kimppuun, sokeassa vimmassaan hän katkaisi nuoren naisen liivien
heikot nyörit, joka tästä odottamattomasta hyökkäyksestä
oli vallan jähmettynyt, runteli raa'alla kädellä sitä pyhää
tyyssijaa, joka kätki turvakirjettä, repi rikki liivien kankaan,
kirjo-ompelukset, kureliivit, paidan. Sitten hän hyväkseen käytti
tätä ruumiintarkastusta, kostaakseen hurjan mustasukkaisuutensa,
raadellen niin kurjasti kilpailijattarensa kaulaa, että siihen jäivät
hänen kynsiensä veriset jäljet. Tämä nainen tunsi synkkää tyydytystä
saattaessaan kilpailijattarensa tällaisen julkisen häväistyksen
alaiseksi.
Sen heikon vastustuksen kestäessä, jolla Marie torjui tämän hurjan
naisen hyökkäystä, hänen hattunsa irtaantui ja putosi permannolle,
hänen hiuksensa laukesivat palmikoistaan ja valuivat kiehkuroina alas
hartioille, hänen kasvonsa säteilivät hävystä ja lopuksi kyyneleet
piirsivät kostean ja kuuman vakonsa hänen poskilleen, lisäten silmien
loistoa. Ja häpeästä väristen hän seisoi siinä pöytävieraiden edessä.
Paatuneetkin tuomarit olisivat uskoneet hänen viattomuuteensa,
nähdessään hänen kärsimyksensä.
Viha laskee niin huonosti vaikutuksensa, ettei rouva du
Gua huomannut, kuinka ei kukaan kuunnellut häntä, kun hän
voitonriemuisena huusi:
-- Nyt näette, hyvät herrat, olenko parjannut tätä inhoittavaa
olentoa.
-- Ei niinkään inhoittava, -- sanoi hiljaa lihava vieras, joka oli
tämän onnettomuuden aiheuttaja. -- Minä puolestani pidän äärettömästi
tuonkaltaisista inhoittavista olennoista.
-- Tässä on, -- jatkoi armoton vendéelais-nainen, -- on Laplacen
antama, ja Dubois'n nimellään varustama käskykirje.
Nämä nimet kuullessaan, muutamat henkilöt nostivat päänsä.
-- Ja se on näin kuuluva, -- jatkoi rouva du Gua: "Kansalaiset,
kaikenarvoisten sotilaspäällikköjen, piiri-viranomaisten, seurakuntain
asiamiesten, j.n.e. kapinallisissa departementeissa ja varsinkin niillä
paikkakunnilla, missä oleskelee vanhan aatelin jäsen markiisi de
Montauran, rosvojen päällikkö, liikanimeltään Gars, tulee tarjota
apuaan ja tukeaan kansalaiselle, neiti Marie Verneuilille ja noudattaa
hänen antamiaan määräyksiä, jokaisen siinä, mikä häntä erityisesti
koskee"... j.n.e.
-- Oopperalaulajatar ottaa kuuluisan nimen, vetääkseen sen näin
lokaan! -- hän lisäsi.
Hämmästyksen kohina kulki koolle vetäytyneissä läsnäolijoissa.
-- Emme ole tasaväkisiä taistelijoita, jos tasavalta lähettää meitä
vastaan niin kauniita tyttöjä! -- sanoi iloisesti parooni du Guénic.
-- Varsinkin tyttöjä, joilla ei ole mitään alttiiksi pantavaa, --
huomautti rouva du Gua.
-- Eikö mitään? -- sanoi ritari du Vissard. -- Onhan neidillä sentään
maatila, joka varmaankin tuottaa hänelle hyvät korot!
-- Tasavalta pitää siis paljon hullunkurisesta pilasta, kun valitsee
lähettiläikseen meidän luoksemme ilotyttöjä, -- huudahti abotti Gudin.
