minut kuolleeksi. Älkää siis epäilkö minua. Mutta uskokaa minua
kokenutta, ajat ovat muuttuneet.
-- Se on totta, -- sanoi la Billardiére, joka samassa osui siihen. --
Te olette nuori, markiisi. Kuulkaahan: eihän kaikkia tiluksianne ole
myyty.
-- Oh, luuletteko että uskollisuus menestyy ilman uhrauksia! -- sanoi
Montauran.
-- Tunnetteko te kuninkaan tarkoin?
-- Tunnen.
-- Ihailen teitä.
-- Kuningas, -- vastasi nuori päällikkö, -- on pappi, toisin sanoen,
minä taistelen uskon edestä!
He erosivat, vendéelainen siinä vakaumuksessa, että täytyi alistua
vallitseviin oloihin ja kätkeä uskonsa sydämeen, la Billardiére
palatakseen Englantiin, Montauran hurjasti taas taistelemaan ja
pakoittamaan voitoilla, joista uneksi, vendéelaiset ottamaan osaa
hänen yritykseensä.
Nämä tapahtumat olivat siihen määrin kiihoittaneet neiti de
Verneuilin mielen, että hän vallan lamautuneena ja puolikuolleena
nojasi vaunujen selkälautaan, käskien kyytimiehensä ajaa Fougères'en.
Francine oli ääneti samoin kuin emäntänsäkin. Ajuri, joka pelkäsi
uutta seikkailua, pieksi hevosia kunnes oli päästy valtatielle, ja
saapui ennen pitkää Pèlerine-vuoren huipulle.
Marie de Verneuil kulki sakeassa ja valkoisessa aamusumussa kauniin
ja avaran Couësnon-laakson poikki, missä tämä kertomus alkoi, ja
Pèlerine-vuoren huipulta hän tuskin saattoi nähdä haamoittavan sen
liuskakivi-kallion, jolle Fougères'n kaupunki on rakennettu. Nuo
kolme matkustajaa olivat siitä vielä noin kolmen peninkulman päässä.
Tuntiessaan kylmää väristystä ruumiissaan, neiti de Verneuil muisti
sotilas-paran, joka pysyttelihe vaunujen takana, ja vaati, huolimatta
hänen estelystään, häntä astumaan vaunuihin ja istuutumaan Francinen
viereen.
Kun Fougères tuli näkyviin, hän hetkeksi heräsi mietteistään. Kun
Pyhän Leonardin portilla oleva vahti oli tuntemattomilta kieltänyt
pääsyn kaupunkiin, täytyi hänen näyttää ministerin käskykirje.
Senjälkeen hän oli turvassa kaikilta vihamielisiltä hätyytyksiltä,
vaunujen ajaessa sisälle kaupunkiin, jonka asujamet sinä hetkenä
olivat sen ainoat puolustajat. Kyytimies ei tiennyt neuvoa hänelle
muuta tyyssijaa kuin postitalon.
-- Armollinen neiti, -- sanoi sininen, jonka hän oli pelastanut, --
jos joskus tarvitsette henkilöä, jonka tulee pistää kuoliaaksi joku
yksityinen vihamiehenne, on henkeni käytettävissänne. Sellaiseen
olen minä taitava. Nimeni on Jean Falcon, liikanimeltä Beau-Pied,
kersantti Hulot'n poikien ensimäisessä komppaniassa, joka kuuluu 72.
puoliprikaatiin, niin sanottuihin _mainzilaisiin_. Antakaa minulle
anteeksi itserakkauteni. Mutta en voi tarjota teille muuta kuin
kersantin sielun -- muuta en tällä hetkellä omista. Hän kääntyi
koroillaan ja poistui vihellellen.
-- Kuta syvemmälle yhteiskuntaportaalle astuu, -- sanoi katkerana
Marie, -- sitä jalompia ja koruttomampia tunteita kohtaa. Markiisi
käskee surmata minut kiitokseksi siitä, että olen pelastanut hänen
henkensä, ja kersantti... Mutta se sikseen.
