saa kalliisti maksaa tämän levottoman hetken, jonka hän on meille
tuottanut, -- kuiskasi rouva du Gua pojalleen samassa kun Hulot
palasi huoneeseen.
Kelpo soturin noloissa kasvoissa ilmeni se taistelu, joka hänen
sydämessään oli tapahtunut hänen ankaran velvollisuudentuntonsa
ja luontaisen hyvyytensä välillä. Hän oli silti edelleen nyrpeän
näköinen, kun luuli, että sittenkin oli erehtynyt; mutta hän otti
käteensä bordeaux-viinillä täytetyn lasin ja sanoi:
-- Toveri, suo minulle anteeksi; mutta tuo sinun polyteknikumisi
lähettää armeijaan niin nuoria upseereja...
-- Mutta rosvoilla on vielä nuorempia, -- huomautti luuloiteltu
merisoturi.
-- Keneksi sitten luulittekaan poikaani? -- kysyi rouva du Gua.
-- "Garsiksi", päälliköksi, jonka Lontoon ministeristö on lähettänyt
chouaneille ja vendéelaisille, ja jota mainitaan markiisi
Montauràniksi.
Päällikkö tähysteli vielä salaa tarkkaavasti näitä molempia
epäiltäviä henkilöitä heidän katsellessaan toisiaan, mutta näiden
kasvoilla oli sellainen ilme, joka nähdään itserakkailla tyhmyreillä,
ja jota saattaa kuvata seuraavalla vuoropuhelulla: -- Ymmärrätkö
sinä tätä? -- Enpä totisesti; entä sinä? -- En rahtuakaan. -- Mitä
hän siinä sitten höpisee? -- Hän hourii. -- Sitten seuraa loukkaava
typerä ivanauru, joka tietää luuloiteltua voittoa.
Kuullessaan päällikön mainitsevan kuninkaallismielisen kenraalin
nimen, Marie de Verneuil muutti heti menettelyään ja näytti
huumaantuneelta, mutta tämän muutoksen huomasi ainoastaan Francine,
joka yksin tunsi noiden kasvojen hienot vivahdukset. Kokonaan joutuen
ymmälleen, päällikkö otti ylös permannolta molemmat miekkansa
palaset, katsoi neiti de Verneuiliin, jonka hehkuva ilme oli saanut
hänen sydämensä sulamaan, ja sanoi hänelle:
-- Mitä teihin tulee, neiti, en peruuta päätöstäni, ja huomenna
vastaanottaa Bonaparte miekkani katkelmat, ellei...
-- Oh! mitä liikuttavat minua Bonaparte, teidän tasavaltanne,
chouanit, kuningas ja "Gars"? -- huudahti neiti de Verneuil, huonosti
peittäen pahaa tuultansa.
Salaiset mielijohteet ja intohimo loivat näihin kasvoihin säteileviä
värejä, ja aavisti, ettei koko maailma enää merkinnyt mitään tälle
nuorelle naiselle, siitä hetkestä alkaen, kun yksi ainoa olento oli
vanginnut hänen mielenkiintonsa. Mutta äkkiä hän pakoitti itsensä
tyyneksi, huomattuaan, kuten suuri näyttelijä ainakin, että kaikkien
katseet olivat häneen kiintyneet. Päällikkö nousi äkkiä. Neiti de
Verneuil seurasi häntä käytävään, missä pysäytti hänet ja kysyi
juhlallisesti:
-- Oliko teillä siis painavat syyt epäillä tuota nuorta miestä
Garsiksi?
-- Tuhat tulimmaista, neiti, -- ratsumies, joka on
kunniavartijananne, kertoi minulle, että chouanit olivat murhanneet
matkustajat ja ajurin, minkä jo tiesinkin; mutta enpä tiennyt
matkustaja-vainajien nimeä, ja se oli du Gua Saint-Cyr!
-- Jos Corentin on kaiken tuon takana, ei se minua ollenkaan
ihmetytä! -- huudahti neiti inhoten.
