herraseni, minä en teille ole muuta kuin ohimenevän lemmenseikkailun
esine, siinä kaikki. Oivalsinhan heti tarkoituksenne. Saattaako
henkilö, joka on tottunut liikkumaan ylhäisissä seuroissa,
nykyisten tapojen vallitessa erehtyä, kuullessaan polyteknikon
sotilasoppilaan käyttävän valittuja puhetapoja ja huomatessaan
teidän niin huonosti tasavaltalaiskuoren alle peittävän ylimyksen
käytöstapaa. Mutta hiuksillanne on vielä jäännös puuteria, ja
ympärillänne leijailee aatelis-ilmakehä, jonka heti alussa hienon
maailman nainen tuntee. Senpätähden, peläten, että kunniavartijani,
jolla on vallan yhtä hieno vainu kuin naisella, tuntisi teidät,
eroitin hänet viipymättä toimestaan. Hyvä herra, polyteknikon
sotilaskoulusta lähtenyt todellinen tasavaltalais-upseeri ei toivoisi
onnistuvansa pyyteissään minuun nähden, eikä luulisi minua kauniiksi
seikkailijattareksi. Sallikaa minun, herra de Bouvan, tämän johdosta
esittää teille muutamia naisen johtopäätöksiä. Oletteko niin nuori,
ettette tiedä, että meidän sukupuolemme olennoista on vaikeimmin
vallattavissa sellainen nainen, jonka avut ovat tunnustetut ja
jota huvi ikävystyttää? Tämänlainen nainen vaatii, niin olen
kuullut sanottavan, ääretöntä viehätysvoimaa. Hän seuraa ainoastaan
oikkujaan; ja se mies, joka kuvittelee häntä miellyttävänsä, on
totisesti sangen itserakas. Mutta jos jätämme syrjään senlaiset
naiset, joiden luokkaan te lemmenseikkailijan tavoin suvaitsette
lukea minut, sillä täytyyhän heidän pakostakin olla kauniit, niin
pitäisi teidän käsittää, että nuori nainen, jalosukuinen, kaunis,
henkevä -- myöntänette minulla olevan nämä edut -- ei myy itseään,
ja että hänet voi voittaa yhdellä ainoalla tavalla, nimittäin
siten, että häntä rakastaa. Ymmärrätte kai minua! Jos tuo nainenkin
rakastaa, ja jos hän tahtoo tehdä mielettömän teon, täytyy tämän
mielettömyyden olla jonkun ylevän ja suuren seikan oikeuttama! Suokaa
anteeksi tämä johdonmukaisuuden ylellisyys, joka on niin harvinainen
minun sukupuoleni henkilöissä; mutta teidän kunnianne nimessä,
-- hän sanoi taivuttaen päänsä, -- en soisi että erehtyisimme
toinen toisemme kantaan nähden, tai että te luulisitte neiti de
Verneuilin, tuon enkelin tai paholaisen, neitosen tai naisen, menevän
pintapuolisten lemmenvakuutuksien ansaan.
-- Neiti, -- virkkoi niin sanottu vikomtti, jonka salaama hämmästys
oli hyvin suuri ja joka äkkiä taas muuttui ylhäiseksi seuramieheksi,
-- pyydän teitä uskomaan, että pidän teitä hyvin jalona henkilönä,
täynnä sydämen hyvyyttä ja yleviä tunteita tai... kunniallisena
neitosena, miten vaan haluatte.
