lähestyen vaunuja.
-- Näen sen, -- vastasi kuivasti nuori nainen.
-- Hyvä, hyvä! -- sanoi nuori herra poistuen näköjään orjallisen
nöyränä, mutta mielessään loukkaantuneena.
-- Joutukaa, joutukaa, -- sanoi neiti ajajalle. -- Nyt ei enää
mitään ole pelättävissä. Pankaa hevoset vahvasti ravaamaan, vaikkapa
nelistämäänkin, jos voitte. Kuljemmehan jo Alençonin kivityksellä.
Vaunujen kulkiessa päällikön ohi neiti huusi hänelle pehmeällä
äänellään:
-- Näemme toisemme jälleen majatalossa, herra päällikkö. Käykää minua
siellä katsomassa.
-- Hyvä, hyvä, -- virkkoi Hulot. "Majatalossa... käykää minua
katsomassa"... kylläpä se kohtelee tuttavallisesti puoliprikaatin
päällikköä!
Ja hän osoitti nyrkillään vaunuja, jotka nopeasti rämisivät edelleen
katua pitkin.
-- Älkää valittako sitä, päällikkö, tuolla naisella on taskussaan
teidän kenraalin-valtakirjanne, -- sanoi nauraen Corentin, joka
koetti kannustaa hevostaan nelistämään, saavuttaakseen postivaunut.
-- Enpä minä anna noiden maankulkijain vetää itseäni nenästä,
-- sanoi Hulot äreänä tovereilleen. -- Kernaammin heittäisin
kenraalitakkini likalätäkköön kuin ansaitsisin sen vuoteessa. Mitähän
tuollaiset naikkoset oikeastaan tahtovat? Ymmärrättekö te toiset tätä
asiaa?
-- Totta kai, -- vastasi Merle, -- minä tiedän, että hän on kaunein
nainen, minkä koskaan olen nähnyt! Luulenpa, että olette perinpohjin
erehtynyt hänen suhteensa. Hän on kenties ensimäisen konsulin vaimo!
-- Joutavia! ensimäisen konsulin vaimo on vanha, ja tämä on nuori,
-- vastusti Hulot. -- Muuten ministeriltä saamassani käskykirjeessä
mainitaan häntä neiti de Verneuiliksi. Hän on vallankumousta
aikaisempaa aatelia. Minä kyllä nämä asiat tunnen! Ennen
vallankumousta nuo naiset kaikki harjoittivat tuota ammattia; silloin
yleni kädenkäänteessä puoliprikaatin päälliköksi. Tarvitsi vaan sanoa
noille naisille pari kolme kertaa: _sydänkäpyseni_!
* * * * *
Sillävälin kuin kukin sotilas "harppasi" eteenpäin, kuten päälliköllä
oli tapana sanoa, nuo viheliäiset kyytivaunuina käytetyt ajoneuvot
olivat ajaa karauttaneet _Kolmen Maurilaisen_ hotelliin, joka
sijaitsi keskipaikoilla Alençonin pääkatua. Näiden jykevien
ajoneuvojen räminä houkutteli isännän ulko-oven kynnykselle.
Postivaunujen saapuminen Kolmen Maurilaisen ravintolaan oli sattuma,
jota ei kukaan Alençonin asukas saattanut odottaa; mutta Mortagnessa
esiintynyt kauhea tapaus pani näiden vaunujen jälkeen liikkeelle
sellaiset ihmisjoukot, että molemmat matkalla olevat naiset
välttääkseen yleistä uteliaisuutta nopeasti pujahtivat keittiöön,
tuohon Länsi-Ranskan välttämättömään eteiseen. Ja isäntä aikoi juuri
seurata heitä, luotuaan katseen vaunuihin, kun ajuri tarttui hänen
käsivarteensa.