-- Mutta neiti hakee, paha kyllä, sellaisia huveja, jotka tuottavat
kuoleman, -- virkkoi rouva du Gua, kasvoissa hirvittävä vahingonilon
ilme, joka viittasi näiden ivasanojen lopputulokseen.
-- Kuinka siis vielä olette elossa, armollinen rouva? -- kysyi Marie,
ojentaen ryhtinsä, kohennettuaan pukuaan.
Tämä pureva pistosana herätti jonkunmoista kunnioitusta näin ylpeätä
uhria kohtaan, ja sai läsnäolijat vaikenemaan. Rouva du Gua huomasi
päällikköjen huulilla ivaa, joka saattoi hänet raivoihinsa. Hän ei
huomannut markiisia ja kapteenia, jotka samassa astuivat sisään, vaan
sanoi Pille-Michelle, osoittaen neiti de Verneuilia:
-- Vie hänet täältä; hän on minun osani saalista, luovutan hänet
sinulle, voit tehdä hänelle mitä ikinä tahdot.
Nuo sanat _mitä ikinä tahdot_, jotka tuo nainen lausui, panivat koko
seuran kauhusta värisemään, sillä samassa näyttäytyivät markiisin
takana Pille-Michen ja Marche-à-Terren rumat päät, ja rangaistus
ilmeni koko alastomassa kauhistuksessaan.
Francine seisoi kädet ristissä, silmät täynnä kyyneliä, ollen kuin
salaman lyömä. Neiti de Verneuil, joka vaaran hetkellä sai takaisin
koko kylmäverisyytensä, loi läsnäolijoihin halveksivan katseen,
tempasi kirjeen rouva du Guan kädestä, nosti päänsä pystyyn, ja
silmä kuivana, mutta säihkyvänä hyökkäsi ovelle, mihin Merlen
miekka oli jäänyt. Siinä hän kohtasi markiisin liikkumattomana kuin
kuvapatsaan. Noissa kasvoissa ei ollut havaittavissa mitään, mikä
olisi puolustanut häntä, kaikki niiden piirteet olivat jäykät ja
päättäväiset.
Se mies, joka oli ilmaissut häntä niin suuresti rakastavansa, oli
siis kuullut ne sukkeluudet, joilla häntä oli solvaistu, ja oli
jäisen välinpitämättömänä katsellut sitä herjausta, että se sulo,
jonka nainen varaa yksinomaan lemmitylleen, paljastettiin kaikkien
katseille! Kenties olisi hän antanut Montauranille anteeksi hänen
ylenkatseensa, mutta se häntä katkeroitti, että markiisi oli nähnyt
hänet häpeällisen kohtelun alaisena.
Marie loi häneen tylsän ja samalla vihaa uhkuvan katseen, sillä hän
tunsi sydämessään heräävän hirvittäviä kostontunteita. Hän huomasi
takanaan kuoleman, ja voimattomuuden tietoisuus masensi hänet. Hänen
päässään syntyi mielettömyyden pyörre; hänen kiehuva verensä sai
hänet näkemään maailman yhtenä ainoana tulipalona. Silloin hän, sen
sijaan että olisi surmannut itsensä, tarttui miekkaan, heilutti
sitä ja luuli upottavansa sen kahvaan asti markiisiin. Mutta miekka
olikin solunut markiisin kainalosta alas, Gars pysäytti Marien
käsivarresta ja laahasi hänet Pille-Michen avustamana ulos salista.
Pille-Miche oli hurjana hyökännyt tämän hurjistuneen olennon kimppuun
sinä hetkenä, jolloin hän koetti surmata markiisin. Tämän nähdessään
Francine päästi korvia viiltäviä huutoja:
-- Pierre! Pierre! Pierre, -- hän huusi surkealla äänellä.
Ja näin huutaen hän seurasi emäntäänsä.
Markiisi jätti siihen seuran tyrmistyneenä ja poistui, sulkien
jälkeensä oven. Saavuttuaan kuistille, hän vielä piti kiinni neiti
de Verneuilin ranteesta ja rutisti sitä suonenvedontapaisesti,
Pille-Michen melkein ruhjoessa käsivarren luita. Mutta Marie tunsi
ainoastaan nuoren päällikön käden hehkun, ja hän katsoi häneen jäisen
kylmänä.
