jyrisevällä äänellä, että se pani holvit kaikumaan, -- niin ei hän
pääse käsistäni. Sinä saat vastata hänestä, -- hän jatkoi, kääntyen
Pille-Michen puoleen, -- sillä jos hän tekee itsensä syypääksi
hairahduksiin, niin nyljen minä vuohentaljasi sisuksen.
-- Mutta kaikella kunnioituksella, herra Marche-à-Terre, -- jatkoi
Galope-Chopine, -- ettekö te usein ole sattunut luulemaan, että
chouanien vastustajat ovat chouaneja?
-- Hyvä mies, -- huomautti Marche-à-Terre kuivasti, -- älä enää
puhu tuollaista pötyä, tai leikkaan sinut kahtia kuin nauriin. Mitä
tulee Garsin lähetteihin, niin on heidän merkkinään oleva hänen
hansikkaansa. Mutta tuon Vivetièren jutun jälkeen tuo ylhäinen nainen
lisäksi kiinnittää niihin vihreän nauhan.
Pille-Miche survaisi kovasti toverinsa kyynäspäätä, osoittaen
d'Orgemontia, joka oli nukkuvinaan; mutta Marche-à-Terre ja
Pille-Miche tiesivät kokemuksesta, ettei kukaan vielä ollut torkkunut
heidän valkeansa ääressä. Ja vaikka viime sanat oli kuiskattu
Galope-Chopinelle, oli vanki-parka sentään saattanut kuulla, ja
sentähden katsoivat nuo neljä chouania toisiaan hetken ja näyttivät
luulevan, että pelko oli riistänyt tuolta mieheltä aistiensa
käyttämisen.
Äkkiä Marche-à-Terre antoi merkin Pille-Michelle, joka riisui
d'Orgemontin jalkineet ja sukat, Mène-à-Bien ja Galope-Chopine
tarttuivat häneen ja kantoivat hänet tulen ääreen. Sitten
Marche-à-Terre otti yhden risukimpuista ja sitoi saiturin jalat
kiinni pannukoukkuun. Kaikki nämä liikkeet ja niiden uskomaton nopeus
panivat uhrin päästämään huutoja, jotka kävivät sydäntä särkeviksi,
kun Pille-Miche oli koonnut hiiliä hänen jalkojensa alle.
-- Ystäväni, rakkaat ystäväni, -- huusi d'Orgemont, -- tehän aiotte
kiduttaa minua. Minä olen kristitty kuten tekin.
-- Sen sinä valehtelet, -- vastasi Marche-à-Terre. -- Veljesi on
kieltänyt Jumalan. Sinä taas olet ostanut Juvignyn luostarialueen.
Abotti Gudin on sanonut, että empimättä saattaa kärventää luopiot.
-- Mutta, rakkaat veljeni Herrassa, enhän minä kieltäydy maksamasta
teille.
-- Annoimme sinulle kahden viikon mietintäajan, kaksi kuukautta on
nyt kulunut, eikä Galope-Chopine ole saanut mitään.
-- Etkö ole saanut mitään, Galope-Chopine? -- kysyi saituri
epätoivoisena.
-- En yhtään mitään, herra d'Orgemont! -- vastasi Galope-Chopine
pelästyneenä.
Hänen huutonsa muuttui nyt lakkaamattomaksi voihkinaksi, joka
muistutti kuolonkorinaa. Yhtä tottuneina näkemään tällaista kuin
siihen, että heidän koiransa juoksentelivat ympäri ilman saappaita,
nuo neljä chouania katselivat välinpitämättöminä d'Orgemontia,
joka vääntelihe ja ulvoi, ja he panivat ajattelemaan matkustajia,
jotka ravintolan uunin ääressä odottavat, kunnes liha on tarpeeksi
paistunut, että sen voi syödä.
-- Minä kuolen, minä kuolen! -- huusi uhri, -- ja sitten te ette saa
rahojani.
