uteliaana näkemään eivätkö nämä salaperäiset liikkeet viitanneet
johonkin petokseen, hän riensi pihalle. Saavuttuaan keskelle
nurmikkoa hän katseli vuoroin molempia lammikkopenkereitä,
huomaamatta asumattoman siipirakennuksen vastapäätä olevalla rannalla
mitään merkkejä tuosta salaisesta liikkeestä. Hän kuunteli tarkoin ja
kuuli viimein hiljaista kahinaa, joka muistutti villipedon askelia
metsän hiljaisuudessa.
Hän säpsähti, mutta ei silti pelännyt. Joskin hän vielä oli nuori
ja viaton, uteliaisuus johti hänen mieleensä juonen. Hän huomasi
postivaunut ja juoksi piiloittautumaan niihin, pistäen esiin päänsä
yhtä varovasti kuin jänis, jonka korvaan on tunkenut kaukaisen
metsästysretken pauhu. Hän näki Pille-Michen tulevan ulos tallista.
Tämän chouanin seurassa oli kaksi maalaista, ja kaikki kolme
kantoivat olkilyhteitä. He levittivät nämä pitkän makuusijan tavoin
asumattoman siipirakennuksen eteen, joka oli sen lammen rannan
puolella, missä chouanit salaperäisesti häärivät valmistaen jotain
kamalaa sotajuonta.
-- Annat heille olkia, ikäänkuin heidän todella olisi määrä nukkua
tuossa... Jo nyt riittää, Pille-Miche... -- sanoi raaka ja käheä
ääni, jonka Francine tunsi.
-- Eivätkö he sitten tule siinä nukkumaan? -- kysyi Pille-Miche,
päästäen leveän ja typerän naurun. -- Mutta etkö pelkää, että Gars
suuttuu? -- hän lisäsi niin hiljaa, ettei Francine sitä kuullut.
-- Suuttukoon vaan, -- sanoi puoliääneen Marche-à-Terre; -- mutta
joka tapauksessa olemme tappaneet sinisiä, ja se on pääseikka. -- Kas
tuossa ajoneuvot, -- hän äkkiä virkkoi, -- jotka meidän on kahden
lykättävä vajaan.
Pille-Miche veti aisasta, ja Marche-à-Terre työnsi pyörästä niin
rajusti, että Francine yks kaks huomasi olevansa vajassa, ja
vähällä joutuvansa siihen teljetyksi, ennenkuin oli ehtinyt punnita
tilannettaan.
Pille-Miche palasi sitten ulos kantamaan toisten mukana
omenaviini-tynnyriä, jonka sisällyksen markiisi oli käskenyt
jakaa turvasaaton sotilaille. Marche-à-Terre kulki vaunujen ohi,
poistuakseen vajasta ja sulkeakseen sen oven, kun hän tunsi käden
pysäyttävän hänet, tarttumalla hänen vuohentaljansa pitkiin
karvoihin. Hän tunsi silmät, joiden lempeys vaikutti häneen kuin
taika, ja oli hetken aikaa kuin lumottu. Francine hyppäsi ketterästi
alas vaunuista ja sanoi hänelle, äänessä tuollainen ahdistava sävy,
joka sulostuttaa kiihtynyttä naista:
-- Pierre, mitä tietoja toitkaan matkalla tuolle naiselle ja hänen
pojalleen? Mitä puuhataan täällä? Miksi sinä hymyilet? Minä tahdon
kaiken tietää.
Nämä sanat loivat chouanin kasvoihin ilmeen, jota Francine ei ennen
ollut nähnyt. Bretagnelainen vei lemmittynsä ovelle, siinä hän käänsi
hänen kasvonsa kuunvaloon päin ja vastasi, luoden häneen hirvittäviä
katseita:
-- Niin, kautta kadotukseni, Francine, minä sen sinulle sanon, mutta
ensin sinun täytyy vannoa tämän rukousnauhan kautta.