-- Hoi, kansalainen Brutus, -- hän virkkoi. -- Meillä on seurassamme
saatto sinisiä. Ei ole konduktöriä eikä postia, vaan minä olen tuonut
teille nämä arvoisat naiset. He tulevat epäilemättä maksamaan kuin
entiset prinsessat ainakin, siis...
-- Tulemme heti paikalla yhdessä tyhjentämään pullon viiniä,
poikaseni, -- sanoi isäntä.
Luotuaan silmäyksen tähän keittiöön, joka oli mustunut savesta, ja
jonka pöytä oli verisen lihan tahraama, neiti de Verneuil pujahti
kevyenä kuin lintu viereiseen huoneeseen, sillä hän pelkäsi sekä
tämän kyökin epäsiisteyttä ja hajua että likaisen kokin ja pienen
lihavan vaimon uteliaisuutta, jotka jo harrastavin katsein tutkivat
häntä.
-- Kuules, eukko, mitä nyt teemmekään? -- kysyi isäntä. -- Kuka
hemmetissä olisi voinut aavistaa, että meillä näihin aikoihin tulisi
näin paljo väkeä? Ennenkuin voin tarjota tuolle naiselle hänen
säätynsä mukaisen aamiaisen, hän varmaankin käy kärsimättömäksi. --
Mutta peijakas, saanpa hyvän tuuman; kun nämä ovat säätyhenkilöitä,
tulen ehdoittamaan, että he syövät yhdessä niiden vieraiden kanssa,
jotka asuvat yläkerrassa. Mitä sinä siitä arvelet?
Kun isäntä haki vasta saapunutta naista, hän ei enää nähnyt muuta
kuin Francinen, jolle kuiskasi, vieden hänet kyökin perälle, pihan
puolelle, poistaakseen hänet niiden läheisyydestä, jotka saattoivat
kuunnella:
-- Jos neidit haluavat aterioida erikseen, ja onhan se selvää, niin
on minulla valmiina oiva ateria eräälle täällä asuvalle rouvalle
ja hänen pojalleen. Nuo matkustajat eivät suinkaan kieltäytyne
murkinoimasta yhdessä teidän seurassanne, -- lisäsi hän salaperäisen
näköisenä, -- sillä he ovat hienoa väkeä.
Tuskin oli hän lausunut nämä viime sanat, kun tunsi selässään lievän
piiskanvarren sysäyksen; hän kääntyi äkkiä ja näki takanaan lyhyen
tanakan miehen, joka hiljaa oli tullut sisälle viereisestä huoneesta,
ja jonka ilmestys oli kauhulla jäätänyt lihavan vaimon, kokin, ja
kokkipojan. Isäntä kalpeni kääntyessään. Pieni mies loi niskaan
hiuksensa, jotka kokonaan peittivät hänen otsansa ja silmänsä, nousi
varpailleen ylettyäkseen isännän korvaan ja sanoi hänelle:
-- Te tiedätte mitä varomattomuus, ilmianto maksaa, ja minkävärisellä
rahalla me sen maksamme. Me olemme anteliaita...
Hän kuvasi näitä sanoja eleellä, joka hirvittävästi täydensi niitä.
Vaikka lihavan isännän vartalo peitti tämän henkilön Francinen
katseilta, kuuli hän kuitenkin muutamat kuiskatuista sanoista ja oli
kuin salaman iskemä eroittaessaan tuon bretagnelaisen äänen käheän
kaiun. Keskellä yleistä kauhistusta Francine syöksyi pientä miestä
kohti; mutta tämä, joka näytti liikkuvan notkeasti kuin villi-eläin,
oli jo pujahtanut ulos pihalle johtavasta sivuovesta.