Näistä rajuista huudoista huolimatta Pille-Miche huomasi, ettei
liekki vielä kärventänyt ihoa; kohennettiin sentähden hiiliä niin
taitavasti, että tuli paloi pienellä liekillä; silloin d'Orgemont
sanoi masentuneella äänellä:
-- Ystäväni, irroittakaa siteeni... Paljonko tahdotte? sata riksiä,
tuhat riksiä, kymmenen tuhatta riksiä, sata tuhatta riksiä?
Tämä ääni oli niin surkea, että neiti de Verneuil unhoitti oman
vaaransa ja päästi huudahduksen.
-- Kuka puhui? -- kysyi Marche-à-Terre. Chouanit loivat ympärilleen
pelästyneitä katseita.
Nämä miehet, jotka murhaavan kanuunanputken edessä olivat niin
urhoollisia, muuttuivat pelkureiksi aaveen edessä. Pille-Miche yksin
kuunteli tarkkaavasti tuskissaan parkuvan uhrin tunnustusta.
-- Viisisataa riksiä... totisesti ne annan, -- sanoi saituri.
-- No, missä ne sitten ovat? -- kysyi tyynesti Pille-Miche.
-- Tuota noin... ne ovat ensimäisen omenapuun juurella. Pyhä Neitsyt!
puutarhan perällä, vasemmalla... Te olette rosvoja... varkaita...
Voi! Nyt kuolen... siellä on kymmenen tuhatta frangia.
-- Minä en huoli frangeista, -- sanoi Marche-à-Terre, -- me tahdomme
livrejä. Sinun tasavaltalaisissa rikseissäsi on pakanallisia
kuvioita, ja ne eivät ole käypää rahaa.
-- Ne ovat livrejä, puhdasta kultarahaa. Mutta Herran nimessä,
päästäkää minut... Te tiedätte, missä on elämäni... aarteeni!
Nuo neljä chouania katsoivat toisiinsa hakien sitä, jolle olisivat
voineet uskoa rahasumman esille kaivamisen. Tänä hetkenä näiden
ihmisten petomainen julmuus inhoitti ylivoimaisesti neiti de
Verneuiliä, joka tietämättä, suojelivatko hänen aaveenomaisen kalpeat
kasvonsa vielä häntä vaaralta, huudahti vakavalla äänellä:
-- Ettekö pelkää Jumalan vihaa? Päästäkää hänet siteistään, julmurit!
Chouanit kohottivat päätään, näkivät ylhäällä hämärässä kahdet
silmät, jotka loistivat kuin tähdet ja pakenivat kauhistuneina. Neiti
de Verneuil hypähti alas komerostaan ja riensi keittiöön, juoksi
d'Orgemontin luo, veti hänet niin rajusti pois valkeasta, että siteet
katkesivat; sitten hän tikarillaan leikkasi poikki ne nuorat, joilla
hänen raajansa olivat sidotut. Kun saituri oli vapaa ja pystyssä,
hänen kasvojensa ensi ilme oli surullinen ja samalla katkeran
hymyilevä.
-- Menkääpä nyt omenapuun juurelle, rosvot! -- hän virkkoi. -- Ohhoh,
tämä on jo toinen kerta, kun vedän heitä nenästä, eivätkä he kolmatta
kertaa saa minua käsiinsä! Sinä hetkenä kajahti ulkona naisen ääni.
-- Aave! Aave! -- huusi rouva du Gua. -- Te hölmöt, sehän on _hän_!
Tuhat riksiä sille, joka tuo minulle tuon lutkan pään!
Neiti de Verneuil kalpeni; mutta saituri hymyili, tarttui hänen
käteensä, veti hänet kiukaan kuvun alle, esti häntä jättämästä
jälkeä kulustaan, johtaen häntä niin ettei hän kajonnut valkeaan,
joka täytti ainoastaan pienen tilan pesän aukosta. Sitten hän painoi
ponninta, ja valurautalevy liikahti paikaltaan. Ja kun heidän
yhteiset vihollisensa tulivat alas kellariin, oli piilopaikan
raskas oviluukku jo melutta sulkeutunut. Parisitar ymmärsi silloin,
minkä tähden poloinen pääoman omistaja aikaisemmin oli tehnyt nuo
sätkähtelevät kalanliikkeet.
