riensi saapuville toisia miehiä, ja näiden tulo keskeytti molempien
rakastavien keskustelun. Markiisi de Montauran lähestyi joutuin
aatelismiehiä, käski rajulla liikkeellä heidät vaikenemaan ja osoitti
tien aukkoa, josta tasavaltalaiset sotilaat juuri tulivat näkyviin.
Nähdessään nämä niin tutut punaisilla rinnusliepeillä varustetut
siniset univormut ja kiiltävät pistimet, huudahtivat salaliittolaiset
ihmeissään:
-- Oletteko tullut tänne kavaltamaan meitä?
-- Siinä tapauksessa en varoittaisi teitä uhkaavalta vaaralta,
-- vastasi markiisi, katkerasti hymyillen. -- Nämä siniset, --
hän hetken kuluttua jatkoi, -- muodostavat tämän nuoren naisen
turvajoukon, jonka jalomielisyys ihmeellisesti pelasti meidät
vaarasta, jonka uhriksi olimme vähällä joutua eräässä Alençonin
majatalossa. Kerromme teille sitten tämän seikkailun. Armollinen
neiti ja hänen turvajoukkonsa ovat tulleet tänne luottaen minun
kunniasanaani, ja heitä on kohdeltava ystävinä.
Rouva du Gua ja Francine olivat saapuneet portaiden juurelle,
markiisi tarjosi kohteliaasti kätensä neiti de Verneuilille,
aatelismiesten ryhmä jakautui kahdeksi jonoksi, antaen heidän
kulkea keskeltä, ja kaikki koettivat nähdä tuntemattoman naisen
kasvonpiirteet. Sillä rouva du Gua oli jo kiihoittanut heidän
uteliaisuuttaan, antamalla heille salaisia merkkejä.
Ensimäisessä salissa näki neiti de Verneuil noin kahdellekymmenelle
hengelle valmiiksi katetun pöydän. Tästä ruokasalista johti ovi
avaraan saliin, johon kaikki pian kokoontuivat. Nämä molemmat huoneet
olivat sopusuhtaiset sen hävityksen kanssa, joka oli havaittavissa
ulkoapäinkin. Karkeanmuotoiset ja esiin törröttävät pähkinäpuupanelit
olivat halkeilleet ja näyttivät olevan romahtamaisillaan alas
seiniltä. Niiden synkkä väri enensi näiden salien surullista
vaikutelmaa, joissa ei ollut kuvastimia eikä verhoja ja joissa
muutamat rappeutuneet ikivanhat huonekalut säestivät tätä hävityksen
kokonaissäveltä.
Marie huomasi karttoja ja pohjapiirroksia levitettyinä isolle
pöydälle ja nurkassa kasaan asetettuja aseita ja karbiini-pyssyjä.
Kaikki viittasi siihen, että vendéelaiset johtajat täällä pitivät
tärkeätä neuvottelua chouanien päällikköjen kanssa. Markiisi
vei neiti de Verneuilin istumaan suunnattoman suureen puoleksi
lahonneeseen nojatuoliin, joka oli asetettu kamiinin luo, ja Francine
kävi seisomaan emäntänsä taa, kumartuen tämän vanhanaikuisen
huonekalun selkänojaan.
-- Sallinette minun hetkeksi lähteä täyttämään isännän
velvollisuuksia? -- sanoi markiisi, jättäen molemmat naiset ja yhtyen
vieraittensa ryhmään.
Francine huomasi, miten päälliköt Montauranin lausuttua pari sanaa
kiireisesti piiloittivat aseensa, karttansa ja kaiken, mikä saattoi
herättää tasavaltalaisten upseerien epäluuloa; muutamat heistä
irroittivat vyötäisiltään leveät nahkavyöt, joissa piili pistooleja
ja metsästyspuukkoja. Markiisi kehoitti noudattamaan mitä suurin
hienotuntoisuutta ja poistui huoneesta huolehtiakseen niiden
vieraiden kestityksestä, jotka sattuma oli hänen tiellensä tuonut.