Kun kaunis parisitar oli paneutunut lämpimään vuoteeseen, odotti
hänen uskollinen Francinensa turhaan sitä ystävällistä sanaa, johon
oli tottunut. Mutta nähdessään hänen siinä seisovan levottomana,
emäntänsä nyökäytti hänelle surullisena päätään.
-- Tätäkin sanotaan päiväksi, Francine, -- hän virkkoi. -- Tunnen
itseni kymmentä vuotta vanhemmaksi!
* * * * *
Seuraavana aamuna Marien noustessa tuli Corentin tervehdykselle ja
pääsi hänen puheilleen.
-- Francine, -- sanoi Marie, -- onnettomuuteni on siis ääretön, kun
Corentinin kohtaaminen ei ole minulle liian vastenmielinen.
Kuitenkin hän nähdessään jälleen tämän miehen tuhannennen kerran
tunsi vaistomaista inhoa, jota kaksivuotinen tuttavuus ei ollut
voinut lieventää.
-- No, -- sanoi Corentin hymyillen, -- luulin, että yrityksenne
onnistuisi. Se ei siis ollutkaan chouani-päällikkö, joka teillä oli
pauloissanne.
-- Corentin, -- vastasi neiti de Verneuil, äänessä väsynyt surun
kaiku, -- älkää puhuko minulle siitä yrityksestä muulloin, kuin
silloin, kun itse siitä ensin puhun.
Tuo mies käveli edestakaisin huoneessa ja loi neiti de Verneuiliin
katseita kulmien alta, koettaen arvata tämän eriskummaisen naisen
salaisia ajatuksia, jonka tavaton sulo oli kylliksi voimakas hetkeksi
saattamaan suunniltaan taitavimmankin.
-- Aavistin tätä epäonnistumista, -- hän jatkoi hetken vaiettuaan. --
Sen varalta että aiotte sijoittaa päämajanne tähän kaupunkiin, olen
jo tiedustellut oloja. Olemme täällä chouani-liikkeen keskipisteessä.
Tahdotteko jäädä tänne?
Neiti de Verneuil vastasi myönteisesti nyökäyttäen päätään, ja tämä
antoi Corentinille aihetta mielessään tekemään muutamia edellisen
illan tapahtumia koskevia, osaksi oikeita johtopäätöksiä.
-- Olen vuokrannut teille myymättömän kansallistalon. Näillä
seuduilla ollaan vielä alkuperäisellä kannalla. Ei kukaan ole
rohjennut ostaa tätä taloa, sen kun omistaa eräs siirtolainen, joka
käy hyvin raa'asta miehestä. Se sijaitsee lähellä Leonard-kirkkoa, ja
kautta kunniani, sieltä aukee hurmaava näköala. Saattaa olla hyötyä
tästä hökkelistä, siinä voi sentään asua; tahdotteko muuttaa sinne?
-- Heti paikalla, -- huudahti neiti.
-- Mutta tarvitsen vielä muutaman tunnin saadakseni sen kuntoon ja
siivotuksi, niin että voitte siellä asustaa.
-- Vähät siitä! -- sanoi neiti, -- asuisin vaikka luostarissa tai
vankilassa, siitä välittämättä. Mutta asettakaa niin, että tänä
iltana voin siellä täydelleen häiriintymättä levätä. Menkää, jättäkää
minut. En voi sietää läsnäoloanne. Tahdon jäädä kahden Francinen
kanssa, sovin paremmin hänen kanssaan kuin ehkä itseni kanssa.
Hyvästi, menkää! Joutukaa toki!
