hänen poistuvan huoneesta, "olen valmis menemään hirteen! Jo hänen
hartioissaan huomaa hovimiehen liikkeitä. Ja jos tuo nainen on hänen
äitinsä" -- näin jatkui hänen ajatuksensa kulku, hänen katsellessaan
rouva du Guata -- "niin olenpa totisesti itse paavi. Varmasti nämä
ovat chouaneja. Ottakaamme selvä heidän arvostaan."
Ovi aukeni hetken kuluttua, ja nuori mies ilmestyi, pitäen kädestä
neiti de Verneuiliä ja vieden hänet itsetietoisen kohteliaasti
pöydän ääreen. Tällävälin kulunut aika ei ollut mennyt hukkaan
matkalaiselta. Francinen avustamana neiti de Verneuil oli muuttanut
ylleen matkapuvun, joka oli ehkä houkuttelevampi kuin upein
tanssiaispuku. Tuon puvun yksinkertaisuus oli tulos sellaisen
naisen taidosta, joka on tarpeeksi kaunis voidakseen esiintyä ilman
koristeita ja joka osaa supistaa pukunsa komeuden toisarvoiseksi
viehätyskeinoksi.
Hän oli pukeutunut vihreään hameeseen, jonka soma kuosi ja
neulomuksilla koristetut nyöriliivit paljastivat hänen muotonsa
tavalla, joka varsin vähän soveltui nuorelle naiselle, samalla
hyvin päästäen oikeuksiinsa hänen notkean vartalonsa, hänen hienot
vyötäisensä ja sulavat liikkeensä. Hän astui sisälle hymyillen
niin luontevan suloisesti kuin saattaa tehdä nainen, jolla on
näytettävänä hohtavain punahuuliensa takaa kaksi säännöllistä riviä
posliininhohtoisia hampaita ja poskissa kaksi yhtä nuorekasta kuoppaa
kuin lapsella. Luotuaan pois hartioiltaan matkavaipan, joka alussa
oli melkein peittänyt katseilta hänen kasvonsa, saattoi hän helposti
käyttää noita tuhansia taitavia ja näennäisesti viattomia temppuja,
joiden avulla nainen voi saattaa esille ja ihailtavaksi kasvojensa
kauneuden ja päänsä viehättäväisyyden.
Hänen esiintymisensä ja pukunsa sopusuhtaisuus tekivät hänet niin
nuoren näköiseksi, että rouva de Gua katsoi mittaavansa hänen ikäänsä
anteliaalla kädellä, olettamalla häntä kaksikymmenvuotiaaksi. Tässä
puvussa piilevä kiemailu, joka ilmeisesti oli aiottu kiehtovaksi,
kaiketi nuoressa miehessä herätti toiveita; mutta de Verneuil
nyökäytti hänelle kiitokseksi päätään välinpitämättömästi ja häneen
katsomatta ja näytti kujeellisen huolimattomasti kääntävän huomionsa
hänestä pois. Tämä jäykkyys ei muukalaisten silmissä tuntunut
varovaisuudelta eikä kiemailulta, vaan joko luonnolliselta tai
teeskennellyltä välinpitämättömyydeltä. Nuoren matkailijanaisen
kasvoilla lepäävä viaton ilme saattoi ne tutkimattomiksi. Hän
ei näyttänyt tavoittelevan mitään riemuvoittoa, mutta hänellä
tuntui olevan nuo pienet kiehtovat viehätyskeinot, jotka jo olivat
loukanneet nuoren merimiehen itserakkautta, hän kun joltisenkin
harmistuneena oli palannut paikalleen.
Neiti de Verneuil tarttui Francineen kädestä ja sanoi rouva du Gualle
mairittelevalla äänellä:
-- Rouva, sallitteko, että tämä nuori tyttö, joka pikemmin on
ystävättäreni kuin palvelijattareni, aterioitsee kanssamme? Näinä
myrskyisinä aikoina ei voi palkita muulla kuin sydämellisyydellä
uskollista kiintymystä, ja sehän onkin muuten ainoa, mitä meillä on
jäljellä.
