Pyhälle Sulpicelle omistettu kirkko, joka on antanut nimensä
Nançon-joen toisella puolella olevalle esikaupungille. Tätä
esikaupunkia, joka on kuin viskattu kuilun pohjaan, ja sen kirkkoa,
jonka suippokärkinen tapuli ei ylety kallion tasalle, joka näyttää
kaatuvan sen ja ympäröivien majojen yli, sivuuttavat somasti
eräät Nançonin syrjäjoet, joiden rantoja siimestävät puut ja
koristavat puutarhat. Nämä pikkujoet katkaisevat epäsäännöllisesti
hevosenkengän, jonka muodostavat kävelypaikka, kaupunki ja linna,
ja tarjoavat sievän vastakohdan vastapäätä olevalle vakavalle
pengerryhmälle. Koko Fougères'ta esikaupunkeineen, kirkkoineen ja
juhlallisine kallioineen kehystävät Rillén vuoret, jotka ovat osa
Couësnon-laaksoa ympäröivistä harjanteista.
Sellaiset ovat huomattavimmat piirteet tässä luonnossa, jonka
pääleima on alkuperäinen jylhyys, mitä kuitenkin lieventävät
hymyilevät vaikutelmat, komeimpien ihmistuotteiden ja odottamattoman
vaihtelevan maaperän oikkujen yhtymät, sanalla sanoen jotain ennen
kokematonta, joka yllättää ja hämmästyttää. Matkustaja ei missään
muualla Ranskassa kohtaa niin suuremmoisia vastakohtia kuin ne, joita
tarjoaa suuri Couësnonin laakson alue ja Fougères'n kallioiden ja
Rillén harjanteiden väliin eksyneet laaksot.
Tämä on sellaista harvinaista kauneutta, jota sattuma välistä
tuhlailevalla kädellä siroittelee ja josta ei puutu mitään luonnossa
piilevää sopusointua. Kirkasta, virtaavaa vettä, näiden seutujen
voimakkaan kasvullisuuden peittämiä vuoria; synkkiä kallioita
ja siroja tehtaita; luonnon pystyttämiä vallituksia ja ihmisen
rakentamia graniitti-torneja; tämän lisäksi kaikki valon ja varjojen
ihmeelliset ilmiöt, erilaisten lehvien vastakohta, johon piirustajat
kiinnittävät niin suurta huomiota; taloryhmiä, joissa häärii
toimeliaita asukkaita, ja autioita paikkoja, missä graniitti ei siedä
edes kiviin takertuvaa valkoista sammalta. Sanalla sanoen, kaikkea,
mitä ikinä voi vaatia maisemalta, suloa ja kauhua, runoelmaa,
täynnä yhä toistuvaa lumousta, yleviä kuvia, verratonta maaseudun
viehätystä. Siinä Bretagne versoo kukkeimmillaan.
Papukaija-torniksi mainittu rakennus, jossa oli neiti de Verneuilin
asunto, sijaitsee perustuksiltaan itse äkkijyrkänteen pohjassa ja
sen huippu kohoaa Pyhän Leonardin kirkon edessä olevaan toriin asti.
Tästä kolmelta taholta eristetystä rakennuksesta näkee yhtä haavaa
ison hevosenkengän, joka alkaa itse tornista, Nançonin mutkittelevan
laakson ja Pyhän Leonardin torin. Tuo rakennus kuuluu taloryhmään,
joka on kolmensadan vuoden ikäinen, on puusta tehty ja sijaitsee
kirkon pohjoispuolella olevassa sen kanssa yhdensuuntaisessa
rakennusjonossa, joka kirkon kanssa muodostaa umpikujan, minkä
avoimesta päästä astutaan viettävälle, kirkon edustalla olevalle
kadulle. Tämä katu johtaa Pyhän Leonardin portille, jota kohti neiti
de Verneuil astui alas.