Päällikkö poistui rohkenematta katsoa neiti de Verneuiliin, jonka
vaarallinen kauneus jo saattoi hänen sydämensä levottomaksi.
"Jos vielä olisin viipynyt pari minuuttia, olisin tehnyt sen
tyhmyyden, että olisin jälleen tarttunut miekkaan lähteäkseni häntä
saattamaan", ajatteli Hulot astuessaan alas portaita.
Huomatessaan nuoren miehen tähystelevän ovea, josta neiti de Verneuil
oli poistunut, rouva du Gua kuiskasi hänelle:
-- Te olette aina sama! Ainoastaan naiset tulevat syöksemään teidät
perikatoon. Nukke saa teidät unhoittamaan kaiken muun. Miksi
sallittekaan hänen murkinoida kanssamme? Mikä onkaan tuo neiti de
Verneuil, joka suostuu syömään aamiaista tuntemattomien ihmisten
seurassa, jota siniset saattojoukkona suojelevat, ja joka riisuu
heiltä aseet paperin avulla, mitä rakkauskirjeen tavoin säilyttää
nyöriliiveissään? Hän on yksi noita halpamaisia olentoja, joiden
avulla Fouché tahtoo saada teidät käsiinsä, ja hänen näyttämänsä
kirje on annettu hänelle sitä varten, että hän saisi avukseen siniset
teitä vastaan.
-- Rouvaseni, -- vastasi nuori mies pisteliäällä äänellä, joka
lävisti tuon naisen sydämen ja sai hänet kalpenemaan, -- hänen
jalomielisyytensä kumoaa olettamuksenne. Muistakaa, että yksinomaan
kuninkaan etu liittää meidät molemmat toisiimme. Eikö koko maanpiiri
tunnu teistä autiolta, senjälkeen kuin kuuluisa Charrette on ollut
polvillaan teidän edessänne? Eikö ainoa elämäntehtävänne nyttemmin
ole kostaa hänen kuolemansa?
Tuo naishenkilö vaipui ajatuksiinsa, yhä pysyen seisoallaan niin
kuin ihminen, joka rannalta katselee aarteittensa haaksirikkoa, sitä
nähdessään kahta kiihkeämmin himoiten menetettyä omaisuuttaan. Neiti
de Verneuil palasi huoneeseen, ja nuori merisoturi vaihtoi hänen
kanssaan hymyilevän ja lievästi ivallisen katseen. Niin epävarmalta
kuin tulevaisuus tuntuikin, niin ohimenevältä kuin heidän suhteensa
näyttikin, olivat nämä toivon enteet silti ylen kiehtovia. Vaikkakin
tuo vaihdettu katse oli nopea, ei se jäänyt huomaamatta rouva du
Gualta, joka sen ymmärsi: hänen otsansa meni heti ohuihin ryppyihin,
eivätkä hänen kasvonsa voineet kokonaan peittää mustasukkaisuutta.
Francine piti silmällä tätä naista; hän huomasi hänen katseittensa
säihkyvän ja hänen poskiensa värin vilkastuvan; hän luuli huomaavansa
jonkun hornanhengen kiihoittavan kasvoja, jotka olivat hirvittävän
sisäisen ristiriitaisen taistelun vaikutuksen alaisina. Mutta salama
ei ole nopeampi eikä kuolema iskevämpi kuin tämä ohimenevä ilme.
Rouva du Gua muuttui taas hilpeän näköiseksi, ja tämä muutos tapahtui
niin luontevasti, että Francine luuli nähneensä unta. Mutta kun
hän oli havainnut tuossa naisessa tunteiden raivokkaisuuden, joka
ainakin veti vertoja neiti de Verneuilille, hän värisi aavistaessaan
niitä hirvittäviä yhteentörmäyksiä, jotka epäilemättä tulisivat
sattumaan kahden näin tarmokkaan hengen välillä, ja hän vavahti
nähdessään neiti de Verneuilin lähestyvän nuorta upseeria luoden
häneen tuollaisen intohimoisen katseen, joka hurmaa, tarttuvan hänen
käteensä ja vievän hänet ikkunan ääreen, sellaisin elein, jotka
osoittivat kiemailevaa veitikkamaisuutta.