-- Se koskee niin kovasti!
Markiisi ei vastannut, vaan katseli häntä muutaman silmänräpäyksen.
-- Onko teillä syytä kostaa yhtä katalasti kuin tuo nainen? -- kysyi
Marie.
Sitten hän huomasi oljilla lepäävät ruumiit ja huudahti vavisten:
-- Aatelismiehen kunniasana! Ha, ha haa! Tämän kamalan naurun jälkeen
hän jatkoi:
-- Kaunis päivä!
-- Niin, kaunis, ja huomeneton päivä.
Markiisi hellitti neiti de Verneuilin käden, luotuaan viimeisen,
pitkän katseen tähän viehättävään olentoon, josta hänen oli melkein
mahdoton luopua. Ei kumpikaan näistä ylpeistä hengistä tahtonut
taipua. Markiisi odotti kenties kyyneltä. Mutta nuoren naisen silmät
olivat kuivat ja ylpeät. Markiisi käänsi nopeasti selkänsä, jättäen
Pille-Michelle hänen uhrinsa.
-- Jumala on kuuleva rukoukseni, tulen rukoilemaan, että hän suo
teille kauniin huomenettoman päivän!
Pille-Miche, joka oli suorastaan hämillään siitä, että oli saanut
osakseen näin ihanan saaliin, laahasi hänet pois lempeästi,
kunnioituksen ja ivan sekaisin tuntein. Markiisi päästi huokauksen,
palasi saliin, ja hänen kasvonsa näyttivät vieraista kuolleen
kasvoilta, jonka silmiä ei ole suljettu.
Merlen paluu saliin oli tämän murhenäytelmän esittäjille jotain
selittämätöntä. Kaikki katsoivat häneen hämmästyneinä, ja näyttivät
pyytävän selitystä toisiltaan. Merle huomasi chouanien ihmettelyn ja
sanoi heille surullisesti hymyillen, uskollisena luonteelleen:
-- En luule, hyvät herrat, että kiellätte lasin viiniä mieheltä, joka
lähtee viimeiselle taipaleelle.
Juuri sinä hetkenä, kun läsnäolijat olivat tyyntyneet näistä
sanoista, jotka lausuttiin vendéelaisia miellyttävällä ranskalaisella
kevytmielisyydellä, Montauran palasi, ja hänen kalpeat kasvonsa ja
tuijottava katseensa jäätivät kaikki vieraat.
-- Huomaatte, -- sanoi kapteeni, -- että kuollut vilkastuttaa elävät.
-- Kas! -- sanoi markiisi tehden unesta heräävän liikkeen, --
olettehan täällä, arvoisa sotaneuvokseni.
Ja hän ojensi hänelle pullon viiniä.
-- Oh, kiitos, kansalainen, ei, saattaisin juopua, nähkääs...
Tämän sukkeluuden kuultuaan rouva du Gua sanoi hymyillen vieraille:
-- Säästäkäämme häneltä jälkiruoka!
-- Te kostatte sangen julmasti, hyvä rouva, huomautti kapteeni. --
Unhoitatte, että murhattu toverini minua odottaa, enkä minä koskaan
jää pois sovitusta kohtauksesta.
-- Kapteeni, -- sanoi silloin markiisi, viskaten hänelle
hansikkaansa, -- te olette vapaa! Tässä on teille passi. Kuninkaan
jääkärit tietävät, ettei pidä kaataa kaikkea riistaa.
-- Olkoon menneeksi! -- vastasi Merle. -- Mutta menettelette
varomattomasti, sillä lupaan, että tulen ahdistamaan teitä kelpo
lailla, enkä tule teitä ottelussa säästämään. Voitte olla hyvinkin
taitava, mutta Gérardille te ette vedä vertoja. Vaikka teidän päänne
minun silmissäni ei koskaan voi korvata hänen päätään, on minun se
vielä saatava, ja varmasti tulenkin sen saamaan.