Marie ei tietenkään noussut kirkkotorille, jonka alapuolitse kulki,
vaan suuntasi askeleensa kävelypaikalle. Kun hän oli jättänyt
taakseen matalat, vihreiksi maalatut kaiteet, jotka olivat Pyhän
Leonardin portin torniin sijoitetun päävahdiston edessä, eteen
avautuva suuremmoinen näky sai hänen intohimonsa hetkeksi vaikenemaan.
Hän ihaili sitä laajaa Couësnon-laakson alaa, joka ulottui
Pèlerine-vuorelta aina sille vuorenrinteelle, jota pitkin
nousee Vitréhen johtava tie; sitten hänen katseensa pysähtyivät
Nid-aux-Croc'iin ja Gibarry-laakson mutkiin, jota ympäröivät
vuorenhuiput olivat laskevan auringon autereisten säteiden
kultaamat. Hän melkein pelästyi Nançonin laakson syvyyttä, jonka
korkeimpien poppeleiden latvat tuskin ylettyivät "Kuningattaren
portaiden" alapuolella olevien puutarhojen muureihin. Sitten hän
kulki yllätyksestä yllätykseen siihen paikkaan asti, mistä näki
Gibarry-laakson takaa suuren laakson ja sen ihanan maiseman, jota
kehysti kaupungin muodostama hevosenkenkä, Pyhän Sulpicen kalliot ja
Rillén harjanteet.
Tähän aikaan päivästä esikaupunkien taloista kohoava savu verhosi
esineet siniseen harsoonsa; päivän kirkkaat värit alkoivat
vaaleta; taivas kävi helmenharmaaksi. Kuu alkoi luoda hohdettaan
tähän kauniiseen syvänteeseen. Kaikki oli omansa vaivuttamaan
sielua haaveiluun ja palauttamaan mieleen rakkaat olennot.
Yhtäkkiä hän ei enää kiinnittänyt mitään huomiota Pyhän Sulpicen
esikaupungin paanukattoihin, ei sen kirkkoon, jonka rohkea
torninhuippu häipyy laakson syvyyteen, ei satavuotisiin muratti- ja
metsäköynnös-kerroksiin, jotka peittävät vanhan linnan muureja, jonka
aukoista näkee Nançonin virran kuohuvan myllynrattaiden alla, sanalla
sanoen, hän ei enää kiinnittänyt huomiota mihinkään tässä maisemassa.
Turhaan aurinko laskiessaan siroitti kultapölyään ja punaisia
harsojaan kallioilla kohoavien somien rakennusten yli, veteen ja
niityille, Marie seisoi liikkumattomana Pyhän Sulpicen kallion
edessä. Se mieletön toive, joka oli houkutellut hänet kävelypaikalle,
oli kuin ihmeen kautta toteutunut.
Vastakkaisella vuorenkukkulalla kasvavien kinsteri- ja
piikkiherne-pensaiden lomissa hän luuli tuntevansa, verhoavista
vuohentaljoista huolimatta, useat Vivetièren vieraista, joista
erityisesti erosi Gars, jonka vähimmätkin liikkeet selvästi näkyivät
laskevan auringon himmeässä valossa. Jonkun askeleen päässä
pääryhmästä hän näki hirvittävän vihollisensa, rouva du Guan.
Hetken aikaa neiti de Verneuil luuli näkevänsä unta. Mutta hänen
vihollisensa viha todisti hänelle pian, että kaikki tässä unelmassa
oli todellista. Hän tarkkasi järkähtämättä markiisin pienimpiäkin
liikkeitä, ja sentähden hän ei huomannut, kuinka huolellisesti rouva
du Gua tähtäsi häneen pitkällä pyssyllä. Seuraavassa tuokiossa
pyssynlaukaus nosti kaiun kallioissa, ja Marien ohi viuhuva luoti
todisti hänelle kilpailijattarensa taitavuutta.