Nämä sanat hän lausui kiireisesti, osaksi kiemaillen, osaksi
käskevästi tai intohimoisesti, ja ne tiesivät, että hän oli
saavuttanut tasapainonsa. Uni oli epäilemättä hitaasti karkoittanut
edellisen päivän vaikutelmat, tuumiskelu oli neuvonut häntä
kostamaan. Joskin jotkut synkät ilmeet vielä aika-ajoin kiitivät yli
hänen kasvojensa, näyttivät ne vaan todistavan muutamien naisten
kykyä painaa mielensä kätköihin mitä kiihkeimmät tunteet, ja tuota
teeskentelyä, joka sallii heidän suloisesti hymyillä, sillävälin kuin
tuumivat uhrinsa tuhoa.
Aivan itsekseen hän pohti, millä keinoin voisi saada markiisin
elävänä käsiinsä. Ensi kertaa elämässään tämä nainen oli elänyt
pyyteittensä mukaisesti; mutta tästä elämästä ei ollut jälellä muuta
kuin yksi tunne, koston tunne, äärettömän, täydellisen koston tunne.
Se oli hänen ainoa ajatuksensa, hänen ainoa intohimonsa. Vaikka
Francine puhutteli Marieta ja osoitti hänelle huomaavaisuutta, ei hän
vastannut; hän näytti nukkuvan silmät auki. Ja tämä pitkä päivä kului
ilman että liike tai ainoa teko olisi ilmaissut ajatusten juoksua.
Marie lepäsi sohvalla, jonka oli kyhännyt itselleen tuoleista ja
patjoista. Vasta illalla hän välinpitämättömästi lausui Francinelle
nämä sanat:
-- Lapsi kulta, eilen käsitin, että voi elää rakastaakseen, ja tänään
ymmärrän, että voi kuolla kostaakseen. Niin, mennäkseni etsimään
häntä sieltä, missä hän on, uudestaan tavatakseni hänet, hurmatakseni
hänet ja saadakseni hänet käsiini, antaisin henkeni... Mutta jos en
muutaman päivän kuluttua näe tuota miestä jalkojeni juuressa nöyränä
ja alistuvana, tuota miestä, joka on ylenkatsonut minua, -- ellen tee
häntä orjakseni, en enää kykene mihinkään, en enää ole nainen, en
enää ole minä itse...
Se talo, jonka Corentin oli hankkinut neiti de Verneulille
asunnoksi, tarjosi tarpeeksi mukavuutta, jopa tyydytti kohtalaisesti
tämän ylellisyyteen ja hienouteen tottuneen naisen vaatimuksia.
Corentin kokosi kaiken, minkä tiesi miellyttävän häntä, ja teki sen
innokkaasti, kuin rakastaja lemmitylleen ainakin tai oikeammin kuin
voimakas mies, joka nöyränä liehakoi jotain riippuvassa asemassa
olevaa henkilöä, jota hän tarvitsee. Seuraavana aamuna hän tuli
ehdottamaan, että neiti de Verneuil muuttaisi tuohon tilapäiseen
asuntoon.
Vaikka hän ainoastaan siirtyi huonolta leposohvaltaan
vanhanaikaiselle sohvalle, joka Corentinin oli onnistunut löytää
hänelle, tuo oikullinen parisitar otti huostaansa tämän talon, kuin
olisi se ollut hänen omaisuuttaan. Kuninkaallisen huolettomana hän
katseli kaikkea, ja sitten häntä äkkiä näytti huvittavan vähimmätkin
huonekalut, jotka äkkiä otti käytäntöön, kuin olisi hän omistanut
ne jo kauan. Nämähän ovat jokapäiväisiä seikkoja, mutta täydentävät
tällaisten poikkeuksellisten olentojen luonnonkuvausta. Näytti siltä
kuin joku edeltäpäin olisi totuttanut hänet tähän asuntoon, missä hän
eli vihastaan samoin kuin olisi elänyt rakkaudestaan.