Francine luuli pettyneensä oletuksessaan, sillä hän ei nähnyt muuta
kuin keskikokoisen tummanruskean karhuntaljan. Ihmetellen hän riensi
ikkunan ääreen. Savun tummentaman ikkunaruudun läpi hän näki oudon
miehen laahustelevin askelin menevän talliin. Ennenkuin meni sinne
sisälle, tämä mies tähysteli tummilla silmillään majatalon toista
kerrosta ja sitten kyytivaunuja, ikäänkuin olisi jollekin ystävälle
tahtonut ilmaista noista ajoneuvoista tekemänsä tärkeän havainnon.
Vuohennahoista huolimatta ja nähtyään äsken miehen kääntyessä hänen
kasvonsa, Francine tunsi silloin tuosta suunnattoman suuresta
piiskasta ja laahustelevasta, mutta tarpeen vaatiessa vikkelästä
astun nasta chouanin, jonka liikanimenä oli Marche-à-Terre. Francine
tarkasteli tuota miestä, tallin puolihämärän läpi, missä hän
laskeutui oljille, ottaen asennon, josta saattoi pitää silmällä
kaikkea, mitä tapahtui majatalossa.
Marche-à-Terre oli lyyhistynyt kokoon sillä tavoin, että viekkainkin
urkkija olisi helposti luullut häntä tuollaiseksi kuorma-ajurin
vahtikoiraksi, joka palloksi kääriytyneenä lepää kuono käpälillään.
Marche-à-Terren menettely todisti Francinelle, ettei tuo mies
ollut häntä tuntenut. Mutta katsoen niihin arveluttaviin oloihin,
joissa emäntänsä paraikaa liikkui, hän ei tietänyt, pitikö hänen
siitä iloita vai olla huolissaan. Mutta kun hän ajatteli sitä
salaperäistä yhteyttä, joka oli chouanin uhkaavan huomautuksen
ja isännän tarjouksen välillä -- tällainenhan on niin tavallista
ravintoloitsijoilla, jotka kernaasti noudattavat sananpartta "yksi
tie, kaksi asiaa" -- niin heräsi hänen uteliaisuutensa.
Francine poistui likaisen ikkunan äärestä, mistä oli katsellut sitä
muodotonta ja tummaa möhkälettä, joka pimeässä tiesi Marche-à-Terren
paikkaa, lähestyi isäntää ja huomasi hänet sellaisessa mielentilassa
kuin miehen ainakin, joka on tehnyt tyhmyyden, eikä tiedä, miten sen
jälleen saisi korjatuksi. Chouanin uhkaus oli saanut hänet ikäänkuin
kivettymään.
Joka mies Länsi-Ranskassa tiesi, kuinka pirullisen julmasti
kuninkaan jääkärit kiduttivat henkilöitä, joita vaan epäiltiinkin
ajattelemattomasta puheesta. Isäntä luulikin jo tuntevansa veitsen
kurkussaan. Kokki katseli kauhun valtaamana pesän tulta, missä he
usein "lämmittelivät" ilmiantajiensa jalkoja. Lihava pikku emäntä
piti keittiöveistä toisessa ja kahtia leikattua perunaa toisessa
kädessä, ja tuijotti tylsänä mieheensä. Kokki-poika taas koetti
arvata tämän äänettömän kauhun salaisuutta, joka hänelle oli
selittämätön. Francinen uteliaisuus kiihtyi luonnollisesti tästä
mykästä kohtauksesta, jonka kaikki saattoivat nähdä, vaikka hän ei
ollutkaan keittiössä saapuvilla.
Nuoreen naiseen teki chouanin hirvittävä valta syvän vaikutuksen, ja
vaikka kamarineitosen juonet eivät olleetkaan hänen nöyrän luonteensa
mukaisia, hänelle oli tällä kertaa liian tärkeää luoda valoa tähän
salaperäiseen seikkaan, jättääkseen hyväkseen käyttämättä edullista
asemaansa.
-- No niin, neitini suostuu ehdotukseenne, -- sanoi Francine vakavana
isännälle, joka näistä sanoista kavahti hereille.
-- Mihin ehdotukseen? -- hän kysyi, ollen todella hämmästynyt.