Rouva du Gua vastasi näihin puoliääneen lausuttuihin sanoihin
tehden lyhyen, juhlallisen kumarruksen, josta saattoi huomata hänen
tyytymättömyyttään siitä, että oli tavannut näin kauniin naisen.
Sitten hän virkkoi, kuiskaten poikansa korvaan:
-- Oh! myrskyiset ajat, uskollinen kiintymys, palvelijatar! Tuo
nainen ei suinkaan ole neiti de Verneuil, vaan joku Fouchén lähettämä
urkkija.
Pöytävieraat aikoivat juuri istua paikoilleen, kun neiti de Verneuil
huomasi Corentinin, joka yhä edelleen ankarasti tutki molempia
tuntemattomia, jotka puolestaan olivat sangen levottomia tämän
tähystelyn johdosta.
-- Kansalainen, -- sanoi neiti de Verneuil Corentinille; -- olet
epäilemättä liian sivistynyt, näin seurataksesi minua kintereilläni.
Lähettäessään vanhempani mestauslavalle ei tasavalta ollut niin
jalomielinen, että olisi antanut minulle holhoojan. Jos vallan
harvinaista ritarillista kohteliaisuutta osoittaen olet vastoin
tahtoani seurannut minua -- (ja tässä hän päästi huokauksen) -- en
saata sallia, että suojelijan huolenpito tuottaisi sinulle tätä
vaivaa. Olen turvissa täällä, voit nyt jättää minut.
Hän loi Corentiniin tarmokkaan ja ylenkatseellisen silmäyksen.
Corentin ymmärsi hänen tarkoituksensa, tukahutti hymyn, joka jo
melkein rypisti hänen viekkaita huuliaan ja tervehti kunnioittavasti.
-- Kansalainen, -- hän virkkoi neiti de Verneuilille, -- pidän aina
kunnianani totella sinua. Kauneus on ainoa kuningatar, jota oikea
tasavaltalainen kernaasti voi palvella.
Nähdessään Corentinin poistuvan, neiti de Verneuilin silmät
säteilivät niin viatonta iloa ja hän katsoi Francineen niin suurta
tyytyväisyyttä ja yhteisymmärrystä uhkuvin hymyilmein, että rouva
du Gua, joka mustasukkaisuudesta oli käynyt epäluuloiseksi, näytti
olevan valmis luopumaan siitä epäilyksestä, jonka hänessä oli
herättänyt neiti de Verneuilin täydellinen kauneus.
-- Hän on kenties kuitenkin neiti de Verneuil, -- kuiskasi rouva du
Gua poikansa korvaan.
-- Entä saattojoukko? -- vastasi nuori mies, jonka harmi saattoi
kylmän punnitsevaksi. -- Onko hän vanki vai turvatti, hallituksen
ystävä vai vihollinen?
Rouva du Gua iski silmää, ikäänkuin ilmoittaakseen, että oli osaava
haihduttaa tämän salaperäisyyden. Mutta Corentinin poistuminen näytti
lieventävän merimiehen epäluuloa, ja hän loi neiti de Verneuiliin
katseita, jotka ilmaisivat hillitöntä rakkautta naisiin yleensä,
eivätkä mitään erityistä heräävää suurta intohimoa. Nuori nainen
huomasi sen, kävi siitä vielä varovaisemmaksi ja säästi ystävälliset
sanansa rouva du Gualle. Nuorta miestä harmitti tämä, joskaan hän ei
sanoin sitä ilmaissut, ja katkeruudessaan hänkin koetteli näytellä
välinpitämätöntä.
Neiti de Verneuil ei ollut huomaavinaan näitä eleitä, ja esiintyi
teeskentelemättömänä, olematta ujo, jäykkänä, olematta sievistelevä.