-- Tunnustakaa nyt minulle, -- hän virkkoi, koettaen lukea totuutta
hänen silmistään, -- että te ette ole kansalainen du Gua-Saint-Cyr.
-- Se olen kuitenkin.
-- Mutta hän ja hänen äitinsä surmattiin toissapäivänä.
-- Se on kovin surullista, -- vastasi nuori mies nauraen. -- Mutta
oli miten oli, en silti ole teille vähemmässä kiitollisuudenvelassa,
ja tahtoisin saada tilaisuuden osoittaa teille kiitollisuuttani.
-- Luulin pelastaneeni siirtolaisen, mutta minua miellyttää vielä
enemmän, että olette tasavaltalainen.
Näistä omista sanoistaan, jotka ikäänkuin ajattelemattomuudesta
olivat lähteneet hänen huuliltaan, hän joutui vallan hämilleen.
Hänen silmänsä näyttivät elähtyvän, eikä hänen olemuksessaan enää
ollut havaittavissa muu kuin viehättävä tunteiden vilpittömyys.
Hän hellitti pehmeästi upseerin käden, tosin ei sentähden, että
olisi hävennyt, kun oli sitä painanut, vaan sentähden, että hänen
mielessään heräsi ajatus, joka kävi liian raskaaksi kantaa. Nuori
mies jäi siihen seisomaan toivon huumaamana. Äkkiä nuori nainen
näytti soimaavan ainoastaan itseään tuosta vapaasta käytöksestään,
jota kenties puolusti tämä ohimenevä matkaseikkailu. Hän palautti
sovinnaisen ryhtinsä, tervehti molempia matkakumppanejaan ja
katosi Francinen seurassa. Tultuaan heidän huoneeseensa, Francine
pani ristiin sormensa, käänsi eteenpäin kämmenensä, väännellen
käsivarsiaan ja katsellen emäntäänsä, ja sanoi:
-- Oi, Marie, kuinka paljo seikkoja lyhyessä ajassa! Ainoastaan
teille voi tällaista tapahtua!
Neiti de Verneuil säpsähti ja kavahti Francinen kaulaan.
-- Oi, tämä vasta on elämää, minä olen taivaassa!
-- Kenties helvetissä, -- huomautti Francine.
-- Olkoon menneeksi, "helvetissä"! -- huudahti neiti de Verneuil
iloisena. -- Annappa tänne kätesi; tunnustele, kuinka sydämeni
sykkii! Minun on kuuma. Koko maailma ei nyt merkitse minulle
juuri mitään! Kuinka monasti olenkaan jo ennen nähnyt tuon miehen
unelmissani. Ah, kuinka hänen päänsä on kaunis, ja kuinka hänen
katseensa on säihkyvä!
-- Tuleeko hän teitä rakastamaan? -- kysyi heikolla äänellä vilpitön
ja teeskentelemätön maalaisnainen, jonka kasvot olivat käyneet
alakuloisiksi.
-- Ja sitä sinä kysyt? -- vastasi neiti de Verneuil. -- Mutta
kuulehan, Francine, -- hän jatkoi asettuen puoleksi vakavaan,
puoleksi iloiseen asentoon, -- olisikohan se niin kovin vaikeata?
-- Ei, mutta tuleeko hän aina teitä rakastamaan? -- virkkoi Francine
hymyillen.