"En ainakaan ole hänessä herättänyt", -- näin hän ajatteli, -- "tuota
nöyryyttävää sääliä, joka surmaa; en saa kiittää häntä henkeni
pelastamisesta. Oi ensimäinen, ainoa ja viimeinen rakkauteni, mitenkä
sinä sammuitkaan!"
Äkkiä hän hyökkäsi pelästyneen Francinen luo.
-- Rakastatko sinä? Varmasti sinä rakastat, muistankin sen nyt.
Olenpa onnellinen, että luonani on nainen, joka minut ymmärtää.
No niin, Francine parka, eikö mies tunnu sinusta hirvittävältä
olennolta? Mitä? Hän sanoi rakastavansa minua, eikä hän kestänyt
vähintäkään koettelemusta. Mutta, vaikka koko maailma olisi hänet
hyljännyt, olisi minun sieluni ollut hänen tyyssijansa; vaikka koko
maailma olisi häntä syyttänyt, minä olisin häntä puolustanut! Ennen
näin maailman olevan täynnä olentoja, jotka tulivat ja menivät
ja jättivät minut täydelleen välinpitämättömäksi. Maailma oli
surullinen, mutta ei kammoittava. Mutta mitä on maailma nyt ilman
häntä? Hän tulee siis elämään, ilman että minä olen hänen luonaan,
ilman että minä häntä näen, että hänelle puhun, tunnen hänen
läsnäoloaan, suljen häntä syliini... Ah, kernaammin kuristaisin hänet
kuoliaaksi hänen nukkuessaan.
Kauhistuneena katseli Francine häntä hetken ääneti.
-- Surmata se, jota rakastaa?... -- hän sanoi lempeällä äänellä.
-- Tietysti, kun hän ei enää rakasta.
Mutta lausuttuaan nämä hirvittävät sanat hän peitti kasvonsa käsiinsä
ja vaikeni.
Seuraavana päivänä tuli hänen luokseen äkkiä mies, ilmoittamatta. Se
oli Hulot. Corentin oli hänen seurassaan. Marie kohotti katseensa ja
värisi.
-- Tulette vaatimaan minulta tiliä tovereistanne, -- hän sanoi. -- He
ovat kuolleet.
-- Tiedän sen, -- vastasi Hulot. -- Mutta eivät suinkaan tasavallan
palveluksessa!
-- Minun tähteni ja minun kauttani, -- vastasi neiti.
-- Aiotte kai puhua minulle isänmaasta. Antaako isänmaa takaisin
hengen niille, jotka kuolevat sen edestä? Kostaako se edes heidän
puolestaan? Mutta minä tulen heidän puolestaan kostamaan! -- hän
huudahti.
Sen onnettomuuden synkät muistot, jonka uhriksi hän oli joutunut,
palasivat äkkiä, ja tuo suloinen olento, joka käytti kainoutta naisen
ensimäisenä naisellisen juonikkaisuuden välikappaleena, joutui
raivoihinsa ja lähestyi harppaillen hämmästynyttä päällikköä.
-- Korvaukseksi muutamista surmatuista miehistä tuon mestauslavojenne
piilun alle pään, joka vastaa tuhansia päitä! -- hän huudahti.
-- Naiset sotivat harvoin, mutta te voitte, niin vanha kuin
olettekin, minun koulussani oppia sotataitoa. Tulen pistimillenne
tarjoamaan kokonaisen suvun, esi-isät, hänet itsensä ja hänen
menneisyytensä. Yhtä hyvä ja tosi kuin olen ollut hänelle, yhtä
kavala ja valheellinen tulen olemaan. Niin, herra päällikkö, tahdon
houkutella tuon pienen ylimyksen vuoteeseeni, ja hän on nouseva
siitä, astuakseen mestauspölkylle. Ja se on kuin olla pitää, siten ei
minulla koskaan tule olemaan kilpailijatarta... Tuo poloinen on itse
julistanut tuomionsa: _huomeneton päivä!_ Teidän tasavaltanne ja minä
saamme koston tyydytyksen. Tasavalta! -- hän jatkoi äänellä, jonka
outo kaiku kauhistutti Hulot'ta. -- Mutta pitääkö siis kapinoitsijan
kuolla sentähden, että on ryhtynyt aseisiin isänmaataan vastaan?