-- Kuten huomaatte, neiti, on aave ottanut sinisen toverikseen...
Chouanien kauhistus lienee ollut suuri, sillä kellarissa vallitsi
niin syvä hiljaisuus, että d'Orgemont ja hänen seurassaan oleva
nainen selvästi kuulivat hetken kuluttua heidän kuiskaavan:
-- Ave, sancta Anna Auriaca, gratia plena, Dominus tecum j.n.e.
[Terve, pyhä Aurayn Anna, sinä armosta rikas. Herra olkoon kanssasi.
_Suom_.]
-- He rukoilevat, nuo pölkkypäät! -- huudahti d'Orgemont.
-- Ettekö pelkää, -- sanoi neiti de Verneuil, keskeyttäen kumppaninsa
puheen, -- että ilmaisette meidän piilo...
Vanhan saiturin nauru karkoitti nuoren parisittaren levottomuuden.
-- Tuo rautaluukku on kiinnitetty kymmenen tuuman paksuiseen
graniittilevyyn. Me voimme kuulla heidät, mutta he eivät kuule meitä.
Sitten hän hiljaa tarttuen pelastajattarensa käteen asetti sen raon
kohdalle, josta virtasi sisään raitis ilma, ja parisitar arvasi, että
tuo käytävä oli sovitettu kiukaan savutorveen.
-- Kas, kas! -- virkkoi d'Orgemont. -- Jalkani kirvelevät hiukan! Tuo
_Charretten Tamma_, -- joksi rouva du Guata haukutaan Nantes'ssa,
-- ei ole niin tyhmä, että vastustaisi uskollisten kätyriensä
uskonnollista vakaumusta. Hän hyvin tietää, että elleivät he olisi
niin typeriä, eivät he taistelisi asian puolesta, joka vahingoittaa
heidän etujaan. Nyt tuo naikkonenkin rukoilee. Hän on epäilemättä
soma nähdä rukoilemassa pyhää Annaa. Olisipa parempi, jos hän
ryöstättäisi joidenkin postivaunujen rahat, maksaakseen takaisin
ne neljä tuhatta frangia, jotka on minulle velkaa. Korkoineen,
kuluineen, se nousee ainakin neljään tuhanteen seitsemään sataan
kahdeksaankymmeneen frangiin ja muutamaan centimiin.
Lopetettuaan rukouksensa chouanit nousivat ja poistuivat.
Vanha d'Orgemont painoi neiti de Verneuilin kättä, ikäänkuin
huomauttaakseen hänelle, että vaara sentään yhä oli uhkaamassa.
-- Ei, armollinen rouva, -- huudahti Pille-Miche muutaman hetken
vaiettuaan, -- vaikka jäisitte tähän odottamaan kymmeneksi vuodeksi,
niin he eivät palaa.
- Mutta tuo nainen ei ole lähtenyt täältä, hänen täytyy siis olla
täällä! -- sanoi itsepäisesti _Charretten Tamma_.
-- Ei, hyvä rouva, he ovat sujahtaneet matkoihinsa seinien halki.
Muistakaa, että piru tässä samassa paikassa, silmiemme edestä, vei
mukaansa valan tehneen papin.
-- Kuinka sinä, Pille-Miche, ahne kuin olet, et arvaa, että tuo vanha
saituri on voinut uhrata muutaman tuhannen rakennuttaakseen tämän
holvin alle komeron, jonka aukon joku salainen laitos peittää?
Saituri ja nuori parisitar kuulivat Pille-Michen päästävän leveän
naurun.
-- Totta tosiaan! -- hän virkahti.