-- En vaadi teiltä niin paljoa, -- sanoi neitonen. -- Antakaa minun
säilyttää salaperäisyyteni. Muuten minun naamarini on paremmin
valittu kuin teidän, ja suvaitsen pitää sitä kasvoillani vaikkapa
en muun vuoksi, niin tietääkseni, ovatko ne henkilöt, jotka
puhuvat minulle rakkaudesta, vilpittömät... Älkää siis antako
pintapuolisuudelle valtaa suhteessanne minuun. -- Herraseni,
kuulkaahan, -- jatkoi hän, rajusti tarttuen häntä käsivarteen, --
jos voisitte todistaa minulle, että rakkautenne on oikea, ei mikään
valta maailmassa meitä eroittaisi. Niin, tahtoisin liittyä johonkin
ylevän suureen mieshenkilöön, omaksua laajan kunnianhimon, kauniita
ajatuksia. Jalot sydämet eivät ole uskottomia, sillä uskollisuus on
heidän arvoisensa etevä ominaisuus; minä saisin siis aina osakseni
rakkautta, olisin aina onnellinen. Mutta minäkin olisin valmis
aina panemaan ruumiini astinlaudaksi, nostaakseni ihailemaani
miestä, olisin valmis uhrautumaan hänen puolestaan, sietämään hänen
puoleltaan kaikkea ja häntä yhä rakastamaan, silloinkin, kun hän
ei enää minua rakastaisi. En ole koskaan uskaltanut uskoa toiselle
sydämelle oman sydämeni toiveita, enkä minua riuduttavaa myrskyilevää
haaveilua; mutta voinhan siitä puhua tässä teille, kun eroamme
toisistamme heti kun te olette turvassa.
-- Mekö eroaisimme toisistamme?... emme ikinä! -- hän sanoi
haltioituneena tuon voimakkaan sielun tenhosta, jonka sisällä näytti
riehuvan joku suunnaton ajatus.
-- Oletteko vapaa? -- kysyi nuori nainen, luoden häneen
ylenkatseellisen silmäyksen, joka hänet masensi.
-- Vapaa, tuota noin, tietysti, lukuunottamatta kuolemantuomiota.
Neiti de Verneuil sanoi silloin hänelle, ääni värähtäen katkerista
tunteista:
-- Jos tämä kaikki ei olisi unelmaa, kuinka kaunis olisikaan
elämämme? Mutta vaikka olen puhunut mielettömyyksiä, älkäämme silti
niitä tehkö! Kun ajattelen, mitä kaikkia ominaisuuksia teissä pitäisi
olla, jotta voisitte oikein päättää minkä arvoinen minä olen, epäilen
kaikkea.
-- Ja minä taas en epäilisi mitään, jos te tahtoisitte olla oma...
-- Vaiti, -- huusi Marie, kuultuaan tämän lauseen todella
intohimoisen äänenpainon. -- Tämä ilma ei totisesti meille sovellu
ollenkaan, palatkaamme vartijattariemme luo.
Vaunut saapuivat samassa näiden kahden henkilön kohdalle, jotka
istuutuivat jälleen paikoilleen ja kulkivat vaieten muutaman
peninkulman eteenpäin. Kun kumpikin oli saanut runsaasti ajateltavaa,
eivät heidän silmänsä enää välttäneet kohtaamasta toisiaan.
Molemmille näytti olevan yhtä mielenkiintoista pitää toista
silmällä ja peittää häneltä tärkeä salaisuus; mutta he tunsivat
myös sielussaan saman pyyteen, joka heitä lähensi toisiinsa, ja
joka heidän äskeisen keskustelunsa jälkeen paisui voimakkaaksi
intohimoksi. He olivat näet kumpikin havainneet toinen toisessaan
ominaisuuksia, jotka heidän mielestään tulivat vahvistamaan edessä
olevan taistelun tai yhtymisen tuottamaa mielihyvää.
Ollen kietoutunut seikkailunomaiseen elämään, oli kenties kumpikin
tuona hetkenä joutunut siihen omituiseen siveelliseen tilaan,
jossa ihminen joko kyllästymisestä tai kohtalon uhmaamisesta
luopuu vakavista mietteistä, antautuu sattuman ohjattavaksi ja
jatkaa yritystään ainoastaan sentähden, ettei sen tuloksia voi
arvioida, silti välttämättömästi tahtoen saada sen päättymään.
Onhan siveellisessä elämässä, kuten luonnossakin, syvänteensä ja
kuilunsa, joihin vahvat luonteet joskus huvikseen syöksyvät, tosin
pannen alttiiksi henkensä, samoin kuin peluri yhdellä heitolla panee
alttiiksi omaisuutensa.