Varastaisiko Ranska minulta kostoni? Ah, kuinka ihmiselämä sentään
on mitätön, kuolema ei hyvitä muuta kuin rikoksen. Mutta, vaikka
tuolla herralla ei ole muuta kuin yksi pää menetettävissä, on minulla
oleva yksi yö käytettävissäni huomauttaakseni hänelle, että hän
menettää enemmän kuin henkensä. Mutta kaikin mokomin, päällikkö, --
hän huokasi syvään, -- te, joka tulette hänet surmaamaan, salatkaa
tarkoin minun petokseni, hän kuolkoon luottaen minun uskollisuuteeni.
Pyydän teiltä ainoastaan tätä. Hän ei saa nähdä muuta kuin minut ja
minun hyväilyni.
Hän vaikeni. Mutta hänen kasvojensa hehkuvasta punasta huolimatta
Hulot ja Corentin huomasivat, ettei viha ja raivo kokonaan
tukahuttanut hänen häveliäisyyttään. Marie värisi rajusti lausuessaan
viime sanansa. Hän näytti vielä itse kuuntelevan niiden kaikua,
ikäänkuin olisi epäillyt lausuneensa niitä, ja vavahti tehden
sellaisen vaistomaisen liikkeen kuin nainen, joka on pudottanut
harsonsa.
-- Mutta onhan hän ollut vallassanne, -- huomautti Corentin.
-- Todennäköisesti, -- vastasi neiti katkerana.
-- Miksi pidätitte minut, kun hän jo oli käsissäni? -- kysyi Hulot.
-- Nähkääs, päällikkö, emmehän tietäneet, että se oli _hän_.
Äkkiä tuo kiihtynyt nainen, joka asteli hurjana ja lävisti molemmat
läsnäolijat katseillaan, rauhoittui.
-- En enää tunne itseäni, -- hän sanoi miesmäisellä äänenpainolla. --
Mitä hyödyttää puhua? Täytyy lähteä häntä etsimään!
-- Häntä etsimään? -- sanoi Hulot. -- Mutta hyvä lapsi, ottakaa
huomioon, että emme hallitse näitä lähiseutuja, ja jos uskallatte
lähteä kaupungista, teidät vangittaisiin tai tapettaisiin sadan
askeleen päässä.
-- Niillä, jotka tahtovat kostaa, ei koskaan ole mitään vaaraa! --
vastasi neiti, tehden närkästyneen kädenliikkeen, karkoittaakseen nuo
molemmat miehet, joiden läsnäolo sai hänet häpeämään.
-- Mikä nainen! -- huudahti Hulot, poistuessaan Corentinin kanssa.
-- Mikä tuuma noilla poliisi-viranomaisilla onkaan ollut siellä
Parisissa! Mutta ei hän ikinä hanki tuota miestä meidän käsiimme, --
hän lisäsi päätään pudistaen.
-- Hankkiipa kyllä, -- intti Corentin.
-- Ettekö huomaa, että hän rakastaa tuota miestä? -- kysyi Hulot.
-- Juuri sentähden. Muuten, -- sanoi Corentin katsoen hämmästyneeseen
päällikköön, -- olen minä läsnä estämässä häntä tekemästä tyhmyyksiä.
Sillä, toveri hyvä, minun vakaumukseni on, ettei ole rakkautta, joka
vetäisi vertoja kolmelle sadalle tuhannelle frangille...
