julistuksen alussa olevaa kömpelöä otsikkokuvaa, jossa jo muutaman
päivän aikana v. 1793:n vesivaa'an asemesta oli passarikuvio. -- Tämä
tietää, että meidän sotamiesten täytyy marssia minkä koivet kestävät.
He ovat panneet tuohon avatun harpin, se on vertauskuva.
-- Eheh, poikaseni, ei sinusta ole oppineeksi! Tuo on arvoitus. Minä
palvelin ensin tykkiväessä, -- jatkoi Beau-Pied, -- ja upseerit
siellä eivät muuta tehneet, kuin vaivasivat päätään sellaisilla.
-- Se on vertauskuva!
-- Se on arvoitus!
-- Lyökäämme vetoa!
-- Mistä?
-- Sinun saksalaisesta piipustasi.
-- Anteeksi, että häiritsen, herra ajutantti, mutta eikö tuo tuossa
ole vertauskuva, eikä mikään arvoitus, -- kysyi Clef-des-Coeurs
Gérardilta, joka miettiväisenä seurasi Hulot'ta ja Merleä.
-- Se on kumpaakin, -- vastasi Gérard vakavana.
-- Ajutantti tekee meistä pilkkaa, -- sanoi Beau-Pied. -- Tuo paperi
tahtoo sanoa, että meidän Italian-kenraalimme on ylennyt konsuliksi,
ja tämä on erinomainen arvo, ja se merkitsee, että me tulemme saamaan
sotilastakit ja jalkineet.
II
Fouchén tuuma.
Brumaire-kuukauden loppupäivinä, kun Hulot eräänä aamuna harjoitteli
puoliprikaatiaan, joka ylemmästä käskystä oli kokonaan keskitetty
Mayenneen, saapui Alençonista pika-airut tuoden tietoja, joita
lukiessaan melkoinen tyytymättömyys kuvastui Hulot'n kasvoissa.
-- Eteenpäin, mars! -- huusi hän harmissaan, sulloessaan noita
papereita hattuunsa. -- Kahden komppanian täytyy minun kanssani
marssia Mortagneen. Chouanit ovat siellä. Te tulette mukaan, --
hän sanoi Merlelle ja Gérardille. -- Jos ymmärrän sanaakaan tästä
määräyksestä, niin rupean hitto vieköön aatelismieheksi. Mutta ehkä
olenkin aika hölmö, mutta vähät siitä, eteenpäin, mars! Ei ole aikaa
hukattavissa.
-- Päällikkö hyvä, mitä kamalaa tuossa siis piileekään? -- kysyi
Merle survaisten saappaansa kärjellä ministeri-sinetillä varustettua
kirjekuorta.
-- Tuhat tulimmaista! Eipä muuta, kuin että he pitävät meitä pilanaan.
Kun päällikkö päästi ilmoille tämän sotilaallisen voimasanan,
joka neuvoi olemaan varuillaan, se ennusti aina myrskyä, ja hänen
erilaiset äänenpainonsa sitä lausuessaan tarjosivat puoliprikaatin
sotilaille varman ilmapuntarin päällikön kärsivällisyydestä. Ja
tämän vanhan soturin avomielisyys oli saattanut tuon ilmapuntarin
niin helposti ymmärrettäväksi, että typerin rumpalikin osasi
Hulot-päällikkönsä ulkoa, jos hän vaan tarkkasi, miten hän pullisti
poskeaan ja iski silmää.
Tällä kertaa se kumea viha, joka seurasi hänen kiroustaan, sai
hänen molemmat toverinsa vaikenemaan ja olemaan varuillaan. Pienet
rokonarvet, jotka rumensivat vanhan soturin kasvoja, näyttivät
tavallista syvemmiltä ja hänen ihonsa ruskeammalta. Kun Hulot otti
kolmikulma-hatun päästään, oli paksu, nauhoilla nivottu niskapalmikko
valunut toiselle olkanauhalle, ja hän paiskasi sen siitä taaksepäin
niin rajusti, että se laukesi letityksestään. Mutta kun hän seisoi
siinä liikkumattomana, kädet rinnalla nyrkkiin puristettuina,
viiksenkärjet ylöspäin käännettyinä, rohkeni Gérard kysyä häneltä:
-- Lähdetäänkö heti matkaan?