Nämä ajatukset, jotka liikkuivat sekä nuoren aatelismiehen että
neiti de Verneuilin mielessä heidän keskustelunsa jälkeen, josta ne
olivat johtuneet, esiintyivät heille kuin ilmestyksinä, ja näin he
äkkiä astuivat jättiläisaskeleen eteenpäin, sillä sielujen mieltymys
seurasi aistien kiintymystä.
Mutta kuta enemmän he tunsivat kohtalollista vetovoimaa toinen
toiseensa, sitä halukkaammin he tutkivat toisiaan, vaikkapa vaan
vaistomaisen laskelman avulla suurentaakseen tulevan nautintonsa.
Nuori mies ihmetteli vielä tuon omituisen naisen mielipiteiden
syvyyttä ja kummeksui kuinka hänessä niin suuri kokemus saattoi yhtyä
niin alkuperäiseen raikkauteen ja nuoruuteen. Silloin hän luuli
huomaavansa Mariessa äärettömän halun näyttää siveältä, hän kun koko
olemuksessaan tahtoi noudattaa ääretöntä säädyllisyyttä. Nuori mies
epäili häntä teeskentelijäksi, katui vilpittömiä ilontunteitaan, ja
luuli häntä lopulta ainoastaan taitavaksi näyttelijättäreksi.
Ja hän oli oikeassa. Neiti de Verneuil, joka samoin kuin kaikki
muut hienon maailman naiset esiintyi sitä enemmän hillittynä, kuta
hehkuvammat hänen tunteensa olivat, teeskenteli hyvin luontevasti
tuota liioiteltua kainoutta, jonka avulla naiset niin hyvin osaavat
salata ylenmääräiset himonsa. Kaikki he tahtoisivat neitseellisinä
tarjota itsensä rakastajalle; ja jos ovat menettäneet neitsyytensä,
niin teeskentely on aina sentään jonkunmoinen suitsutus heidän
rakkautensa alttarilla. Tällaiset ajatukset vilahtivat nuoren
aatelismiehen päässä ja saivat hänet hyvälle tuulelle. Todella tämä
tutkistelu oli edistys molemmille, ja rakastaja siirtyi pian sille
kehitysasteelle, jolla mies lemmittynsä heikkouksissa näkee lisäsyitä
häntä rakastaakseen.
Neiti de Verneuil oli kauvemmin ajatuksiin vaipuneena kuin nuori
mies. Ehkäpä tämän naisen mielikuvitus harhaili kauvemmaksi
tulevaisuuteen. Nuori mies kiintyi ainoastaan johonkin niistä
lukemattomista tunteista, jotka hän miehenä oli elämässään kokeva,
ja nuori nainen näki edessään kokonaisen elämän, jota kuvitteli
kauniiksi ja jonka täytti onnella ja suurilla ja jaloilla tunteilla.
Onnellisena jo hengessä, yhtä suuresti ihastuneena kuvitelmiinsa
kuin todellisuuteen, tulevaisuuteen ja nykyisyyteen, Marie koetti
palauttaa mielentyyneytensä, varmemmin saadakseen tuon nuoren miehen
valtaansa, ja siinä hän menetteli vaistomaisesti, kuten kaikki
naiset. Päätettyään antautua täydelleen, halusi hän ikäänkuin pala
palalta puolustaa omaa itseään, ennenkuin sen luovutti. Hän olisi
tahtonut ottaa takaisin kaikki menneet tekonsa, sanansa ja katseensa,
saattaakseen ne sopusointuun rakastetun naisen arvokkaisuuden kanssa.
Joskus hänen silmänsä kuvastivatkin jonkunlaista kauhua, kun
hän ajatteli äskeistä keskusteluaan, jossa oli esiintynyt niin
hyökkäävänä. Mutta katsellen nuoren miehen voiman leimaamia kasvoja
hän ajatteli, että niin vahva olento varmaankin oli jalomielinenkin,
ja iloitsi, siitä, että osansa oli kauniimpi kuin monella muulla
naisella, hän kun rakastajakseen oli saanut lujaluonteisen miehen,
kuolemaan tuomitun, joka itse oli pannut henkensä alttiiksi
ja ryhtynyt sotaan tasavaltaa vastaan. Se ajatus, että hän
jakamattomasti tulisi omistamaan sellaisen hengen, loi heti kaikkeen
eri valon.