Ja hän otti esiin vuohenvuotansa alta vanhan rukousnauhan.
-- Tämän pyhän esineen kautta, jonka tunnet, -- hän jatkoi, -- sinun
täytyy vannoa vastaavasi minulle totuuden yhteen ainoaan kysymykseen.
Francine punastui ja katseli rukousnauhaa, joka epäilemättä oli
heidän rakkautensa pantti.
-- Tämän rukousnauhan kautta, -- jatkoi chouani liikutettuna, -- sinä
vannoit...
Hän ei lopettanut. Francine painoi kätensä hurjan rakastajansa
huulille, pakoittaakseen hänet vaikenemaan.
-- Tarvitseeko minun vannoa? -- hän kysyi.
Marche-à-Terre tarttui lempeästi lemmittynsä käteen, katseli häntä
hetken ja jatkoi:
-- Onko neitisi nimi todella de Verneuil?
Francine oli niin tyrmistynyt, että hänen käsivartensa riippuivat
rentoina, luomensa vaipuivat alas, päänsä kumartui povelle ja kalpeus
peitti kasvot.
-- Tuo neiti on lutka! -- huudahti Marche-à-Terre hirvittävällä
äänellä.
Kun hän oli lausunut nämä sanat, tuo soma käsi vielä kerran peitti
hänen huulensa, mutta tällä kertaa hän hurjasti väistyi taaksepäin.
Bretagnelais-nainen ei enää nähnyt edessään rakastajaansa, vaan
villipedon kaikessa inhoittavassa eläimellisyydessään. Chouanin
kulmakarvat olivat rajusti yhteenpuristetut, hänen huulensa
vetäytyivät erilleen ja hän näytti hampaitaan kuin koira, joka
puolustaa herraansa.
-- Jätin sinut kukkana, ja tapaan sinut jälleen sontana. Oi, miksi
erosinkaan sinusta? -- Te olette tulleet tänne kavaltamaan meitä,
luovuttamaan Garsia!
Nämä lauseet olivat enemmän kiljuntaa kuin puhetta. Vaikka Francine
oli peloissaan, uskalsi hän kuitenkin tämän viime syytöksen johdosta
katsoa silmiin tuota hurjaa miestä; hän loi häneen enkelinkaltaiset
silmänsä ja vastasi tyynesti:
-- Kautta autuuteni, se ei ole totta. Tämän on tuo häijy nainen
pannut sinun päähäsi...
Marche-à-Terre painoi vuorostaan päänsä alas. Sitten Francine tarttui
hänen käteensä:
-- Pierre, miksi me kaksi sekaannummekaan kaikkeen tähän. Kuulehan,
en ymmärrä, miten sinä näitä asioita käsität, sillä minä en niistä
käsitä mitään. Mutta muista, että tämä kaunis ja ylhäinen nainen
on minun hyväntekijäni; hän on sinunkin hyväntekijäsi, ja me kaksi
elämme kuin siskokset. Hänelle ei koskaan saa tapahtua mitään pahaa,
niin kauan kuin me kaksi olemme häntä lähellä, ei ainakaan meidän
eläessämme. Vanno se minulle. Tässä suhteessa en luota nykyhetkellä
kehenkään muuhun kuin sinuun.
-- Minä en ole se, joka täällä käskee, -- sanoi chouani äreästi.
Hänen kasvonsa synkkenivät. Francine tarttui hänen pitkiin riippuviin
korviinsa ja väänteli niitä hiljaa, ikäänkuin olisi hyväillyt kissaa.
-- Kas niin, lupaa minulle, -- jatkoi Francine, huomatessaan,
että hän ei enää ollut niin ankara, -- lupaa minulle käyttäväsi
hyväntekijämme turvallisuudeksi kaiken vaikutusvaltasi.