-- Totta kai, jos patruunalaukut ovat täytetyt, -- murisi Hulot
vastaukseksi.
-- No ovat jo täytetyt.
-- Pyssyt olalle, rivittäin vasemmalle, eteenpäin mars! -- komensi
Gérard päällikkönsä viittauksesta.
Rumpalit asettuivat molempien komppaniojen etunenään, jotka Gérard
oli valinnut partioretkeä varten. Ajatuksiinsa vaipunut päällikkö
näytti rumpujen pärinästä heräävän, ja hän poistui kaupungista
molempien toveriensa seuraamana, joille ei sanonut sanaakaan.
Merle ja Gérard katsoivat toisiinsa moneen kertaan ääneti, ikäänkuin
olisivat kysyneet toisiltaan: "Aikookohan kauan olla meille noin
ankara?" Ja marssiessaan eteenpäin he salaa loivat katseita
Hulot'hon, joka yhä edelleen mutisi partaansa tolkuttomia sanoja.
Monasti nämä sanat kaikuivat kirouksilta sotamiesten korvissa; mutta
ei yksikään heistä uskaltanut hiiskua sanaakaan, sillä asianhaarojen
vaatiessa he kaikki noudattivat sitä ankaraa sotakuria, johon
Bonaparten ennen Italiassa komentamat soturit olivat tottuneet.
Suurin osa heistä, samoin kuin Hulot, olivat niiden kuuluisien
pataljonien jäännöksiä, jotka antautuivat Mainzissa lupautuen olemaan
taistelematta rajoilla, ja armeija oli antanut heille soimanimen
"mainzilaiset". Oli vaikea tavata sotilaita ja päällikköjä, jotka
paremmin ymmärsivät toisiaan.
* * * * *
Lähtönsä jälkeisenä päivänä Hulot ja hänen molemmat toverinsa jo
varhain aamulla marssivat eteenpäin Alençonin tiellä, noin Ranskan
peninkulman päässä mainitusta kaupungista, Mortagnen puolella,
niillä seuduin, missä tämä tie sivuuttaa Sarthe-joen kostuttamia
laitumia. Nämä somat niittymaisemat leviävät vasemmalla, kun oikealla
sitävastoin kasvaa tiheätä metsää, jota jatkuu aina Menil-Broustin
korpeen asti, ja joka, pulmakseni maalaajien tavoin, muodostaa
viehättävän _etualan_ tälle jokimaisemalle. Molemmin puolin tietä
on ojat, joista yhä luodaan kentille multaa, ja sen muodostamilla
korkeilla penkerillä kasvaa väriherneitä. Tämä piikkinen kasvi,
joka leviää tiheinä pensaina, tuottaa talvella oivallista rehua
hevosille ja karjalle. Mutta ennenkuin nämä pensaat oli leikattu,
piiloittautuivat chouanit näiden tummanvihreiden töyhtöjen taakse.
Nämä penkereet ja väriherne-pensaat, jotka matkustajalle ilmoittavat
Bretagnen läheisyyttä, tekivät silloin tämän osan tietä yhtä
vaaralliseksi kuin kauniiksikin.