Tämä tilanne, jossa toisensa kohtasivat henkilöt, joiden ei ollut
määrä lähemmin liittyä toisiinsa, ei luonnollisesti heissä herättänyt
mitään myötätuntoisuutta toisiinsa. Päinvastoin vallitsi hankala
pakollisuus ja väkinäisyys, jotka tukahuttivat kaiken sen huvin, jota
neiti de Verneuil ja nuori merisoturi aikaisemmin olivat odottaneet.
Mutta naisilla on yhteistä niin ihmeellinen käyttäytymisäly,
niin salaiset edut ja kiihkeät mielenliikutukset, että he aina
tuollaisissa tilaisuuksissa osaavat murtaa jään.
Äkkiä nämä molemmat aterioivat naiset näyttivät saaneen saman
päähänpiston: he alkoivat viattomasti kiusoitella ainoata miehistä
seurustelijaansa, ja kilpailivat suunnatessaan häneen ivasanoja,
huomaavaisuutta ja huolehtivaa kohteliaisuutta.
Tämä salainen sopimus ikäänkuin saattoi nuo naiset vapaammiksi.
Katse ja sana, joka äskeisen väkinäisen seurustelun aikana oli
paljon painanut, menetti nyt kaiken merkityksensä. Lyhyesti, puolen
tunnin kuluttua nämä molemmat naiset, jotka jo salaa olivat toinen
toisensa vihollisia, näyttivät olevan mitä parhaat ystävykset. Nuori
merisoturi huomasi silloin yhtä paljon olevansa harmissaan neiti
de Verneuilin vallattomasta iloisuudesta, kuin hänen äskeisestä
jäykkyydestään. Hän oli niin nyreissään, että tunsi sisällään kumeaa
vihaa siitä, että oli jakanut aamiaisensa tuon naisen kanssa.
-- Rouvaseni, -- sanoi neiti de Verneuil rouva du Gualle, -- onko
poikanne aina näin alakuloisella tuulella?
-- Neiti, -- vastasi nuori mies, -- tuumiskelen tässä, mitä hyödyttää
onni, joka pian haihtuu. Syynä alakuloisuuteeni on mielihyväni
runsaus.
-- Onhan poikani vaan julkilausunut vallan luonnollisen ajatuksen,
neitiseni, -- sanoi rouva du Gua, jolla oli omat syynsä taivuttaa
neiti de Verneuil tuttavalliseksi.
-- No, mutta naurakaa toki vähän! -- virkkoi neiti de Verneuil
hymyillen nuorelle miehelle. -- Millainen te olettekaan itkiessänne,
jos se, mitä suvaitsette sanoa onneksi, saattaa teidät noin
surulliseksi?
Tätä hymyilyä seurasi kiihoittava katse, joka rikkoi viattomuuden
naamarin, ja joka antoi nuorelle merisoturille hiukan toivoa. Mutta
luontonsa kiihoittamana, joka aina houkuttelee naista tekemään liian
paljon tai liian vähän, neiti de Verneuil näytti valtaavan tuon
nuoren miehen katseella, josta loisti houkuttelevia lemmenlupauksia;
mutta toiste hänen kasvonsa taas mielistelevien ilmeiden asemesta
kuvastivat kylmyyttä ja ankaruutta -- tavallisia temppuja, joilla
naiset peittävät todelliset tunteensa.
Yhtenä hetkenä, yhtenä ainoana hetkenä, jolloin kumpikin oletti
toisen silmäluomien olevan alas luotuina, he ilmaisivat toisilleen
oikeat ajatuksensa. Ja yhtä nopeasti kuin olivat salanneet sydämiänsä
salaman tavoin kirkastaneen valonvälkähdyksen, he taas verhosivat
katseensa. Häpeissään siitä, että yhden silmäyksen muodossa olivat
toisilleen ilmaisseet niin paljon, eivät he enää uskaltaneet
katsoa toisiinsa. Neiti de Verneuil ei nyt enää muuta halunnut
kuin viedä harhaan nuoren miehen, hän sulkeutui sentähden kylmään
kohteliaisuuteen ja näytti kärsimättömänä odottavan aterian loppua.