-- Hän lähettää minulle nimikorttinsa! -- hän virkkoi itsekseen
nauraen.
Samassa kajahti lukuisia "ken siellä "-huutoja vahdistosta
vahdistoon, linnasta aina Pyhän Leonardin portille, ilmaisten
chouaneille fougèrelaisten valppauden, kun niin hyvin vartioivat
sitäkin vallinsa osaa, jota vähin vaara uhkasi.
"Se on tuo mies, ja se on tuo nainen!" -- ajatteli Marie.
Salaman nopeudella hänen päässään välkähti ajatus lähteä hakemaan
markiisia, seurata häntä ja yllättää hänet.
-- Mutta olen ilman aseita! -- hän huudahti.
Hänen mieleensä muistui, että hän lähtiessään Parisista oli heittänyt
yhteen pahvilippaaseensa kauniin tikarin, jota ennen oli kantanut
sulttaanitar ja jota hän päätti käyttää aseenaan sotanäyttämöllä,
samoin kuin ne lystikkäät henkilöt, jotka varustautuvat albumeilla,
niihin merkitäkseen matkalla vaikutelmansa. Mutta silloin oli häntä
vähemmin viehättänyt toivo saada vuodattaa verta kuin huvi kantaa
kivillä koristettua komeaa _kandjar-tikaria_ ja leikitellä sen
häikäisevän puhtaalla terällä. Kolme päivää aikaisemmin hän oli
katkerasti katunut, että oli jättänyt tämän aseen lippaaseensa,
silloin kun hän vapautuakseen siitä inhoittavasta rangaistuksesta,
jonka hänelle valmisti kilpailijattarensa, oli tahtonut kuolla.
Viipymättä hän palasi asuntoonsa, löysi tikarin, pisti sen vyöhönsä,
kääri hartioittensa ja vartalonsa ympärille suuren saalin, verhosi
hiuksensa mustalla pitsihuivilla, pani päähänsä tuollaisen
leveälierisen hatun, jommoista chouanit käyttivät, ja joka oli
erään hänen palvelijansa oma, ja saatuaan sellaisen mielenmaltin,
jonka intohimot joskus sallivat, hän otti markiisin hansikkaan,
jonka Marche-à-Terre oli passiksi antanut ja vastasi pelästyneelle
Francinelle: -- Mitä tahdot? Menisin etsimään häntä vaikka manalasta.
-- Sitten hän palasi kävelypaikalle.
Gars oli vielä samassa kohdassa, mutta yksin. Päättäen hänen
kaukoputkestaan hän näytti soturin tarkka tuntoisuudella tutkivan
Nançon-virran eri ylimenopaikkoja, "Kuningattaren portaita" ja sitä
tietä, joka Pyhän Sulpicen portilta kiertää tämän kirkon ohi ja yhtyy
valtateihin linnan kanuunain ylettyvissä.
Neiti de Verneuil riensi pienille poluille, jotka vuohet ja
niiden paimenet ovat tallanneet kävelypaikan rinteelle, saapui
"Kuningattaren portaille", sitten syvänteen pohjaan, kulki
Nançon-virran yli, halki esikaupungin, arvaten linnun tavoin
erämaassa tiensä, keskellä Pyhän Sulpicen vuorten äkkijyrkänteitä,
ja saavutti pian graniittivuoreen hakatun niljakan polun. Huolimatta
pistelevistä kinstereistä ja piikkiherneistä ja esiin törröttävistä
kivistä hän alkoi kiivetä ylöspäin, osoittaen tuollaista tavatonta
tarmoa, joka kenties on tuntematon miehelle, mutta joka näyttäytyy
intohimon valtaamassa naisessa erityisinä hetkinä.