Neiti de Verneuil, joka oli nostanut jalkansa takkavalkeaa
kohti, niitä lämmitelläkseen, ei kääntänyt päätänsä Montauranin
poistuessa, näin pettäen läsnäolijoiden odotuksen, jotka kaikki
olisivat tahtoneet nähdä hänen kasvonsa. Ainoastaan Francine siis
näki, minkä muutoksen nuoren päällikön poistuminen aiheutti koolla
olijoissa. Aatelismiehet ryhmittyivät rouva du Guan ympärille, ja
hänen kuiskaten keskustellessaan heidän kanssaan, ei yksikään noista
miehistä malttanut olla moneen kertaan katsahtamatta molempiin
vieraisiin naisiin.
-- Tunnettehan te Montauranin! -- sanoi rouva du Gua, -- pikiintyi
käden käänteessä tuohon naikkoseen, ja käsittänette, että parhaatkin
neuvot minun suustani lähteneinä herättivät hänessä epäluuloa.
Ystävämme Parisissa, herrat de Valois, d'Esgrignon, d'Alençon ja
monet muut ovat varoittaneet häntä siitä ansasta, joka hänelle
viritetään heittämällä hänen syliinsä naishenkilö, ja ensimäiseen
vastaantulijaan hän rakastuu, ja tämä nainen on, hankkimieni tietojen
mukaan, olento, joka on ottanut ylhäisen nimen, vetääkseen sen
lokaan, on olento, joka j.n.e., j.n.e.
Tämä parjaajanainen, jonka lukija lienee tuntenut samaksi, joka
kehoitti hyökkäämään aikaisemmin mainittujen postivaunujen
kimppuun, tulee tässä kertomuksessa käymään rouva du Guan nimellä,
jonka turvissa oli onnistunut selviytymään Alençonissa uhanneesta
vaarasta. Hänen oikean nimensä mainitseminen saattaisi loukata erästä
ylimysperhettä, jolle tämän nuoren naisen hairahdukset jo muutenkin
ovat tuottaneet syvää surua. Sitäpaitsi tämän naisen kohtalot ovat jo
olleet toisenkin kuvauksen esineenä.
Ennen pitkää läsnäolijain ihmettely ja uteliaisuus kävi
tungettelevaksi, melkeinpä vihamieliseksi. Muutamat sangen ankarat
huudahdukset saapuivat Francinen kuuluviin, joka sanottuaan pari
sanaa emännälleen, pakeni ikkunasyvennykseen. Marie nousi, kääntyi
julkean ryhmän puoleen ja loi siihen muutaman arvokkaisuutta, jopa
ylenkatsetta uhkuvan katseen.
Hänen kauneutensa, hieno käyttäytymisensä ja ylpeytensä muuttivat
äkkiä hänen vihamiestensä kannan, ja heiltä pääsi ehdoton
imarteleva mutina. Pari kolme herraa, joiden ulkomuoto ilmaisi
hovipiireissä saavutettua kohteliaisuutta ja ritarillisuutta,
lähestyi Marieta ystävällisesti; nuoren naisen säädyllisyys herätti
heissä kunnioitusta, ei kukaan heistä rohjennut häntä puhutella, ja
sen sijaan että he olisivat häntä syyttäneet, näytti päinvastoin
hän katseineen tuomitsevan heitä. Tämän Jumalan ja kuninkaan
puolustamista varten aletun sodan päälliköt vastasivat sangen vähän
sitä kuvaa, jonka Marie mielikuvituksessaan oli heistä luonut.
Tämä todella suuri taistelu pieneni ja kutistui mitättömäksi, kun
hän, lukuunottamatta paria kolmea voimakasta henkilöä, näki nämä
maalaisylimykset kaikki vailla henkevyyden ilmettä ja eloisuutta.