Marche-à-Terre pudisti päätään, ikäänkuin olisi epäillyt menestystä,
ja tämä ele pani Francinen vapisemaan. Tänä jännittävänä hetkenä
turvajoukko oli saapunut linnan läheiselle tielle. Sotilasten
askelten töminä ja heidän aseidensa kolina nostivat kaiun pihasta ja
näyttivät tekevän lopun Marche-à-Terren epäröimisestä.
-- Ehkä pelastan hänet, -- sanoi hän lemmitylleen, -- jos voit saada
hänet pysymään sisällä rakennuksessa. Ja tapahtukoon mitä tahansa,
niin pysy siellä hänen kanssaan, ja vaietkaa kuin muuri; muuten en
vastaa mistään!
-- Lupaan sen sinulle, -- vastasi Francine pelästyksissään.
-- No hyvä, palaa siis sisälle. Mene sinne viipymättä ja salaa
pelkosi kaikilta, emännältäsikin.
-- Sen teen.
Francine puristi chouanin kättä. Tämä katsoi häneen isällisesti
hänen rientäessään nopeana kuin lintu linnan portaille. Itse chouani
pujahti pensasaitaansa kuin näyttelijä, joka pakenee kulissiin
esiripun noustessa murhenäytelmän alussa.
* * * * *
-- Kuulehan, Merle, tämä paikka näyttää minusta rotanloukulta, --
sanoi Gérard astuessaan linnan pihalle.
-- Kyllä sen huomaan, -- vastasi kapteeni huolestuneena.
Molemmat upseerit asettivat ensi toimekseen vahtisotamiehiä
turvaamaan linnatietä ja porttia, sitten he loivat epäileviä katseita
lammikkojen penkerille ja ympäröivään maisemaan. -- Joutavia!
-- sanoi Merle, -- meidän täytyy joko luottavaisina astua tähän
hökkeliin tai olla ollenkaan sisään astumatta.
-- Menkäämme siis sisälle, -- sanoi Gérard. Päällikkö päästi yhdellä
ainoalla sanalla sotilaat omiin hoteisiinsa, ja nämä pystyttivät
pyssynsä yhteen kimppuun ja istuutuivat olkivuoteen eteen, jonka
keskellä oli omenaviini-tynnyri. He muodostivat pieniä ryhmiä, joille
pari maalaismiestä alkoi jaella voita ja ruisleipää. Markiisi nouti
molemmat upseerit saliin. Astuttuaan ylös portaita, Gérard katsasti
linnan molempia siipirakennuksia, joiden yli vanhat kuuset levittivät
tummia oksiaan, ja kutsui luokseen Beau-Piedin ja Clef-des-Coeursin.
-- Teidän molempien on mentävä tarkastusretkelle puutarhaan.
Nuuskikaa siellä pensasaidat, ymmärrättekö? Asettakaa sitten vahti
pihalla olevan sotilasryhmän eteen.
-- Voimmeko virittää nuotiovalkeamme ennenkuin lähdemme
tiedusteluretkelle, herra ajutantti? -- kysyi Clef-des-Coeurs.
Gérard nyökäytti myöntäen päätään.
-- Näet itse, Clef-des-Coeurs, -- sanoi Beau-Pied, -- että ajutantti
tekee tyhmästi, pistäessään päänsä tähän ampiaispesään. Jos Hulot
vielä olisi päällikkömme, ei hän koskaan olisi eksynyt tänne. Olemme
täällä kuin suljetussa kattilassa ikään.
-- Oletpa sinä tyhmä, -- virkkoi Clef-des-Coeurs, -- sinä
pilkkakirvesten kuningas, etkö hoksaa, että tämä talo-pahainen on
sen sulottaren linna, jota meidän hilpeä Merlemme hakkailee. Ja
totisesti tämä kapteenien kruunu nai tuon neitosen, se on selvä
kuin puhdistettu pistin. Tuollainen tyttö tulee tuottamaan kunniaa
puoliprikaatille.