Yö yllätti Marien, kun hän saavuttuaan huipulle kuun vaaleassa
valossa koetti tunnustella, mitä tietä markiisi oli lähtenyt
kulkemaan. Mutta vaikka hän itsepintaisen väsymättä etsi, ei
hän sitä löytänyt, maaseudulla vallitseva hiljaisuus pani hänet
ajattelemaan, että chouanit ja heidän päällikkönsä olivat vetäytyneet
pois. Tämä intohimoinen ponnistus raukesi äkkiä sen toivon mukana,
joka sitä oli kiihoittanut. Ollessaan yksin yöllä tuntemattomalla
seudulla, alttiina sodan vaaroille, hän rupesi miettimään, ja
muistellessaan Hulot'n neuvot ja rouva du Guan laukauksen, hän värisi
pelosta. Yön rauhallisuus, joka syvänä vallitsee vuorilla, teki
hänelle mahdolliseksi kuulla jokaisen lehden putoamisen, matkankin
päästä, ja tämänkaltaiset kahinat vavahtelivat ilmassa, ikäänkuin
yksinäisyyden ja hiljaisuuden surullisena tahtina. Tuuli lakaisi
näitä korkeita seutuja ja kiidätti hurjasti pilviä, synnyttäen
varjon ja valon vaihtelua, mikä vielä lisäsi hänen kauhuansa, luoden
vaarattomimpiinkin esineihin haaveellisen muodon.
Hän käänsi silmänsä Fougères'n taloja kohti, joiden kodikkaat
valot tuikkivat kuin tähdet, ja äkkiä hän selvästi eroitti
Papukaija-tornin. Hänellä ei ollut kuljettavana muuta kuin aivan
lyhyt matka saapuakseen asuntoonsa, mutta tämä matka oli syvä kuilu.
Hän muisti tarpeeksi ne syvänteet, jotka aukenivat molemmin puolin
hänen kulkemaansa polkua, tietääkseen, että oli vaarallisempaa
palata Fougères'en kuin jatkaa yritystään. Hän tiesi, että markiisin
hansikas oli poistava kaikki vaarat hänen yölliseltä retkeltään, jos
kohtasi chouaneja ympäristössä.
Ainoastaan rouva du Gua saattoi olla hirvittävä. Tätä ajatellessaan
Marie puristi tikariaan ja pyrki taloa kohti, jonka katot oli
huomannut saapuessaan Pyhän Sulpicen kallioille. Mutta hän astui
hitaasti, sillä siihen asti hän ei ollut kokenut sitä synkkää
juhlallisuutta, joka painaa yöllä liikkuvaa yksinäistä olentoa,
kun yltympäri leviää autio seutu, ja korkeat vuoret joka taholla
kokoontuneiden jättiläisten tavoin kallistavat päitään.
Hänen hameensa kahistessa, jota piikkiherneet pidättivät, hän
säpsähti moneen kertaan, joudutti askeleitaan, mutta harvensi
niitä taas, luullen viimeisen hetkensä tulleen. Mutta pian tilanne
kehittyi senluontoiseksi, että pelottomimmatkaan miehet kenties
eivät olisi sitä kestäneet. Se syöksi neiti de Verneuilin sellaiseen
kauhistukseen ja puristi siihen määrin hänen elinvoimiaan, että
hänessä kaikki tuntui äärimäisyyteen pingoitetulta, niin hyvin
rohkeus kuin heikkous. Tällaisissa tapauksissa heikoimmat olennot
tekevät tavatonta voimaa osoittavia tekoja, ja kaikkien vahvimmat
tulevat mielettömiksi pelosta. Marie kuuli lyhyen matkan päässä
outoja ääniä; ne olivat samalla selviä ja epämääräisiä, samoin
kuin yö oli vuoroin synkkä ja valoisa, ne ilmaisivat sekasortoa,
meteliä, ja korva väsyi niitä tarkatessaan. Ne lähtivät maan alta,
joka tuntui järkkyvän äärettömän, liikkeellä olevan ihmisjoukon
jalkojen polkemisesta. Kuun välkähdys salli neiti de Verneuilin
yhtenä silmänräpäyksenä nähdä pitkän jonon inhoittavia olentoja,
jotka heiluivat sinne tänne kuin tähkäpäät vainiolla ja hiipivät ohi
kuin aaveet. Mutta tuskin hän ehti ne nähdä, sillä heti pimeys palasi
taas kuin musta väliverho, joka piiloitti häneltä tämän hirvittävän
taulun, täynnä keltaisia ja kiiluvia silmiä. Hän astui kiireisesti
taaksepäin ja kavahti kallionkielekkeelle, paetakseen kolmea noista
hirvittävistä haamuista, jotka lähestyivät häntä.