Kun tämä sisäasiain ministerin salapoliisi erosi soturista, tämä
seurasi häntä katseineen; ja kun hänen askeleensa, olivat hälvenneet,
hän huokasi ja virkahti itsekseen:
-- Joskus on sentään onnellista, että on vaan näin yksinkertainen
olento kuin minä... Tuhat tulimmaista. Jos kohtaan Garsin, tulemme
tappelemaan mies miestä vastaan, tai ei nimeni ole Hulot; sillä
jos tuo kettu toisi hänet minun tuomittavakseni, nyt kun he ovat
perustaneet sotaoikeuksia, niin luulisinpa omantuntoni olevan
likainen kuin nuoren soturin paita, kun hän ensi kerran on tulessa.
Vivetièren verilöyly ja halu kostaa noiden kahden surmatun ystävän
puolesta olivat saaneet Hulot'n jälleen ryhtymään puoliprikaatin
johtoon, kun sitäpaitsi uusi ministeri Berthier oli vastauksessaan
selittänyt, ettei sellaisten olosuhteiden vallitessa voitu suostua
hänen erohakemukseensa. Ministerin käskykirjeeseen oli liitetty
tutunomainen kirjelmä, jossa tosin ei lähemmin tehty selkoa neiti de
Verneuilin tehtävästä, mutta jossa huomautettiin, että tuo onneton
tapaus oli ulkopuolella varsinaisia sotatapahtumia, ja ettei se
saanut pysäyttää niiden kulkua. Sotilaspäällikköjen tuli puolestaan
tässä asiassa toimia ainoastaan siten, että _avustivat tuota
kunnioitettavaa naiskansalaista, jos se oli tarpeellista_.
Saatuaan kuulla, että chouanien liikkeistä saattoi päättää
heidän keskittävän sotavoimia Fougères'n tienoille, Hulot oli
salaa pikamarssein tuonut kaksi puoliprikaatinsa pataljoonaa
tälle tärkeälle paikkakunnalle. Isänmaan vaara, viha aatelisia
kohtaan, joiden puoluelaiset uhkasivat melkoisia maa-alueita,
ystävyydentunteet -- kaikki tämä oli tuossa vanhassa soturissa
puhaltanut nuorekkaan hehkun ilmituleen.
-- Tämä on siis se elämä, jota olen kaihonnut, -- huudahti neiti
de Verneuil, jäätyään kahden Francinen kanssa. -- Kuinka nopeaan
haihtuvia hetket lienevätkin, ovat ne silti kuin vuosisatoja minun
ajatuksilleni...
Hän tarttui äkkiä Francinen käteen ja äänellä, joka kaikui kuin
ensimäisen kultarinta-kertun laulu myrskyn jälkeen, hän lausui nämä
sanat:
-- Turhaan koetan tunteitani vastustaa, näen kuitenkin yhä nuo ihanat
huulet, tuon lyhyen ja kaarevan leuan, nuo tuliset silmät, ja kuulen
yhä vielä kyytimiehen kehoitushuudot. Sanalla sanoen: uneksin... ja
miksi kuitenkin vihaan herätessäni?
Hän huokasi syvään ja nousi. Sitten hän ensi kertaa alkoi katsella
sitä seutua, joka oli joutunut kansallissodan jalkoihin sen miehen
toimesta, jota hän yksin alkoi ahdistaa. Maiseman viehättämänä
hän läksi ulos, hengittääkseen vapaammin taivasalla. Ja kun hän
umpimähkään astui edelleen, hän vaistomaisesti tuli suunnanneeksi
kulkunsa kaupungin puistoon -- tuon sielussa piilevän lumouksen
ohjaamana, joka saa meidät hakemaan järjettömyydestä lohdutusta.
Tämän lumouksen vaikutuksesta syntyneet ajatukset toteutuvat
usein. Mutta selitämme ne silloin aavistuksien tuloksena, tuon
selittämättömän, mutta todellisuudessa esiintyvän voiman tuloksena,
joka aina on palvelukseen altis intohimoille, niinkuin imartelija,
joka valehdellessaan joskus puhuu tottakin.