-- Mihin ehdotukseen? -- kysyi Corentin, joka samalla astui sisään.
-- Niin, mihin? -- tivasi neiti de Verneuil.
-- Niin todella, mihin? -- kysyi neljäs henkilö, joka seisoi
portaiden alimmalla askelmalla ja nyt notkeana hyppäsi alas keittiöön.
-- No, syömään aamiaista hienon herrasväkenne kanssa, -- vastasi
Francine kärsimättömänä.
-- Hienon herrasväen kanssa, -- virkkoi purevasti ja ivallisesti
portaita alas astuva herra. -- Tämä, isäntä hyvä, tuntuu minusta
huonolta ravintoloitsijan pilalta; mutta jos tahdotte antaa meille
pöytäkumppaniksi tämän nuoren neidin, niin täytyisi olla mieletön,
jos siitä kieltäytyisi, äijäseni, -- hän sanoi, katsahtaen neiti de
Verneuiliin. -- Äitini kun sattuu olemaan poissa, suostun, -- hän
jatkoi, lyöden tyrmistynyttä ravintolanisäntää olalle.
Nuoruuden luonteva ajattelemattomuus lievensi näiden sanojen julkeata
ylimielisyyttä, jotka tietenkin käänsivät kaikkien läsnäolijoiden
huomion tähän uuteen henkilöön. Isäntä menetteli silloin Pilatuksen
tavoin, joka koetti pestä kätensä Kristuksen kuoleman syyllisyydestä,
astui pari askelta taaksepäin lihavan vaimonsa luo ja kuiskasi hänen
korvaansa:
-- Sinä olet todistajana, ettei ole minun syyni, jos onnettomuus
tapahtuu. Mutta voithan joka tapauksessa, -- hän jatkoi
vielä hiljentäen ääntään, -- mennä ilmoittamaan asian herra
Marche-à-Terrelle.
Matkustaja oli nuori mies, keskikokoa, ja hänellä oli yllään sininen
verkatakki ja isot mustat säärystimet, jotka polvien yläpuolelle
asti peittivät niinikään sinisestä verasta tehtyjä housuja. Tämä
yksinkertainen, olkanauhaton univormu oli se, jota silloisen
polyteknikon oppilaat käyttivät. Yhdellä ainoalla katseella neiti de
Verneuil osasi tämän synkän puvun alta eroittaa solakan vartalon ja
jotakin epämääräistä, joka ilmaisee synnynnäistä aatelia.
Nuoren miehen kasvot tuntuivat alussa vallan tavallisilta, mutta
pian huomasi niissä eräänlaisia piirteitä, jotka ilmaisivat suuriin
hankkeisiin kykenevää sielua. Ruskettunut iho, vaalea kihara tukka,
säihkyvät silmät, hieno nenä, vapaat liikkeet: kaikki hänessä tiesi
ylevien tunteiden ohjaamaa elämää ja tottumusta käskemään. Mutta
hänen henkensä luonteenomaisin ulkonainen merkki oli Bonaparten
kaltainen leuka ja alahuuli, joka liittyessään ylähuuleen
muodosti sellaisen sulavan kaariviivan kuin se, joka havaitaan
akantus-lehtikoristeessa korinttilaisen pylvään latvuksessa. Luonto
oli näihin kahteen piirteeseen kätkenyt vastustamatonta viehätystä.
Kaiken tämän havaitseminen yhdellä ainoalla katseella,
miellyttämishalun elvyttävä vaikutus, pään kallistaminen
huolettomasti sivulle, kiemaileva hymyily, tuollaisen katseen
luominen, joka innostaisi rakkaudelle kuolleen sydämenkin;
pitkulaisten tummien silmien verhoaminen leveiden luomien alle,
joiden tiheät ja kaarevat ripset kuvasivat poskille ruskean juovan;
äänen kaikkein soinnukkaimmat sävelet, luoden hurmaavaa viehätystä
tuohon niin kuluneeseen lauseeseen: "Olemme teille hyvin kiitollisia,
herraseni" -- kaikki nämä temput eivät vieneet niin paljoa aikaa,
kuin mikä kuluu niiden mainitsemiseen.