Viisi tuntia aikaisemmin oli hän pakoittanut kasvonsa ja äänensä
teennäisiksi, kiusatakseen nuorta aatelismiestä, ja nykyhetkellä hän
yhdellä ainoalla katseella sai hänet pois suunniltaan. Mutta näiden
hetkien välillä oli yhtä ammottava kuilu kuin kuoleman ja elämän
välillä. Hilpeän naurun ja iloisen kiemailun takana piili ääretön
intohimo, joka ilmeni hymyilevänä kuin onnettomuus. Sellaisessa
sieluntilassaan ollen näki neiti de Verneuil ulkomaailman satumaisen
utukuvan muodossa. Vaunut kiitivät läpi kylien, poikki laaksojen, yli
vuorten, ja kaikista niistä ei jäänyt nuoren neitosen mieleen mitään
kuvaa.
Hän saapui Mayenneen, missä uudet sotilaat vaihtuivat saattojoukkoon.
Merle puhui hänen kanssaan, hän vastasi hajamielisenä, kulki läpi
kaupungin ja jatkoi taas matkaa. Mutta kasvot, talot, kadut,
maisemat, ihmiset kiitivät ohi kuin epämääräiset unikuvat.
Yö laskihe maille. Marie matkusti jalokivillä siroitetun taivaan
alla, himmeän valon hohteessa Fougères'n tietä pitkin, huomaamatta,
että taivas oli muuttunut, tietämättä mitä oli Mayenne ja Fougères
ja mikä oli hänen matkansa päämäärä. Hänestä ei tuntunut ollenkaan
mahdolliselta, että hänen muutaman tunnin kuluttua oli eroaminen
ihailemastaan miehestä. Rakkaus on ainoa intohimo, joka ei siedä
menneisyyttä eikä tulevaisuutta.
Kun sanat välistä ilmaisivat hänen ajatuksiaan, muodostuivat ne
melkein merkityksettömiksi lauseiksi, mutta silti ne kaikuivat hänen
ihailijansa sydämessä onnen lupauksina. Tämän alkavan intohimon
todistajien silmissä se näytti kiihtyvän peloittavasti. Francine
tunsi Marien yhtä hyvin kuin tuntematon nainen tunsi nuorukaisen, ja
tämä heidän entinen kokemuksensa pani odottamaan jotain hirvittävää
ratkaisua. Eikä heidän todella tarvinnut kauan odottaa tämän
näytelmän loppua, jota neiti de Verneuil surullisena, kenties
tietämättään oli sanonut murhenäytelmäksi.
* * * * *
Kun nuo neljä matkustajaa olivat kulkeneet noin peninkulman eteenpäin
Mayennesta, he kuulivat ratsumiehen huimaavan nopeasti lähestyvän.
Saapuessaan vaunujen kohdalle tämä henkilö kumartui katsomaan, oliko
niissä neiti de Verneuil, joka silloin tunsi tulijan Corentiniksi.
Tämä onnettomuutta ennustava mies nyökäytti neidille merkitsevästi
päätään, ja tämän eleen kuvastama tuttavallisuus vaikutti nuoreen
naiseen loukkaavasti. Ja Corentin riensi pois, jäädettyään hänet
tällä halpamaisuutta uhkuvalla ilmeellään.
Nuori mies näytti hermostuvan tästä kohtauksesta, joka varmaankaan
ei jäänyt huomaamatta hänen niin sanotulta äidiltään. Mutta Marie
painoi hiljaa hänen kättänsä ja loi häneen katseen, joka näytti
tahtovan tunkea hänen sydämeensä, kuin ainoaan turvapaikkaan maan
päällä. Nuoren miehen otsa kirkastui silloin, hän kun tunsi itsensä
ylen onnelliseksi nähtyään tuon katseen, jolla hänen lemmittynsä
ikään kuin vahingossa oli ilmaissut hänelle kiintymyksensä laajuuden.