Molemmat naiset katsoivat hetkisen toisiinsa ihan tyrmistyneinä,
Francine siitä, että oli esiintuonut niin paljon kokemusta, Marie
siitä, että ensi kerran aavisti, että intohimo oli tuottava
tulevaisuuden, joka uhkui onnea. Hän tunsi kumartuneensa kuilun
partaalle, jonka syvyyttä olisi tahtonut tutkia kuulemalla, kuinka
pohjaan kumahti kivi, joka ensin oli heitetty vallan huolettomasti.
-- Se on minun asiani, -- hän sanoi, tehden liikkeen, joka muistutti
epätoivoista pelaajaa. -- Minä en koskaan surkuttele hylättyä naista,
sillä hän ei saata syyttää ketään muuta kuin itseään siitä, että
hänet on hylätty. Minä puolestani kyllä olen osaava pitää hallussani
elävänä tai kuolleena miehen sydäntä, jonka kerran olen omistanut. --
Mutta, -- hän jatkoi kotvan vaiettuaan, -- mistä sinä, Francine, olet
tullut niin viisaaksi?
-- Neiti hyvä, -- huomautti äkkiä maalaisnainen, -- kuulen askeleita
käytävästä...
-- Ah! -- sanoi neiti kuunneltuaan, -- se ei ole _hän!--_ Mutta,
mitenkä sinä vastaatkaan! Ymmärrän sinut: odotan tai arvaan itse.
Francine oli oikeassa. Kolme oven takaa kuuluvaa kolkutusta keskeytti
tämän keskustelun. Kapteeni Merle näyttäytyi heti, kuultuaan neiti de
Verneuilin kehoituksen astua sisään.
Tervehtiessään neiti de Verneuiliä sotilaallisesti, kapteeni uskalsi
luoda häneen katseen, ja ollen kokonaan hänen kauneutensa häikäisemä,
ei hän saanut sanottua hänelle muuta kuin:
-- Armollinen neiti, olen valmis teitä palvelemaan!
-- Onko teistä siis tullut suojelijani puoliprikaatipäällikkönne
erottua? Eikö rykmenttiänne mainita tällä nimellä?
-- Esimieheni on rykmentin ajutantti Gérard, jonka käskystä olen
tullut tänne.
-- Pelkääkö päällikkönne siis minua niin suuresti? -- kysyi neiti.
-- Suokaa hänelle anteeksi, armollinen neiti. Hulot ei pelkää;
mutta naisia hän ei oikein ymmärrä; ja häntä kiusaa se ajatus, että
naishenkilö on hänen kenraalinsa.
-- Mutta, -- jatkoi neiti de Verneuil, -- hänen velvollisuutensa oli
kuitenkin totella esimiehiään! Minä pidän alistuvaisuudesta, sen
sanon teille suoraan, enkä kärsi, että minua vastustetaan.
-- Se olisikin vaikeata, -- vastasi Merle.
-- Neuvotelkaamme, -- sanoi neiti de Verneuil. -- Teillä on täällä
verestä sotaväkeä. Sen tulee saattaa minut Mayenneen, jonne voin
saapua tänä iltana. Saammeko sieltä uusia sotamiehiä, voidaksemme
viipymättä jatkaa matkaamme? Chouanit eivät tiedä mitään pienestä
retkestämme. Kun näin matkustamme öiseen aikaan, kävisi meidän hyvin
onnettomasti, jos kohtaisimme heitä tarpeeksi ison joukon hyökkäämään
kimppuumme. -- No, mitä sanotte, onko se mahdollista?
-- On kyllä, neiti.
-- Millainen on Maynnesta Fougères'een johtava tie?
-- Huono. Lakkaamatta vasta- ja myötämaata, -- oikea oravien
paratiisi.
-- Matkaan siis! Ja kun ei meillä lähtiessämme Alençonista ole vaaraa
pelättävissä, lähtekää te edelle, saavutamme teidät pian.
-- Luulisi tuolla naisella olevan kymmenen virkavuotta takanaan, --
murahti Merle poistuessaan. -- Hulot oli väärässä, tuo nuori nainen
ei ole niitä, jotka hankkivat itselleen rikkauksia untuvapatjoilla
loikoen. Peeveli sentään, jos minä, kapteeni Merle, haluan päästä
rykmentin ajutantiksi, ei minun totisesti tule pitää pyhimystä piruna.