-- Jää tänne, -- sanoi rouva du Gua, -- odota heitä ulko-ovella,
-- yhdestä ainoasta pyssynlaukauksesta annan sinulle kaiken, minkä
löydät tämän koronkiskurin aarresäiliöstä. Jos tahdot, että annan
sinulle anteeksi että myit tuon ilonaisen, kun olin käskenyt sinun
tappaa hänet, tottele minua.
-- Koronkiskuri! -- sanoi vanha d'Orgemont, -- enkä kuitenkaan ole
vaatinut hänen lainastaan enempää kuin yhdeksän sadalta. Se on
totta, että minulla on hypoteekkitakaus. Mutta näette, miten hän
osoittaa kiitollisuuttaan. Nähkääs, hyvä neiti, jos Jumala rankaisee
meitä pahasta, piru taas rankaisee meitä hyvästä. Ja ihminen, joka
on asetettu näiden kahden äärimäisyyden väliin, mitään tietämättä
tulevaisuudesta, on aina tehnyt minuun saman vaikutuksen kuin
päätöslasku-esimerkki, jonka tuntematon on löytämätön.
Hän päästi ontolle kaikuvan huokauksen, sillä kulkiessaan
hänen nielunsa läpi ilma tuntui siinä järkyttävän kahta löysää
äänijännettä. Se kolina, joka syntyi, kun Pille-Miche ja rouva du
Gua uudestaan tunnustelivat seiniä, holvia ja lattialaattoja, näytti
rauhoittavan d'Orgemontia, joka tarttui pelastajattarensa käteen,
auttaakseen häntä nousemaan ylös ahtaita kiertoportaita, jotka oli
sovitettu paksun graniittiseinän onkaloon. Kun he olivat kiivenneet
vain parisenkymmentä astuinta, lampun liekki valaisi heikosti heidän
päänsä. Saituri pysähtyi, kääntyi neidin puoleen, tarkasti hänen
kasvojaan, ikäänkuin, olisi visusti tutkinut epäilyttävää vekseliä,
ja päästi hirvittävän huokauksensa.
-- Saattamalla teidät tänne turvaan, -- sanoi hän hetken vaiettuaan,
-- olen täydellisesti korvannut teille sen palveluksen, jonka olette
minulle tehnyt. En siis käsitä, miksi vielä antaisin teille...
-- Herraseni, älkää puhuko sellaista, minä en vaadi teiltä mitään, --
sanoi parisitar.
Nämä sanat ja kenties noiden kauniiden kasvojen ilmaisema ylenkatse
rauhoittivat pienen äijän, sillä hän huokasi uudelleen.
-- Oh, johtamalla teidät tänne, olen tehnyt liiaksi, jotta en
jatkaisi...
Kohteliaasti hän auttoi Marieta nousemaan vielä muutaman, sangen
kummallisesti sijoitetun portaan ja vei hänet, puoleksi mielellään,
puoleksi vastahakoisesti pieneen kammioon, joka oli neljän neliöjalan
laajuinen, ja jota valaisi kattoon ripustettu lamppu. Oli helppo
huomata, että saituri oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin voidakseen
viettää useamman päivän tässä tyyssijassa, jos sisäisen sodan
tapahtumat pakoittaisivat hänet oleskelemaan siinä kauemmin. -- Älkää
lähestykö seinää, voisitte tahrata vaatteenne muurikalkilla! -- sanoi
äkkiä d'Orgemont.
Ja sangen kiireisesti hän asetti kätensä nuoren neidin saalin ja
seinän väliin, joka näytti äsken kalkilla silatulta. Vanhan saiturin
kädenliike aikaansai vallan päinvastaisen vaikutuksen, kuin mitä
hän oli odottanut. Neiti de Verneuil katsoi äkkiä eteensä ja näki
nurkassa eräänlaisen ulkonevan laitoksen, jonka muoto sai hänet
kauhusta huudahtamaan, sillä hän aavisti, että ihmisolento oli
peitetty muuriruukilla ja asetettu pystyyn. D'Orgemont viittasi häntä
pelästyneenä vaikenemaan, ja hänen pienet siniset silmänsä ilmaisivat
yhtä suurta kammoa kuin seurassaan olevan naisen.