-- Se on totta, -- virkkoi Beau-Pied. -- Voithan vielä lisätä, että
tuossa on hyvää omenaviiniä, mutta minua ei haluta juoda sitä noiden
kirottujen pensasaitojen edessä. Muistan yhä vielä, kuinka Larose
ja Vieux-Chapeau hoippuroivat alas Pèlerine-vuoren maantien ojaan.
Muistan elinikäni tuon Larose-paran niskapalmikon, se oli suorana
ilmassa kuin suuren portin kolkutusvasara.
-- Ystäväni Beau-Pied, sinulla on sotamieheksi liian paljon
_mielikuvittelua_. Sinun pitäisi tehdä runoja Kansallis-akatemiaan.
-- Jos minulla on liian paljon mielikuvitusta, -- vastasi Beau-Pied,
-- ei sinulla ole sitä rahtuakaan, ja kestäisi koko kauan, ennenkuin
sinusta tulisi konsuli.
Soturijoukon naurunremahdus teki lopun tästä keskustelusta, sillä
Clef-des-Coeurs ei patruunalaukustaan löytänyt mitään, minkä olisi
nakannut vastaukseksi.
-- Tule nyt kierrokselle. Minäpä lähden oikealle, -- sanoi Beau-Pied.
-- No hyvä, lähden tästä sitten minä vasemmalle, -- sanoi hänen
toverinsa. -- Mutta maltahan hetkinen! Tahdonpa juoda lasin
omenaviiniä, kurkkuni on kutistunut kuivaksi kuin iholaastari-reunus,
joka ympäröi Hulot'n kaunista univormulakkia.
Puutarhan vasen puoli, jota Clef-des-Coeurs ei heti lähtenyt
tarkastamaan, oli onnettomuudeksi juuri se vaarallinen lammikon
ranta, jossa Francine oli nähnyt miehiä liikkuvan. Kaikki on sodassa
sattuman kauppaa.
Astuessaan sisälle saliin ja tervehtiessään koollaolijoita, Gérard
tähysteli tarkkaan eri henkilöitä. Epäluulo palasi entistään
voimakkaampana hänen mieleensä, hän meni joutuin neiti de Verneuilin
luo ja kuiskasi:
-- Luulen, että teidän on pikimmiten lähdettävä täältä, emme ole
täällä turvassa.
-- Pelkäisittekö minun kotonani? -- neiti kysyi nauraen. -- Olette
täällä paremmin turvassa kuin Mayennessa.
Nainen vastaa aina varmasti rakastajastaan. Molemmat upseerit
rauhoittuivat siis hiukan. Sinä hetkenä vieraat lähtivät ruokasaliin,
vaikka tosin joku ohimennen mainitsi, että eräs tärkeä pöytävieras,
jota odotettiin, ei vielä ollut saapunut.
Vallitsevan hiljaisuuden aikana, joka on tavallinen aterian alussa,
neiti de Verneuililla oli tilaisuus tarkastaa tätä seuraa, joka oli
koolla asianhaarojen vallitessa, mitkä hän tavallaan oli aiheuttanut
sillä ajattelemattomalla menettelyllä, mitä huikentelevaiset naiset
elämänsä tähdellisinä hetkinä noudattavat.
Yksi seikka häntä äkkiä hämmästytti. Molemmat tasavaltalaiset
upseerit hallitsivat tätä seuraa kasvojensa juhlallisella sävyllä.
Heidän pitkät hiuksensa, jotka olivat luodut taaksepäin ohimoilta ja
yhdistetyt kookkaaksi niskapalmikoksi, painoivat heidän otsilleen
noita viivoja, jotka antavat nuorille kasvoille niin avomielisen ja
jalon leiman. Heidän nukkavierut siniset takkinsa kuluneina punaisine
rinnusliepeineen; kaikki, yksinpä marsseista selkäpuolelle valuneet
olkanauhat, jotka koko armeijassa, päälliköissäkin ilmaisivat, että
heiltä puuttuivat vaipat -- kaikki tämä saattoi nämä kaksi soturia
eroamaan niistä miehistä, joiden keskellä he istuivat.
