteensa päänpuolelle ja käski hänen astumaan sen
päädyn ja seinän väliseen solaan. Molemmat tyrmistyivät nähdessään
oudon miehen hypähtävän lokaiselle pihalle. Tuskin oli Barbettella
aikaa irroittaa vuoteesta uudin ja peittää sillä Marie, kun hänen
edessään seisoi pakosalla oleva chouani.
-- Muoriseni, mihin voi täällä piiloittautua? Olen kreivi de Bouvan.
Neiti de Verneuil säpsähti tuntiessaan sen pöytävieraan äänen, jonka
lausumat harvat sanat, mitkä olivat jääneet hänelle salaisuudeksi,
olivat aikaansaaneet Vivetièren linnassa tapahtuneen onnettomuuden.
-- Hyvä herra, kuten näette, ei täällä ole mitään piilopaikkaa!
Parasta on, että minä tästä lähden ulos, silloin voin olla vahtina.
Jos siniset tulevat, annan merkin. Jos jään tänne, ja jos he tapaavat
minut teidän seurassanne, he polttavat taloni.
Ja Barbette lähti ulos tuvasta, sillä hänellä ei ollut tarpeeksi
älyä yhdistää kahden vihollisen etua, joilla oli yhtä suuri oikeus
piilopaikkaan sen kaksinaisen osan nojalla, jota hänen miehensä
näytteli.
-- Minulla ei ole jälellä enempää kuin kaksi panosta, -- sanoi kreivi
epätoivoissaan, -- mutta siniset ovatkin jo kulkeneet kauemmaksi.
Mutta olisinpa huutavassa hukassa, jos he palaavat tätä tietä ja jos
heidän päähänsä pistää tarkastaa vuoteen alustaa.
Ajattelematta kreivi asetti pyssynsä sen patsaan viereen, jonka
takana Marie seisoi vihreän sarssi-uutimen peittämänä, ja kumartui
nähdäkseen, mahtuiko vuoteen alle. Ehdottomasti hän silloin oli
näkevä pakolais-naisen jalat; mutta tänä epätoivoisena hetkenä
tuo nainen tarttui pyssyyn, hypähti äkkiä esiin majan permannolle
ja uhkasi aseellaan kreiviä. Tämä purskahti nauruun tuntiessaan
parisittaren; sillä piiloutuessaan Marie oli ottanut päästään
leveälierisen chouani-hattunsa, ja hänen hiuksensa valuivat esiin
tuuheina pitsihuivin alta.
-- Älkää naurako, kreivi, olette minun vankini. Jos vähääkään
liikahdatte, saatte kokea, mihin kykenee loukattu nainen.
Sinä hetkenä, jona kreivi ja Marie katsoivat toisiinsa, ollen
erilaisten mielenliikutusten valtaamat, kuului sekavia ääniä ulkoa
kallioilta:
-- Pelastakaa Gars! hajaantukaa! Pelastakaa Gars! Hajaantukaa!...
Barbetten ääni hallitsi ulkoa kuuluvaa meteliä, ja majassa olevat
viholliset kuulivat hänen sanansa hyvin erilaisin tuntein, sillä hän
puhui enemmän heille kuin pojalleen.
-- Etkö näe sinisiä? -- huusi Barbette terävästi. -- Joudutko tänne,
nulikka, tai tulen tästä minä sinua noutamaan! Tahdot kai siis saada
luodin pääkalloosi? No, matkoihisi heti!...
Näiden pikkutapausten aikana, jotka nopeasti seurasivat toisiaan,
eräs sininen hypähti piharapakkoon.
-- Beau-Pied! -- huusi hänelle neiti de Verneuil. Beau-Pied riensi
saapuville ja tähtäsi kreiviin paremmin kuin hänen pelastajattarensa
oli tehnyt.
-- Herra ylimys, -- sanoi soturi purevan ivallisesti, -- pysy
alallasi, tai minä paiskaan sinut kädenkäänteessä maan tasalle kuin
Bastiljin.
-- Herra Beau-Pied, -- sanoi neiti de Verneuil mairittelevalla
äänellä, -- te vastaatte tästä vangista. Menetelkää miten tahansa,
mutta teidän täytyy tuoda hänet terveenä ja vioittumattomana minun
käsiini Fougères'ssa.
-- Ymmärrän, armollinen neiti.
-- Onko tie Fougères'en asti nyt vapaa?
-- Se on varma, elleivät chouanit nouse kuolleista. Hilpeänä neiti de
Verneuil otti aseekseen kevyen metsästyspyssyn ja hymyili ivallisesti
sanoessaan vangilleen:
-- Hyvästi, herra kreivi, näkemiin!
Sitten hän riensi polulle, pantuaan jälleen päähänsä leveälierisen
hattunsa.
-- Huomaan, joskin liian myöhään, -- sanoi katkerana kreivi de
Bouvan, -- ettei koskaan sovi pitää pilanaan sellaisten henkilöiden
kunniaa, joilla sitä ei ollenkaan ole.
-- Herra ylimys, -- huusi ankarana Beau-Pied, -- ellet tahdo, että
kiidätän sinut aikaisempaan paratiisiisi, niin älä sano ainoatakaan
pahaa sanaa tästä kauniista naisesta!
Neiti de Verneuil palasi Fougères'en niitä polkuja pitkin, jotka
yhdistävät Pyhän Sulpicen ja Nid-aux-Croc'n kalliot. Saavuttuaan
viimemainituille kallioille hän riensi graniittiin hakattua
kiemurtelevaa ja vaikeakulkuista polkua edelleen, ihaillen somaa
Nançonin laaksoa, joka äsken oli niin levoton ja nyt täydelleen
rauhallinen. Sieltä katsottuna laakso näytti vihreältä juovalta.
Neiti de Verneuil meni sisälle kaupunkiin Pyhän Leonardin portista,
johon tuo polku päättyi.
Asukkaat, vielä levottomina taistelun johdosta, jota, päättäen
etäältä kuuluvista laukauksista, näytti kestävän koko päivän,
odottivat kansalliskaartin paluuta saadakseen tietää, kuinka suuret
sen tappiot olivat. Kun fougèreslaiset näkivät tuon omituisen
pukuisen naisen, hiukset hajalla, pyssy kädessä, saali ja hame
rytistyneinä niiden häpäistessä seiniä, loan likaamana ja kasteen
kostuttamana, heidän uteliaisuutensa kiihtyi, varsinkin kun tämän
parisittaren tenho, kauneus ja erikoisuus jo olivat kaikkien
keskusteluaiheena.
Ollen hirvittävän levottomuuden raatelemana oli Francine odottanut
emäntäänsä koko yön; ja kun hän nyt näki hänet, aikoi hän puhuen
keventää sydäntään, mutta ystävällinen viittaus sai hänet vaikenemaan.
-- En ole kuollut, lapsukaiseni, -- sanoi Marie. -- Oi, halusin
Parisista lähtiessäni mielenliikutuksia... ja nyt on minulla niitä
ollut! -- hän virkkoi hetken vaiettuaan.
Francine aikoi lähteä huoneesta tilaamaan ateriaa, huomauttaen
emännälleen, että hänellä epäilemättä oli kova nälkä.
-- Oh, -- sanoi neiti de Verneuil, -- kaikkein ensiksi kylpy...
kylpy!... Ennen kaikkea täytyy siistiä itsensä.