-- Hupsu! luuletteko, että minä olen hänet surmannut?... Se on
veljeni, -- hän sanoi muunnellen huokaustaan alakuloisesti. -- Hän
oli ensimäinen valan tehnyt pappi. Tämä oli ainoa tyyssija, jossa hän
oli turvassa chouanien ja muiden pappien raivolta. Vainota kunnon
miestä, joka niin suuresti harrasti järjestystä! Hän oli minua
vanhempi, hänellä yksin oli kärsivällisyyttä opettaa minua laskemaan
kymmenysluvuilla. Oh, hän oli hyvä pappi. Hänellä oli taloudellista
aistia ja hän osasi säästää. Hän kuoli neljä vuotta sitten, en tiedä,
mihin tautiin. Mutta papeilla, nähkääs on tapana aika-ajoin polvistua
rukoilemaan, ja hän ei kenties tottunut olemaan pystyasennossa tässä
komerossa, kuten minä... Piiloitin hänen ruumiinsa tuohon soppeen,
sillä muualla he olisivat kaivaneet sen ylös haudasta. Kerran voin
kai haudata hänet vihittyyn maahan, kuten tuo miesparka huomautti,
joka ainoastaan pelon pakoittamana teki valan.
Kyynel vierähti esiin pienen vanhuksen silmästä, ja hänen punainen
valetukkansa näytti silloin hiukan vähemmän rumalta nuoresta
naisesta, joka kääntyi poispäin kunnioituksesta tätä salaista surua
kohtaan. Mutta tästä osanotosta huolimatta d'Orgemont sanoi vielä:
-- Älkää lähestykö seinää, te...
Ja hänen katseensa eivät päästäneet näkyvistään neiti de Verneuilin
silmiä, hän kun toivoi siten estävänsä häntä tarkemmin tutkimasta
tämän kammion seiniä, missä liiaksi harventunut ilma ei riittänyt
keuhkoille. Kuitenkin Marien onnistui valppaan vartijansa huomaamatta
luoda katse ympäristöön, ja seinissä olevista omituisista ulkonevista
osista hän teki sen johtopäätöksen, että saituri itse oli rakentanut
ne hopea- ja kultasäkeistä.
Jo hetken d'Orgemont oli ollut eriskummaisen ihastuksen valloissa.
Tosin hänen jalkojansa pakoitti äskeisestä kärvennyksestä, ja hänen
kasvojensa joka rypystä kuvastui se kauhu, joka hänessä syntyi
siitä, että vieras ihmisolento oli keskellä hänen aarteitaan.
Mutta samalla hänen kuivat silmänsä hehkuivat hänelle tavattomasta
sisäisestä tulesta ja heijastivat jaloa mielenliikutusta, jota
hänessä herätti pelastajattarensa vaarallinen läsnäolo, sillä tämän
valkea ja ruusunpunainen poski houkutteli suutelemaan ja hänen
tumma, sametinpehmeä katseensa nosti vanhuksen sydämeen niin kuumia
veriaaltoja, ettei hän enää tietänyt, oliko tämä elämän vai kuoleman
merkki.
-- Oletteko naimisissa? -- hän kysyi värähtelevällä äänellä.
-- En ole, -- vastasi parisitar hymyillen.
-- Onhan minulla vähän omaisuutta, -- virkkoi saituri huoaten, --
vaikka en olekaan niin rikas kuin kaikki sanovat. Nuori nainen, kuten
te, varmaankin rakastaa jalokiviä, helyjä, ajoneuvoja, kultaa, -- hän
katsahti pelästyneenä ympärilleen. -- Kaiken tämän voin testamentata
toiselle... Ja jos te tahdotte...
Vanhuksen katse kuvasti, hänen tuntiessaan tätä ohimenevääkin
intohimoa, niin paljon itsekkäisyyttä, että neiti de Verneuil
kieltäen pudisti päätään ja tuli ehdottomasti ajatelleeksi, että
saituri tahtoi naida hänet ainoastaan senvuoksi, että saisi haudata
salaisuutensa toisen minänsä sydämeen.