"Oh, tuossa on kansa, vapaus!" -- ajatteli neiti de Verneuil. -- "Ja
tuossa on mies, kuningas, etuoikeudet!"
Hän ei malttanut olla ihailematta Merlen kasvoja, niin täydesti tämä
hilpeä soturi vastasi käsitystä noista ranskalaisista sotureista,
jotka keskellä luotisadetta viheltelevät jotain laulua ja jotka eivät
unhoita kompasanaa nähdessään toverinsa tekevän huonon kuperkeikan.
Gérard herätti kunnioitusta. Vakavana ja täynnä kylmäverisyyttä
näytti hän omaavan tuollaisen tasavaltalaissielun, joita tähän aikaan
viljalti kohtasi ranskalaisessa sotaväessä, mihin jalosti salattu
uhrautuvaisuus loi siihen asti tuntemattoman tarmon.
"Siinä on yksi suurituumaisia miehiäni", -- ajatteli neiti de
Verneuil. -- "Nojaten nykyisyyteen, jota hallitsevat, he hävittävät
menneisyyden, mutta tekevät sen tulevaisuuden hyväksi..."
Tämä ajatus saattoi hänet surulliseksi, se kun ei soveltunut hänen
ihailijaansa, ja tähän hänen huomionsa nyt kiintyi, hän kun hänen
kauttansa aikoi toisen ihailun muodossa kostaa tasavallalle, jota
jo vihasi. Nähdessään markiisin noiden miesten ympäröimänä, jotka
olivat kyllin rohkeita, kiihkoisia ja tulevia etujaan muistavia,
ahdistaakseen voitokasta tasavaltaa, he kun siten toivoivat
jälleen pystyttävänsä kuolleen kuningasvallan, jälleen asettavansa
oikeuksiinsa kielletyn uskonnon, maanpaossa olevat ruhtinaat ja
riistetyt edut, -- hän ajatteli:
"Tällä ei ole vähemmän merkitystä kuin tuolla toisella; sillä seisoen
raunioilla, hän tahtoo menneisyydestä tehdä tulevaisuutta."
Tämä nainen, jonka mieli oli täynnä kuvia, epäröi, mitkä hyväksyisi,
nuoretko, vai vanhat ranniot. Tosin hänen omatuntonsa huusi että
toinen noista miehistä taisteli yhden ihmisen, toinen koko maan
puolesta. Mutta tunteen tietä hän oli tullut sille kehitysasteelle,
jolle järkikin vie, nimittäin siihen vakaumukseen, että kuningas on
sama kuin valtakunta.
Kuullessaan viereisessä salissa kaikuvat miehen askeleet, markiisi
nousi ja meni tulijaa vastaan. Hän tunsi hänet odotetuksi vieraaksi,
joka hämmästyi nähdessään koolla olevan seuran ja aikoi sanoa
jotakin. Mutta Gars antoi hänelle tasavaltalaisten huomaamatta merkin
vaieta ja viittasi häntä istuutumaan aterialle.
Molemmat tasavaltalaiset upseerit rupesivat taas tarkkaamaan
isäntiensä kasvoja, ja heidän aikaisemmat epäluulonsa näyttivät
jälleen heräävän. Abotti Gudinin pappispuku ja chouanien omituiset
vaatteet kehoittivat heitä pitämään varansa. He lisäsivät
silloin tarkkaavaisuuttaan ja huomasivat huvittavia vastakohtia
pöytävieraiden esiintymisessä ja puheissa. Toisten korostama
tasavaltaisuus oli liioiteltu, ja yhtä silmäänpistäviä olivat
toisten ylimykselliset elkeet. Eräät heidän yllättämänsä katseet,
jotka markiisi vaihtoi vieraittensa kanssa, eräät varomattomasti
lausutut kaksimieliset sanat, mutta ennen kaikkea partainen juova,
joka koristi muutamien vieraiden kaulaa, ja jota he varsin huonosti
salasivat kaulaliinoihinsa, aukaisivat lopullisesti molemmille
upseereille totuuden, joka selvisi heille yhtaikaa.