-- Mutta hänen olikin hyvin kiire, -- sanoi markiisi.
-- Hyvästi! Pyöveleitteni kanssa saatoin kilistellä maljoja, mutta
ystäväni murhaajien parissa en tahdo viipyä, -- sanoi kapteeni, joka
katosi hämmästyneestä seurasta.
-- No niin, hyvät herrat, mitä sanotte valamiehistä, haavalääkäreistä
ja asianajajista, jotka ohjaavat tasavaltaa? -- kysyi Gars
välinpitämättömästi.
-- Piru vieköön, markiisi, -- sanoi kreivi de Bouvan, -- he ovat joka
tapauksessa sangen sivistymättömiä. Tuo mies, luulemma, sanoi meille
hävyttömyyksiä.
Kapteenin äkillisellä poistumisella oli ollut salainen syynsä. Tuo
ylenkatsottu ja nöyryytetty nais-parka, joka ehkä sinä hetkenä oli
kuoleman kielissä, oli sinä hetkenä hänen silmissään näyttänyt niin
unhoittumattoman kauniilta, että hän ajatteli mennessään:
"Jos hän on ilonainen, ei hän ainakaan ole mikään tavallinen, ja
epäilemättä ottaisin hänet vaimokseni."
* * * * *
Hän toivoi niin varmasti voivansa pelastaa neiti de Verneuilin
raakalaisten käsistä, että hänen ensi ajatuksensa, sittenkuin hänen
oma henkensä oli hänelle taattu, oli ottaa hänet suojelukseensa.
Mutta onnettomuudekseen kapteeni saavuttuaan linnan portaille
huomasi pihan tyhjäksi. Hän katseli ympärilleen, kuunteli tarkoin
hiljaisuudessa, mutta ei kuullut muuta kuin kaukaa chouanien
naurua, näiden juopotellessa puutarhassa ja jakaessa saalistaan.
Hän uskalsi kiertää sen onnettoman siipirakennuksen ympäri, jonka
edustalla hänen sotilaansa oli ammuttu kuoliaaksi. Ja kulmasta hän
muutamien kynttilöiden himmeässä valossa eroitti kuninkaan jääkärien
eri ryhmät. Mutta heidän joukossaan ei näkynyt Pille-Micheä, ei
Marche-a-Terreä, eikä neiti de Verneuiliä. Mutta samassa hän
tunsi jonkun hiljaa vetävän hänen univormu-takkinsa liepeestä, ja
kääntyessään hän huomasi Francinen, joka oli polvillaan.
-- Missä neiti on? -- kysyi kapteeni.
-- En tiedä... Pierre karkoitti minut tänne, kieltäen minua
liikkumasta paikaltani.
-- Minne päin he menivät?
-- Tuolle taholle, -- vastasi Francine, viitaten tielle.
Kapteeni ja Francine huomasivat silloin sillä puolella muutamia
kuutamossa lammen veteen kuvastuvia varjoja ja tunsivat naisen
vartalon piirteet, joiden hienous, vaikka epäselvänä esiintyen, sai
heidän sydämensä sykkimään.
-- Oi, se on hän, -- sanoi bretagnetar.
Neiti de Verneuil näytti alistuvana seisovan muutamien henkilöiden
keskellä, joiden liikkeet ilmaisivat väittelyä.
-- Heitä on useita! -- huudahti kapteeni. -- Mutta se on
yhdentekevää, eteenpäin vaan!
-- Syöksytte turhaan surman suuhun, -- sanoi Francine.
-- Olenhan jo tänään kerran kuollut, -- vastasi kapteeni iloisena.
Ja molemmat lähestyivät sitä synkkää porttia, jonka takana tuo
kohtaus tapahtui. Puolitiessä Francine pysähtyi.
-- Minä en mene sen kauemmaksi, -- hän virkkoi hiljaa. -- Pierre
kielsi minua sekaantumasta asiaan. Tunnen hänet, pilaamme koko asian.