-- Raha! -- sanoi parisitar, luoden d'Orgemontiin katseen, joka
uhkui ivaa ja joka saattoi vanhuksen samalla onnelliseksi ja
suuttuneeksi, -- raha ei minulle merkitse mitään. Te olisitte kolme
kertaa rikkaampi kuin mitä nyt olette, jos omistaisitte kaiken minun
hylkäämäni kullan.
-- Älkää lähestykö sei...
-- Eikä minulta kuitenkaan ole pyydetty enempää kuin yhtä ainoata
katsetta, -- hän lisäsi uskomattoman ylpeästi.
-- Siinä teitte väärin. Se olisi ollut oivallinen keinottelu. Mutta
ajatelkaa nyt toki...
-- Ajatelkaa, -- keskeytti neiti de Verneuil, -- että juuri kuulin
tässä lähellä äänen, jonka pieninkin kaiku minun mielestäni on
suurempiarvoinen kuin kaikki teidän rikkautenne.
-- Te ette niitä tunne...
Ennenkuin saituri oli voinut estää, Marie lykkäsi sormellaan sivulle
pienen väritetyn piirroksen, joka kuvasi Ludvig XV:ttä hevosen
selässä istuvana, ja sen takana olevasta reiästä hän äkkiä näki alla
olevassa huoneessa markiisin, joka juuri latasi isoa vallipyssyä.
Se pieni levy, jolle tuo kuva oli liimattu, näytti peittävän
reikää, joka muodosti kuvion komeron alapuolella olevan huoneen
kattokoristeissa, missä kuningasmielinen kenraali epäilemättä nukkui.
D'Orgemont lykkäsi mitä varovaisimmin paikoilleen vanhan piirroksen
ja katsoi ankarasti nuoreen tyttöön.
-- Älkää lausuko sanaakaan, jos henkenne on teille rakas. Muuten, --
hän jatkoi hetken vaiettuaan, -- ette ole heittänyt iskukoukkuanne
varsin pieneen alukseen. Tiedättekö, että markiisi de Montauranilla
on sadan tuhannen frangin tulot vuokralle annetuista maatiloista,
joita ei ole myyty? Eräs konsulin julkaisema päätös, jonka luin
_Ille-et-Vilainen Maanantai-lehdessä_, on juuri peruuttanut
takavarikkoon ottamisen. Kas, kas, epäilemättä tämän kuultuanne
pidätte tuota poikaa entistään kauniimpana. Silmänne kiiltävät kuin
kaksi uuden uutukaista kultarahaa.
Neiti de Verneuilin katseet olivat ruvenneet vilkkaasti säihkymään,
hänen kuultuaan tuon tutun äänen kaiun. Hänen seisoessaan siinä
ikäänkuin uponneena hopeakaivokseen, elpyi äkkiä hänen henkensä, joka
oli ollut viime tapahtumien lamauttama. Hän näytti tekevän synkän
päätöksen ja huomaavan sen toteuttamiskeinot.
-- Sellaisesta ylenkatseesta ei koskaan voi toipua, -- hän ajatteli,
-- ja jos hän ei enää voi minua rakastaa, tahdon hänet surmata... Ei
yksikään nainen tule häntä omistamaan.
-- Herra markiisi, -- vastusti abotti Gudin ylimielisenä, --
te häpäisette koko Bretagnen, jos annatte nuo tanssijaiset
Saint-James'issa. Saarnaajat voivat kiihoittaa kyliemme asukkaiden
mielet, eivätkä tanssimestarit... Ottakaa käteen pyssy, älkääkä
viulua.
-- Herra abotti, olette kyllin älykäs ymmärtääksenne, etten
puoluelaistemme yleiskokouksessa voi saada selville, mitä heidän
avullaan voin toteuttaa. Pidot tuntuvat minusta paljon edullisemmalta
tilaisuudelta heidän kasvojensa tutkimiseen ja aikeittensa
tuntemiseen kuin kaikki salainen urkinta, jota muuten kammoksun;
panemme heidät lasi kädessä lausumaan, mitä ajattelevat.