Ne vaarat, jotka väijyivät Mortagnen ja Alençonin sekä Alençonin
ja Mayennen välillä, olivatkin juuri syynä Hulot'n liikkeelle
lähtemiseen; ja siellä viimeinkin hänen närkästyksensä salaisuus
puhkesi ilmoille. Hän ja hänen joukkonsa muodostivat vanhojen
postivaunujen turvasaaton; näitä laahasivat vaivalloisesti eteenpäin
kyytihevoset, jotka väsyneet sotamiehet pakoittivat hitaasti
kulkemaan. Mortagnen varusväkeen kuuluvat siniset olivat saattaneet
nämä kauheat ajoneuvot piirinsä rajalle, missä Hulot oli astunut
heidän sijaansa jatkaen tätä palvelusta, jota sotamiehet sattuvasti
sanoivat isänmaalliseksi kidutukseksi. Tehtävänsä täytettyään olivat
nuo Mortagnen siniset lähteneet paluumatkalle ja näyttivät jo
etäisyydessä mustilta pilkuilta.
Toinen vanhan tasavaltalaisen kumppaneista oli toisella, toinen
toisella puolella näitä vaunuja. Hulot, joka astui Merlen ja Gérardin
keskellä, etujoukon ja ajoneuvojen keskivälissä, sanoi heille äkkiä:
-- Hitto vieköön, uskottekohan, että kenraali on lähettänyt meidät
liikkeelle Mayennesta muodostamaan kunniasaattoa niille kahdelle
naishenkilölle, jotka piilevät noissa kirotuissa vankkureissa?
-- Mutta, päällikkö hyvä, kun äsken asetuimme noiden naisten
vartijoiksi, -- vastasi Gérard, -- tervehditte heitä koko
kohteliaasti.
-- Niin, sehän juuri on inhoittavaa. Teroittavathan nuo Parisin
keikarit mieliimme, että osoittaisimme mitä suurinta kohteliaisuutta
noille heidän kirotuille naikkosilleen. Onko nyt laitaa, että
häväistään kelpo isänmaanystäviä, jommoisia me olemme, asettamalla
meidät akkaväen turvasaatoksi! Totisesti minä kuljen suoraa tietä,
enkä pidä toisten syrjäpoluista. Kun näin Dantonilla ja Barras'lla
rakastajattaria, sanoin heille: "Kansalaiset, kun tasavalta uskoi
teille hallintonsa ohjat, ei se silti oikeuttanut teitä antautumaan
edellisten aikojen irstailuun." Tähän te ehkä huomautatte, että
naiset kuitenkin... Onhan naisiakin olemassa, se on totta.
Tarvitsevathan kunnon pojat naisia, ja kunnollisia naisia. Mutta
pois kuhertelut, kun vaara uhkaa. Mitä siis hyödyttää, että vanhan
ajan huonot tavat on poistettu, jos isänmaanystävät jälleen panevat
ne käytäntöön? Ajatelkaapa ensimäistä konsulia. Siinä vasta mies:
ei mitään naikkosia, aina vaan vakavasti kiinni asiassaan. Panenpa
pantiksi vasemman viikseni, ettei hän tiedä mitään tästä hommasta,
joka on tyrkytetty niskoillemme.
-- Toden totta, päällikkö, -- vastasi Merle nauraen, -- näinpä
tuonne vaunujen perälle piiloittautuneen neitosen nenännipukan,
ja tunnustan, että kuka tahansa punastumatta tuntisi halua, kuten
minäkin, kierrellä noita ajoneuvoja, hiukan pakinoidakseen noiden
neitosten kanssa.
-- Pidä varasi, Merle! -- sanoi Gérard. -- Noilla hyvin kammatuilla
harakoilla on seurassaan kansalainen, joka näyttää kyllin ovelalta
pistääkseen sinut pussiin.
-- Kuinka? Tuo narrimainen keikari, jonka pienet silmät lakkaamatta
vilkkuvat molemmin puolin tietä, ikäänkuin hän siellä näkisi
chouaneja, houkkio, jonka sääriä tuskin näkee, ja joka sinä hetkenä
kuin vaunut peittävät hänen hevosensa jalat, näyttää ankalta, jonka
pää pilkistää esiin piirakasta? Jos tuo pöllö ikinä estää minut
hyväilemästä tuota satakieltä...