Tehkää mitä tahdotte, herra upseeri, mutta poistukaa. Jos Pierre
näkee teidät minun vieressäni, hän teidät tappaa.
Samana hetkenä Pille-Miche tuli esiin portista, kutsui talliin
jäänyttä kyyditsijää, huomasi kapteenin ja huusi, tähdäten häneen
pyssyllään:
-- Pyhä Anna! Olipa Antrainin pappi oikeassa sanoessaan, että siniset
solmivat liittoja paholaisen kanssa. Odotahan, kyllä minä panen sinut
nousemaan kuolleista!
-- Hoi, mies, minulla on vapaa pääsy, -- huusi Merle, nähdessään
henkeään uhattavan, -- tässä näet päällikkösi hansikkaan.
-- Sellaisia ovat kummitukset, -- virkkoi chouani. -- Mutta minä en
sinulle lahjoita henkeäsi. Ave Maria!
Hän laukaisi. Luoti osui kapteenin päähän, ja hän kaatui maahan
henkitoreissa.
Kun Francine saapui Merlen luo, kuuli hän hänen epäselvästi lausuvan
nämä sanat:
-- Kernaammin jäänkin heidän luokseen kuin poistun ilman heitä.
Chouani hyökkäsi kaatuneen sinisen kimppuun riisumaan hänen
vaatteensa ja sanoi:
-- Näillä kummituksilla on se hyvä puoli, että he nousevat kuolleista
vaatteet päällä.
Huomatessaan kapteenin kädessä, joka oli kuroittanut esiin Garsin
käsinettä, tämän pyhitetyn suojeluskirjeen, hän pelästyi pahasti.
-- Enpä tahtoisi olla äitini pojan nahoissa, -- hän huusi.
Ja hän katosi nopeana kuin lintu.
Ymmärtääksemme tämän niin onnettoman kohtauksen, on tarpeellista
seurata neiti de Verneuiliä sinä hetkenä, jona markiisi epätoivon ja
raivon raatelemana oli kääntänyt hänelle selkänsä, jätettyään hänet
Pille-Michen käsiin. Francine tarttui silloin suonenvedontapaisesti
Marche-à-Terren käsivarteen ja vaati kyynelsilmin häntä täyttämään
lupauksensa. Muutaman askeleen päässä heistä Pille-Miche laahasi
saalistaan, kuin olisi kuljettanut jotain raskasta taakkaa. Marie,
jonka tukka oli hajalla ja pää kumarassa, katsoi lammikkoon päin;
mutta teräksinen ranne piti hänet vangittuna, ja hänen oli pakko
hitaasti seurata chouania, joka moneen kertaan kääntyi häntä
katsomaan tai häntä jouduttamaan, ja joka kerta mielihyvää uhkuva
ajatus loi näihin kasvoihin hirvittävän hymyn.
-- Hiton sievä tyttö!... -- hän huudahti raa'an innostuneesti.
Kuultuaan nämä sanat, Francine jälleen puhutteli Pierreä.
-- Pierre!
-- No mitä?
-- Aikooko hän tappaa neidin?
-- Ei heti, -- vastasi Marche-à-Terre.
-- Mutta neiti ei suostu; ja jos hän kuolee, kuolen minäkin.
-- Hyvä, sinä rakastat häntä liiaksi... hän kuolkoon! -- sanoi
Marche-à-Terre.
-- Jos olemme rikkaat ja onnelliset, saamme kiittää häntä onnestamme;
mutta olethan muuten joka tapauksessa luvannut pelastaa hänen
henkensä.
-- Tahdon koettaa; mutta pysy alallasi.
Heti paikalla Marche-à-Terren käsivarsi pääsi vapaaksi, ja Francine
jäi hirvittävän levottomana odottamaan pihalle.