Marie säpsähti, kuullessaan nämä sanat, sillä nyt hänessä heräsi
tuuma mennä näihin kemuihin ja niissä toimeenpanna kostonsa.
-- Pidättekö minua typeränä, saarnatessanne minulle tanssin
turmiollisuudesta! -- virkahti Montauran. -- Ettekö te kaikki
mielellänne esiintyisi chaconne-tanssissa, päästäksenne täysiin
oikeuksiinne "Uskon isien" uudessa arvossa?... Ettekö tiedä, että
bretagnelaiset kirkosta tullessaan menevät tanssiaisiin? Ettekö
tiedä, että herrat Hyde de Neuville ja d'Andigné viisi päivää sitten
ovat neuvotelleet ensimäisen konsulin kanssa jälleen kohottaakseen
valtaistuimelle hänen majesteettinsa Ludvig XVIII:n? Kun tänä hetkenä
valmistaudun syöksymään niin uhkarohkeaan yritykseen, tapahtuu se
yksinomaan sentähden, että tahdon jouduttaa tapahtumien ratkaisua
raudoitettujen saappaittemme voimalla. Ettekö ole kuullut, että
kaikki Vendéen, jopa Fontainen päälliköt puhuvat alistumisesta? Oh,
herraseni, ilmeisesti on petetty ruhtinaita Ranskan oikeaan tilaan
nähden. Se uskollisuus, josta heille on puhuttu, on itsekästä laatua.
Herra abotti, kun olen pistänyt jalkani vereen, en tahdo upota siihen
vyötäisiin asti, muuten kuin varmana tuloksesta. Olen antautunut
palvelemaan kuningasta, enkä muutamia huimapäitä, en muutamia yli
korvien velkaantuneita, kuten Rifoël, en kärventäjiä...
-- Sanokaa suoraan abotteja, jotka ylläpitääkseen sotaa kiskovat
veroa maanteiltä! -- keskeytti abotti Gudin.
-- Miksi en sitä sanoisi? -- vastasi markiisi katkerasti. -- Sanonpa
vielä enemmänkin: Vendéen sankarilliset ajat ovat ohi.
-- Herra markiisi, saattepa nähdä, että osaamme tehdä ihmeitä ilman
teitä.
-- Niin, sellaisen kuin esim. Marie Lambrequinin ihmeen, -- huomautti
markiisi nauraen. -- Mutta puhukaamme tyynesti, ilman vihaa, abotti!
Tiedän, että te panette henkenne alttiiksi ja että ammutte sinisen
yhtä hyvin kuin lausutte rukouksen. Ja Jumalan avulla toivon
kohottavani teidät niin korkeaan asemaan, että hiippa päässä olette
kuninkaan kruunauksessa.
Tämä viime lause epäilemättä vaikutti tenhoten abottiin, sillä hän
kolhautti karbiini-pyssyään ja huudahti:
-- Minulla on taskuissani viisikymmentä patruunaa, herra markiisi, ja
henkeni kuuluu kuninkaalle!
-- Siinä näette vielä yhden velallisistani, -- sanoi saituri neiti
de Verneuilille. -- En nyt tarkoita noita viittä tai kuuttasataa
riksipahaista, jotka hän on lainannut minulta, vaan verivelkaa, joka
kerran, toivomme, on maksettava. Ei koskaan voi tapahtua niin suurta
onnettomuutta, kuin mitä toivon tuolle kirotulle jesuiitalle. Hän oli
vannonut surmaavansa veljeni ja nosti koko maakunnan häntä vastaan.
Miksi? Siksi, että veli-parkani oli pelännyt uusia lakeja!...
Sitten hän painoi korvansa erääseen piilopaikkansa seinään ja sanoi:
-- Nyt he lähtevät kaikki matkoihinsa, nuo roistot. He kai aikovat
vielä toimeenpanna jonkun ihmeen! Kunhan eivät vaan koeta hyvästellä
minua, kuten viime kerralla, sytyttämällä talon palamaan!