III
Huomeneton päivä.
Kun tämän kertomuksen lopputapaukset ovat olleet riippuvaiset
tapahtumapaikkojensa laadusta, on välttämätöntä tässä tarkoin kuvata
ne, sillä muuten ratkaisua olisi vaikea käsittää.
Fougères'n kaupunki sijaitsee osaksi liuskakivikalliolla, jonka
luulisi lohjenneen niistä vuorista, jotka lännessä rajoittavat suurta
Couësnonin laaksoa, ollen eri paikkakunnilla erinimiset. Tällä
puolella eroittaa kaupungin näistä vuorista kuilu, jonka pohjassa
virtaa pieni joki, nimeltä Nançon. Idän puolella olevalta kalliolta
avautuu näköala siihen maisemaan, joka tarjoutuu Pèlerine-vuoren
huipulta, ja lännenpuoliselta ei näe muuta kuin Nançonin epätasaisen
laakson. Mutta tuolla kalliolla on kohta, josta yhtä haavaa voi
katseella käsittää osan suuren laakson ympyränmuotoista alaa ja
sen pienen jokiuoman somat mutkat, joka yhtyy tuohon suureen. Tämä
paikka, jonka kaupungin asukkaat olivat valinneet kävelypaikakseen
ja jonne neiti de Verneuil läksi, oli juuri se näyttämö, jolla oli
ratkaistava Vivetieressä aloitettu näytelmä. Kuinka somat Fougères'n
muut osat lienevätkin, on lukijan yksinomaan kiinnittäminen huomionsa
siihen ympäristön töyrykkääseen alueeseen, joka näkyy kävelypaikan
huipulta.
Antaaksemme käsityksen Fougères'n kallion tältä taholta
tarjoamasta näköalasta, voimme verrata sitä noihin suunnattoman
suuriin torneihin, joiden ympäri ulkopuolelta sarrasenilaiset
arkkitehdit kerros kerrokselta ovat kietoneet kuisteja, joita
keskenään yhdistävät kierreportaat. Ja tämän kallion huipulla
onkin goottilainen kirkko, jonka pienet torninhuiput, kellotapuli,
tukikaaret saattavat sen melkein sokerikeon kaltaiseksi. Kirkon
edustalla, joka on omistettu pyhälle Leonardille, on epäsäännöllisen
muotoinen pieni tori, jota tukee rintanojaksi kohoava muuri ja joka
portaiden kautta on kävelypaikan yhteydessä.
Rakennuksen reunuksen tavoin tämä kävelypuistikko kulkee kaarena
kallion reunalla, muutama syli alempana Pyhän Leonardin toria,
ja on sangen laaja puilla istutettu alue, joka ulottuu kaupungin
vallituksiin asti. Sitten on kymmenen sylen päässä suojamuurista ja
kallioista, jotka kannattavat terassia, tuota liuskakivien onnellisen
ryhmittymisen ja ihmistaidon yhteistulosta, kiertotie, nimeltään
_Kuningattaren portaat_, joka on hakattu kallioon ja joka johtaa
Bretagnen Annan rakentamalle sillalle. Tämän tien alapuolella, joka
muodostaa kolmannen reunuksen, on vihdoin porrasmaisesti viettäviä
puutarhoja, jotka ulottuvat joen rantaan asti ja näyttävät kukilla
koristetuilta astuimilta.
Yhdensuuntaisina kävelypaikan kanssa korkeat kalliot, jotka sen
esikaupungin mukaan, jonka kohdalla kohoavat, ovat saaneet nimen
Pyhän Sulpicen vuoret, seuraavat joen äyräitä ja alenevat mataliksi
rinteiksi suuressa laaksossa, missä äkkiä kääntyvät pohjoiseen.