Sitten neiti de Verneuil kääntyi isännän puoleen ja kysyi huonettaan,
nousi ylös portaita ja katosi Francinen kanssa, jättäen vieraan
herran ratkaistavaksi, sisälsikö tuo hänen vastauksensa suostumuksen
vai epäyksen.
-- Kuka tuo nainen on? -- kysyi huolimattomasti polyteknikon oppilas
isännältä, joka paikaltaan hievahtamatta yhä enemmän joutui hämilleen.
-- Se on neiti de Verneuil, -- vastasi pisteliäästi Corentin ja
mittaillen nuorta miestä mustasukkaisin katsein. -- Hän on vanhaa
aatelia; mitä hänestä tahdot?
Tuntematon nuori mies, joka hyräili tasavaltalaista laulua, käänsi
päänsä ylimielisenä Corentinia kohti. Nuo molemmat nuoret miehet
tuijottivat sitten hetken aikaa toisiinsa kuin kaksi tappeluun
valmista kukkoa, ja tämä katse nosti ainaisen vihan heidän välilleen.
Yhtä vapaa ja suora kuin oli nuoren soturin sinikatse, yhtä
pahansuopa ja petollinen oli Corentinin vihreä silmä. Edellisellä oli
syntynsä perustuksella ylhäissävyiset tavat, jälkimäisen käyttäyminen
oli yksinomaan liukastelevaa. Edellinen pyrki ylemmäksi, jälkimäinen
kyyristyi alas; edellinen sai empimättä osakseen kunnioitusta,
jälkimäinen sitä tavoitteli; edellisen mielilause oli epäilemättä:
"Valloittakaamme!" jälkimäisen: "Jakakaamme!"
-- Onko täällä kansalainen du Gua-Saint-Cyr? -- kysyi muuan sisään
astuva mies.
-- Mitä hänestä tahdot? -- kysyi nuori mies lähestyen.
Mies tervehti häntä syvään ja ojensi hänelle kirjeen, jonka nuori
herra luettuaan viskasi tuleen. Hän ei vastannut muuten kuin
nyökäyttämällä päätään, ja mies poistui.
-- Sinä olet kaiketi tullut Parisista, kansalainen, -- kysyi nyt
Corentin, lähestyen vierasta joltisenkin teeskentelemättömästi,
kasvoissa nöyrä ja mairitteleva ilme, joka näytti du Gua
kansalaisesta sietämättömältä.
-- Sieltä olen tullut, -- vastasi hän kuivasti.
-- Ja varmaankin olet ylennetty johonkin arvoon tykkiväessä?
-- En tykki-, vaan meriväessä, kansalainen.
-- Vai niin! Oletko matkalla Brestiin? -- kysyi Corentin
huolettomasti.
Mutta nuori merisoturi kierrähti nopeasti koroillaan eikä vastannut
mitään, ja nyt hän käytöksellään osoitti vääriksi ne kauniit
toiveet, jotka hänen kasvonsa olivat herättäneet neiti Verneuilissä.
Lapsellisesti hän rupesi puhumaan aamiaisestaan, kysyi kokilta ja
emännältä heidän ruuanvalmistustaitoaan, ihmetteli hemmoiteltuna
parisilaisena maalaistapoja, ilmaisi lelliteltyyn nuoreen naiseen
vivahtavia oikkuja ja osoitti sanalla sanoen varsin vähän
miellyttäviä luonteenominaisuuksia, mikä oli suuresti ristiriitaista
hänen kasvojensa sävylle ja hänen olemukselleen. Corentin hymyili
säälistä nähdessään hänen pahasti irvistävän juodessaan parasta
normandialaista omenaviiniä.