Elettyään runouden maailmassa, Marie äkkiä joutui keskelle
arkipäiväistä todellisuutta. Nuo kasvot näyttivät pikemmin kuvastavan
juonitteluhalua kuin rakkautta kunniaan; oma etu asetti todella
kaikkien näiden aatelismiesten käsiin aseet. Ja jos he toiminnan
hetkellä kohosivat sankarillisuuteen, he täällä esiintyivät
arki-ihmisinä.
Harhaluulojen menettäminen saattoi neiti de Verneuilin tekemään
heille vääryyttä ja esti häntä tunnustamasta sitä todellista
uhrautuvaisuutta, jolla moni näistä miehistä niin suuresti
kunnostautui. Kuitenkin useimmat heistä olivat tavoiltaan jotenkin
jokapäiväisiä. Jos joukosta erosi joku omintakeinen pää, himmensi
sitä muodollisuus ja aatelissäädyn jäykkyyden leima. Joskin Marie
myönsi näissä miehissä yleensä olevan henkevyyttä, puuttui heiltä
hänen mielestään täydellisesti se koruttomuus ja suurpiirteisyys,
johon tasavallan riemuvoitot ja miehet olivat häntä totuttaneet.
Tämä öinen kokous rappeutuneessa linnasalissa, jonka vääntyneet
seinäkoristeet niin hyvin vastasivat koolla olevien kasvoja, sai
neiti de Verneuilin hymyilemään, ja hänestä se tarjosi vertauskuvan
kuninkaanvallasta. Ihastuen hän sitten ajatteli, että ainakin
markiisi näytteli ensi osaa näiden henkilöiden keskellä, joiden ainoa
ansio hänen mielestään oli se, että he uhrautuivat toivottoman asian
hyväksi. Hän piirsi mielikuvituksessaan rakastamansa miehen kuvan,
asetti sen tuota ryhmää vasten, eroitti sen taas siitä, eikä nähnyt
noissa laihoissa ja hinteröissä vartaloissa muuta kuin hänen jaloja
välikappaleitaan.
Samassa markiisin askeleet kaikuivat viereisessä salissa. Äkkiä
salaliittolaiset hajaantuivat useampiin ryhmiin, ja kuiskailu
taukosi. Koululaisten tavoin, jotka opettajansa poissaollessa ovat
solmineet jonkun vallattoman juonen, he teeskentelivät järjestystä ja
hiljaisuutta.
Montauran astui sisään, Marie oli onnellinen ihaillessaan häntä
näiden ihmisten keskellä, joista hän oli nuorin, kaunein, ensimäinen.
Kuin kuningas hovissaan hän kulki ryhmästä ryhmään, nyökäytti
lyhyesti päätään, puristi käsiä, jakeli katseita ja hyväksyviä
sanoja tai moitteita, täyttäen puolueen johtajan tehtäviä niin
luontevasti ja varmasti, että Marie, joka ensin oli syyttänyt häntä
huimapäisyydestä, tätä kaikkea ihmetellen katseli. Markiisin läsnäolo
teki lopun siitä uteliaisuudesta, jolla neiti de Verneuilia oli
tähystelty. Mutta pian rouva du Guan häijyys kantoi hedelmiään.
Parooni de Guénic, liikanimeltään "Puolustaja", joka kaikista näistä
vakavien yritysten yhdistämistä miehistä nimensä ja arvonsa nojalla
näytti olevan oikeutettu kohtelemaan Montaurania tuttavallisesti,
tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet nurkkaan.
-- Kuulehan, rakas markiisi, -- hän sanoi, -- murhemielin me kaikki
näemme, miten sinä olet tekemäisilläsi suuren tyhmyyden.
-- Mitä tarkoitat noilla sanoilla?
-- Mutta tiedätköhän, mistä on tullut tuo naikkonen, kuka hän todella
on ja mitkä ovat hänen aikomuksensa sinuun nähden?
-- Rakas "Puolustajani", meidän kesken sanoen, oikkuni on ohi jo
huomisaamuna.
-- Hyvä; mutta jos tuo nainen jo ennen päivänkoittoa toimittaa sinut
vihollisen käsiin?
-- Vastaan sinulle, kun ensin olet sanonut minulle, miksi hän ei jo
ole sitä tehnyt, -- huomautti Montauran, joka pilalla koetti näyttää
uhmailevalta.
-- Mutta jos sinä häntä miellytät, hän ei ehkä tahdo sinua pettää,
ennenkuin hänkin puolestaan on saanut tyydyttää oikkunsa.
-- Hyvä ystävä, katso tuota viehättävää tyttöä, tarkasta hänen
käyttäymistään ja uskalla sitten vielä sanoa, ettei hän ole
valio-olento! Jos hän sinuun loisi suopeita katseita, etköhän sielusi
pohjalla tuntisi jotain kunnioituksen tapaista häntä kohtaan? Eräs
naishenkilö on jo istuttanut sinuun huonon käsityksen hänestä.
Mutta jos tuo nuori nainen olisi sellainen halpamainen olento, kuin
ystävämme ovat väittäneet, niin surmaisin hänet huolimatta siitä,
mitä juuri sinulle hänen puolustuksekseen olen sanonut...
-- Luuletteko, -- sanoi rouva du Gua, joka samassa ilmestyi siihen,
-- Fouchéta kyllin typeräksi lähettämään tänne jotain katunaista?
Epäilemättä hän on valinnut miehen mukaisen syötin. Mutta jos te,
herra markiisi, olette sokea, pitävät ystävänne silmänsä auki,
valvoakseen turvallisuuttanne.
-- Rouvaseni, -- vastasi Gars lävistäen hänet vihasta uhkuvin
katsein, -- muistakaa, että ette ryhdy mihinkään toimenpiteisiin tätä
naista tai hänen turvajoukkoansa vastaan; muuten ei mikään voisi
suojella teitä kostoltani. Vaadin, että tätä nuorta naista kohdellaan
mitä suurimmalla kunnioituksella ja henkilönä, joka kuuluu minulle.
Luulenpa, että perheemme onkin sukua de Verneuileille.
Markiisin kohtaamasta vastustuksesta oli seurauksena tuo tavallinen
vaikutus, jonka nuorissa ihmisissä aiheuttavat tuollaiset esteet.
Vaikka hän näennäisesti oli hyvin kevyesti kohdellut neiti de
Verneuilia ja vaikka oli luuloitellut, että hänen kiintymyksensä oli
pelkkä ohimenevä oikku, oli hänen ylpeytensä kuohahtanut ja vienyt
hänet äärettömän edistysaskeleen eteenpäin. Julkisesti tunnustaessaan
tämän naisen, hän piti kunnia-asianaan valvoa, että häntä
kunnioitettiin. Hän kulki siis ryhmästä ryhmään, vakuuttaen miehen
tavoin, jota olisi ollut vaarallista vastustaa, että tuo vieras
nainen todella oli neiti de Verneuil. Heti levoton murina taukosi.
Kun Montauran oli palauttanut jonkunmoisen tasapainotilan salissa ja
tyydyttänyt kaikki vaatimukset, hän lähestyi lemmittyänsä innokkaana
ja kuiskasi hänelle:
-- Nuo ihmiset ovat riistäneet minulta hetken onnestani.
-- Olen hyvin iloinen, nähdessäni teidät läheisyydessäni, -- vastasi
Marie nauraen. -- Ilmoitan, että olen utelias: älkää siis kyllästykö
kysymyksiini. Sanokaapa minulle ensiksi, kuka on tuo mieshenkilö,
jolla on vihreästä verasta tehdyt liivit.
-- Se on kuuluisa majuri Brigaut, Marais'sta kotoisin; kuuluisa
Mercier, liikanimeltään "Vendéelainen", oli hänen kumppaninsa.
-- Mutta kuka on tuo lihava punakkakasvoinen pappismies, jonka kanssa
hän paraikaa puhuu minusta?
-- Tahdotteko tietää, mitä he puhuvat?
-- Totta kai sen tahdon tietää!... tarvitseeko sellaista edes kysyä?
-- Mutta en voi sitä teille sanoa, teitä loukkaamatta.
-- Jos sallitte minua loukattavan, kostamatta minuun teidän luonanne
kohdistettuja solvauksia, en voi muuta kuin sanoa hyvästi, markiisi.
En tahdo hetkeäkään viipyä täällä. Minulla on jo paha omatunto, että
petän noita rehellisiä ja hyväluuloisia tasavaltalais-parkoja.
Hän astui muutaman askeleen ovea kohti, ja markiisi seurasi häntä.
-- Rakas Marie, kuulkaa toki minua. Kautta kunniani, tukahutin heidän
ilkeät puheensa, ennenkuin tiesin, olivatko ne väärät vai oikeat.
Mutta ottakaa huomioon asemani, ja kun Parisin ministeristössä olevat
ystävämme ovat kehoittaneet minua karttamaan jokaista tielleni
sattuvaa naista, huomauttaen, että Fouchén aikomus on lähettää joku
katu-Judit minua surmaamaan, niin lienee parhailla ystävilläni syytä
ajatella, että te olette liian kaunis, ollaksenne kunniallinen
nainen...
Puhuessaan markiisi vajotti katseensa neiti de Verneuilin silmiin,
joka punastui, voimatta pidättää kyyneliä.
-- Olen ansainnut nämä solvaukset, -- hän virkkoi. -- Tahtoisin
saada teidät luulemaan minua halveksittavaksi olennoksi ja kuitenkin
olla rakastettu... silloin en enää teitä epäilisi. Minä uskoin
teihin, kun minua petitte, ja te ette usko minuun, kun puhun totta.
Keskeyttäkäämme enemmät puheet, -- hän sanoi rypistäen kulmakarvoja
ja käyden kalpeaksi kuin nainen, joka on kuolemaisillaan. -- Hyvästi.
Epätoivoisena hän riensi pois ruokasalista.
-- Marie, elämäni on teidän hallussanne, -- kuiskasi hänelle nuori
markiisi.
Marie pysähtyi ja katsoi häneen.
-- Ei, ei, -- hän sanoi, -- olen jalomielinen. Hyvästi. En ajatellut,
teitä seuratessani, omaa menneisyyttäni enkä teidän tulevaisuuttanne.
Olin mieletön.
-- Kuinka, te hylkäätte minut hetkenä, jona tarjoan teille elämäni?
-- Te tarjoatte sen intohimon, halun hetkenä...
-- Teen sen ainaiseksi, sitä koskaan katumatta, -- sanoi markiisi.
Marie palasi. Salatakseen mielenliikutuksensa, markiisi jatkoi
keskeytettyä puhelua:
-- Tuo lihava mies, jonka nimeä kysyitte, on peloittava ihminen,
abotti Gudin, niitä jesuiittoja, jotka olivat kyllin itsepäisiä,
ehkäpä myös kyllin hartaita, jäämään Ranskaan, huolimatta vuoden
1762:n säädöksestä, joka karkoitti heidät maanpakoon. Hän on sotaan
usuttaja näillä seuduilla ja erään "Pyhä Sydän" nimisen hengellisen
seuran opin levittäjä. Tottuneena käyttämään uskontoa välikappaleena
hän vakuuttaa uskolaisilleen, että he tulevat nousemaan kuolleista,
ja osaa taitavilla saarnoilla ylläpitää heidän kiihkoansa. Kuten
huomaatte, täytyy hyväkseen käyttää jokaisen yksityisetuja,
saavuttaakseen suuren päämäärän. Siinä piilee politiikan koko
salaisuus.
-- Entä tuo vielä nuorekas, jäntereinen vanhus, jonka kasvot ovat
niin vastenmieliset? Tarkoitan tuota asianajajan ryysyihin puettua
miestä.
-- Asianajaja! Erehdytte, hän tavoittelee prikaatikenraalin arvoa.
Ettekö ole kuullut puhuttavan Longuy'sta?
-- Onko se todella hän? -- sanoi neiti de Verneuil pelästyneenä. --
Ja sellaisia ihmisiä te pidätte palveluksessanne!
-- Hiljemmin! hän voisi kuulla puheenne. Näettekö tuon toisen, joka
paraikaa rouva du Guan kanssa keskustelee rangaistavista seikoista?
-- Tuonko mustiin puetun herrasmiehen, joka näyttää tuomarilta?
-- Se on yksi asiamiehistämme, la Billardière, Bretagnen
parlamenttineuvoksen poika. Luullakseni on hänen nimensä Flamet.
Hänellä on ruhtinasten luottamus.
-- Ja hänen vieressään seisoja, tuo joka juuri panee
polttosavi-piippuunsa, ja joka kaikkine sormineen painaa tupakkaa
piipunpesään, kuin moukka ainakin? -- kysyi neiti de Verneuil nauraen.
-- Tarkkanäköisyytenne on oivallinen! Hän on tuon naishenkilön
mies-vainajan entinen metsänhoitaja. Hän johtaa erästä komppaniaa,
jonka lähetän kansalliskaartia vastaan. Hän ja Marche-à-Terre ovat
ehkä tunnollisimmat palvelijat, mitä kuninkaalla on täällä.
-- Mutta tuo nainen, kuka hän on?
-- Hänkö, no niin, hän on Charetten viimeinen rakastajatar. Hänellä
on suuri kyky vaikuttaa kaikkiin näihin ihmisiin.
-- Pysyikö tämä nainen uskollisena tuolle kuuluisalle miehelle?
Markiisi ei vastannut muuten, kuin hymyilemällä epäilevästi.
-- Kunnioitatteko häntä?
-- Te olette totisesti hyvin utelias.
-- Tuo nainen on viholliseni, hän kun ei enää voi olla
kilpailijattareni, -- sanoi nauraen neiti de Verneuil; -- annan
hänelle anteeksi hänen entiset hairahduksensa, antakoon hän
minullekin anteeksi. Entä tuo viiksiniekka upseeri?
-- Hänen nimeänsä en kernaasti mainitse. Hän tahtoo salamurhan kautta
raivata pois ensimäisen konsulin. Joko hän onnistuu tai epäonnistuu,
kuulette hänestä myöhemmin puhuttavan, hän kyllä tulee kuuluisaksi.
-- Ja te olette tullut tänne johtamaan tällaista väkeä?... --
sanoi neiti de Verneuil kammoa uhkuen. -- Nämä siis ovat kuninkaan
puolustajia. Missä siis ovat aateliset ja ylimykset?
-- He ovat hajaantuneet kaikkiin Europan hoveihin, -- sanoi
markiisi ylimielisenä. -- Kukas pestaisi kuninkaat, ministeristöt
ja heidän sotajoukkonsa Bourbonien hallitsijasuvun palvelukseen ja
syöksisi ne tätä tasavaltaa vastaan, joka uhkaa kuolemalla kaikkia
kuningaskuntia, ja yhteiskuntajärjestystä täydellisellä häviöllä!...
-- Olkaa siis te, -- sanoi Marie ollen jalon mielenliikutuksen
valtaama, -- puhdas lähde, josta ammennan ne aatteet, jotka vielä
tarvitsen... siihen suostun kernaasti. Mutta sallikaa minun
pitää se vakaumukseni, että te olette ainoa ylimys, joka täyttää
velvollisuutensa ahdistaessanne Ranskaa ranskalaisten, eikä
muukalaisten avulla. Minä olen nainen ja tunnen, että jos lapseni
löisi minua vihan vimmassa ollessaan, voisin antaa sille anteeksi;
mutta jos se kylmäverisenä katselisi, kun tuntematon henkilö repisi
minut kappaleiksi, pitäisin sitä hirviönä.
-- Te tulette aina pysymään tasavaltalaisena, -- sanoi markiisi
ollen suloisen huumauksen valtaama, sillä nuo ylevät sanat olivat
vahvistaneet hänen luulojaan.
-- Tasavaltalainen? En, en enää ole tasavaltalainen. En kunnioittaisi
teitä, jos te taipuisitte ensimäisen konsulin tahtoon. Mutta en
liioin tahtoisi nähdä teitä henkilöitä johtamassa, jotka ryöstävät
yhtä Ranskan kolkkaa, vaan eivät tee hyökkäystä koko Ranskaa vastaan.
Kenen edestä te taistelette? Mitä odotatte kuninkaalta, jonka
teidän kätenne nostavat valtaistuimelle? Eräs nainen on jo kerran
suorittanut tämän kauniin mestarityön, ja vapautettu kuningas salli,
että hänet elävältä poltettiin... Nuo ihmiset ovat Herran voideltuja,
ja vaarallista on kajota sellaiseen, joka on pyhitettyä. Antakaa
yksistään Jumalan asettaa, syöstä pois ja jälleen kohottaa heidät
istumaan purppurajakkaralle. Jos olette punninnut palkintoa, joka
siitä teille lankeaa, olette te minun silmissäni kymmenen kertaa
suurempi kuin mitä luulin; polkekaa minua silloin jalkoihinne, jos
tahdotte, minä sen sallin ja olen oleva onnellinen.
- Te olette hurmaava. Älkää vaan esittäkö oppianne noille herroille
-- jäisin silloin helposti ilman sotilaita.
-- Oi, jos te antaisitte minun käännyttää teidät, pakenisimme täältä
tuhannen peninkulman päähän.
-- Nuo miehet, joita te näytte halveksivan, osaavat kuolla
taistelussa, -- virkkoi markiisi vakavana, -- ja heidän vikansa
unhoittuvat. Ja jos muuten pyrintöni saavuttavat menestystä, tulevat
voiton laakerit epäilemättä peittämään kaiken!
-- En näe täällä muuta kuin teidät, joka panisi jotain alttiiksi.
-- En ole ainoa, -- vastasi markiisi vilpittömän vaatimattomasti. --
Tuolla näette kaksi uutta vendéelaista johtajaa. Toinen heistä, jota
olette kuullut mainittavan "Isoksi Jaakoksi", on kreivi de Fontaine;
toinen on la Billardière, jonka jo teille äsken osoitin.
-- Entä unhoitatteko Quiberonin, jossa la Billardière näytteli mitä
omituisinta osaa?... -- huomautti Marie, jossa heräsi muuan muisto.
-- La Billardière on ottanut paljon hartioilleen, uskokaa minua. Se
ei tanssi ruusuilla, joka palvelee ruhtinaita...
-- Te saatte minut vapisemaan! -- huudahti Marie. -- Markiisi,
-- sanoi hän äänessä väre, joka näytti ilmaisevan, että hän
persoonallisista syistä salasi jotain, -- yksi ainoa hetki riittää
kukistamaan harhaluulon ja paljastamaan salaisuuksia, joista riippuu
useiden ihmisten elämä ja onni...
Hän vaikeni ikäänkuin olisi pelännyt sanovansa liikaa ja jatkoi
sitten:
-- Minulla olisi tärkeätä tietää, että tasavallan sotilaita ei uhkaa
vaara.
-- Minä olen kyllä varuillani, -- sanoi markiisi hymyillen,
peittääkseen mielenliikutustaan. -- Mutta älkää enää puhuko minulle
sotilaistanne, olenhan aatelismiehen sanalla taannut heidän
turvallisuutensa.
-- Ja muuten, mikä oikeus minulla olisikaan ohjata teitä? Olkaa
te meidän kesken aina käskijä. Johan sanoin teille, että orjan
hallitseminen syöksisi minut epätoivoon.
-- Herra markiisi, -- kysyi kunnioittavasti majuri Brigaut,
katkaisten tämän keskustelun, -- tulevatko siniset viipymään täällä
kauan?
-- He lähtevät heti kun ovat levänneet, -- huudahti Marie.
Markiisi loi tutkivia katseita koolla olevaan seuraan, huomasi siinä
levottomuutta, poistui neiti de Verneuilin luota ja antoi rouva
du Guan tulla sijaansa seuraa pitämään. Tämän naisen naamari oli
hymyilevä, mutta kavala, eikä sitä häirinnyt nuoren päällikön katkera
ilme.
Samana hetkenä Francine tukahutti äkillisen huudahduksensa. Neiti de
Verneuil näki uskollisen toverinsa rientävän viereiseen huoneeseen,
katsoi rouva du Guahan, ja hänen hämmästyksensä kiihtyi, kun hän
näki tuon naisen kasvoille leviävän kalpeuden. Hän oli utelias
tietämään, mikä oli syynä Francinen äkilliseen poistumiseen, ja
lähestyi ikkunasyvennystä, minne kilpailijattarensa seurasi häntä
haihduttaakseen varomattomasti kyllä herättämänsä epäluulon ja
hymyili hänelle sanomattoman ilkeästi, kun molemmat katsahdettuaan
lammikolle palasivat kamiinin ääreen. Marie ei ollut huomannut
mitään, mikä olisi selittänyt Francinen poistumisen; rouva du Gua oli
mielissään siitä, että hänen tahtoaan noudatettiin.
* * * * *
Lammikko, jonka rannalta Marche-à-Terre oli tuon naisen viittauksesta
ilmestynyt linnan pihalle, oli, kuten mainittiin, puutarhaa
suojelevan ojan yhteydessä, jonka polveilevista mutkista kohosi sumua
ja joka paikoittain oli lammen levyinen, paikoittain taas kapea.
Vuolas ja kirkas vesi huuhteli jyrkkiä rantoja muutaman sylen päässä
linnan ikkunoista.
Francine katseli veden pinnassa olevia mustia juovia, jotka
heijastuivat siihen vanhojen piilipuiden latvoista, ja näki
ajatuksiin vaipuneena, miten hiljainen tuuli tasaisesti heilutti
niiden oksia. Mutta äkkiä hän luuli näkevänsä yhden tuollaisen
varjokuvan veden peilissä liikkuvan epätasaisesti ja tavalla, joka
ilmaisi elävää olentoa. Tuo kuvio, vaikkakin epämääräinen, näytti
miehen varjolta. Sittenkin hän vaan tahtoi luulla tätä ilmiötä
lehtien lomitse heijastuvan kuutamon vaikutukseksi.
Mutta pian näyttäytyi ihmispää, ja sitten useita kauempana.
Rantapenkereen pensaat taipuivat ja kohosivat rajusti. Francine
näki silloin tuon pitkän pensasaidan hiljaa liikkuvan, kuin
satumaiset intialaiset käärmeet. Sitten siellä täällä piikkiherne- ja
orjantappurapensaissa loisti kirkkaita valopilkkuja, jotka vaihtoivat
paikkaa. Pinnistäen tarkkaavaisuuttaan Marche-à-Terren lemmitty luuli
tuntevansa ensimäisen noista tummista haamuista, jotka liikkuivat
äkkiä vilkastuneella rannalla. Vaikka tämän miehen ääripiirteet
olivatkin kovin epäselvät, ilmaisi Francinen sydämen tykintä hänelle,
että hän näki edessään Marche-à-Terren.