Nämä suoraviivaiset, kasvittomat ja synkät kalliot näyttävät
koskettelevan kävelypaikan liuskakiviä; toisin paikoin ne ovat siitä
ainoastaan pyssynampuman päässä ja suojelevat pohjoistuulilta sadan
sylen levyistä syvää laaksoa, missä Nançon-virta jakaantuu kolmeen
haaraan, jotka huuhtelevat somasti istutettua ja tehtaiden peittämää
alankomaata.
Eteläpuolella, siinä, missä varsinainen kaupunki päättyy ja missä
alkaa Pyhän Leonardin esikaupunki, Fougères'n kallio muodostaa
mutkan ja kääntyy suureen laaksoon, seuraten jokea, jota se näin
tunkee Pyhän Sulpicen vuoren seinämälle; tässä se muodostaa solan,
josta Nançon-virta kahtena purona juoksee Couësnon-laaksoon. Tämän
sievän kallioisen kukkularyhmän nimi on Nid-aux-Crocs; laakso, jota
se ympäröi, on nimeltä Gibarryn laakso, ja sen lihavat laitumet
tuottavat suuren osan siitä voista, jota herkkusuut sanovat
Prévalayen voiksi.
Siinä kohdassa, missä kävelypuistikko päättyy vallituksiin, kohoaa
n.s. Papukaija-torni. Tästä neliskulmaisesta rakennuksesta alkaen,
jossa muunmuassa oli se huoneusto, mihin neiti de Verneuil oli
muuttanut asumaan, muodostaa kaupungin vallin osaksi muuri, osaksi
kallio. Ja tällä ylhäisellä ja valloittamattomalla perustuksella
sijaitseva kaupunginosa muodostaa avaran puoliympyrän, jonka päässä
kallioissa on uurroksia, joista Nançon pääsee virtaamaan. Siinä
sijaitsee niinikään Pyhän Sulpicen kaupunginosaan johtava portti,
joten tämä nimi onkin yhteinen molemmille. Graniittilohkareella,
joka hallitsee kolmea laaksoa, missä useat tiet yhtyvät, kohoaa
Fougères'n vanha linna sakaramuureineen ja keskiaikaisine torneineen.
Se on Bretagnen herttuoiden pystyttämiä kookkaimpia rakennuksia,
jonka muurit ovat viidentoista sylen korkuiset ja viidentoista jalan
levyiset. Idässä sitä suojelee lampi; tästä saa alkunsa Nançon-virta,
joka juoksee sen vallihautoihin, pannen Sulpicen portin ja linnan
nostosillan välillä myllyjen rattaat pyörimään. Lännessä sitä
puolustavat jyrkät graniittiset kalliojärkäleet, joilla se lepää.
Täten kävelypaikasta aina tähän keskiaikaiseen rakennusmuistomerkkiin
asti, jota verhoavat murattiseinät, mitä koristavat neliskulmaiset
tai pyöreät tornit, joista jokainen voi majoittaa kokonaisen
rykmentin, linna, kaupunki ja sen kallio äkkijyrkkien kaltaittensa
suojaamina muodostavat ison hevosenkengän, jonka kuilujen rinteisiin
bretagnelaiset aikojen kuluessa ovat hakanneet muutamia kapeita
polkuja. Siellä täällä pistää esiin ulkonevia kalliokielekkeitä
koristeiden tavoin. Toisin paikoin vesi tihkuu esiin halkeimista,
joissa kasvaa vaivaispuita. Kauempana kasvaa hieman tasaisemmilla
graniittilohkareilla ruohoa, joka houkuttelee luoksensa kauriit.
Kaikkialla kanervikko, joka on juurtunut kosteihin kallionrakoihin,
koristaa punaisilla kiehkuraköynnöksillään tummia syvennyksiä.
Tämän äärettömän suuren suppilon pohjalla pieni virta mutkittelee
laitumella, joka alati on virkeän vihanta ja pehmeä kuin matto.