Selittämätön pelko oli Mariesta karkoittanut kaiken kiemailun ja
rakkaus näyttäytyi hetken aikaa verhoamattomana. He olivat ääneti,
ikäänkuin pitkittääkseen tämän hetken suloisuutta. Valitettavasti
rouva du Gua syrjästä katsojana huomasi tämän kaiken. Ja saiturin
tavoin, joka on kutsunut luokseen vieraita, hän näytti laskevan
heidän suupalansa ja mittailevan heidän nautintoaan.
Ollen näin kokonaan vaipuneet onneensa molemmat rakastavat olivat
saapuneet siihen maantien kohtaan, joka kulkee Ernée-laakson
pohjukassa, nimittäin yhteen niistä kolmesta laaksonsyvennyksestä,
joissa tämän kertomuksen alussa mainitut tapaukset ovat sattuneet.
Siellä Francine näki ja osoitti kädellään omituisia haamuja,
jotka varjojen tavoin näyttivät liikkuvan puiden lomissa ja
kinsteri-pensastoissa, joita kasvoi molemmin puolin kentillä. Kun
postivaunut olivat lähestyneet näitä varjoja, kuului yhteislaukaus,
ja matkustajien päiden yläpuolella vinkuvat luodit ilmoittivat
heille, että äskeiset haamut eivät olleet harhanäkyjä, vaan että
niiden takana piili vakava todellisuus. Saattojoukon oli yllättänyt
väijytys.
Kuullessaan tämän paukkeen kapteeni Merle katui kipeästi, että oli
myöntynyt neiti de Verneuilin matkatuumaan, tämä kun oli näin pahasti
erehtynyt luullessaan yöllistä ja nopeaa matkaa vaarattomaksi eikä
ollut antanut hänen ottaa mukaansa enempää kuin kuusikymmentä miestä.
Gérardin käskystä kapteeni heti jakoi pienen saattojoukon kahteen
osaan, suojaamaan molempia tienvieriä, ja kumpikin upseeri hyökkäsi
sitten juoksujalassa miehineen kinsteri- ja piikkiherne-pensaiden
peittämälle kentälle, ryhtyäkseen taisteluun hyökkääjien kanssa,
ennenkuin nämä olivat arvioineet heidän lukuaan. Sekä oikealla
että vasemmalla alkoivat siniset nuuskia tiheätä pensastoa, tehden
sen varomattoman pelottomasti, ja he vastasivat chouanien tuleen
jatkuvasti ampuen kinsteri-pensastoon, mistä nuo pyssynlaukaukset
lähtivät.
Ensi pelästyksessään oli neiti de Verneuil vaistomaisesti hypännyt
alas postivaunuista ja juossut jotenkin kauas taaksepäin, ollakseen
etempänä taistelupaikasta. Mutta sitten hän häpesi pelkoaan ja
tunsi sisällään tuota tunnetta, joka kiihoittaa jokaista näyttämään
suuremmalta lemmittynsä silmissä. Hän pysähtyi siis ja koetti
kylmäverisesti seurata taistelun kulkua.
Nuori mies lähestyi häntä, tarttui hänen käteensä ja painoi sitä
sydämelleen.
-- Pelkäsin äsken, -- sanoi Marie de Verneuil, -- mutta nyt...
Samassa hänen kamarineitinsä pelästyneenä huusi hänelle:
-- Marie, pitäkää varanne!
Mutta Francine, joka tahtoi hypähtää alas rattailta, tunsi voimakkaan
käden häntä siitä estävän. Tämän kookkaan käden paino sai hänet
päästämään rajun huudon, hän kääntyi ja vaikeni, huomatessaan
edessään Marche-à-Terren kasvot.
-- Saan siis, -- sanoi nuori mies neiti de Verneuilille, -- kiittää
pelästystänne siitä, että minulle ovat auenneet viehkeimmät
sydämensalaisuudet! Francinelta kuulin juuri, että teillä on
tuo soma nimi Marie. Marie -- tämä on se nimi, jota usein olen
maininnut tuskallisten kaihojeni hetkinä, tätä nimeä tulen vastedes
mainitsemaan iloni huumauksessa ja sitä ihailen nyt niin suuresti,
etten voi sitä lausua jumaluutta loukkaamatta, minä kun jo sekoitan
uskonnon ja rakkauden. Mutta onkohan sitten rikos rukoilla ja
rakastaa samalla?