He ilmaisivat toisilleen yhteiset ajatuksensa katseillaan, sillä kun
rouva Gua taitavasti kyllä oli eroittanut heidät toisistaan, oli
heidän pakko puhua silmäkieltä. Heidän tilanteensa vaati taitavaa
menettelyä. He eivät tietäneet, olivatko linnan herroja, vai oliko
heidät houkuteltu satimeen, oliko neiti de Verneuil petetty vai oliko
hän rikostoverina tässä selittämättömässä seikkailussa. Mutta muuan
tapaus joudutti käännettä, ennenkuin he olivat ehtineet käsittää sen
koko vakavuutta.
Äsken saapunut pöytävieras oli kookas ja roteva, punoittava
kasvoiltaan, eteenpäin kumartunut astuessaan, ja hän näytti
puhaltavan runsaasti ilmaa tieltään sekä luulevan, että kaikki olivat
velkapäät katselemaan etupäässä häntä. Huolimatta aatelissäädystään
hän oli ottanut elämän pilan kannalta, jolla on saatava niin paljo
huvia kuin suinkin.
Mutta vaikka hän jumaloitsikin itseään, hän oli hyväntahtoinen,
kohtelias ja henkevä kuten ne aatelismiehet, jotka saavutettuaan
kasvatuksensa hovissa palaavat maatiloilleen eivätkä koskaan voi
käsittää, että he siellä kahdenkymmenen vuoden kuluttua ovat
ummehtuneet. Tällaiset ihmiset esiintyvät järkähtämättömän varmasti
tahdittomina, sanovat sukkelasti jonkun sopimattoman seikan,
pidättyvät taitavasti hyvää tekemästä ja näkevät uskomattoman paljon
vaivaa, joutuakseen lopulta ansaan.
Käsiteltyään haarukkaa tavalla, joka ilmaisi suursyömäriä, hän voitti
hukatun ajan ja malttoi luoda yleiskatsauksen pöytävieraisiin. Hänen
hämmästyksensä oli suuri, kun hän huomasi molemmat tasavaltalaiset
upseerit, ja hän tiedusteli katseella asiaa rouva du Gualta, joka
vastauksen asemesta hänelle osoitti neiti de Verneuiliä. Huomattuaan
tämän houkuttelevan kaunottaren, jonka sulous alkoi tukahuttaa rouva
du Guan alussa kiihoittamia paheksumisen tunteita, lihava tuntematon
pöytävieras väänsi kasvonsa tuollaiseen hävyttömään ja ivalliseen
hymyyn jossa näyttää piilevän kokonainen rivo tarina.
Hän kumartui vierustoverinsa puoleen, jonka korvaan kuiskasi pari
sanaa, ja nämä sanat, jotka pysyivät Marielle ja upseereille
salaisuutena, vaelsivat korvasta korvaan, suusta suuhun, kunnes
saapuivat sen miehen sydämeen, johon iskivät kuolettavan haavan.
Vendéelaisten ja chouanien päälliköt käänsivät julman uteliaina
katseensa markiisi Montauraniin. Rouva du Guan katseet siirtyivät
ilosta säteillen markiisista hämmästyneeseen neiti de Verneuiliin.
Upseerit olivat levottomat ja katsoivat toisiinsa epäröivinä,
odottaessaan tämän eriskummaisen kohtauksen päätöstä.
Sitten haarukat äkkiä jäivät joka kädessä toimettomiksi, salissa
vallitsi hiljaisuus, ja kaikki katseet kohdistuivat Garsiin.
Hirvittävä raivo puhkesi esiin näillä terveen punoittavilla
kasvoilla, jotka seuraavassa tuokiossa muuttuivat kelmeiksi kuin vaha.