Marche-à-Terre saapui toverinsa luo sinä hetkenä, jolloin tämä oli
saaliinsa kanssa mennyt sisälle vajaan ja pakoittanut hänet nousemaan
vaunuihin. Pille-Miche pyysi toveriaan onneksi vetämään ajoneuvoja
ulos.
-- Mitä koko tämä touhusi merkitsee? -- kysyi Marche-à-Terre.
-- Näetkös, ylhäinen rouva antoi minulle tämän tyttösen, ja kaikki
mikä hänellä on, on nyt minun omaani.
-- No, mitä ajoneuvoihin tulee, voit siitä saada kolikoita, mutta
mitä teet naikkosella? Hän tulee repimään silmät päästäsi kuin kissa!
Pille-Miche päästi leveän naurun ja vastasi:
-- Hä! Otan hänet mukaani ja sidon hänet kiinni.
-- No hyvä, valjastakaamme hevoset vaunujen eteen, -- sanoi
Marche-à-Terre.
Tuokion kuluttua Marche-à-Terre, joka oli jättänyt toverinsa
vartioimaan saalistaan, veti postivaunut ulos portista maantielle, ja
Pille-Miche nousi neiti de Verneuilin viereen istumaan, huomaamatta,
että hän valmistautui syöksymään lammikkoon.
-- Hei, Pille-Miche! -- huusi Marche-à-Terre.
-- Hä?
-- Minä ostan sinulta saaliisi.
-- Petkutatko minua? -- kysyi chouani, vetäen vankinsa hameista
takaisin kuin teurastaja pakenevaa vasikkaa.
-- Anna kun katson tyttöä, niin sanon sinulle hinnan.
Nais-poloisen oli pakko astua alas vaunuista, ja hän jäi seisomaan
molempien chouanien väliin, jotka pitivät häntä kiinni kummastakin
kädestä katsellen häntä samoin, kuin molemmat vanhukset varmaankin
katselivat kylvyssä olevaa Susannaa.
-- Tahdotko, -- sanoi Marche à-Terre, huoaten, -- tahdotko
kolmekymmentä livreä käteistä rahaa?
-- Oikeinko tosissasi tarjoat?
-- Tuohon käteen, -- sanoi Marche-à-Terre, ojentaen hänelle kouransa.
-- No olkoon menneeksi!... johan sillä saa Bretagnen naikkosia ja
hiton sieviä lisäksi. -- Entä ajoneuvot, kenelle ne tulevat? --
lisäsi Pille-Miche, hieman tuumien kauppojaan.
-- Minulle! -- huudahti Marche-à-Terre hirvittävällä äänellä, joka
ilmaisi jonkunmoista ylemmyyttä kaikkiin tovereihinsa nähden.
-- Entä jos vaunuissa on rahaa?
-- Johan sinä suostuit kädenlyönnillä.
-- Se on totta.
-- No, mene noutamaan kyytimiestä, joka kuorsaa tallissa.
-- Mutta jos sittenkin on rahaa...
-- Onko rahaa? -- kysyi röyhkeästi Marielta Marche-à-Terre, tuupaten
häntä käsivarteen.
-- Minulla on noin sata riksiä, -- vastasi neiti de Verneuil.
Tämän kuullessaan molemmat chouanit katsahtivat toisiinsa.
-- No hyvä, älkäämme riidelkö yhden sinisen takia, -- kuiskasi
Pille-Miche toiselle; -- upottakaamme hänet kivi kaulassa lammikkoon
ja jakakaamme nuo sata riksiä!
-- Annan sinulle nuo sata riksiä minun osastani d'Orgemontin
lunnaita! -- huusi Marche-à-Terre tukahuttaen tämän uhrautuvaisuuden
aiheuttaman ähkinän.
Pille-Miche päästi käheän huudon, meni noutamaan kyytimiestä, ja
iloissaan hän surmasi tiellään kohtaamansa kapteenin. Kuullessaan
laukauksen Marche-à-Terre syöksyi siihen paikkaan, missä Francine
vielä säikähtyneenä rukoili polvillaan, kädet ristissä kapteenin
ruumiin ääressä, murhan näky kun oli saattanut hänet vallan
suunniltaan.