-- Näitkö sinä sen?
-- Tunsin kylmän viiman, kun se kulki ohitseni, -- vastasi käheä ääni.
-- Ja minä tunsin sieramissani hautuumaan kosteata ilmaa ja löyhkää,
-- sanoi kolmas.
-- Onko se valkea? -- kysyi ensimäinen.
-- Minkätähden, -- sanoi toinen, -- se on yksin palannut
kummittelemaan kaikista niistä, jotka ovat kuolleet Pèlerine-vuorella?
-- Niin, minkätähden? -- vastasi kolmas. -- Miksi suositaan niitä,
jotka kuuluvat "Pyhän sydämen" lahkokuntaan? Mutta muuten minä
kernaammin kuolen ripillä käymättä, kuin harhailen tuon miehen tavoin
juomatta, syömättä, verettömin suonin ja lihattomin luin.
-- Ah!...
Tämä huudahdus tai pikemmin hirvittävä parkuna kaikui ryhmästä, kun
yksi kolmesta chouanista sormellaan osoitti neiti de Verneuilin
solakkaa vartaloa ja kalpeita kasvoja, hänen paetessaan hirvittävän
nopeasti, synnyttämättä vähintäkään melua.
-- Tuossa se on! -- Tässä se on! -- Missä se on? -- Tuolla. --
Täällä. -- Se on jo kadonnut. -- Ei. -- On kyllä. -- Näitkö sinä sen?
Nämä huudahdukset kaikuivat kuin aaltojen yksitoikkoinen loiske
merenrantaa vastaan.
Neiti de Verneuil astui rohkeana taloa kohti, ja näki ison
ihmisjoukon epämääräiset haamut, jotka pakenivat häntä, osoittaen
silmitöntä säikähdystä hänen lähestyessään. Neiti de Verneuiliä
tuntui ajavan eteenpäin outo voima, joka hänet masensi. Se, että
hänen ruumiinsa tuntui niin kevyeltä, tuotti hänelle uuden kauhun
aiheen. Nuo haamut, jotka hänen lähestyessään joukottain nousivat
ja kohosivat kuin maan alta, missä näyttivät maanneen, päästivät
voihkinan, joka tuntui yliluonnolliselta.
Viimein hän suuresti ponnisteltuaan pääsi autioon puutarhaan,
jonka aita oli hävitetty. Vahti pidätti häntä, mutta hän näytti
hänelle hansikasta. Kun kuu samassa valaisi Marien kasvot, vaipui
karbiini-pyssy chouanin kädestä, joka jo oli tähdännyt Mariehen,
mutta joka hänet nähdessään päästi kauas ympärille kaikuvan huudon.
Marie huomasi suuria rakennuksia, joista tuikkivat valot ilmaisivat
asuttuja huoneita, ja hän saapui lähelle seinää kohtaamatta
vastustusta. Ensimäisestä ikkunasta, jota lähestyi, hän näki rouva
du Guan ja Vivetieressä koolla olleet päälliköt. Sekä tästä näystä
että uhkaavasta vaarasta säikähtyneenä hän hyökkäsi rajusti pienelle
ikkuna-aukolle, jota suojeli paksu rautaristikko, ja näki isossa
holvikattoisessa salissa markiisin yksin ja alakuloisena.