-- Neiti, varmaankin saitte paljon kärsiä vankilassa? -- kysyi rouva
de Gua.
-- Oi, rouvaseni, minusta tuntuu, ettei vankeuteni vielä ole
päättynyt.
-- Onko saattojoukkonne määrä suojella vai valvoa teitä, neiti?
Oletteko tasavallalle mieluinen, vai epäluulonalainen henkilö?
Neiti de Verneuil oivalsi, vaistomaisesti, sangen vähän herättävänsä
myötätuntoa rouva du Guassa ja pelästyi tätä kysymystä.
-- Hyvä rouva, -- hän vastasi, -- en tarkalleen tiedä tänä hetkenä,
minkä luontoinen on suhteeni tasavaltaan.
-- Ehkä saatte sen vapisemaan? -- sanoi nuori mies hiukan ivallisesti.
-- Mutta kunnioittakaamme neidin salaisuuksia, -- huomautti rouva du
Gua.
-- Oh, rouvaseni, sellaisen nuoren naisen salaisuudet, joka ei
elämästä vielä tunne muuta kuin sen onnettomuudet, eivät ole erittäin
merkillisiä.
-- Mutta, -- lisäsi rouva du Gua, jatkaakseen keskustelua, joka
saattoi hänelle ilmaista sen, mitä halusi tietää, -- ensimäisellä
konsulilla näyttää olevan mitä parhaat aikeet. Sanotaanhan, että hän
aikoo ehkäistä siirtolaisia vastaan julkaistut lait.
-- Se on totta, -- vastasi neiti ehkä liiankin innostuneena; -- mutta
miksi siis kiihoitamme Vendéen ja Bretagnen kapinaan? Miksi sytytämme
Ranskan ilmituleen?...
Tämä jalomielisyyttä todistava huudahdus, jolla hän näytti soimaavan
itseään, sai merisoturin säpsähtämään. Hän katsoi neiti de Verneuiliä
hyvin tarkasti, mutta ei voinut hänen kasvoissaan eroittaa vihaa
eikä rakkautta. Tuo hieno iho oli läpitunkematon. Vastustamaton
uteliaisuus lähensi häntä äkkiä tähän eriskummaiseen naisolentoon,
johon hänet jo ennestään kiinnitti raju intohimo.
-- Mutta, -- sanoi neiti lyhyen hetken vaiettuaan, -- aiotteko
matkustaa Mayenneen?
-- Se on aikomukseni, neiti, -- vastasi nuori mies kysyvä ilme
kasvoissa.
-- No hyvä, rouvaseni, -- jatkoi neiti de Verneuil, -- kun poikanne
palvelee tasavaltaa...
Hän lausui nämä sanat näennäisen välinpitämättömästi, mutta hän loi
molempiin outoihin henkilöihin tuollaisen salaisen katseen, joka on
ominainen ainoastaan naisille ja valtiomiehille.
-- Te varmaankin pelkäätte chouaneja, -- hän virkkoi; --
saattojoukkoa ei siis sovi halveksia. Onhan meistä tullut melkein
matkakumppanit. Matkustakaa yhdessä meidän kanssamme Mayenneen asti.
Poika ja äiti epäröivät ja näyttivät katseillaan kysyvän toistensa
mielipidettä.
-- En tiedä, neiti, -- vastasi nuori mies, -- onko aivan viisasta
mainita teille, että hyvin tärkeät asiat vaativat meitä olemaan
ensi yönä Fougères'n lähistössä ja ettemme vielä ole löytäneet
kulkuneuvoja sinne lähteäksemme; mutta ovathan naiset luonnostaan
niin jalomielisiä, että häpeisin, ellen luottaisi teihin. Mutta
ennenkuin uskomme itsemme teidän käsiinne, täytyy meillä ainakin olla
varmuutta siitä, että onnellisesti suoriudumme yrityksestä. Oletteko
tasavaltalaisen saattojoukkonne kuningatar vai orjatar? Suokaa
anteeksi nuoren merisoturin avomielisyys; mutta minun mielestäni
teidän tilanteenne ei näytä ollenkaan luonnolliselta...
-- Elämme aikana, herraseni, jona ei mikään siitä, mikä tapahtuu, ole
luonnollista. Voitte siis varmasti empimättä suostua ehdoitukseeni.
Ja ennen kaikkea, -- hän jatkoi korostaen näitä sanoja, -- ei
teidän tarvitse pelätä mitään petosta tarjouksesta, joka lähtee
poliittisesta vihasta kokonaan vapaan henkilön puolelta.
-- Tällainen matka ei ole vaaraton, -- huomautti nuori mies,
katseessa sellainen henkevä ilme, joka lievensi tämän vastauksen
jokapäiväisyyttä.
-- Mitä siis vielä pelkäätte? -- kysyi neiti de Verneuil ivallisesti
hymyillen, -- minä en saata huomata, että vaara uhkaisi ketään.
"Onkohan se nainen, joka puhuu näin, sama, jonka katse vastasi
intohimoisiin pyyteisiini?" ajatteli nuori mies itsekseen.
Samassa tuokiossa korvia viiltävä pöllön huuto, joka näytti lähtevän
lieden piipusta, kajahti synkkänä varoituksena.
-- Mitä tämä on? -- sanoi neiti de Verneuil. -- Matkamme ei ala
onnellisin entein. Mitenkähän pöllöt alkavat huutaa keskellä valoisaa
päivää? -- hän kysyi tehden hämmästystä osoittavan liikkeen.
-- Sellaista sattuu joskus, -- sanoi nuorimies välinpitämättömästi.
-- Neiti, ehkä me tuottaisimme teille onnettomuutta. Eikö se ole
teidänkin mielipiteenne? Älkäämme siis lähtekö yhdessä matkaan.
Nämä sanat lausuttiin niin tyynesti ja jäykästi, että ne
hämmästyttivät neiti de Verneuiliä.
-- Hyvä herra, -- hän virkkoi ylimyksellisen ärtyneesti, -- en
suinkaan tahdo teitä pakoittaa. Säilyttäkäämme se vähäinen vapaus,
jonka tasavalta meille myöntää. Jos armollinen rouva olisi yksin,
toistaisin ehkä vielä tarjoukseni...
Soturin raskaat askeleet kaikuivat käytävässä, ja pian tulivat
näkyviin päällikkö Hulot'n nyrpeät kasvot.
- Tulkaahan tänne, herra eversti, -- sanoi hymyillen neiti de
Verneuil, joka osoitti vieressään olevaa tuolia. -- Punnitkaamme
valtion asioita, koska se on välttämätöntä. Mutta naurakaa toki! Mikä
teidän onkaan? Onko täällä kenties chouaneja?
Päällikkö oli pysähtynyt ällistämään outoa nuorta miestä, joka näytti
erityisesti kiinnittävän hänen huomiotaan.
-- Äiti, haluatteko vielä jäniksenpaistia? -- Neiti, te ette
syö, -- sanoi merisoturi Francinelle, osoittaen kohteliaisuutta
pöytäkumppaneilleen.
Mutta Hulot'n hämmästyksessä ja neiti de Verneuilin
tarkkaavaisuudessa oli jotain niin hirvittävän vakavaa, että olisi
ollut vaarallista jättää sitä huomioon ottamatta.
-- Mikä sinun on, päällikkö? Tunnetko kenties minut? -- kysyi äkkiä
nuori mies.
-- Ehkä, -- vastasi tasavaltalainen.
-- Todella luulen nähneeni sinun kerran käyvän polyteknikossa.
-- Minä en koskaan ole käynyt siellä, -- vastasi päällikkö äreästi,
-- laitoksessa, jossa muka kasvatetaan sotilaita makuusaleissa,
-- hän jatkoi, peittämättä vastenmielisyyttään tuosta oppineesta
taimitarhasta lähteneitä upseereja kohtaan. -- Missä väessä siis
palvelet?
-- Meriväessä.
-- Vai niin, -- sanoi Hulot ivallisesti nauraen. -- Tunnetko useita
tuon laitoksen entisiä oppilaita, jotka palvelevat meriväessä? --
Eihän siellä valmisteta muita -- näin hän vakavana jatkoi -- kuin
tykistöupseereja ja sotainsinöörejä.
Nuori mies ei joutunut hämilleen.
-- Minä olen ollut poikkeuksena sen nimen nojalla, jota kannan,
-- hän vastasi. -- Me olemme kaikki meidän suvussamme kuuluneet
meriväkeen.
-- Vai niin, -- virkahti Hulot, -- mikä on siis sukunimesi,
kansalainen?
-- Du Gua-Saint-Cyr.
-- Sinua ei siis surmattu Mortagnessa?
-- Eipä paljoa puuttunut! -- ehätti rouva du Gua sanomaan; --
poikaani osui kaksi luotia.
-- Entä onko sinulla papereita? -- kysyi Hulot, välittämättä äidistä.
-- Tahdot siis lukea paperini? -- kysyi ylimielisesti nuori
merisoturi, jonka veitikkamainen sinisilmä vuoroin tähysti
synkänhahmoista päällikköä ja neiti de Verneuiliä.
-- Aikooko kenties sinun kaltaisesi keltanokka pitää minua pilanaan?
Paperisi tänne, tai mars matkaan!
-- No no, herraseni, en minä ole mikään houkkio. Olenko yleensä
velvollinen tekemään sinulle itsestäni tiliä? Kuka sinä olet?
-- Tämän departementin päällikkö, -- vastasi Hulot.
-- Ohoh! Tilani voi siis käydä hyvin arveluttavaksi. Minut kai
vangitaan aseet kädessä.
Ja hän ojensi päällikölle lasin bordeaux-viiniä.
-- Minua ei janota, -- sanoi Hulot. -- Siis paperisi tänne.
Samassa silmänräpäyksessä kuului kadulta aseiden kalsketta ja
sotilasten askeleita; Hulot lähestyi ikkunaa ja näytti tyytyväiseltä,
mikä sai neiti de Verneuilin pelosta vapisemaan. Tämä osanoton merkki
innostutti nuorta miestä, jonka kasvot olivat käyneet jäykiksi ja
ylpeiksi. Hapuiltuaan takkinsa taskusta, hän otti esiin hienon
lompakon ja siitä papereita, jotka ojensi Hulot'lle ja joita tämä
ryhtyi lukemaan hitaasti, verraten passissa mainittuja tuntomerkkejä
epäilemänsä matkustajan kasvoihin. Tarkastuksen aikana kajahti uusi
pöllönhuuto, mutta tällä kertaa ei ollut vaikea siinä eroittaa
ihmisäänen kaikua ja vivahduksia. Päällikkö antoi silloin ivallisen
näköisenä takaisin paperit nuorelle miehelle.
-- Kaikki tämä on erinomaista. Mutta sinun täytyy seurata minua
piirivirastoon. Minä en pidä musiikista.
-- Miksi viette hänet piirivirastoon? -- kysyi neiti de Verneuil,
ääni värähdellen levottomuudesta.
-- Tyttöseni, -- vastasi päällikkö, vääntäen suunsa tapansamukaiseen
irvistykseen, -- se on seikka, joka ei sinua liikuta.
Suuttuneena vanhan soturin äänenpainosta ja vielä enemmän siitä
nöyryytyksen tapaisesta kohtelusta, jota oli saanut kestää sen miehen
edessä, jota tiesi miellyttävänsä, neiti de Verneuil nousi, luopui
äkkiä siihenastisesta viattomasta ja vaatimattomasta ryhdistä, ja
hänen ihonsa väri vilkastui ja silmänsä säihkyivät.
-- Sanokaa, onhan nuori mies kai täyttänyt kaiken, minkä laki vaatii?
-- hän huudahti tyynesti, mutta ääni värähdellen.
-- On kyllä, näennäisesti, -- vastasi ilkkuen päällikkö.
-- No hyvä, vaadin, että te _näennäisesti_ jätätte hänet rauhaan,
-- sanoi neiti. -- Pelkäättekö, että hän pääsee käsistänne?
Tulette saattamaan häntä minun seurassani Mayenneen, hän on istuva
postivaunuissa äitinsä vieressä... Ei mitään vastaansanomista,
minä vaadin, että näin menetellään. -- No mitä! -- hän huomautti
nähdessään Hulot'n kursailematta irvistelevän, -- vieläkö te pidätte
häntä epäluulonalaisena?
-- Hiukan ainakin.
-- Mitä siis aiotte hänelle tehdä?
-- Enpä mitään muuta, kuin mahdollisesti hiukan pestä hänen päätään
lyijyllä... Hän on huimapää, tuo nuori mies.
-- Lasketteko leikkiä, päällikkö? -- huudahti neiti de Verneuil.
-- No, nuori mies! -- sanoi Hulot, nyökäyttäen päätään merisoturille;
-- lähtekäämme liikkeelle, ja joutuin!
Huomatessaan Hulot'n ylimielisyyden neiti de Verneuil muuttui
tyyneksi ja hymyili.
-- Älkää liikkuko paikaltanne, -- hän sanoi nuorelle miehelle, jota
suojeli arvokkaisuutta uhkuvalla eleellä.
-- Ah, kuinka hän on kaunis, -- kuiskasi merisoturi äidilleen, joka
rypisti kulmakarvojaan.
Pahastus ja monet muut, tosin hallitut kiihtymyksen tunteet, loivat
silloin uutta kauneutta parisittaren kasvoihin. Francine, rouva du
Gua, hänen poikansa -- kaikki olivat nousseet seisomaan. Neiti de
Verneuil asettui kiireisesti heidän ja hymyilevän päällikön väliin
ja irroitti taitavasti pari liiviensä nyörisilmukkaa. Sitten hän,
toimien tuon sokean kiihkon vallassa, joka herää, kun naisten
itserakkautta kovasti ahdistetaan, mutta samalla halukkaana ja
kärsimättömänä osoittamaan voimaansa, aivan kuin lapsi saatuaan uuden
lelun, ojensi päällikölle avoimen kirjeen.
-- Lukekaa, -- sanoi hän tälle, katkeran ivallisesti naurahtaen.
Neiti de Verneuil kääntyi jälleen nuoren miehen puoleen, ja ollen
voitonriemun huumauksessa hän loi häneen puoleksi vahingoniloa,
puoleksi rakkautta uhkuvan katseen. Molempien otsat kirkastuivat. Ilo
nosti punan heidän poskilleen, ja tuhannet ristiriitaiset ajatukset
heräsivät heidän sieluissaan. Yhdellä ainoalla katseella rouva du
Gua näytti havainneen, että neiti de Verneuilin menettely paljon
enemmän johtui rakkaudesta kuin jalomielisyydestä, ja varmasti hän
oli oikeassa. Tuo kaunis nuori nainen punastui ensin ja loi luomensa
kainosti maahan, arvaten kaiken, mitä tuon toisen naisen katse
merkitsi. Mutta sitten hän tämän uhkaavan syytöksen edessä ylpeänä
nosti päänsä pystyyn ja uhmaili kaikkien katseita.
Päällikkö kävi jäykäksi kuin kivi ja ojensi takaisin tämän ministerin
allekirjoittaman kirjeen, joka velvoitti kaikkia viranomaisia
tottelemaan tämän salaperäisen naishenkilön käskyjä, mutta senjälkeen
hän veti tupesta miekkansa, katkaisi sen polvellaan ja viskasi
molemmat palaset maahan.
-- Neiti, te tiedätte arvatenkin tarkalleen, miten teidän on määrä
menetellä; mutta tasavaltalaisella on vakaumuksensa ja ylpeytensä.
Minä en tahdo palvella kaunisten naisten komennon alaisena.
Ensimäinen konsuli saa jo tänä iltana vastaanottaa erohakemukseni,
ja toiset kuin minä tulevat teitä tottelemaan. Silloin, kun en enää
ymmärrä, pysähdyn; varsinkin kun minun on pakko ymmärtää.
Seurasi hetken äänettömyys. Mutta sen katkaisi heti nuori parisitar,
joka lähestyi päällikköä, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
-- Eversti, vaikka partanne onkin pitkä, voitte sentään suudella
minua, sillä te olette aika mies.
-- Siitä olen ylpeä, neitiseni, -- vastasi päällikkö, jotenkin
kömpelösti suudellen tämän eriskummaisen nuoren naisen kättä. -- Mitä
sinuun tulee, nuori mies, -- hän lisäsi uhaten sormellaan, -- niin
pääsitpä tällä kertaa pälkähästä ehein nahoin.
-- Päällikkö hyvä, -- sanoi outo nuori mies nauraen, -- on aika
lopettaa pila, ja jos tahdot, seuraan sinua piirivirastoon.
-- Tuletko sinne näkymättömän viheltäjäsi, Marche-à-Terren seurassa?
-- Kuinka? Minkä Marche-à-Terren seurassa? -- kysyi merisoturi,
teeskennellen todellista hämmästystä.
-- Juurihan kuului vihellys.
-- No niin, minä kysyn, mitä minulla on tekemistä tuon vihellyksen
kanssa. Luulinpa, että arvatenkin ne sotamiehet, jotka olit varannut
minua vangitsemaan, siten ilmoittivat tulonsa.
-- Niinkö todella luulit?
-- No totta kai. Mutta juo toki bordeaux-viinisi, se on mainiota
lajia.
Nuoren merisoturin luonnollinen hämmästys, hänen erinomaisen vapaat
käyttäytymistapansa, hänen nuorekkaat kasvonsa, jotka huolellisesti
käherrettyjen vaaleiden kiharojen reunustamina näyttivät melkein
lapsekkailta, saattoivat päällikön niin hämilleen, että hän rupesi
häälymään toisesta epäilystä toiseen. Hän huomasi rouva du Guan, kun
tämä koetti yllättää ne salaiset katseet, jotka hänen poikansa loi
neiti de Verneuiliin, ja kysyi häneltä äkkiä:
-- Kuinka vanha olette, kansalainen?
-- Ah, hyvä herra, tasavaltamme lait käyvät kovin armottomiksi. Olen
kolmenkymmenen kahdeksan vanha.
- Vaikka minut tuohon paikkaan ammuttaisiin kuoliaaksi, en voi sitä
uskoa. Marche-à-Terre on täällä, äsken hän vihelsi, ja te olette
valepukuisia chouaneja. Hitto vieköön! Annanpa täydelleen piirittää
ja tarkastaa tämän talon...
Silloin epätasainen vihellys, jotenkin sellainen, joka aikaisemmin
oli kuultu, kajahti majatalon pihalta, keskeyttäen päällikön puheen.
Onneksi Hulot syöksyi käytävään, joten ei nähnyt, kuinka kalpeiksi
rouva du Guan kasvot olivat käyneet hänen puheensa vaikutuksesta.
Pihalla hän näki ajurin, joka valjasti hevosia postivaunujen eteen;
hän arveli tätä miestä viheltäjäksi ja luopui epäilyksestään, kun
hänestä lisäksi tuntui naurettavalta, että chouanit rohkenisivat
tulla tänne keskelle Alençonia. Ja häpeissään hän palasi sisälle
huoneeseen.