-- Hyi! -- huudahti nuori herra, -- kuinka te voittekaan täällä
saada kurkusta alas moista juomaa! Siinähän on samalla juomista ja
syömistä. Tasavalta on oikeassa, kun ei luota maakuntaan, jossa
viiniä korjataan puista nuijilla ja jossa salakavalasti ammutaan
matkustajat kuoliaaksi maantiellä. Älkää tuoko meille pöytään
tuollaista lääkeainetta, vaan oikeata valkoista ja punaista
bordeaux'ta. Katsokaa ennen kaikkea, että ylhäällä on hyvä valkea
pesässä. Nämä ihmiset näyttävät minusta olevan kovin jälellä
kehityksessä. Oh, -- huokasi hän, -- ei ole muuta kuin yksi Parisi
maailmassa, ja on suuri vahinko, ettei voi ottaa sitä mukaansa
merelle! -- Kuinka, sinä kastikkeen tärvelijä, -- hän ärjäisi
kokille, -- sekoitatko etikkaa tähän kanaviilokkiin, kun sinulla on
tuossa sitruunia? Mitä teihin tulee, emäntä, niin annoitte minulle
niin karkeat vuodeliinaset, etten viime yönä silmääni ummistanut.
Sitten hän otti käteensä ison sauvan ja alkoi leikkiä sillä, tehden
poikamaisen huolellisesti erilaisia liikkeitä, joiden suurempi tai
vähempi taidokkaisuuden määrä ilmaisi eriarvoista kunnia-asemaa, mikä
nuorella miehellä siihen aikaan oli keikarien keskuudessa.
-- Ja moisten houkkiomaisten keikarien avulla toivotaan kohotettavan
tasavallan meriväkeä, -- sanoi Corentin tuttavallisesti isännälle,
tarkoin tähystellen hänen kasvojaan.
-- Tuo mies, -- kuiskasi nuori merisoturi emännän korvaan, -- on
joku Fouchén urkkija. Poliisi pilkistää esiin hänen naamastaan, ja
lyönpä vetoa, että se pilkku, joka hänellä on leuassaan, on Parisin
katulokaa. Mutta hän on ehkä löytävä väkevämpänsä.
Samassa astui keittiöön nainen, jonka luo merisoturi riensi,
osoittaen kaikkia ulkonaisen kunnioituksen merkkejä.
-- Rakas äiti, -- sanoi hän, -- tulkaahan. -- Luulenpa
poissaollessanne hankkineeni meille pöytäkumppaneja.
-- Pöytäkumppaneja, -- vastasi nainen, -- mikä mielettömyys!
-- Se on neiti de Verneuil, -- lisäsi nuori mies kuiskaten.
-- Hän kuoli mestauslavalla Savonayn selkkauksen jälkeen; hän oli
saapunut Mansiin pelastaakseen veljensä, Loudonin ruhtinaan, --
virkkoi äiti äkkiä.
-- Erehdytte, rouvaseni, -- sanoi Corentin säveästi, erityisesti
korostaen sanaa "rouvaseni"; -- on nähkääs kaksi neitiä de Verneuil.
Suurilla suvuilla on aina useita haaroja.
Hämmästyneenä tästä tuttavallisuudesta, vieras rouva astui pari
askelta taaksepäin, ikäänkuin tarkastaakseen tätä odottamatonta
puhuttelijaa; hän kiinnitti häneen tummat silmänsä, jotka olivatkin
täynnä naisille niin ominaista tarkkanäköisyyttä, ja näytti tuumivan,
missä tarkoituksessa tuo herra oli ryhtynyt vakuuttamaan neiti de
Verneuilin olemassaoloa.
Tällävälin Corentin, joka salaa katseillaan tutki tätä naista,
riisti häneltä hengessä kaikki äitiyden ilot, myöntäen hänelle
sen sijaan rakkauden ilot. Ritarillisen kohteliaana hän niinikään
mielikuvituksessaan kielsi onnen omistaa kaksikymmenvuotias poika
tuolta naiselta, jonka häikäisevän valkoista ihoa, kaarevia,
tuuheita kulmakarvoja ja somia silmäripsiä hän ihaili, ja jonka
otsajakauksella olevat tiheät tummat hiukset koristivat nuorekkaita,
henkevän näköisiä kasvoja. Otsan ohuet rypyt eivät suinkaan olleet
iän uurtamia, vaan ilmaisivat vielä nuoren iän intohimoja; ja vaikka
säihkyvät silmät tosin olivat hiukan väsyneet, ei voinut ratkaista,
johtuiko tämä matkan vaivoista, vai liian usein toistuvasta
nautinnosta. Lopuksi Corentin pani merkille, että tällä naisella
oli yllään englantilaisesta kankaasta tehty vaippa, ja että hänen
epäilemättä ulkomailta kotoisin oleva hattunsa kuosi ei ollut niin
sanotun kreikkalaisen muotisuunnan mukainen, joka vielä silloin
hallitsi Parisia.
Corentin oli niitä henkilöitä, jotka luonteeltaan aina pikemmin
aavistavat pahaa kuin hyvää, ja hän rupesi nytkin heti epäilemään,
oliko noilla kahdella matkustajalla oikea kansallinen mieliala.
Vieras nainen, joka puolestaan yhtä nopeasti oli tehnyt havaintonsa
Corentinin persoonan suhteen, kääntyi poikansa puoleen, kasvoissaan
merkitsevä ilme, jota uskollisesti tulkitsivat nämä sanat: "Kuka on
tuo merkillinen mies? Onko hän meikäläisiä?"
Tähän sanattomaan kysymykseen nuori merimies vastasi ryhdillä,
katseella ja kädenliikkeellä, jotka tiesivät: "En siitä totisesti
tiedä mitään ja minusta tuo henkilö on vielä epäilyttävämpi kuin
teistä."
Sitten hän jätti äitinsä tehtäväksi selvitellä tämä arvoitus, ja
kääntyi emännän puoleen, jonka korvaan kuiskasi:
-- Koettakaapa saada selville, kuka tuo mies oikeastaan on ja
kuuluuko hän todella tuon neidin seuraan ja miksi.
-- Sinä siis, -- sanoi rouva du Gua, katsoen Corentiniin, -- olet
varma siitä, että neiti de Verneuil vielä on elossa?
-- Hän on olemassa yhtä varmasti henkiruumiillisena olentona,
_rouvaseni_, kuin kansalainen du Gua Saint-Cyr.
Tämä vastaus sisälsi syvää ivaa, jonka salaisen merkityksen oivalsi
ainoastaan tuo nainen, ja josta jokainen muu kuin hän olisi
joutunut suunniltaan. Hänen poikansa loi äkkiä tuijottavan katseen
Corentiniin, joka välinpitämättömänä katsoi kelloaan, näyttäen
siltä kuin ei olisi arvannut sanojensa aiheuttamaa levottomuutta.
Nainen oli kärsimätön ja utelias tietämään, piilikö tuossa lauseessa
vilppiä, vai oliko se vaan jotain satunnaista, ja hän sanoi
Corentinille niin luonnollisesti kuin suinkin:
-- Hyvä Jumala, kuinka vähän turvallisia tiet tätä nykyä ovat! Tuolla
puolen Mortagnen chouanit hyökkäsivät kimppuumme. Poikani oli vähällä
joutua sen kahakan uhriksi, ja hän sai kaksi pyssynluotia hattuunsa
puolustaessaan minua.