Hänen näin puhuttuaan he puristivat rajusti toinen toisensa kättä,
katsoivat toisiinsa salaa, ja heidän tunteittensa yltäkylläisyys
riisti heiltä kyvyn ja voiman niitä tulkita.
-- _Teillä toisilla ei ole täällä mitään pelättävää!_
huudahti raa'asti Marche-à-Terre Francinelle, ja hänen käheässä
kurkkuäänessään oli synkkä uhkan sävy, ja hän korosti joka sanaa,
saattaen Francinen vallan pois suunniltaan.
Ensi kerran tämä neito-parka huomasi petomaista julmuutta
Marche-à-Terren katseissa. Kuutamo näytti olevan ainoa näille
kasvoille sopiva valaistus. Villi bretagnelainen piti toisessa
kädessään lakkiaan ja toisessa raskasta karbiini-pyssyään ja näytti
siinä, lyhyentanakka kun oli ja sellaisen himmeän valon ympäröimänä,
joka luo esineihin eriskummaisen muodon, enemmän satumaiselta
olennolta kuin todelliselta ihmiseltä. Hänen ilmestymisensä ja
puheensa oli aaveenomaisen äkillistä. Hän kääntyi ketterästi rouva du
Guan puoleen, jonka kanssa keskusteli vilkkaasti, ja Francine, joka
hiukan oli unhoittanut ala-bretagnen murretta, ei voinut eroittaa
mitään heidän puheestaan. Tuo nainen näytti antavan Marche-à-Terrelle
useita määräyksiä. Tämä lyhyt neuvottelu päättyi rouvan käskevään
kädenliikkeeseen, joka osoitti chouanille molempia rakastavia.
Ennenkuin Marche-à-Terre ryhtyi noudattamaan käskyä, hän loi
viimeisen katseen Francineen, jota näytti säälivän. Francine huomasi,
että hän olisi tahtonut puhua hänen kanssaan, mutta käsitti, että
hänen rakastajansa oli saanut käskyn vaieta. Tämän miehen karkea ja
ruskettunut iho rypistyi otsalla ja hänen kulmakarvansa lähenivät
toisiaan rajusti. Vastustiko hän uudelleen saamaansa käskyä surmata
neiti de Verneuil? Tämä kasvojen väänne saattoi hänet epäilemättä
vielä vastenmielisemmän näköiseksi rouva du Guan silmissä, mutta
hänen silmiensä hohde kävi Francinesta melkein lempeäksi. Francine
päätti tuosta katseesta, että hänen oli onnistuva taivuttaa tahtonsa
alle tuon villi-ihmisen tarmo, ja hän toivoi vielä Jumalan jälkeen
olevansa ainoa, joka saattoi vaikuttaa tuohon raakaan sydämeen.
Marien hellän keskustelun keskeytti rouva du Gua, joka tuli häntä
noutamaan huutaen kuin olisi joku vaara uhannut; mutta hänen
ainoa tarkoituksensa oli tarjota eräälle huomaamansa Alençonin
kuninkaallismielisen komitean jäsenelle tilaisuus puhua Garsin kanssa.
-- Älkää luottako naikkoseen, johon tutustuitte "Kolmen maurilaisen"
majatalossa.
Kuiskattuaan nämä sanat nuoren miehen korvaan, ritari de Valois,
joka ratsasti pienen bretagnelaisen hevosen selässä, katosi
kinsteri-pensastoon, josta oli tullut esiin. Samaan aikaan kahakan
laukaukset paukkuivat hämmästyttävän tiheään, mutta ei kumpikaan
puoli joutunut käsikähmään.
-- Herra ajutantti, eiköhän tämä ole valehyökkäys, jonka
tarkoituksena on ryöstää matkustajamme ja vaatia heiltä lunnaita?...
sanoi Clef-des-Coeurs.
-- Luulenpa, että olet arvannut oikein, hiisi vieköön! -- virkkoi
Gérard rientäen maantielle.