Takkavalkean heijastus, jonka edessä hän istui jykevällä tuolilla,
loi hänen kasvoihinsa punervaa ja levotonta hohdetta, joka painoi
tähän kohtaukseen näyn leiman. Liikkumattomana ja vavisten naisparka
takertui rautaristikkoon, ja vallitsevassa syvässä hiljaisuudessa
hän toivoi kuulevansa markiisin äänen, jos hän puhuisi. Nähdessään
hänet lamautuneena, toivottomana ja kalpeana, hän ilokseen ajatteli
olevansa yksi tuon miehen surullisuuden syistä. Sitten hänen vihansa
vaihtui sääliksi ja hellyydeksi, ja hän tunsi, ettei hän ollut mennyt
näin pitkälle yksistään kostaakseen. Markiisi nousi, käänsi päänsä
ja tyrmistyi, huomatessaan kuin utupilven ympäröiminä neiti de
Verneuilin kasvot. Hän teki kärsimättömyyttä ja ylenkatsetta uhkuvan
liikkeen huudahtaessaan:
-- Näen siis tuon kirotun naisen hereilläkin ollessani.
Tämä syvä halveksiminen pani nais-paran mielettömästi nauramaan,
ja vavahtaen hyökkäsi nuori päällikkö rautaristikkoa kohti. Neiti
de Verneuil pakeni siitä. Hän kuuli lähellään askeleita, ja luuli,
että se oli Montauran. Ja paetakseen häntä hän ei tuntenut esteitä;
hän olisi kiivennyt muurin yli ja lentänyt ylös ilmaan, hän olisi
löytänyt manalan tien, välttääkseen lukemasta nuo tulikirjaimilla
piirretyt sanat: _Hän sinua halveksii_, jotka olivat kirjoitetut tuon
miehen otsalle, ja joita sisäinen ääni silloin huusi hänelle kuin
toitottava torvi.
Astuttuaan tietämättä, minne meni, hän pysähtyi, tuntiessaan miten
kostea ilma tunki hänen jäseniinsä. Pelästyen useiden henkilöiden
askeleista ja levottomuuden ahdistamana hän astui alas portaita,
jotka johtivat hänet alas kellariin. Saavuttuaan viimeiselle
astuimelle, hän kuunteli tarkasti saadakseen selville, mihin suuntaan
kulkivat hänen takaa-ajajansa; mutta huolimatta ulkoapäin tunkevasta
jotenkin kovasta melusta, hän kuuli ihmisäänen surkeata valittamista,
joka vielä lisäsi hänen kauhistustaan. Valojuova, joka virtasi
ylhäältä portailta, sai hänet pelkäämään, että hänen vainoojansa
tiesivät hänen pakopaikkansa. Ja välttääkseen heitä hän ponnisti
uudelleen voimiaan.
Hänen oli hyvin vaikea selittää muutama hetki myöhemmin ja koottuaan
ajatuksensa, millä keinoin oli voinut kiivetä sen matalan seinämuurin
komeroon, missä nyt oli piilossa. Hän ei edes alussa huomannut sitä
epämukavuutta, jota tuotti hänelle hänen ruumiinsa asento. Mutta
tämä epämukava asento kävi lopulta sietämättömäksi, sillä hän näytti
kyyristyneenä holvikaaren alle kumartuneelta Venukselta, jonka joku
taiteenharrastaja on sullonut liian ahtaaseen seinäkomeroon.
Tämä jotenkin leveä graniittikivistä rakennettu seinä eroitti
toisistaan portaat ja kellarin, josta lähtivät nuo valitukset.