-- Juokse emäntäsi luo, hän on pelastettu, -- sanoi hänelle
kiireissään chouani.
Hän riensi itse noutamaan kyytimiestä, palasi nopeana kuin salama, ja
kulkiessaan uudestaan Merlen ohi, hän huomasi Garsin hansikkaan, jota
kuolleen käsi vielä suonenvedontapaisena kouristi.
-- Kas vaan! -- hän huudahti. -- Pille-Miche teki konnantyön! Eipä
hän taida saada nauttia rahoistaan...
Hän tempasi käteensä hansikkaan ja sanoi neiti de Verneuilille, joka
jo oli Francinen kanssa istuutunut vaunuihin:
-- Ottakaa tämä hansikas. Jos joku matkalla teitä hätyyttää, niin
huutakaa: "Hoi, Gars!" Näyttäkää tätä passia, eikä teille tapahdu
mitään pahaa. -- Francine, -- sanoi hän, kääntyen hänen puoleensa
ja tarttuen voimakkaasti hänen käteensä, -- olemme kuitit tuosta
naisesta; tule minun kanssani, ja menköön hän hiiteen.
-- Vaadit, että minun tänä hetkenä tulee hylätä hänet! -- sanoi
Francine surullisella äänellä.
Marche-à-Terre raapi korvallistaan ja otsaansa ja mulkoili silmillään
hurjasti.
-- No niin, -- hän sanoi. -- Jätän hänet sinulle viikon päiviksi,
mutta jollet tämän ajan kuluttua tule minulle... -- hän ei
lopettanut, mutta hän löi rajusti kämmenellään karbiininsa
piipunsuuta. Tehtyään liikkeen, joka kuvasi tähtäämistä, joka oli
suunnattu hänen lemmittyynsä, hän pakeni tahtomatta kuulla vastausta.
Heti kun chouani oli poistunut, huusi kumea ääni, joka tuntui
lähtevän lammikosta:
-- Armollinen neiti!
Kyytimies ja molemmat naiset vavahtivat kauhusta, sillä muutamia
ruumiita oli virran mukana tullut rantaan. Mutta puun taakse
piiloutunut sininen tuli esiin.
-- Antakaa minun kiivetä vaunujenne takana olevalle patruuna-arkulle,
muuten olen kuoleman oma! Tuo kirottu omenaviini, jota Clef-des-Coeurs
oli niin halukas juomaan, maksoi useampia kannuja verta. Jos hän
olisi tehnyt niin kuin minä ja lähtenyt tiedusteluretkelle, eivät
toveri-parat olisi tuossa, kelluen kuin ruuhet vedenpinnalla...
* * * * *
Näiden tapahtumien aikana Vendéestä lähetyt päälliköt ja chouanien
johtajat neuvottelivat, lasi kädessä, markiisi de Montauranin
johtaessa puhetta. Useat bordeaux-viinissä juodut maljat
vilkastuttivat tätä keskustelua, joka aterian lopulla kävi tärkeäksi
ja vakavaksi. Jälkiruuan aikana, jolloin yhteinen hyökkäyssuunnitelma
oli päätetty, rojalistit ehdoittivat Bourbonin hallitsijasuvun
maljan. Silloin Pille-Michen pyssynlaukaus pamahti kuin kaiku siitä
onnettomasta sodasta, jota nämä aateliset kapinoitsijat tahtoivat
jatkaa tasavaltaa vastaan.
Rouva du Gua säpsähti. Hän iloitsi ilmeisesti ajatellessaan, että
nyt oli vapaa kilpailijattarestaan. Pöytävieraat katsoivat tämän
huomattuaan toisiinsa, ja markiisi nousi ja poistui huoneesta.
-- Hän rakasti kuitenkin tuota naista! -- sanoi rouva du Gua
ivallisena; -- menkäähän pitämään hänelle seuraa, herra de Fontaine.