Samassa chouanien tuli alkoi heiketä, sillä ritarin päällikölleen
antama ilmoitus oli kahakan ainoa tarkoitus. Merle, joka näki
vihollisen poistuvan pieninä parvina pensaiden taakse, ei katsonut
viisaaksi sen enempää yhtyä kenties vaaralliseen taisteluun. Gérard
komensi parilla sanalla saattojoukon kokoon maantiellä ja jatkoi
matkaa huomaten, ettei ollut kärsinyt tappioita. Kapteeni saattoi
kaikessa rauhassa tarjota kätensä neiti de Verneuilille, auttaessaan
hänet jälleen ajoneuvoihin, sillä nuori aatelismies seisoi kuin
salaman iskemänä paikallaan. Ihmeissään parisitar nousi vaunuihin,
hyläten tasavaltalaisen kohteliaan avun; hän katsahti ihailijaansa,
näki hänen seisovan liikkumattomana ja oli vallan tyrmistynyt siitä
äkillisestä muutoksesta, jonka ritarin salaperäiset sanat olivat
hänessä aikaansaaneet. Nuori aatelismies palasi sitten hitaasti, ja
koko hänen ryhtinsä osoitti syvää inhoa.
-- Enkö ollut oikeassa, -- kuiskasi rouva du Gua nuorelle miehelle
astuessaan hänen kanssaan vaunuihin; -- varmasti olemme joutuneet
olennon käsiin, jonka kanssa on hierottu kauppaa teidän päästänne.
Mutta kun tuo nainen on kyllin typerä rakastumaan teihin ja
unhoittamaan ammattinsa, niin älkää menetelkö lapsellisesti,
vaan teeskennelkää rakastavanne häntä, kunnes olemme saapuneet
Vivetièreen... Kun kerran olemme siellä!... -- Mutta jokohan hän
todella rakastaa tuota naista? hän ajatteli nähdessään nuoren miehen
istuvan paikallaan ihan torkahtaneen näköisenä.
Vaunut vierivät kumeasti edelleen hietaisella tiellä. Kun neiti
de Verneuil nyt katsahti ympärilleen, näytti kaikki muuttuneen.
Kuolema hiipi jo hänen rakkauteensa. Nämä olivat ehkä sentään vaan
vaihtelevia tunnevivahduksia; mutta jokaisen rakastavan naisen
silmissä sellaiset vivahdukset esiintyvät selvinä ja räikeävärisinä.
Marche-à-Terren katseista oli Francine käsittänyt, että neiti de
Verneuilin kohtalo oli toisen kuin tämän miehen käsissä, ja hän
oli kalpea eikä voinut pidättää kyyneleitään, kun hänen emäntänsä
häntä katseli. Tuntematon rouva osasi huonosti teeskennellyllä
hymyllä salata naiskoston aiheuttamaa vahingoniloa, ja kun hän äkkiä
muuttui ylen hyväksi neiti de Verneuiliä kohtaan, mikä ilmeni hänen
kohtelussaan, äänessään ja ilmeissään, tämä oli omansa herättämään
epäluuloista pelkoa tarkkanäköisessä henkilössä. Neiti de Verneuil
tunsikin vaistomaista väristystä ajatellessaan:
"Miksi pelkään?... Onhan tuo nainen hänen äitinsä."
Mutta kaikki hänen jäsenensä vavahtivat, kun hänen mielessään äkkiä
sukelsi esiin kysymys:
"Mutta onko tuo nainen todella hänen äitinsä?"
Hän näki edessään kuilun, jonka ammottava syvyys hänelle selveni, kun
hän vielä oli luonut tutkivan katseen nuoreen mieheen.
"Tuo nainen rakastaa häntä!" ajatteli neiti de Verneuil. "Mutta miksi
hän nyt on minulle noin ylen kohtelias, oltuaan ensin niin kylmä?
Olenko hukassa? Vai pelkääkö hän minua?"
Nuori aatelismies puolestaan vuoroin kalpeni ja punastui, mutta
pysyi levollisena, luoden alas katseensa salatakseen outoa
mielenliikutusta, joka häntä raateli. Väkinäinen puristus rumensi
hänen huuliensa somaa kaarevuutta, ja hänen ihonsa kävi kelmeäksi
hänen sisällään temmeltävästä taistelusta. Neiti de Verneuil ei edes
enää voinut päättää, oliko hänen tunteissaan vielä jälellä rakkautta,
kun raivo näytti niitä hallitsevan.