Seuraavassa tuokiossa hän siellä alhaalla näki vuohennahkoihin
puetun henkilön astuvan alas portaita ja menevän holviin, tekemättä
pienintäkään liikettä, joka olisi osoittanut kiirettä. Neiti de
Verneuil odotti kärsimättömästi, ilmaantuisiko hänelle jotain
tilaisuutta pelastumiseen, ja tähysteli tuntemattoman miehen
valaisemaa kellaria, missä näki maassa muodottoman, mutta elävän
möhkäleen, joka rajuin ja toistetuin liikkein ponnisteli päästäkseen
lähelle erästä seinän kohtaa, näyttäen toutaimelta, joka vedestä
maalle nostettuna väänteleikse ja hyppelee.
Pieni pikisoihtu valaisi sinervällä hohteellaan kellaria. Vaikka
neiti de Verneuilin mielikuvitus levitti synkkää runoutta tähän
holviin, jossa kaikuivat rukoilevat pyynnöt, hänen täytyi kuitenkin
sitä lähemmin tarkastettuaan myöntää, että se oli maanalainen
keittiö, joka aikoja sitten oli ollut käyttämättä.
Valaistuksessa muuttui tuo ainemöhkäle pieneksi, hyvin lihavaksi
mieheksi, jonka kaikki jäsenet oli huolellisesti sidottu, mutta
jonka ne, jotka olivat hänet vanginneet, näyttivät jättäneen vallan
omiin hoteisiinsa kosteille lattialaatoille. Nähdessään oudon
miehen, joka toisessa kädessä piti soihtua ja toisessa risukimppua,
vanki päästi syvän voihkinan, joka niin suuresti liikutti neiti de
Verneuiliä, että hän unhoitti oman kauhistuksensa, epätoivonsa ja
puutuvien jäseniensä hirvittävän epämukavan asennon; hän koetti pysyä
liikkumattomana.
Chouani viskasi kimppunsa pesään, tutkittuaan vanhan patakoukun
vahvuutta, joka riippui valurautalevystä, ja sytytti soihdullaan
risut palamaan. Kauhukseen neiti de Verneuil silloin tunsi
tuon miehen viekkaaksi Pille-Micheksi, jonka käsiin hänen
kilpailijattarensa oli hänet jättänyt ja jonka kasvot liekin valossa
muistuttivat noita Saksassa puusta veistettyjä kömpelöitä äijänkuvia.
Vangin päästämä valitus houkutteli esiin naurun, noihin ryppyjen
peittämiin ja päivän paahtamiin kasvoihin leveän hymyn.
-- Huomaat, -- hän virkkoi mies-paralle, -- että me muut kristityt
emme syö sanaamme, kuten sinä. Tuo valkea tulee tekemään jalkasi,
kielesi ja kätesi notkeiksi. Mitä hittoa! enhän näe pannua
asettaakseni jalkojesi alle; nehän ovat niin lihavia, että niistä
tippuva rasva voisi sammuttaa tulen. Onpa talosi hyvin huonossa
kunnossa, kun se ei voi tarjota isännälleen kaikkea mukavuutta, kun
hän lämmittelee itseään.
Uhri päästi korvia vihlovan huudon, ikäänkuin olisi toivonut,
että äänensä olisi tunkenut holvien läpi ja kutsunut saapuville
vapauttajan.
-- Ohoh, voittepa laulaa täyttä kurkkua, herra d'Orgemont! Kaikki
jo nukkuvat ylhäällä, ja Marche-à-Terre tulee jälessäni, hän sulkee
kellarin oven.
Puhuessaan Pille-Miche tunnusteli karbiinin päällä tulisijaa ja
paistinuuneja, löytääkseen sen piilopaikan, johon saituri oli
kätkenyt rahansa. Hän toimitti tämän tarkastuksen niin taitavasti,
että d'Orgemont vaikeni, ikäänkuin olisi pelännyt, että joku
säikytetty palvelija oli hänet pettänyt. Sillä vaikka hän ei ollut
uskonut salaisuuttaan kellekään, olisivat hänen elintapansa voineet
antaa aihetta oikeihin johtopäätöksiin.