Neiti de Verneuilin neuvotellessa kapteenin kanssa oli Francine
mennyt käytävään katselemaan ikkunasta erästä pihan kolkkaa, jota
kohti vastustamaton uteliaisuus oli vetänyt häntä saapumishetkestä
asti. Hän tähysteli tallin olkia niin hartaasti, että olisi voinut
luulla hänen vaipuneen rukoukseen Pyhän Neitsyen edessä. Piankin
hän huomasi rouva du Guan hiipivän Marche-à-Terren luo varovasti
kuin kissa, joka ei tahdo kastella käpäliään. Huomattuaan tämän
naisen, chouani nousi ja seisoi hänen edessään täynnä mitä syvintä
kunnioitusta. Tämä omituinen seikka herätti Francinen uteliaisuuden,
ja hän riensi pihalle, hiipi pitkin seiniä niin salaa, ettei rouva du
Gua voinut häntä nähdä, ja koetti piiloittautua tallin oven taakse.
Hän astui varpaillaan, pidätti hengitystään, karttoi vähintäkin
melua, ja näin hänen onnistui pysähtyä lähelle Marche-a-Terreä,
herättämättä hänen huomiotansa.
-- Ja jos saatujen tietojen jälkeen, -- virkkoi outo nainen
chouanille, -- tuon naisen nimi ei ole oikea, ammut sinä hänet
armotta kuin raivohullun nartun.
-- Ymmärrän, -- vastasi Marche-à-Terre. Nainen poistui. Chouani
pani jälleen päähänsä punaisen villamyssynsä ja raapi korvallistaan
epäröivien henkilöiden tavoin, kun samassa näki Francinen ilmestyvän
kuin esiinnoiduttuna.
-- Pyhä Anna! -- hän huudahti.
Äkkiä hän pudotti piiskansa, risti kätensä ja joutui haltioihinsa.
Lievä puna nousi hänen karkeapiirteisiin kasvoihinsa, ja hänen
silmänsä kiiluivat kuin lokaan uponneet jalokivet.
-- Näenkö todella edessäni Cottinin tytön? -- hän virkkoi niin
kumealla äänellä, että hän yksin sen saattoi kuulla. -- Tekö se
todella olette, kaunokainen? En rohkene kosketella kättänne, --
hän jatkoi, kuitenkin ojentaen leveätä kouraansa Francinea kohti,
ikäänkuin tunnustellakseen paksujen kultaketjujen painoa, jotka
riippuivat tytön kaulassa ja ulottuivat vyötäisiin asti.
-- Siinä teette hyvin, Pierre! -- vastasi Francine, jossa heräsi se
naisen vaisto, joka saattaa hänet omavaltaiseksi, kun häntä ei ole
masennettu.
Francine peräytyi ylpeänä, nautittuaan chouanin hämmennyksestä. Mutta
hän korvasi sanojensa ankaruutta lempeyttä uhkuvalla katseella ja
lähestyi taas.
-- Pierre, -- hän virkkoi, -- tuo nainen puhui _sinulle_ siitä
nuoresta neidistä, jota palvelen, eikö niin?
Marche-à-Terre pysyi ääneti, ja hänen kasvonsa taistelivat kuin
aamunkoitto pimeän ja valon välillä. Hän katsoi vuoroin Francinea,
vuoroin pudottamaansa suurta piiskaa ja kultaketjuja, jotka näyttivät
lumoavan häntä yhtä voimakkaasti kuin bretagnelais-naisen kasvot.
Sitten hän, ikäänkuin tehdäkseen lopun levottomuudestaan, nosti
maasta piiskansa, mutta pysyi yhä ääneti.