Tie, jonka molemmin puolin kasvoi metsää, pimeni, eivätkä nämä mykät
näyttelijät siis voineet katseillaan tiedustella toistensa ajatuksia.
Tuulen humina, pensasten kahina, saattojoukon askelten tahdikas
kopina loivat tähän kohtaukseen sellaisen juhlallisuuden, joka
jouduttaa sydämen sykintää. Turhaan koetti neiti de Verneuil tutkia
tämän muutoksen syytä. Sitten hän salamannopeasti muisti Corentinin
ja samassa johtui hänen mieleensä oikea kutsumuksensa. Ensi kerran
hän sinä päivänä alkoi vakavasti punnita tilannettaan.
Siihen hetkeen asti hän oli kokonaan antautunut rakkauden onnen
valtaan, ajattelematta itseään ja tulevaisuuttaan. Tämä tuska kävi
hänelle sietämättömäksi, ja hän etsi ja odotti lempeän kärsivällisenä
kuin rakastava ainakin katsetta nuorelta mieheltä ja rukoili sitä
niin hartaasti, ja hänen kalpeutensa ja väristyksensä olivat niin
vakuuttavan kaunopuheisia, että nuori mies kävi epäröiväksi, mutta
lankeemus ei silti ollut epätäydellisempi.
-- Voitteko pahoin, neiti? -- kysyi nuori mies.
Tämä kuivakiskoinen äänenpaino, itse kysymys, katse, ele, kaikki
yhdessä loi neitiin sen varmuuden, että tämän päivän tapahtumat
olivat pelkkä sielun kangastus, joka nyt haihtui kuin hajanaiset
pilvet tuulen kiidättäminä.
-- Voinko pahoin?... -- vastasi neiti väkinäisesti nauraen; -- aioin
juuri kysyä teiltä samaa.
-- Luulin, että te ymmärsitte toisianne erinomaisen hyvin, -- sanoi
rouva du Gua teeskennellyn leikillisesti.
Nuori aatelismies ja neiti de Verneuil ei kumpikaan vastannut mitään.
Nuori nainen tunsi itsensä kaksinkertaisesti loukkaantuneeksi,
kun huomasi, että hänen niin voimakas kauneutensa oli menettänyt
valtansa. Hän olisi minä hetkenä tahansa voinut saada selville tämän
tilanteen syyn; mutta hän tunsi itsensä siksi liian vähän uteliaaksi,
ja kenties ensi kerran nainen luopui salaisuutta tutkimasta.
Onnettomasti kyllä ihmiselämässä esiintyy runsaasti tilanteita,
joissa ajatuksemme joko liian voimakkaan mietiskelyn tai jonkun
rajun hengenmyrskyn vaikutuksesta eivät enää kiinny mihinkään, vaan
harhailevat vailla yhtenäisyyttä, vailla lähtökohtaa, sanalla sanoen
tilanteita, joissa nykyhetki kaipaa siteitä, jotka liittäisivät sen
menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Tällainen oli neiti de Verneuilin
tila. Nojaten vaunujen selkälautaan, hän lepäsi siinä kuin juureton
pensas. Hän oli ääneti ja kärsi, eikä enää kiinnittänyt huomiota
kehenkään, antautuen kokonaan surunsa valtaan ja vaipuen niin
itsepintaisesti siihen outoon maailmaan, josta onnettomat hakevat
tyyssijansa, että ei enää ollenkaan välittänyt mistään, mitä tapahtui
hänen ympärillään.
Korppeja lenteli rääkyen heidän ylitsensä. Mutta vaikka tässä
nuoressa neidissä kuten kaikissa voimakkaissa henkilöissä oli yksi
sydämen soppi alttiina taikauskolle, ei hän kuitenkaan noiden
lintujen ilmaantumiseen kiinnittänyt mitään huomiota. Kaikki
matkustivat jonkun aikaa ääneti.