-- Ankka, pöllö, satakieli! Ohoh! Kylläpä sinun mielikuvituksesi on
uponnut lintumaailmaan, Merle-parka. Mutta älä luota tuohon ankkaan!
Hänen vihreät silmänsä näyttävät minusta viekkailta kuin käärmeen
silmät ja älykkäiltä kuin sen vaimon, joka antaa anteeksi miehelleen.
Minä epäilen vähemmin chouaneja kuin noita asianajajia, joiden naama
muistuttaa limonaatipulloa.
-- Joutavia, -- huusi Merle iloisena, -- päällikön luvalla uskallan
sentään yrittää. Tuolla naisella on kirkkaat silmät kuin taivaan
tähdet -- niihin katsoakseen voisi panna kaikki alttiiksi.
-- Toverimme on rakastunut, -- sanoi Gérard päällikölle, -- hän näet
alkaa puhua pötyä.
Hulot irvisti, kohautti hartioitaan ja vastasi:
-- Maistakoon ensin lientä, ennenkuin sen syö -- tämän neuvon minä
hänelle annan.
-- Tuo kelpo Merle, -- huomautti Gérard, päättäen hänen hitaasta
astunnastaan, että hän teki sen tahallaan, jotta vaunut vähitellen
hänet saavuttaisivat, -- onpa hän iloinen poika! Hän on ainoa
joukossamme, joka voisi nauraa toverin kuollessa, joutumatta
tunteettoman kirjoihin.
-- Oikea ranskalainen soturi, -- sanoi Hulot vakavana.
-- Kas vaan, kuinka hän vetää olkanauhat paikoilleen, näyttääkseen,
että on kapteeni, -- huudahti Gérard nauraen; -- ikäänkuin arvo siinä
mitään merkitsisi.
Ajoneuvoissa, joita kohti upseeri astuskeli, istui todella kaksi
naista, joista toinen näytti toisen palvelijattarelta.
-- Tuollaiset naiset liikkuvat aina kaksittain, -- huomautti Hulot.
Pieni, kuiva ja laiha mies hoippuroi istuen hevosen selässä,
milloin vaunujen edessä, milloin jälessä; mutta vaikka hän näytti
olevan molempien etuoikeutettujen matkustajien vartija, ei kukaan
vielä ollut nähnyt hänen puhuttelevan heitä. Tämä vaiteliaisuus
-- oliko se sitten ylenkatseen vai kunnioituksen merkki, monet
matkamytyt ja pahvilaatikot, jotka oli mukanaan sillä naisella,
jota päällikkö ivallisesti sanoi "prinsessaksi", kaikki, jopa hänen
suojelijaritarinsa puku, harmittivat Hulot'ta.
Tuntemattoman miehen puku edusti täydelleen sen ajan muotia, joka
veti vertoja silloisille naurettaville keikaripuvuille. Kuviteltakoon
tätä herrasmiestä pyntättynä hännystakkiin, jonka etuliepeet
olivat niin lyhyet, että niiden alla näkyi viisi tai kuusi tuumaa
liiveistä, ja takaliepeet niin pitkät kuin kapaturskan pyrstö,
jota nimeä niistä siihen aikaan käytettiinkin. Lisäksi kuului
tuohon pukuun suunnattoman suuri kaulahuivi, joka oli kierretty
niin moneen kertaan kaulan ympäri, että pieni pää, joka pisti
esiin tästä musliinisokkelosta, melkein oikeutti Merlen käyttämään
tuota herkkusuiden aatepiiristä saatua vertausta. Tuntemattomalla
herralla oli ihomyötäiset housut ja Suvorowin kuosiset saappaat.
Kookas sininen ja valkoinen kuville leikelty jalokivi oli hänen
rintaneulanaan. Vyöstä riippuivat yhdensuuntaisesti kahdet
kellonperät; molemmin puolin kasvoja roikkuvat korkkiruuvin-muotoiset
kiharat peittivät melkein koko otsan.
Viimeksi mainittakoon tämän puvun koristuksista paidan ja
takin kaulus, jotka olivat niin korkeat, että hänen päänsä
näytti kukkaviholta paperikalvostimen sisällä. Lisätkää näihin
yksityisseikkoihin, jotka räikeinä erosivat toisistaan, voimatta
muodostaa kokonaisuutta, nuo jyrkät väri-vastakohdat, nimittäin
keltaiset housut, punaiset liivit, kamelinkarvainen takki, niin
on teillä tarkka kuva ylimmästä muodista, jota noudattivat hienot
keikarit Ranskan konsulinvallan alkuajoilla. Tämä kokonaan
eriskummainen puku näytti olevan keksitty sulouden koettimeksi ja
todisteeksi siitä, ettei ole mitään niin naurettavaa, jota ei muoti
voisi pyhittää.
Kyseessä oleva ratsumies näytti siltä kuin olisi täyttänyt
kolmekymmentä vuotta, mutta todellisuudessa hän oli tuskin
kahdenkymmenen kahden ikäinen. Kenties hänen kasvoihinsa oli
painunut tällainen iäkkäämmän leiman elostelusta tai ajan vaarojen
vaikutuksesta. Tästä mauttomasta puvusta huolimatta hänen
ulkomuotonsa ilmaisi joltistakin tapojen hienoutta, joka tiesi
huolellisesti kasvatettua miestä.
Kun kapteeni oli tullut vaunujen kohdalle, keikari näytti arvaavan
hänen aikomuksensa ja suosi sitä, hidastuttaen hevosensa vauhdin.
Merle, joka oli vilkaissut häneen ivallisesti, näki edessään
tuollaiset tutkimattomat kasvot, jotka vallankumouksen vaiheissa
olivat tottuneet peittämään kaikki pienimmätkin tunteet. Heti
kun vaunuissa istuvat naiset olivat huomanneet kapteenin vanhan
kolmikulma-hatun lerpallaan olevan laidan ja hänen olkanauhansa,
enkelinkaltaisen lempeä ääni kysyi:
-- Herra upseeri, oletteko niin hyvä ja sanotte meille, missä paikoin
tietä olemme paraikaa?
Sellaisessa kysymyksessä, jonka tuntematon matkustava nainen lausuu,
piilee kuvaamaton viehätys; jokainen sana tuntuu tällaisessa
tapauksessa kätkevän seikkailun. Mutta jos tuollainen nainen anoo
apua, nojaten heikkouteensa tai olojen tuntemattomuuteen, niin onhan
jokainen mies valmis sepittämään mahdottoman lemmentarinan, johon
osallisena kuvittelee itseään onnelliseksi. Niinpä sanat "herra
upseeri" ja kysymyksen kohtelias muoto panivat kapteenin sydämen
oudon levottomasti sykkimään. Hän koetti lähemmin tarkastaa tuota
naista ja pettyi pahasti, sillä harso peitti tarkoin hänen kasvonsa.
Tuskin hän saattoi eroittaa hänen kasvonsa, jotka harson lomitse
säteilivät kuin auringonpaisteessa välkkyvä onyx-kivi.
-- Olette nyt Ranskan peninkulman päässä Alençonista.
-- Vai on Alençon jo niin lähellä!
Ja tuntematon nainen heittäytyi tai pikemmin vaipui takaisin vaunujen
selkänojaa vastaan, sen enempää sanomatta.
-- Alençon!... toisti toinen naisista, joka näytti heräävän. --
Saatte siis jälleen nähdä kotiseutunne.
Hän loi katseen kapteeniin ja vaikeni. Merle, joka oli pettynyt
toivossaan saada nähdä tuntematon kaunotar, rupesi tarkastelemaan
hänen seuranaistaan. Tämä oli noin kahdenkymmenenkuuden vuoden
ikäinen neitonen, vaaleatukkainen, solakkavartaloinen ja hänen
kasvoissaan oli sellainen raikas ja voimakas ihoväri, joka on
ominainen Valognes'n, Bayeux'n ja Alençonin lähistön naisille.
Hänen sinisilmiensä katse ei tosin ilmaissut henkevyyttä, mutta
joltistakin tahdonlujuutta ja samalla tunteellisuutta. Hänellä oli
yllään yksinkertaisesta kankaasta tehty hame. Hänen hiuksiaan peitti
sellainen myssy, jota käytettiin Caux'ssa; se oli koruton, mutta puki
hänen viehättäviä kasvojaan.
Hänen ryhdissään ei tosin ollut salonkien sovinnaista hienostelua,
mutta se ei ollut vailla tuollaista vaatimattoman nuoren tytön
luontaista arvokkaisuutta, joka saattaa tarkastaa kulunutta
elämäänsä, löytämättä siinä mitään katumuksen aihetta. Yhdellä
ainoalla silmäyksellä Merle voi havaita, että siinä oli hänen
edessään yksi noita maalaiskukkia, jotka siirrettyinä parisilaisiin
ansareihin, joihin lankeaa niin paljon kuihduttavia säteitä, eivät
ole menettäneet puhdasta väriään ja maalaisvilpittömyyttään. Tämän
nuoren naisen teeskentelemättömät eleet ja säädylliset katseet saivat
Merlen älyämään, että hän tahtoi olla vailla kuulijaa, ja kun hän oli
poistunut, molemmat vieraat naiset alkoivat puoliäänen keskustelun,
joka hiljaisena muminana saapui hänen korvaansa.
-- Lähditte matkaan niin pikaisesti, -- sanoi nuori maalaisnainen,
-- ettei teillä ollut edes aikaa oikein pukeutua. Kylläpä te nyt
näytätte kauniilta! Jos kuljemme Alençonia kauemmaksi, täytyy teidän
välttämättömästi siellä pukeutua huolellisemmin...
-- No, no, Francine!... huudahti vieras nainen.
-- Mitä haluatte?
-- Tämä on jo kolmas kerta, kun yrität saada tietää tämän matkan
päämäärän ja syyn.
-- Olenko sanonut sanaakaan, joka oikeuttaisi tuon soimauksen?
-- Olen kyllä huomannut pienet juonesi. Niin vilpitön ja suora kuin
olitkin alussa, olet oppinut hiukan viekkautta minun koulussani.
Rupeat kammoksumaan suoranaisia kysymyksiä. Ja olet siinä vallan
oikeassa, lapseni. Sillä kaikista tunnetuista tavoista houkutella
esiin salaisuus, on suoranainen kysymys minun mielestäni kaikkein
typerin.
-- No niin, -- virkkoi Francine, -- koska teiltä ei voi mitään
salata, niin myöntäkää, Marie, että menettelynne voisi herättää
pyhimyksenkin uteliaisuuden. Vielä eilisaamuna olitte ilman varoja,
tänään teillä on taskut täynnä kultaa, Mortagnessa annetaan
käytettäväksenne ryöstön alaisiksi joutuneet postivaunut, joiden
ajuri oli surmattu, hallituksen sotilaat suojelevat teitä ja teidän
turvavartijananne on mies, jota minä pidän pahana henkenänne.
-- Kuka? Corentin?--kysyi nuori nainen ja näytti ratsumiestä
osoittaen suurinta ylenkatsetta. -- Kuulehan, Francine, -- sanoi
hän, -- muistatko Patrioten, tuon apinan, jonka minä olin opettanut
matkimaan Dantonia, ja joka meitä niin suuresti huvitti?
-- Muistan kyllä, neiti.
-- No, pelkäsitkö häntä?
-- Olihan hän sidottu.
-- Ja Corentinilla on kuonokoppa, lapsukaiseni.
-- Laskimme tuntikaudet pilaa Patrioten kanssa, sen tiedän, mutta
lopulta hän aina teki meille pahat kepposet.
Näin sanottuaan nuori nainen äkkiä nojasi taaksepäin, vallan lähelle
emäntäänsä, tarttui hänen käsiinsä hyväillen niitä hellästi ja sanoi
hänelle herttaisesti:
-- Olette arvannut ajatukseni, Marie, ettekä vastaa minulle. Kuinka
te noiden surullisten seikkojen jälkeen, jotka koskivat minuun
niin kipeästi, voittekaan vuorokauden kuluttua tulla niin hurjan
iloiseksi, vallan kuin silloin kun puhuitte itsemurhasta. Mistä
johtuu tämä muutos? Onhan minulla kai oikeus hiukan tiedustella
sydämenne tilaa. Se kuuluu ennen muita minulle, sillä ei kukaan
koskaan voi olla teihin kiintyneempi kuin minä. Puhukaa siis, neiti.
-- No niin, Francine, eikö ympäristömme pane sinua arvaamaan
iloisuuteni salaisuutta? Katsele noiden kaukaisten puiden
kellastuneita latvoja, ei yksikään niistä ole toisensa kaltainen.
Kun katselee niitä kaukaa, ne melkein vivahtavat vanhan
linnan seinäverhoihin. Katso noita pensasrivejä, joiden takaa
joka silmänräpäys saattaa kohota chouaneja. Nähdessäni nämä
piikkihernepensaat, luulen näkeväni pyssynputkia. Pidän tästä
heräävästä vaarasta, joka meitä ympäröi. Joka kerta kun tie käy
synkän näköiseksi, kuvittelen pian saavamme kuulla aseiden pauketta:
silloin sydämeni sykkii, outo tunne kuohuu sisälläni, se on elämää.
Onhan siinä jo tarpeeksi ilon aihetta, että on hiukan vilkastuttanut
olemassaoloansa.
-- Oi, te ette usko minulle mitään, te armoton! -- Pyhä Neitsyt, --
jatkoi Francine, kohottaen surulliset katseensa taivasta kohti, --
kelle hän ripittää itsensä, jos ei minulle?
-- Francine, -- virkkoi vieras nainen vakavana, -- en voi paljastaa
sinulle hankettani. Tällä kertaa se on kerrassaan kauhea.
-- Miksi aiotte tahallisesti tehdä pahaa?
-- Minkä sille mahdan! Hämmästyen huomaan, että ajattelen kuin olisin
viisikymmenvuotias, ja että toimin kuin olisin viidentoista-vuotias!
Sinä olet aina ollut minun järkevyyteni, lapsi parka; mutta tässä
yrityksessä minun täytyy tukahuttaa omatuntoni... Ja, -- hän jatkoi
hetken vaiettuaan, päästäen huokauksen, -- se ei minulle onnistu.
Kuinka siis vaadit, että ottaisin itselleni päälle päätteeksi niin
ankaran rippi-isän kuin sinä?
Ja hän puristi hellästi nuoren naisen kättä.
-- Mutta milloinka olen moittinut teitä teoistanne? -- huudahti
Francine. -- Teissä pahakin näyttää kauniilta. Jospa Pyhä Anna, jota
niin hartaasti rukoilen teidän autuutenne puolesta, antaisi kaikki
syntinne anteeksi. Ja enkö ole teidän rinnallanne tällä tiellä,
tietämättä, minne menette?
Ja hellyydenpuuskauksen valtaamana hän suuteli emäntänsä käsiä.
-- Mutta, -- huomautti Marie, -- voit hylätä minut, jos omatuntosi...
-- Vaietkaa toki, neiti, -- huudahti Francine hieman loukkaantuneen
näköisenä. -- Oi, ettekö nyt sentään voi ilmaista minulle...?
-- En yhtään mitään! -- sanoi nuori neitonen päättäväisesti. -- Sen
verran voit ainoastaan tietää, että vihaan tätä yritystä vielä
enemmän kuin sitä miestä, jonka liukas kieli sen minulle selvitti...
Tahdon olla suora, ja tunnustan siis, etten olisi mukautunut heidän
pyyteisiinsä, ellen olisi nähnyt häämöittävän tässä katalassa
narripelissä kauhun ja rakkauden sekoitusta, joka johdatti minut
kiusaukseen. Sitten en tahtonut lähteä tästä viheliäisestä maailmasta
koettamatta poimia niitä kukkia, joita siltä odotan -- vaikka minun
senkautta täytyisikin syöksyä perikatoon! Mutta paina mieleesi
kunnioittaaksesi muistoani, että jos olisin ollut onnellinen, ei
heidän piilunsa, joka uhkasi päätäni, olisi voinut pakoittaa minua
näyttelemään osaa tässä murhenäytelmässä, sillä sellainen se todella
on! Mutta jos se nyt peruutettaisiin, -- hän jatkoi tehden inhoa
ilmaisevan eleen, -- syöksyisin viipymättä Sarthe-jokeen; eikä se
olisi itsemurha, sillä en vielä ole elänyt.
-- Oi, Pyhä Neitsyt Anna, suo hänelle anteeksi!
-- Miksi pelästyt? Perhe-elämän jokapäiväiset vaiheet eivät kiihoita
minun intohimojani, sen tiedän. Sellainen on paha naiselle. Mutta
minun sieluni on saavuttanut ylevämmän tunteellisuuden, kestääkseen
kovempia koettelemuksia. Minä olisin kenties voinut olla yhtä lempeä
olento kuin sinä. Miksi olenkaan kohonnut yläpuolelle tai vajonnut
alemmaksi sukupuoltani? Oi, kuinka kenraali Bonaparten vaimo on
onnellinen! Niin, tulen kuolemaan nuorena, kun en enää kauhistu
huviretkeä, jolla on juotavana verta, kuten Danton paralla oli tapana
sanoa. Mutta unhoita mitä olen sinulle sanonut -- viisikymmenvuotias
nainen on puhunut. Jumalan kiitos! viisitoistavuotias tyttö ilmestyy
pian toimimaan.
Nuori maalaisnainen vapisi. Hän yksin tunsi emäntänsä tulisen ja
kuohuvan luonteen; hän yksin oli perehtynyt niihin salaisuuksiin,
joita sisällään kätki tämä helposti innostuva sielu, ja lisäksi tämän
olennon tunteisiin, joka siihen asti oli nähnyt elämän kiitävän
saavuttamattoman varjon tavoin ohi, turhaan yhä tahtoen sitä
pysäyttää.
Kylvettyään runsaalla kädellä, saamatta korjata mitään satoa, oli
tämä nainen pysynyt neitseellisenä; mutta sisimmässään hän oli
katkeroitunut monista pettyneistä pyyteistä ja oli väsynyt taisteluun
ilman vastustajia, ja niin sattui, että hän epätoivoissaan valitsi
hyvän ja hylkäsi pahan, kun edellinen tarjoutui nautintona, ja
taas toiste valitsi pahan, hyläten hyvän, silloin kuin edellinen
tarjosi jotain runollisuutta. Samoin hän piti kurjuutta parempana
kuin keskinkertaisuutta, pitäen edellistä suurempana, synkkää ja
outoa kuoloon johtavaa tulevaisuutta parempana kuin toivoja, jopa
kärsimyksiäkin vailla olevaa elämää. Ei koskaan ollut koottuna niin
paljon ruutivarastoa sytyttävää kipinää varten, ei koskaan niin
paljon aarteita rakkaudelle, sanalla sanoen, ei yksikään Eevan
tyttäristä ollut luotu niin runsaan kullan sekaisesta savesta.
Maallisen enkelin tavoin Francine valvoi tätä olentoa, jonka
täydellisyyttä ihaili, luullen täyttävänsä taivaallisen kutsumuksen,
jos saattoi säilyttää sitä serafien kuorolle, josta se näytti olevan
karkoitettu sovittamaan ylpeyden syntiä.