Noin puolen tunnin kuluttua, jonka ajan neiti de Verneuil ja
d'Orgemont olivat katselleet toinen toistaan, kuin jos kumpikin
heistä olisi katsellut kuvaa, kuului Galope-Chopinen karkea ääni
hiljaa sanovan:
-- Nyt ei enää ole vaaraa, herra d'Orgemont. Mutta tällä kertaa olen
rehellisesti ansainnut nuo kolmekymmentä riksiäni!
-- Lapsukaiseni, -- sanoi saituri neidille, -- vannokaa minulle, että
pidätte silmänne suljettuina.
Neiti de Verneuil peitti toisella kädellä silmänsä. Mutta varmuuden
vuoksi vanhus sammutti lampun, tarttui pelastajatartaan kädestä ja
auttoi häntä astumaan seitsemän tai kahdeksan porrasta ahtaassa
käytävässä. Muutaman minuutin kuluttua hän sitten, hellitti hänen
kätensä, ja neiti de Verneuil huomasi olevansa siinä huoneessa,
josta markiisi de Montauran juuri oli lähtenyt ja joka oli saiturin
asuinhuone. -- Rakas lapsi, -- sanoi hänelle vanhus, -- nyt voitte
lähteä. Älkää katselko noin ympärillenne. Varmaankaan teillä ei ole
rahaa? Tästä saatte kymmenen riksiä. Niiden joukossa on kuluneita,
mutta silti ne käyvät täydestä. Poistuessanne puutarhasta, näette
polun, joka johtaa kaupunkiin, eli kuten nyttemmin sanotaan, piiriin.
Mutta chouanit ovat paraillaan Fougères'ssa, eikä ole luultavaa, että
heti voitte päästä sinne sisälle; voitte siis tarvita turvapaikan.
Painakaa tarkoin mieleenne, mitä nyt sanon, ja käyttäkää sitä
hyväksenne ainoastaan äärimäisessä hädässä. Sen tien varrella, joka
Gibarryn laakson kautta johtaa Nid-aux-Croc'iin, näette maalaistalon,
missä asuu Galope-Chopine. Menkää sisälle majaan ja sanokaa hänen
vaimolleen: "Päivää, Bécanière", ja tuo kelpo Barbette tulee
piiloittamaan teidät. Jos Galope-Chopine huomaa teidät, hän joko
luulee teitä aaveeksi, jos on yö, tai nuo kymmenen riksiä saavat
hänet heltymään, jos on päivä. Hyvästi, laskumme ovat selvät... Jos
tahtoisitte, -- hän lisäsi, osoittaen kädellään taloa ympäröiviä
peltoja, -- kaikki tämä olisi teidän!
Neiti de Verneuil loi kiitokseksi katseen tähän omituiseen olentoon,
ja saituri päästi tämän johdosta huokauksen, joka säveliltään oli
hyvin vaihteleva.
-- Epäilemättä maksatte minulle takaisin kymmenen riksiäni;
huomatkaa, etten puhu koroista -- nämä teidän tulee suorittaa minun
tiliini mestari Patrat'lle, Fougères'n notariolle, joka, jos niin
haluatte, kirjoittaa naimakontrahtimme, sydänkäpyseni... Hyvästi.
-- Hyvästi, -- sanoi parisitar, viitaten hänelle kädellään
jäähyväisiksi.
-- Jos tarvitsette rahaa, -- huusi saituri hänen jälkeensä, --
lainaan sitä teille, jos maksatte korkoa viisi sadalta! Niin,
ainoastaan viisi sadalta... Sanoinko, viisi?
Parisitar ei enää kuullut, hän kun oli rientänyt pois.
-- Hän näytti kunnon tytöltä, -- mörähti d'Orgemont itsekseen; --
mutta joka tapauksessa muutan kamiinini salaisuuden.