Nuori johtaja kääntyi sen vieraan puoleen, jonka suusta tämä
myrkyllinen käärmeenpisto oli lähtenyt, ja kysyi synkällä äänellä:
-- Kuolema ja kirous, herra kreivi, onko tämä totta?
-- Kautta kunniani se on totta, -- vastasi kreivi, kumartaen
juhlallisesti.
Markiisi loi hetkeksi katseensa maahan, mutta hän kohotti ne heti,
suunnaten ne Mariehin, joka oli seurannut tätä selkkausta ja nyt
vastasi tähän kuolettavan vihamieliseen katseeseen.
-- Antaisin henkeni, jos heti paikalla saisin kostaa, -- hän sanoi
puoliääneen.
Rouva du Gua tajusi tämän lauseen ainoastaan huulien liikkeestä ja
hymyili nuorelle miehelle kuin ystävälle ainakin, jonka epätoivo on
päättyvä.
Ylenkatse neiti de Verneuilia kohtaan kuvastui kaikkien kasvoissa
ja nosti molempien tasavaltalaisten paheksumisensa huippuunsa. He
nousivat äkkiä.
-- Mitä haluatte, kansalaiset? -- kysyi rouva du Gua.
-- Miekkojamme, _kansalainen_, -- vastasi ivallisena Gérard.
-- Ette niitä tarvitse pöydän ääressä, -- huomautti markiisi.
-- Emme tosin aterioimiseen, mutta aiomme tässä uusia leikin, jonka
tunnette, -- sanoi Gérard palaten pöydän ääreen. -- Tässä näemme
toisemme hiukan lähempää kuin Pèlerine-vuorella.
Koolla oleva seura tyrmistyi. Samassa pamahti pihalla yhteislaukaus,
joka molempien upseerien korvissa kajahti peloittavana. Molemmat
upseerit hyökkäsivät kuistille. He näkivät sataan nousevan joukon
chouaneja, jotka tähtäsivät muutamiin ensi laukauksesta eloon
jääneihin sinisiin, ampuen heitä kuin jäniksiä. Nämä bretagnelaiset
hyökkäsivät esiin rannalta, mihin Marche-à-Terre oli sijoittanut
heidät hengen uhalla; sillä tämän kahakan kestäessä ja viimeisten
pyssynlaukausten jälkeen kuuli kuolevien huutojen läpi muutamien
chouanien kaatuvan veteen, mihin vierivät kuin kivet syvyyteen.
Pille-Miche tähtäsi Gérardiin, Marche à-Terre piti kurissa Merleä.
-- Kapteeni, -- sanoi markiisi kylmästi Merlelle, toistaen samat
sanat, jotka tasavaltalainen oli hänelle lausunut, -- nähkääs,
_miehet ovat kuin tuhkapuun marjat, ne kypsyvät oljilla_.
Ja viittauksella hän osoitti sinisten turvasotureita, jotka lepäsivät
kuolleina oljilla, missä chouanit surmasivat viimeiset hengissä
olevat ja riisuivat vaatteet kaatuneilta.
-- Olinhan oikeassa sanoessani, etteivät sotilaanne astu
Pèlerine-vuorelle asti, -- jatkoi markiisi. -- Luulenpa myös, että
teidän päänne on oleva täynnä lyijyä ennen kuin minun pääni, vai mitä
arvelette?
Montauranilla oli kamala tarve päästää raivonsa täysin purkautumaan.
Hänen ivansa voitettua kohtaan, tämä julma ja salakavala
sotilaallinen teurastus, joka oli toimeenpantu ilman hänen käskyänsä,
mutta jonka hän nyt hyväksyi, vastasi hänen sydämensä salaisia
toivomuksia. Raivossaan hän olisi tahtonut tuhota koko Ranskan.
Surmatut siniset, molemmat elossa olevat upseerit, kaikki viattomina
siihen rikokseen, jolle hän vaati kostoa, olivat hänen käsissään kuin
kortit, jotka peluri epätoivoissaan repii rikki.