-- Kuinka, rouvaseni, te olitte siis niissä postivaunuissa, jotka
rosvot ryöstivät tyhjiksi ja jotka juuri toivat meidät tänne! Te
siis epäilemättä tunnette nuo ajoneuvot? Poiketessani Mortagneen
kerrottiin minulle, että chouaneja oli ollut kaksituhatta, kun he
karkasivat postivaunujen kimppuun, ja että he olivat surmanneet
kaikki matkustajatkin. Sillä lailla historiaa kirjoitetaan!
Corentinin huoleton äänenpaino ja hänen typerä ilmeensä panivat
ajattelemaan jotakuta niistä politikoitsija-keikareista, joka kasvot
happamina kuulee, että joku saamansa valtiollinen uutinen on ollutkin
väärä.
-- Siinä ollaan, rouva! -- jatkoi Corentin; -- jos surmataan
matkustajia niin lähellä Parisia, niin siitä voitte päättää kuinka
vaaralliset Bretagnen tiet tulevat olemaan. Palaanpa totisesti
Parisiin, ja jätän pitemmän matkan sikseen.
-- Onko neiti de Verneuil kaunis ja nuori? -- kysyi vieras nainen,
joka äkkiä näytti saaneen päähänpiston ja kääntyi emännän puoleen.
Samassa isäntä keskeytti tämän keskustelun, joka näille kolmelle
henkilölle oli tuskallinen, ilmoittaen, että aamiainen odotti.
Nuori merimies tarjosi äidilleen käsivartensa teeskennellyn
tuttavallisesti, mikä vahvisti Corentinin epäluuloa, jolle tuo nuori
mies sanoi ääneensä, astuessaan yläkertaan johtaville portaille:
-- Kansalainen, jos kuulut neiti de Verneuilin seuraan, ja jos hän
suostuu isännän ehdoitukseen, niin älä kursaile.
Vaikka nämä sanat lausuttiin huolimattomasti ja sangen vähän
vakuuttavasti. Corentin seurasi kehoitusta, nousten ylös portaita.
Nuori mies puristi innokkaasti naisen kättä, ja kun olivat seitsemän
tai kahdeksan astuimen päässä parisilaisesta, nainen kuiskasi:
-- Siinä näette millaisiin kunniattomiin vaaroihin joudumme
ajattelemattomien yritystenne tähden! Jos joudumme ilmi, miten
silloin pelastua? Ja minkä osan panette silloin minut esittämään!
Kaikki kolme saapuivat jotenkin isoon huoneeseen. Ei ollut
tarvinnut paljoa liikkua Länsi-Ranskassa huomatakseen, että
isäntä oli tuhlaillut aarteitaan ja tuonut nähtäviin harvinaista
loisteliaisuutta, arvokkaasti vastaanottaakseen vieraansa. Pöytä
oli huolellisesti katettu. Suuren takkavalkean levittämä lämpö oli
karkoittanut huoneustosta kosteuden. Eivätkä pöytäliina, tuolit ja
astiat olleet kovin likaisia. Corentin saattoikin huomata, että
isäntä oli kaikin puolin pannut parastaan.
"Nuo ihmiset eivät ole niitä, joilta tahtovat näyttää", ajatteli
Corentin. "Tuo pieni nuori mies on viekas; aluksi luulin häntä
houkkioksi, mutta nyt huomaan, että hän on yhtä ovela kuin minä
itsekin."
Nuori merimies, hänen äitinsä ja Corentin odottivat neiti de
Verneuiliä, jota isäntä meni kutsumaan. Mutta tämä kaunis nainen ei
tullutkaan. Polyteknikon oppilas arvasi, että tuo nainen esteli, ja
hän nousi ja astui neiti de Verneuilin huonetta kohti, kiihkeästi
haluten poistaa hänen epäilynsä ja tuoda hänet pöydän ääreen. Ehkäpä
hän tahtoi ratkaista epäilynsä tai kenties päästä vaikuttamaan tuohon
outoon naisolentoon -- onhan jokaisella miehellä tällainen pyyde
kauniiseen naiseen nähden.