Pille-Miche kääntyi välistä äkkiä katsoen uhriinsa kuin lapset
leikissä, kun koettavat arvata sen kuvaavista ilmeistä, joka on
piiloittanut jonkun tunnetun esineen, lähestyvätkö vai etääntyvätkö
siitä. D'Orgemont teeskenteli pelästystä nähdessään chouanin
kolisuttavan paistinuuneja, jotka kumisivat ontosti, ja näytti jonkun
hetken sillä tavoin tahtovan vetää nenästä herkkäluuloista ja itaraa
Pille-Micheä. Samassa kolme muuta chouania syöksyi alas portaita ja
astui kellariin. Huomatessaan Marche-à-Terren, Pille-Miche lakkasi
etsinnästään, luotuaan d'Orgemontiin katseen, joka uhkui petetyn
ahneuden koko raivoa.
-- Marie Lambrequin on noussut kuolleista! -- sanoi Marche-à-Terre
ja näytti mieheltä, jonka mielestä kaikki muu himmenee näin vakavan
uutisen rinnalla.
-- Se ei minua ihmetytä, -- sanoi Pille-Miche, -- hän kävi niin usein
ehtoollisella! Hyvä Jumala tuntui olevan olemassa ainoastaan häntä
varten.
-- Mitä vielä! -- huomautti Mène-à-Bien, -- se ei häntä paljoakaan
hyödyttänyt. Eihän hän ollut saanut synninpäästöä ennen tuota
Pèlerine-vuoren kahakkaa. Hän oli vietellyt Goguelun tyttären ja oli
silloin kuolinsyntiin syypää. Abotti Gudin sanoi, että hän tulee
harhailemaan tuolla tavoin aaveena kaksi kuukautta, ennenkuin palaa
kokonaan! Näimme hänen hiipiä sujahtavan ohitsemme, ja hän oli
kalpea, kylmä, kevyt ja löyhkäsi hautuumaalle.
-- Ja hänen kunnianarvoisuutensa puhui siinä vallan totta, että
jos tuo henkiolento saisi valtaansa jonkun, niin se tekisi siitä
itselleen kumppanin, -- lisäsi neljäs chouani.
Tämän viimeksi esiintyneen puhujan eriskummaiset kasvot herättivät
Marche-à-Terren siitä uskonnollisesta haaveilusta, johon hänet oli
saattanut ihmeen täyttyminen, minkä harras usko abotti Gudinin
vakaumuksen mukaan saattoi uudelleen toimeenpanna jokaisessa uskonnon
ja kuninkaan hurskaassa puolustajassa.
-- Siinä huomaat, Galope-Chopine, -- sanoi Marche-à-Terre vakavana
vastakäännetetylle, -- mihin vie meidät uskontomme määräämien
pienimpienkin velvollisuuksien laiminlyöminen. Pyhä Anna antaakin sen
neuvon, että meidän keskuudessamme tulee olla leppymättömän ankara
vähimmistäkin hairahduksista. Sinun serkkusi, Pille-Miche, on anonut
sinulle vahtitointa Fougères'ssa, Gars suostuu sen sinulle antamaan,
ja tulet saamaan hyvän palkan; mutta kai tiedät, millaisia jauhoja
alustamme petturien taikinaan.
-- Totta kai, herra Marche-à-Terre.
-- Tiedät, miksi tämän sinulle sanon. Jotkut sanovat, että sinä
rakastat omenaviiniä ja kolikoita. Mutta nyt ei ole kysymys hauskasta
elämisestä, tyytyy yksinomaan palvella meidän asiaamme.
-- Kaikella kunnioituksella, herra Marche-à-Terre, mutta omenaviini
ja kolikot ovat kaksi hyvää, jotka eivät estä autuutta.
-- Jos serkku tekee jonkun tyhmyyden, -- sanoi Pille-Miche, -- niin
se tapahtuu tietämättömyydestä.