-- Oh, ei ole vaikeata arvata, että tuo nainen käski sinun surmata
emäntäni, -- jatkoi Francine, joka tunsi garsin vaiteliaisuutta
noudattavan uskollisuuden ja tahtoi poistaa hänen epäröimisensä.
Marche-à-Terre painoi merkitsevästi päänsä alas. Francinelle tämä oli
samaa kuin vastaus.
-- No niin, Pierre, jos emännälleni tapahtuu pieninkin onnettomuus,
jos hänen päästään nyhdetään yksi ainoa hiuskarva, niin olemme
täällä nähneet toisemme viimeisen kerran ja eromme tulee kestämään
koko ijankaikkisuuden, sillä minä pääsen paratiisiin, ja sinä joudut
helvettiin!
Paholaisen riivaama, josta Kirkko muinoin komein menoin karkoitti
pahan hengen, ei ollut suuremman mielenkiihoituksen alaisena kuin
Marche-à-Terre kuunnellessaan tuota ennustusta, joka häneen johdatti
jonkunmoista varmuutta. Hänen katseensa, joita alussa oli leimannut
hurjuuden sekainen hellyys, mutta joissa sitten oli kuvastunut
velvollisuuden kiihko, yhtä vaativainen kuin rakkaus, synkkenivät
äkkiä ja kävivät rajuiksi, kun hän huomasi sen ihailemansa viattoman
naisen käskevän ilmeen, jota ennen oli kosinut. Francine tulkitsi
omalla tavallaan chouanin vaikenemisen.
-- Etkö siis tahdo tehdä mitään minun hyväkseni? -- hän kysyi
häneltä, soimaava sävy äänessä.
Nämä sanat kuultuaan chouani loi lemmittyynsä katseen, joka oli yhtä
musta kuin korpin siipi.
-- Oletko vielä vapaa? -- hän kysyi mutisten niin hiljaa, että
Francine yksin saattoi eroittaa hänen äänensä.
-- Olisinko muutoin tässä?... -- vastasi tyttö täynnä paheksumista.
-- Mutta mitä teet sinä täällä? Olet yhä vielä chouani ja samoilet
teillä kuin raivoisa villipeto, joka hakee saalista raadeltavakseen.
Oi, Pierre, jos olisit järkevä, lähtisit minun kanssani. Tuo kaunis
neiti, joka ennen on kasvanut minun kodissani -- voinhan sen sinulle
sanoa -- on myöhemmin huolehtinut minusta. Minulla on tätä nykyä
kaksisataa livreä varmoja korkoja. Lisäksi neiti on viidestäsadasta
riksistä ostanut minulle setäni Thomas'n talon, ja minulla on
kaksituhatta livreä säästöjä.
Mutta hänen hymynsä ja aarteittensa luetteleminen olivat voimattomat
Marche-à-Terren läpitunkemattoman katseen edessä.
-- Papit ovat kehoittaneet meitä ryhtymään sotaan, -- hän vastasi. --
Jokainen maahan kaadettu sininen takaa synninpäästön.
-- Mutta siniset surmaavat ehkä sinut! Vastauksen asemesta
Marche-à-Terre antoi kätensä vaipua alas, ikäänkuin olisi pahoitellut
Jumalalle ja kuninkaalle tuottamansa uhrin vähäpätöisyyttä.
-- Ja miten minun käy? -- kysyi nuori nainen surullisena.
Marche-à-Terre katsoi Francineen tyrmistyneenä; hänen silmänsä
näyttivät suurenevan ja niistä vierähti esiin kaksi kyyneltä, jotka
valuivat hänen karkeilta poskiltaan vuohennahkaiselle takilleen, ja
kumea voihkina nousi hänen rinnastaan.
-- Pyhä Anna!... Pierre, onko tämä kaikki, minkä sanot minulle
seitsemän vuotta kestäneen eron jälkeen?... Oletpa sinä suuresti
muuttunut!
-- Rakastan sinua yhä vielä, -- sanoi chouani äkkiä.
-- Sitä en usko, -- kuiskasi Francine, -- kuningas käy minun edelläni.
-- Jos katsot minuun noin, -- sanoi Marche-à-Terre, -- lähden tieheni.
-- No hyvä, -- sanoi tyttö surullisena, -- hyvästi sitten.
-- Hyvästi, -- toisti Marche-à-Terre.
Hän tarttui Francinen käteen, painoi sitä, suuteli sitä, teki
ristinmerkin ja pakeni talliin kuin koira, joka on varastanut luun.
-- Pille-Miche, -- sanoi hän toverilleen, -- tässä kirotussa pimeässä
ei näe mitään. Onko sinulla nuuskarasiasi?
-- Hitto vieköön, kuinka kauniit ketjut!... -- vastasi Pille-Miche
kopeloiden kädellään vuohennahkansa sisäpuolella olevasta taskusta.
Hän ojensi Marche-à-Terrelle tuon pienen häränsarvesta tehdyn
keilanmuotoisen rasian, jossa bretagnelaiset pitävät sitä nuuskaa,
minkä itse ovat jauhaneet hienoksi pitkinä talvi-iltoina. Chouani
kohotti peukalonsa muodostaen vasemman käden pivoon kuopan, joka
sotavanhuksilla on nuuskasiemauksen mittana, ja ravisti sitten
kovasti nuuskarasiaa, jonka kannen Pille-Miche oli kiertänyt auki.
Hyvin hieno nuuskapöly valui hitaasti esiin siitä pienestä reiästä,
joka oli tämän bretagnelaisen rasian huipussa. Marche-à-Terre toisti
seitsemän tai kahdeksan kertaa ääneti tämän tempun, ikäänkuin tuo
jauhe olisi kyennyt muuttamaan hänen ajatustensa laadun. Äkkiä hän
teki epätoivoisen liikkeen, heitti nuuskarasian Pille-Michelle ja
sieppasi esille olkiin kätketyn karbiinipyssyn.
-- Seitsemän tai kahdeksan tuollaista nuuskausta perätysten, se on
liikaa, -- sanoi itara Pille-Miche.
-- Mars matkaan! -- huudahti Marche-à-Terre käheästi. Meillä on työtä.
Kolmisenkymmentä chouania, jotka olivat piiloittautuneet heinähäkkien
alle ja olkiin, kohottivat päänsä, näkivät Marche-à-Terren pystyssä,
ja katosivat heti puutarhanpuoleisesta ovesta, josta pääsi suoraan
ulos kedolle.
Poistuessaan tallista näki Francine postivaunut matkavalmiina. Neiti
de Verneuil ja hänen molemmat matkatoverinsa olivat jo nousseet
näihin ajoneuvoihin. Bretagnelais-nainen säpsähti nähdessään
emäntänsä vaunujen perällä istumassa sen naisen vieressä, joka juuri
oli antanut käskyn murhata hänet. "Epäilyksenalainen" mies istuutui
vastapäätä Marieta, ja heti kun Francine oli noussut rattaille, nämä
lähtivät joutuin liikkeelle.
Aurinko oli hajoittanut harmaat syyspilvet, ja sen säteet levittivät
maaseudun surumielisyyteen jonkunmoista juhlan ja nuoruuden hohdetta.
Monet rakastavat katsovat tällaisia sattumia taivaan lähettämiksi
enteiksi.
Francineen teki omituisen vaikutuksen se äänettömyys, joka alussa
vallitsi matkustajien kesken. Neiti de Verneuil oli jälleen
tekeytynyt kylmäksi, loi silmänsä alas, piti päätään hiukan kumarassa
ja peitti kätensä eräänlaiseen vaippaan, johon oli verhoutunut.
Hän nosti silmänsä ainoastaan katsellakseen nopeasti taaksepäin
väistyviä maisemia. Varmana siitä, että oli ihailun esineenä, ei
hän erityisesti antanut siihen tilaisuutta. Mutta hänen näennäinen
välinpitämättömyytensä ilmaisi enemmän kiemailua kuin viattomuutta.
Se liikuttava puhtaus, joka luo niin suurta suloa heikkojen sielujen
ilmauksiin, ei näyttänyt voivan painaa viehätystään olentoon, jonka
rajut tunteet määräsivät lemmen myrskyjen temmellyksiin. Tuntematon
nuori mies oli alkavan lemmenseikkailun tehon vallassa, eikä vielä
koettanut selvitellä tämän omituisen nuoren naisen kiemailun ja
haltioitumisen välistä ristiriitaa. Tuon naisen teeskennelty
viattomuus esti häntä vapaasti katselemasta noita kasvoja, joita nyt
kaunisti yhtä paljon levollisuus, kuin äsken kiihoitus. Emme koskaan
moiti sitä, mikä tuottaa meille nautintoa.
Kauniin naisen on vaikea ajoneuvoissa istuen välttää
matkakumppaniensa katseita, jotka kohdistuvat häneen, ikäänkuin
hakien lisähuvia matkan yksitoikkoisuudessa. Nuori upseeri olikin
hyvin mielissään voidessaan tyydyttää heräävän intohimonsa
kärsimättömiä vaatimuksia, nuoren naisen väistämättä hänen katsettaan
tai loukkaantumatta hänen hellittämättömästä kiivaudestaan, ja
sentähden nuori mies mielin määrin tutki noiden kasvojen puhtaita ja
häikäisevän kaunisviivaisia piirteitä. Tuo nainen oli hänestä ihan
kuin kuva. Milloin päivänvalo loi kirkasta valaistustaan sieramien
läpikuultavaan ruusunpunaan ja nenän siroon kaareen; milloin taas
vaalea auringonsäde toi esiin ihan eri vivahdukset: helmiäishohteisen
silmänalustan ja suun ympäristön, ruusuiset posket, ohimoiden ja
kaulan himmeän hipiän.
Hän ihaili sitä valon ja varjon vastakohtaa, joka syntyi kasvoja
kehystävien tummien kutrien vaikutuksesta, joka niihin painoi
ohimenevän erikoisuutensa: onhan kaikki niin haihtuvaa naisessa!
Hänen tämänpäiväinen kauneutensa ei usein ole sama kuin eilinen,
ja ehkä se on onnellista hänelle! Ollen vielä siinä iässä, jossa
mies voi nauttia mitättömistä pikkuseikoista, joista rakkaus on
kokoonpantu, niin sanottu merisoturi hurmaantuneena odotti noiden
luomien toistuvaa nousua ja laskua ja hengityksen aiheuttamaa
poven kohoilemista. Joskus hän luuli eroittavansa jotakin yhteyttä
silmien ilmeessä ja huulien melkein näkymättömässä liikehtimisessä.
Jokainen ele paljasti hänelle tämän nuoren naisen sielua, jokainen
pieninkin liike jonkun uuden puolen hänestä. Jos jotkut ajatukset
vilkastuttivat nuo liikkumattomat piirteet; jos niihin äkkiä nousi
puna, jos hymy elvytti niitä, hän tunsi sanomatonta suloutta
arvaillessaan tämän salaperäisen naisen salaisuuksia. Kaikki oli
ansa sielulle, ansa aistimille. Eipä edes äänettömyys pannut esteitä
sydänten keskinäiselle ymmärtämykselle, vaan muuttui ajatusten
välittäjäksi.
Monet Marie de Verneuilin ja tuntemattoman nuoren miehen vaihtamista
katseista panivat edellisen ajattelemaan, että tämä vaikeneminen oli
saattava hänet huonoon valoon. Marie kysyi sentähden rouva du Gualta
jotain sellaista vähäpätöistä, jolla keskustelu usein aletaan, mutta
ei malttanut olla samalla mainitsematta hänen poikaansa.