-- Kernaammin tahdon kuolla samoin kuin sotilaani, kuin olla
voittajana teidän tavallanne, -- sanoi Gérard.
Sitten hän nähdessään soturinsa alastomina ja verisinä huudahti:
-- Surmata heidät noin, salakavalasti ja raukkamaisesti!
-- Samoin kuin Ludvig XVI surmattiin, -- vastasi markiisi
kiivastuneena.
-- Herraseni, -- huomautti Gérard ylpeänä, -- kuninkaan tuomiojutussa
on salaisuuksia, joita te ette koskaan tule ymmärtämään.
-- Syyttää kuningasta! -- huusi markiisi.
-- Taistella Ranskaa vastaan! -- vastasi Gérard ylenkatseellisesti.
-- Joutavia! -- sanoi markiisi.
-- Isänmurha! -- sanoi tasavaltalainen. -- Kuninkaanmurha!
-- Kas, teetkö kuolinhetkesi väittelytilaisuudeksi! -- huudahti
leikkisästi Merle.
-- Se on totta, -- sanoi kylmästi Gérard, kääntyen markiisin puoleen.
-- Hyvä herra, jos tarkoituksenne on surmauttaa meidät, niin suokaa
meille ainakin se armo, että heti paikalla käskette ampua meidät.
-- Sinä olet aina sama! -- virkkoi kapteeni, -- aina sinun on kiire
päästä loppuun. Mutta, ystäväiseni, kun on pitkä matka edessä, ja kun
ei seuraavana päivänä voi syödä aamiaista, on paras syödä illallista.
Gérard asettui ylpeänä ja sanaakaan sanomatta seinää vasten;
Pille-Miche tähtäsi häneen, ja katsoen järkähtämättömänä markiisiin,
hän piti päällikön vaikenemista käskynä, ja ajutantti syöksyi maahan
kuin pölkky. Marche-à-Terre riensi Pille-Michen kanssa jakamaan tätä
uutta saalista. Kuin kaksi nälkäistä korppia he riitelivät vielä
lämpimän ruumiin ääressä.
-- Jos tahdotte syödä loppuun illallisenne, kapteeni, voitte tulla
kanssani, -- sanoi markiisi Merlelle, jonka päätti jättää eloon,
vaihettaakseen hänet chouaneihin.
Kapteeni astui koneellisesti sisään markiisin jälessä, mutisten,
ikäänkuin olisi soimannut itseään:
-- Tuo kirottu lutka on syynä kaikkeen tähän... Mitä on Hulot sanova?
-- Tämä lutka! -- huudahti markiisi kumealla äänellä. -- Onko hän
siis todellakin huono nainen?
Kapteeni näytti iskeneen kuolettavan haavan Montauraniin, joka astui
edelleen vallan kalpeana, lamautuneena ja hoiperrellen. Ruokasalissa
oli tällä välin ollut toinen kohtaus, joka markiisin poissaollessa
sai niin surkean luonteen, että Marie vailla suojelijaansa
luuli kilpailijattarensa silmissä lukevansa kuolintuomionsa.
Pyssynlaukausten kaikuessa olivat kaikki pöytävieraat nousseet,
paitsi rouva du Gua.
-- Istukaa vaan, -- hän sanoi, -- se ei ole mitään, meidän sotilaamme
vaan tappavat siniset.
Huomattuaan, että markiisi oli poistunut huoneesta, hän nousi.
-- Neiti, jonka näette tässä, -- hän huusi kumean raivon
kiihoittamana, -- tahtoi riistää meiltä Garsin! Hän yritti kavalasti
luovuttaa hänet tasavaltalaisille.
-- Tämän päivän kuluessa olisin voinut parikymmentä kertaa saattaa
hänet tasavaltalaisten käsiin, mutta sen sijaan olen pelastanut hänen
henkensä, -- vastasi neiti de Verneuil.