Hän käy ikävystyttäväksi, jos antaa hänen vaipua synkkiin ajatuksiin.
Rouva du Gua meni pihanpuoleisen ikkunan ääreen, nähdäkseen Marien
muuriin. Mutta siitä hän eroitti laskevan kuun valossa vaunut, jotka
uskomattoman nopeasti kiitivät pois maantietä pitkin. Neiti de
Verneuilin harso näkyi liehuen tuulessa vaunujen kupeella. Nähdessään
tämän rouva du Gua raivostui ja poistui seurasta.
Markiisi nojasi kuistin pylvääseen, vaipuneena synkkiin mietteisiin
ja katseli, miten noin sataviisikymmentä chouania, jotka puutarhassa
olivat jakaneet saaliinsa, palasivat tekemään loppua sinisille
luvatusta omenaviinistä ja leivästä. Nämä uudenmalliset sotilaat,
joihin kuningasvalta perusti toivonsa, joivat ryhmiin jakautuneina,
sillä välin kuin portaiden vastassa olevalla rantapenkerellä
seitsemän tai kahdeksan heistä huvitteli itseään heittämällä veteen
sinisien ruumiita, joihin käyttivät painoksi kiviä. Tämä näky ja nuo
erilaiset puvut sekä näiden huolettomien ja raakalaisten garsien
hurjat ilmeet olivat jotain niin eriskummaista ja uutta herra de
Fontainesta, jonka mielestä vendéelaiset joukot sentään olivat olleet
jossakin määrin kunnioitettavia ja säännöllisiä, että hän käytti
tilaisuutta huomauttaakseen markiisi de Montauranille:
-- Mitä toivotte saavanne aikaan tällaisilla pedoilla?
-- En erinomaisia, herra kreivi, -- vastasi Gars.
-- Osaavatkohan he koskaan liikehtiä tasavaltalaisten edessä?
-- Eivät koskaan.
-- Voivatko he edes ymmärtää ja täyttää käskyjänne?
-- Eivät ikinä.
-- Mitä hyötyä teillä siis on heistä?
-- Sitä hyötyä, että voin upottaa miekkani tasavallan sydämeen!
-- vastasi markiisi kaikuvalla äänellä, -- että saan valtoihini
Fougères'n kolmessa päivässä ja koko Bretagnen kymmenessä!... Menkää,
hyvä herra, -- hän sanoi lempeämmin, -- matkustakaa Vendéehen;
marssikoot d'Autichamp, Suzannet ja abotti Bernier yhtä nopeasti
kuin minä; älkööt sopiko ensimäisen konsulin kanssa, kuten minulla
on syytä pelätä (tällöin hän lujasti pudisti vendéelaisen kättä),
niin olemme parinkymmenen päivän kuluttua kolmenkymmenen Ranskan
peninkulman päässä Parisista.
-- Mutta tasavalta lähettää meitä vastaan kuusikymmentä tuhatta
miestä ja kenraali Brunen!
-- Todellako kuusikymmentä tuhatta? -- huomautti markiisi ilkkuen. --
Ja millä Bonaparte sitten panisi toimeen sotaretkensä Italiaan? Mitä
tulee kenraali Bruneen, hän ei lähde meitä vastaan, sillä Bonaparte
on lähettänyt hänet englantilaisia vastaan Hollantiin, ja kenraali
Hédouville, meidän toverimme Barras'n ystävä, korvaa häntä täällä...
Ymmärrättekö?
Kuullessaan hänen näin puhuvan, kreivi de Fontaine loi markiisiin
henkevän ja älykkään katseen, joka näytti soimaavan häntä siitä,
ettei hän itse käsittänyt näiden salaperäisten sanojen merkitystä.
Nuori päällikkö vastasi sitten omituisesti hymyillen:
-- Herra kreivi de Fontaine, tunnetteko minun vaakunani? Sen
kilpikirjoitus kuuluu: _Olla uskollinen kuoloon asti_.
Kreivi de Fontaine tarttui de Montauranin käteen, jota puristi sanoen: