ratkaisevaa ole sanottu minun läheisyydessäni. Entä Corentin? Olisiko
hän ilmaissut salaisuuteni? Mutta ei hänellä olisi siitä mitään
etua. Ken siis on voinut esiintyä syyttäjänäni? Tuskin oli alettu
minua rakastaa, kun jo olen hylätty. Kylvän rakkautta, ja niitän
ylenkatsetta. Minun kohtaloni on siis aina nähdä onni ja menettää se!"
Hän tunsi silloin sydämessään outoa levottomuutta, sillä hän
rakasti todella, ja ensi kertaa elämässään. Kuitenkaan hän ei ollut
siihen määrin antautunut tämän tunteensa valtaan, ettei ylpeydestä,
joka liikkuu nuoren ja kauniin naisen povessa, olisi saanut
lieventävää tukea suruansa vastaan. Hänen rakkautensa salaisuus --
tuollainen salaisuus, joka usein säilytetään kidutuspenkilläkin,
ei ollut häneltä jäänyt selviämättä. Hän oikaisihe suoraksi ja
häpesi, että vaikenemisellaan oli ilmaissut surunsa syvyyden,
pudisti päätään iloisena, väänsi kasvonsa hymyyn -- tai oikeammin
teeskenteli hymyilevänsä, ja muutti äänensä soinnun, salatakseen
mielenliikutuksensa.
-- Millä seuduin olemmekaan? -- hän kysäisi kapteeni Merleltä, joka
yhä pysytteli lyhyen matkan päässä vaunuista.
-- Kolmen ja puolen Ranskan peninkulman päässä Fougères'sta,
armollinen neiti.
-- Saavumme kai siis sinne pian? -- virkkoi neiti, rohkaisten häntä
jatkamaan keskustelua, jonka kuluessa hän aikoi osoittaa nuorelle
kapteenille huomaavaisuutta.
-- Nämä meidän peninkulmat, -- huomautti Merle, -- eivät ole varsin
pitkiä, mutta tällä paikkakunnalla ne eivät näy ollenkaan ottavan
loppuakseen. Kun pääsemme tämän vuorenrinteen huipulle, tulette
näkemään laakson, joka on sen laakson kaltainen, minkä juuri olemme
jättäneet taaksemme, ja taivaanrannalla voitte silloin nähdä
Pèlerine-vuoren. Suokoon Jumala, etteivät chouanit ole siellä ja
ryhdy meille kostamaan. Käsitätte, että näin vuoroin nousten ja
laskeutuen matka edistyy hitaasti. Pèlerine-vuorelta voitte vielä
eroittaa...
Tämän nimen kuullessaan nuori aatelismies säpsähti toistamiseen,
mutta niin kevyesti, että ainoastaan neiti de Verneuil sen
huomasi. -- Mikä se oikeastaan on tuo Pèlerine? -- kysyi äkkiä
nuori neiti, keskeyttäen kapteenin, joka hyvin toimessaan selitti
maanpinta-muodostusta näillä seuduilla.
-- Se on, -- vastasi Merle, -- erään vuoren huippu, joka on antanut
nimen Mainen alangolle, minne heti saavumme ja mikä eroittaa mainitun
maakunnan Couësnon-laaksosta, jonka vastakkaisella rajalla sijaitsee
Fougères, ensimäinen kaupunki Bretagnen alueella. Vendémiairen
loppupäivinä taistelimme tuolla vuorenhuipulla Garsia ja hänen
rosvojansa vastaan. Meillä oli saatettavana rekryyttejä, jotka
tahtoivat tuhota meidät siinä maakunnan rajalla, jotta heidän ei
olisi tarvinnut poistua kotiseudultaan. Mutta Hulot on kova mies,
jonka kanssa ei ole hyvä...
-- Siis varmaankin näitte Garsin? -- kysyi neiti de Verneuil. --
Millainen mies hän on?...
Hänen ilkkuvat katseensa eivät ollenkaan herjenneet tuijottamasta
niin sanottuun vikomtti du Bouvaniin.
-- Oh, neitiseni, -- vastasi Merle, jonka puhe yhä keskeytettiin,
-- hän on siihen määrin herra du Guan näköinen, että jos tämä ei
kantaisi polyteknikon univormua, löisin vetoa, että se on hän.
Neiti de Verneuil tähysteli terävästi välinpitämätöntä ja
liikkumatonta nuorta miestä, joka näytti häntä halveksivan, mutta ei
huomannut hänessä mitään ulkonaisia pelonmerkkejä. Katkeralla hymyllä
hän ilmaisi nuorelle miehelle, että sinä hetkenä oli päässyt tuon
salaisuuden perille, jonka nuori mies siihen asti niin viekkaasti oli
osannut peittää. Sitten hän, äänessä ivallinen kaiku, sieramet ilosta
paisuen, pää kallellaan, samalla pitääkseen silmällä nuorta miestä ja
nähdäkseen Merlen, sanoi tälle:
-- Tuo kapinallisten johtaja tuottaa ensimäiselle konsulille paljon
levottomuutta. Häntä sanotaan rohkeaksi. Mutta välistä hän menettelee
hurjana huimapäänä, varsinkin kun on kysymys naisista.
-- Siihen perustammekin toivomme, -- vastasi kapteeni, --
selvittääksemme laskumme hänen kanssaan. Jos vaan vähäksi aikaa
saamme hänet käsiimme, kiidätämme hänelle hiukan lyijyä päähän. Jos
hän kohtaisi meidät, tuo karkulais-aatelismies, niin kyllä hänkin
passittaisi meidät toiseen maailmaan. Kohtelemme toisiamme vallan
tasaveroisesti...
-- Hui hai, -- sanoi nuori mies, -- meillä ei ole mitään syytä
pelätä. Sotilaanne eivät kulje Pèlerine-vuorelle asti, he kun ovat
liian väsyneet; muuten, jos suostutte, voivat he levähtää tässä
aivan lähellä. Äitini poikkeaa Vivetièreen, sinne kääntyy tie
muutaman pyssynkantaman päästä. Ehkä nämä molemmat naisetkin tahtovat
levätä siellä, epäilemättä hekin ovat väsyneet, kun ovat yhtämittaa
matkustaneet tänne Alençonista. -- Ja kun armollinen neiti, -- hän
sanoi väkinäisen kohteliaasti, kääntyen lemmittynsä puoleen, --
jalomielisesti kyllä on saattanut matkamme yhtä turvalliseksi kuin
miellyttäväksi, hän ehkä suostuu syömään illallista äitini luona.
-- Ja muuten, -- hän jatkoi kääntyen Merlen puoleen, -- ajat eivät
sentään ole niin huonot, ettei Vivetiéressä olisi jälellä tynnyri
omenaviiniä teidän soturienne käytettäväksi. Gars, nähkääs, ei
sentään liene vienyt kaikkea mukanaan, ainakin äitini...
-- Äitinne... -- huomautti neiti de Verneuil, ivallisesti keskeyttäen
ja vastaamatta hänelle lausuttuun kutsuun.
-- Ette siis enää tänä iltana näy uskovan ikääni, neiti, -- virkkoi
rouva du Gua. -- Onnettomuudekseni jouduin hyvin nuorena naimisiin,
poikani sain jo viisitoistavuotiaana.
-- Ettekö erehdy, armollinen rouva, olitte kai silloin
kolmikymmenvuotias!
Rouva du Gua kalpeni niellessään tämän purevan pistosanan. Hän olisi
tahtonut kostaa, mutta sensijaan hänen täytyi hymyillä, hän kun mistä
hinnasta tahansa halusi, vaikkapa vielä julmemman ivan kaupalla,
saada selville ne tunteet, jotka elähyttivät tuota nuorta naista. Hän
koetti sentähden näyttää siltä, kuin ei olisi ymmärtänyt.
-- Chouaneilla ei koskaan ole ollut julmempaa johtajaa kuin tuo Gars,
jos voi luottaa hänestä liikkeellä oleviin huhuihin, -- sanoi rouva
du Gua samalla Francinelle ja hänen emännälleen.
-- Julmaksi en minä puolestani häntä luule, -- virkkoi neiti de
Verneuil. -- Mutta hän osaa valehdella ja näyttää muuten itse olevan
hyvin herkkäluuloinen. Puolueen päällikön ei kuitenkaan pitäisi olla
kenenkään leikkikalu.
-- Tunnetteko hänet? -- kysyi välinpitämättömästi nuori mies.
-- En, -- vastasi neiti, luoden häneen ylenkatseellisen silmäyksen,
-- luulin hänet tuntevani...
-- Oh, neitiseni, hän on epäilemättä koko pahus mieheksi! -- huudahti
kapteeni Merle, pudistaen päätään, tehden kuvaavan kädenliikkeen.
-- Noilla vanhoilla suvuilla on joskus tarmokkaita vesoja. Hän
on syntyisin seudulta, missä vanha aateli ei ole ollut kovin
varakasta; ja miehet ovat, nähkääs, kuin tuhkapuun marjat: ne
kypsyvät oljilla. Jos tuo nuori mies on älykäs, voi hän juoksuttaa
meitä kauankin. Hän osasi taitavasti lähettää partiojoukkoja meidän
partiojoukkojamme vastaan ja näin heikentää hallituksen ponnistuksia.
Jos poltetaan kylä kuninkaallismielisiltä, hän polttaa kaksi kylää
tasavaltalaisilta. Hän toimii äärettömän lavealla alalla ja pakoittaa
meidät siten käyttämään melkoisen paljon joukkoja hetkenä, jona
meillä ei niitä ole tarpeeksi!... Oh, se poika tietää, mitä tekee...
-- Hän tuhoaa isänmaansa! -- sanoi Gérard kovalla äänellä keskeyttäen
kapteenin puheen.
-- Mutta, -- huomautti nuori aatelismies, -- jos hänen kuolemansa
vapauttaa isänmaan, niin ampukaa hänet pian kuoliaaksi.
Sitten hän katseella tutki neiti de Verneuilin sieluntilaa, ja heidän
välillään syntyi tuollainen mykkä kohtaus, jonka jännittävyyttä
ja ohimenevää hienoutta kieli ainoastaan puutteellisesti kykenee
kuvaamaan. Vaara herättää mielenkiintoa; kun on kysymys kuolemasta,
herättää halpamaisinkin pahantekijä vähän sääliä.
Vaikka siis neiti de Verneuil silloin oli varma siitä, että mies,
joka häntä nyt halveksi, oli tuo vaarallinen päällikkö, ei hän vielä
tahtonut saada siitä varmuutta luovuttamalla hänet kostajien käsiin.
Hän tahtoi tyydyttää vallan toisenlaisen uteliaisuuden. Hän päätti
siis, riippuen intohimonsa puuskauksista, joko uskoa tai epäillä, ja
alkoi leikitellä vaaran liekeillä.
Hänen ivaa ja vahingoniloa uhkuva katseensa osoitti voitokkaana
nuorelle päällikölle sotilaita; täten viitaten häntä uhkaavaan
vaaraan, hän julmalla tavalla sai hänet ymmärtämään, että hänen
henkensä riippui yhdestä ainoasta sanasta, ja jo näyttivät hänen
huulensa liikkuvan lausuakseen tuon sanan. Samoin kuin Amerikan
villi-ihmiset hän tarkasti kidutuspaaluun sidotun vihollisensa
kasvolihaksia ja heilutti sirosti nuijaa, nauttien toistaiseksi
viattomasta kostonhimosta ja rangaisten kuin rakastajatar ainakin,
joka vielä lempii.
-- Jos minulla olisi tuollainen poika, rouvaseni, kuin teillä, -- hän
sanoi rouva du Gualle, joka ilmeisesti oli peloissaan, -- pukisin
hänen tähtensä ylleni surupuvun sinä päivänä, jona panisin hänet
vaaroille alttiiksi.
Hän ei saanut vastausta. Parikymmentä kertaa hän käänsi päänsä
upseereihin päin, mutta käänsi sen taas äkkiä rouva du Guata kohti,
yllättämättä hänen ja Garsin välillä mitään salaista merkkiä, joka
olisi osoittanut heidän välillään vallitsevan likeistä suhdetta, jota
epäili ja jota ei kuitenkaan tahtonut uskoa. Nainen niin mielellään
epäröi taistellessaan elämästä ja kuolemasta, varsinkin kun hänellä
on ratkaisuvalta.
Nuori kenraali hymyili ehdottoman tyynenä ja kesti vapisematta
kidutusta, jonka alaisena neiti de Verneuil häntä piti. Hänen
ryhtinsä ja ilmeensä tiesivät miestä, joka ei välitä vaaroistaan,
ja välistä hän näytti sanovan: "Nyt teillä on tilaisuus kostaa
loukattu ylpeytenne, käyttäkää sitä hyväksenne! Olisin toivoton, jos
ylenkatseeni teitä vastaan haihtuisi."
Neiti de Verneuil rupesi asemansa korkeudesta tähystelemään
päällikköä, tehden sen ilmeisen loukkaavasti ja samalla
arvokkaasti, sillä sydämen pohjasta hän ihaili hänen rohkeuttaan
ja levollisuuttaan. Hän iloitsi siitä, että lemmityllään oli vanha
aatelisnimi, jommoinen arvo miellyttää jokaista naista, ja hänestä
oli mielenkiintoista nähdä hänet tilanteessa, jossa hän onnettomuuden
jalostaman asian puoltajana taisteli vahvan sielun koko tarmolla
niin monasti voitokasta tasavaltaa vastaan, ja nähdä hänet suuren
vaaran alaisena, ja kuitenkin osoittavan urhoollisuutta, joka niin
voimakkaasti vaikuttaa naisen sydämeen. Moneen kertaan hän pani
tuon nuoren miehen koetukselle, ehkä noudattaen sitä vaistoa, joka
kiihoittaa naista leikittelemään saaliillaan, samoin kuin kissa
leikittelee pyytämällään hiirellä.
-- Minkä lain nojalla te siis tuomitsette chouanit kuolemaan? --
kysyi neiti de Verneuil Merleltä.
-- Tietysti lain nojalla viimekuluneen fructidorin 14:nneltä
päivältä. Sehän asettaa ulkopuolelle lakia kapinalliset
departementit, järjestäen sinne sotaoikeuksia, -- vastasi
tasavaltalainen.
-- Mikä tuottaa minulle nyt sen kunnian, että käännätte katseenne
minuun? -- neiti de Verneuil kysäisi nuorelta päälliköltä, joka
katseli häntä tarkkaavasti.
-- Tunne, jota ei kunnon mies voi ilmaista naiselle, oli hän sitten
millainen tahansa, -- vastasi markiisi de Montauran puoliääneen,
kumartuen häntä kohti. -- Ainoastaan tällaisina aikoina, -- hän sanoi
ääneensä, -- voi nähdä naikkosten harjoittavan pyövelin ammattia,
jopa vievän voiton pyövelistä siinä taidossa, jolla heiluttavat
piilua...
Neiti de Verneuil katsoi Montauraniin tuimasti; sitten hän ihastui
siitä, että tämä mies solvasi häntä sinä hetkenä, jona hänellä
oli vallassaan hänen henkensä, ja kuiskasi hänelle täynnä lempeää
vahingoniloa:
-- Teillä on kelvoton pää, pyövelit eivät siitä huolisi, mutta minä
sen pidän.
Markiisi hämmästyi ja katseli hetken aikaa tätä käsittämätöntä
naista, jonka rakkaus voitti kaikki pisteliäimmätkin solvaukset, ja
joka kosti antamalla anteeksi sellaisen loukkauksen, jota naiset
yleensä eivät koskaan unhoita. Nuoren miehen silmät eivät enää olleet
niin ankarat ja kylmät, jopa surumielisyyden sävy painui hänen
piirteisiinsä. Hänen intohimonsa oli jo vahvempi, kuin mitä hän itse
tiesikään. Neiti de Verneuil oli tyytyväinen tästä toivotun sovinnon
vähäisestä takeesta, silmäili häntä hellästi, loi häneen hymyilevän
katseen, joka näytti suudelmalta. Sitten hän vaipui takaisin
vaunujen selkänojaa vastaan, eikä enää tahtonut saattaa onneansa
horjumaan, luullen vahvasti solmineensa sen tällä hymyllä. Hän oli
niin kaunis ja osasi niin hyvin voittaa rakkauden vastukset! Hän oli
niin tottunut kääntämään kaiken leikiksi, astumaan umpimähkään! Hän
rakasti niin suuresti odottamattomuuksia ja elämän myrskyjä.
Ennen pitkää markiisi käski ajurin poiketa valtatieltä, ja ajoneuvot
suuntasivat kulkunsa Vivetièreä kohti mutkittelevaa tietä pitkin,
jota reunustivat korkeat, omenapuiden siimestämät penkeret, niin
että se näytti pikemmin ojalta kuin tieltä. Matkustajat jättivät
siniset hitaasti kulkemaan jälessä linnaan päin, jonka harmahtavat
harjat vuoroin vilkkuivat esiin ja taas katosivat tämän tien varrella
kasvavien puiden lomissa ja taakse. Useat sotilaista pysähtyivät
puhdistamaan jalkineitaan tien sakeasta savesta.
-- Tämä kirottu tie näyttää totisesti siltä kuin johtaisi se
paratiisiin! -- huudahti Beau-Pied.
Ajuri oli taitava toimessaan, ja niin näki neiti de Verneuil ennen
pitkää edessään Vivetièren linnan. Tämä rakennus sijaitsi eräänlaisen
ylhäisen niemekkeen harjulla, jonka juurella molemmin puolin oli
syvä lammikko, niin että linnaan pääsi ainoastaan näiden lammikkojen
välillä kulkevaa kapeaa tietä pitkin. Sitä osaa niemekettä, missä
rakennukset ja puutarha sijaitsivat, suojeli linnan takana matkan
päässä kulkeva leveä oja, joka oli lammikkojen yhteydessä ja
johon niiden liika vesi virtasi. Tuo niemi muodosti täten melkein
valloittamattoman saaren, tarjoten arvokkaan tyyssijan päällikölle,
jonka kimppuun täällä saattoi hyökätä ainoastaan petollisesti.
Kuullessaan portin ruostuneiden saranojen narisevan ja ajoneuvojen
rämistessä suippokaarisen holvin alla, neiti de Verneuil pisti
esiin päänsä vaunuista. Ne synkät värit, jotka tarjoutuivat hänen
katseilleen, haihduttivat melkein kaikki rakkauden ja kiemailun
ajatukset, joiden välillä hän häälyi. Vaunut saapuivat suurelle,
melkein neliskulmaiselle ja lampien jyrkkien rantojen sulkemalle
pihalle. Näitä autioita rantapenkereitä huuhtelivat suurten vihreiden
kasvitäplien peittämät vedet ja niiden ainoana koristuksena olivat
lehdettömät rämepuut, joiden surkastuneet rungot, suunnattoman
suuret paljaat latvat kohoten kaislojen ja pensaiden yläpuolelle,
näyttivät hirviömäisiltä peikoilta. Nämä vastenmielisen näköiset
pensasaidat tuntuivat elpyvän ja saavan kyvyn puhua, kun sammakot
kurnuttaen lähtivät niistä liikkeelle ja kun vesikanat, ohikulkevien
postivaunujen räminästä kaakattaen, lensivät veden pinnan tasalla.
Piha, jonka laidassa kasvoi korkeata, kuivanutta ruohoa,
piikkiherneitä, vaivaispuita tai köynnöskasveja, ei tarjonnut
silmälle mitään järjestystä tai komeutta. Linna tuntui aikoja
sitten olevan asujanten hylkäämä. Katot näyttivät luhistuvan kokoon
raskaiden kasvitaakkojen alla. Vaikka seinät olivat rakennetut
vahvoista liuskakivistä, joita näillä seuduin on runsaasti, olivat ne
täynnä halkeimia, joihin murattiköynnös oli takertunut kiinni.
Kaksi rakennuksen siipeä, jotka tornin kautta kulmauksena yhtyivät
toisiinsa, ja jotka olivat vastapäätä lampea, muodostivat koko
linnan, jonka roikkuvat ja lahonneet ovet ja ikkunaluukut, ruosteen
syömät rautaristikko-varustukset, särkyneet ikkunaruudut näyttivät
romahtavan alas ensi tuulenpuuskasta. Syystuuli puhalsi paraikaa
näissä raunioissa, jotka himmeässä kuunvalossa näyttivät suunnattoman
suurelta kummitukselta. Ainoastaan se, joka on nähnyt nämä harmaat ja
siniset graniittikivet sovitettuina yhteen mustiin ja mustanruskeihin
liuskakiviin, saattaa käsittää, että tästä autiosta ja synkästä
möhkäleestä käyttämämme vertaus on oikea. Nähdessään nuo liitteistään
lohkeilleet kivet, nuo lasittomat ikkunat, tuon sakarahuippuisen
tornin, reikäiset katot, tuli lisäksi ajatelleeksi luurankoa; ja sen
ympärillä lentelevät petolinnut saattoivat tämän kuvitelman vielä
elävämmäksi.
Muutamat rakennuksen takana kasvavat korkeat kuuset heiluttivat
katon yläpuolella synkkiä havuoksiaan, ja jotkut nurkkien
koristamista varten puutarhasaksilla leikellyt punakatajat kehystivät
sitä, muistuttaen hautajaisissa käytettyjä kiehkuraköynnöksiä.
Ovien muoto, koristeiden kömpelömuotoisuus, yhtenäisyyden puute
rakennussuunnitelmassa -- kaikki tämä ilmaisi tuollaista vanhaa
läänityslinnaa, joista Bretagne ylpeilee, ja kenties syystä, sillä
ovathan nämä linnat näillä seuduilla jonkunlaisia muistomerkkejä
niiltä synkiltä ajoilta, jotka käyvät kuningasvallan perustamisen
edellä.
Neiti de Verneuil, jonka mielessä sana linna aina herätti
sovinnaismuotoisen kuvan, sai tästä kaikesta synkän vaikutelman ja
hypähti kevyesti alas vaunuista, katsellen tätä edessään olevaa kuvaa
kauhun tuntein, miettien, mitä hänen nyt oikeastaan piti tehdä.
Francine kuuli rouva du Guan päästävän ilon huokauksen, kun hän oli
päässyt turviin sinisiltä, jopa tuo nainen ehdottomasti huudahti,
kun portti hänen jäljessään oli suljettu ja kun hän huomasi olevansa
tässä luonnollisessa linnoituksessa. Montauran oli joutuin rientänyt
neiti de Verneuilin luo, arvaten hänen ajatuksensa.
-- Sota on hävittänyt tätä linnaa, -- sanoi markiisi lievän
surullisesti, -- samoin kuin te olette hävittänyt ne tuumat, jotka
minä mielessäni muodostin onnellemme.
-- Kuinka niin? -- kysyi nuori nainen vallan hämmästyneenä.
-- Oletteko te _nuori, jalo_ ja _henkevä_ nainen! -- kysyi markiisi
ivallisesti, toistaen ne sanat, jotka neiti de Verneuil niin
kiemailevasti oli lausunut heidän keskustellessaan matkalla.
-- Kuka on sanonut teille päinvastaista?
-- Luotettavat ystävät, jotka harrastavat turvallisuuttani ja
koettavat ehkäistä petosta.
-- Petosta! -- sanoi neiti de Verneuil ilkkuen. -- Ovatko siis
jo Alençon ja Hulot niin kaukana? Teillä on huono muisti --
vaarallinen vika puolueen johtajalla! -- Mutta koska ystävänne, --
hän lisäsi purevasti, -- hallitsevat niin voimakkaasti sydäntänne,
pitäkää heidät. Ei mikään ole verrattavissa ystävyyden tuottamaan
tyydytykseen. Hyvästi. En minä, eivätkä tasavallan soturit astu
sisälle tähän linnaan. Hän riensi porttia kohti täynnä loukattua
ylpeyttä ja ylenkatsetta, mutta samalla osoittaen epätoivoa, mikä
kokonaan muutti markiisin mielipiteen, joka ei mistään hinnasta
tahtonut luopua pyyteistään, joten hän helposti viehättyi toimimaan
varomattomasti ja uskomaan vakuutuksia. Hänkin oli jo rakastunut.
Näitä rakastavia ei kumpaakaan haluttanut kauan olla riidoissa.
-- Lausukaa vaan sana lisää, ja minä uskon teitä, -- sanoi markiisi
rukoillen.
-- Sana? -- sanoi neiti de Verneuil ivallisesti, puristaen huuliaan.
-- En enää lisää kädenliikettäkään!
-- Torukaa siis minua ainakin, -- sanoi markiisi koettaen tarttua
hänen käteensä, jonka hän veti pois.
-- kun nyt kerran rohkenette nuhdella kapinallisten päällikköä, joka
nyt on yhtä epäluuloinen ja synkkä kuin aikaisemmin oli iloinen ja
täynnä luottamusta.
Kun Marie oli luonut markiisiin vihasta vapaan katseen, jälkimäinen
sanoi:
-- Te tunnette minun salaisuuteni, enkä minä tunne teidän
salaisuuttanne.
Tämän kuullessaan synkkeni neidin lumivalkoinen otsa. Hän loi
päällikköön närkästyneen katseen ja vastasi:
-- Minun salaisuuteni... ei ikinä.
Rakkaudessa on joka sanalla, joka katseella hetkeen kohdistuva
kaunopuheisuutensa; mutta nyt neiti de Verneuil ei ilmaissut mitään
määrättyä, ja joskin Montauran olikin teräväpäinen, jäi tuon
huudahduksen merkitys hänelle arvoitukseksi, vaikka tuon naisen
äänessä oli värähdellyt tavaton mielenliikutus, joka suuresti
kiihoitti hänen uteliaisuuttaan.
-- Teillä on sukkela tapa haihduttaa epäluuloa, -- sanoi markiisi.
-- Te haudotte siis mielessänne epäluuloa? -- huomautti neiti de
Verneuil mitellen häntä katseillaan, kuin olisi tahtonut sanoa: "Onko
teillä mitään oikeutta minuun nähden?"
-- Armollinen neiti, -- jatkoi nuori mies nöyränä, mutta
päättäväisenä, -- te käskette mielenne mukaan tasavaltalaisia
joukkoja, teillä on saattojoukko...
-- Saatatte minut muistamaan saattojoukkoani. Olemmeko minä ja
saattojoukkoni, -- hän kysyi hiukan ilkkuen, -- toisin sanoen
suojelijanne, turvissa täällä?
-- Sen vakuutan aatelismiehen kunniasanalla! Kuka lienettekään te,
ja keitä lienevätkin puoluelaisenne, ei teillä ole mitään pelättävää
minun luonani.
Tämä vala lausuttiin niin rehellisesti ja jalomielisesti, että neiti
de Verneuil oli täydellisen levollinen tasavaltalais-sotilaiden
puolesta. Hän aikoi sanoa jotain, kun rouva du Guan tulo sai hänet
vaikenemaan. Tämä nainen oli voinut kuulla tai arvata osan molempien
rakastavien puheesta, ja oli sangen levoton nähdessään, ettei
heidän välillään enää ollut vähintäkään vihamielisyyttä. Nähdessään
tuon naisen markiisi tarjosi käsivartensa neiti de Verneuilille ja
lähestyi hänen kanssaan rakennusta, niin kiireisesti, kuin olisi
tahtonut vapautua tungettelevasta seurasta.
"Minä häiritsen heitä!" ajatteli rouva du Gua, jääden seisomaan
paikalleen.
Hän näki molempien rakastavien palautettuaan sovinnon lähestyvän
rakennuksen portaita, missä he pysähtyivät keskustelemaan, kun heidät
ja hänet eroitti sopiva välimatka.
"Niin, niin, minä heitä häiritsen!" -- hän mutisi itsekseen; --
"mutta pian tuo naisolento ei enää tule minua häiritsemään, tuo
lammikko on totisesti oleva hänen hautansa. Tällä tavalla pidän
oivallisesti sinun aatelismiehen sanasi! Niin pian kuin hän lepää
tuon veden peitossa, ei hänellä enää ole mitään pelättävää! Siellä
hän todella on turvissa."
Hän tuijotti oikealla olevan lammikon tyyneen pintaan, kun äkkiä
kuuli rantapenkeren sinivatukkapensasten kohisevan ja huomasi
kuutamossa Marche-à-Terren, joka kohosi esiin vanhan onton piilipuun
halkeilleen kaarnan takaa. Täytyi hyvin tuntea chouani eroittaakseen
hänet keskellä noita oksattomia puunrunkoja, joihin hänen
lyhyentanakka vartalonsa helposti sekaantui.
Rouva du Gua katsoi ensin epäluuloisesti ympärilleen. Hän näki
postivaunujen ajurin taluttavan hevosia talliin, joka sijaitsi
lampeen päin olevassa linnan siipirakennuksesta, jolla puolen
Marche-à-Terre oli ollut piilossa. Francine lähestyi molempia
rakastavia, jotka sinä hetkenä unhoittivat koko muun maailman.
Silloin rouva du Gua meni Marche-à-Terren luo, painaen sormen
huulilleen hiljaisuuden merkiksi. Sitten chouani enemmän aavisti kuin
kuuli nämä sanat:
-- Montako teitä on täällä?
-- Kahdeksankymmentä seitsemän.
-- Heitä on ainoastaan kuusikymmentä viisi, minä olen heidät laskenut.
-- Hyvä, -- vastasi villi mies hurjan tyytyväisenä. Tarkaten
Francinen pienimpiäkin liikkeitä, chouani katosi piilipuun onteloon
ja huomasi hänen kääntyvän silmillään etsien vihollisnaista, jota
vaistomaisesti piti silmällä.
Seitsemän tai kahdeksan henkilöä, jotka ajoneuvojen synnyttämä melu
oli houkutellut esiin, ilmestyi ylös pääkäytävän portaille ja huusi: