vannonut puolustavani Ranskaa.
-- Sinä poloinen, syöksethän sielusi kadotukseen! -- sanoi setä,
koettaen veljenpojassaan herättää vireille hänen uskollisia
tunteitaan, jotka ovat niin voimakkaat bretagnelaisen sydämessä.
-- Setä hyvä, jos kuningas olisi asettunut näiden joukkojen
etunenään, niin kenties...
-- Kuka tässä puhuu kuninkaasta, sinä hölmö? Mutta jakeleeko tuo
sinun tasavaltasi apottikuntia? Se on kumonnut kaikki olevat olot.
Mihin sinä siis pyritkään? Pysy meidän puolellamme; me saamme lopulta
voiton, ja sinusta on tuleva jonkun parlamentin jäsen.
-- Puhut parlamentista!... -- sanoi Gudin ylenkatseellisesti. --
Hyvästi, setä!
-- Etpä tule perimään minulta edes kolmea kultarahaa, -- uhkasi setä
vihoissaan. -- Teen sinut perinnöttömäksi!
-- Kiitos, -- vastasi tasavaltalainen.
He erosivat. Pienen joukon ohikulkiessa oli isänmaanystävä ahkerasti
kaatanut Coupiaun lasiin omenaviiniä, jonka höyryt olivat samentaneet
ajurin aivot; mutta hän heräsi juovuksistaan ja tuli vallan
iloiseksi, kun majatalon isäntä otettuaan selvän taistelun tuloksesta
ilmoitti, että siniset olivat voittaneet.
* * * * *
Coupiau lähti taas vaunuineen liikkeelle, ja nämä saapuivat ennen
pitkää Pèlerine-laakson pohjukkaan, missä ne helposti näkyivät sekä
Mainen ylängölle että Bretagnen vuorille, vallan kuin laivanhylky,
joka kelluu aalloilla myrskyn jälkeen.
Siniset olivat saapuneet kukkulalle, jolta vielä näki etäisyydessä
haamoittavan Pèlerine-vuoren, ja Hulot kääntyi katsomaan, olivatko
chouanit yhä vielä siellä. Aurinko, jonka valo heijastui heidän
pyssynpiippuihinsa, osoitti ne hänelle pieninä loistavina pisteinä.
Luodessaan viimeisen katseensa laaksoon, jonka juuri jätti
siirtyäkseen Ernée-laaksoon, hän luuli eroittavansa Coupiaun rattaat
valtatiellä.
-- Eivätkö nuo ole Mayennen postivaunut? -- hän kysyi kahdelta
ystäviltään.
Molemmat upseerit, jotka tähystelivät vanhoja postivaunuja, tunsivat
ne täydelleen.
-- No, -- virkahti Hulot, -- kuinka emme kohdanneet niitä matkalla?
He katsoivat toisiinsa ääneti.
-- Vielä toinen arvoitus lisää! -- huudahti päällikkö -- Mutta
rapeanpa jo aavistamaan asian oikeata laitaa.
Samana hetkenä Marche-à-Terre tunsi postivaunut, käänsi niihin
tovereittensa huomion, ja yleinen iloisen naurun remahdus herätti
nuoren naisen hänen haaveistaan. Nainen astui muutaman askeleen
eteenpäin ja näki vaunut, jotka onnettoman nopeasti lähestyivät,
kiitäen ylös Pèlerine-vuoren rinnettä. Pian nämä poloiset
ajoneuvot saapuivat huipulle. Chouanit, jotka uudelleen olivat
piiloittautuneet, hyökkäsivät silloin kiireisen himokkaasti saaliinsa
kimppuun. Äänetön matkustaja livahti silloin heti ajoneuvojen perälle
ja lyyhistyi siihen kääriytyen kokoon, niin että muka näyttäisi
tavaramytyltä.
-- Hei pojat! -- huusi Coupiau ylhäältä ajolaudaltaan, osoittaen
maanviljelijää, -- olettepa vainunneet, että tällä isänmaanystävällä
on kultarahoja taskut täynnä!
Chouanit vastasivat näihin sanoihin ääneensä nauraen ja huusivat:
-- Pille-Miche! Pille-Miche! Pille-Miche!
Keskellä tätä naurun hohotusta, johon Pille-Miche itse kaiun tavoin
vastasi, Coupiau häpeissään astui alas kuskilaudalta. Kun sitten
kuuluisa Cibot, liikanimeltään Pille-Miche, auttoi vieruskumppaniansa
alas rattailta, nousi kunnioitusta osoittava sorina.
-- Sehän on apotti Gudin! -- huusivat useat miehet.
Tätä arvossa pidettyä nimeä mainittaessa kaikki paljastivat päänsä,
chouanit polvistuivat papin eteen ja pyysivät häneltä siunausta,
minkä hän heille vakavana jakoikin.
-- Tämä mies osaisi pettää Pyhän Pietarinkin ja varastaa hänen
avaimensa, -- sanoi pappi sitten ja löi Pille-Micheä olalle. -- Ilman
hänen kekseliäisyyttään olisivat siniset vanginneet meidät.
Mutta huomatessaan nuoren naisen apotti Gudin meni keskustelemaan
hänen kanssaan muutaman askeleen päähän. Marche-à-Terre, joka
reippaasti oli avannut vaunujen postiarkun, näytti hurjan iloisena
pussia, jonka muoto osoitti, että se sisälsi kultarahoja. Eikä
hän viivytellyt saaliinjakoa. Jokainen chouani sai häneltä osansa
niin tunnollisen tarkasti, ettei tämä jako herättänyt vähintäkään
riitaa. Sitten hän meni naisen ja papin luo ja ojensi heille noin
kuusituhatta frangia.
-- Saatanko hyvällä omallatunnolla ottaa tämän, herra Gudin? -- sanoi
nainen, tuntien toisen henkilön lausuman hyväksymisen tarvetta.
-- Miksi ei. Hyväksyihän kirkkokin ennen muinoin protestanttien
omaisuuden takavarikkoon ottamisen; sitä suuremmalla syyllä se
nyt hyväksyy, että vallankumouksellisten rahat anastetaan, he kun
kieltävät Jumalan, hävittävät kappelit ja vainoavat uskontoa.
Apotti Gudin yhdisti oppiinsa esimerkin, vastaanottaen empimättä nämä
omituiset kymmenykset, jotka hänelle tarjosi Marche-à-Terre.
-- Muuten, -- jatkoi hän, -- saatan nyt omistaa kaiken omaisuuteni
Jumalan ja kuninkaan puolustukseen: veljenpoikani on liittynyt
sinisiin.
Coupiau valitti ja huusi, että oli joutunut keppikerjäläiseksi.
-- Liity meihin, niin saat sinäkin osasi, -- sanoi hänelle
Marche-à-Terre.
-- Mutta joudutaan luulemaan, että tahallani olen antautunut
varkaiden käsiin, jos palatessani huomataan, etten ole kärsinyt
väkivaltaa.
-- Eikö muuta?... sanoi Marche-à-Terre.
Hän antoi merkin, ja monesta pyssynputkesta pamahti laukaus
postivaunuihin. Nämä odottamattomat laukaukset panivat vanhat
ajopelit vaikeroimaan niin vaivaisesti, että luonnostaan
taikauskoiset chouanit kauhusta säpsähtivät. Mutta Marche-à-Terre oli
nähnyt vaiteliaan matkustajan kalpeiden kasvojen kohoavan ja taas
vaipuvan alas rattaiden perällä.
-- Sinulla on siis vielä yksi kana kopissasi? -- virkkoi
Marche-à-Terre hiljaa Coupiaulle.
Pille-Miche, joka älysi mistä oli kysymys, iski silmää.
-- Niin, -- vastasi ajomies, -- mutta asetan teihin liittymisen
ehdoksi, että annatte minun viedä tämän miehen vahingoittumattomana
Fougères'een. Olen sitoutunut siihen Pyhän Annan nimessä.
-- Kuka hän on? -- kysyi Pille-Miche.
-- En voi sitä teille sanoa, -- vastasi Coupiau.
-- Jätä hänet rauhaan! -- sanoi Marche-à-Terre tuupaten Pille-Micheä
kyynäspäällään; -- hän on vannonut Pyhän Annan nimessä, hänen täytyy
siis pitää lupauksensa.
-- Mutta, -- sanoi chouani kääntyen Coupiaun puoleen, -- älä aja
liian nopeasti alas rinnettä, sillä tahdomme vielä tavata sinut, ja
siihen on meillä syymme. Haluaisinpa nähdä matkustajasi naaman, ja
tahdomme antaa hänelle passin.
Samassa kuultiin hevosen kavion kopsetta, joka kiireisesti lähestyi
Pèlerine-vuorta. Ennen pitkää nuori päällikkö saapui. Nainen
piiloitti nopeasti rahapussin, joka hänellä oli kädessä.
-- Voitte ilman tunnonvaivoja pitää nuo rahat, -- sanoi nuori mies,
vetäen esiin naisen käsivarren. -- Tässä on teille kirje, jonka
löysin Vivetièressä odottavasta postista, se on äitinne kirjoittama.
Katsottuaan vuoroin chouaneja, jotka palasivat metsään, ja Couësnon
-laaksoon laskeutuvia rattaita, hän lisäsi:
-- Vaikka koetinkin joutua, en saapunut ajoissa perille. Suokoon
taivas, että epäluuloni on ollut väärä.
-- Nämä rahat ovat äiti-parkani lähettämät! -- huudahti nainen,
avattuaan kirjeen ja luettuaan sen ensi rivit.
Metsästä kuului tukahutettua naurua. Ei nuori mieskään malttanut olla
hymyilemättä nähdessään naisen kädessä pussin, joka sisälsi hänen
osansa hänen omista rahoistaan, jotka olivat ryöstetyt. Nainenkin
purskahti nauruun.
-- No hyvä, herra markiisi. Jumala olkoon kiitetty! Tällä kertaa
pääsen pulasta nuhteettomana.
-- Otatte kaiken kevyesti -- tunnontuskannekin! huomautti nuori mies.
Nainen punastui ja katsoi markiisiin niin vilpittömän katuvaisena,
että nuori ylimys jäi täysin aseettomaksi. Apotti antoi kohteliaana,
mutta kaksimielisen ilmeisenä, takaisin "kymmenyksensä"; sitten
hän seurasi nuorta päällikköä sille syrjäpolulle, jolta tämä
oli saapunut. Ennenkuin seurasi heitä nuori nainen viittasi
Marche-à-Terrelle, joka tuli hänen luokseen.
-- Kulkekaa te Mortagnen kautta eteenpäin, -- sanoi hän tälle
puoliääneen. -- Tiedän, että siniset lakkaamatta lähettävät
Alençoniin suuria summia puhdasta rahaa sotavalmistuksia varten.
Kun nyt tänään luovutan tovereillesi tämänpäiväisen saaliin, teen
sen sillä ehdolla, että he korvaavat tämän vahinkoni. Älköön Gars
millään muotoa saako tietää tästä partioretkestä, hän saattaisi sitä
vastustaa. Mutta jos kävisi onnettomasti, minä kyllä hänet lepytän.
-- Neiti, -- lausui markiisi, jonka hevosen selkään nainen istuutui,
luovutettuaan oman hevosensa apotille, -- ystävämme Parisissa
kirjoittavat minulle, että meidän on pitäminen varamme. Tasavalta
aikoo voittaa meidät viekkaudella ja petoksella.
-- Ei hullumpaa, -- vastasi nainen. -- Heillä on aika hyvät tuumat,
noilla henkilöillä! Minä puolestani saatan ottaa osaa taisteluun ja
löytää vastustajia.
-- Sen kyllä uskon! -- huudahti markiisi. -- Pichegru teroittaa
mieleeni epäluuloa ja varovaisuutta kaikkiin ystävyyssuhteisiin
nähden. Tasavalta tekee minulle sen kunnian, että pitää minua
vaarallisempana kuin kaikkia vendéelaisia yhteensä ja luottaa
heikkouksiini saadaksensa minut käsiinsä.
-- Epäilettekö ehkä minuakin? -- kysyi nainen, lyöden häntä rinnalle
sillä kädellä, jolla pysytteli hevosen selässä, takertuneena kiinni
häneen.
-- Olisitteko siinä tapauksessa tuossa? -- hän sanoi kääntäen
taaksepäin otsansa, jolle nainen painoi suudelman.
-- Siis, -- huomautti apotti, -- Fouchén poliisit tulevat olemaan
meille vaarallisemmat kuin vakinaiset sotavoimat ja chouanien
vastustajat.
-- Aivan niin, kunnianarvoisa herra.
-- Vai niin! -- huudahti nuori nainen. -- Fouché tulee siis
lähettämään naisia teitä vastaan?... Minä odotan heitä, -- hän lisäsi
lyhyen hetken kuluttua, syvä sävy äänessä.
Kolmen tai neljän pyssynkantaman päässä siltä autiolta
vuorenhuipulta, jolta päälliköt poistuivat, sattui tuollainen
kohtaus, jommoiset vielä jonkun aikaa olivat sangen tavallisia
valtateillä. Pienen Pèlerine-kylän rajalla, tien notkossa,
Pille-Miche ja Marche-à-Terre olivat uudelleen pysäyttäneet äskeiset
postivaunut. Coupiau oli heikon vastustuksen jälkeen astunut alas
kuskipenkiltään. Vaitelias matkustaja, jonka molemmat chouanit olivat
kaivaneet esiin piilopaikastaan, oli polvillaan pensastossa.
-- Kuka olet? -- kysyi häneltä Marche-à-Terre synkällä äänellä.
Matkustaja ei vastannut sanaakaan, kunnes Pille-Miche toisti
kysymyksensä ja kolhasi häntä pyssynperällä.
-- Olen, -- hän silloin sanoi, luoden katseen Coupiauhon, -- Jacques
Pinaud, köyhä vaatekauppias.
Coupiau pudisti kielteisesti päätään, katsomatta siten rikkovansa
lupaustaan. Tämä merkki selvitti tilanteen Pille-Michelle, joka
pyssyllään tähtäsi matkustajaan, Marche-à-Terren järkähtämättä
esittäessä hänelle tämän uhkavaatimuksen:
-- Olet liian lihava mieheksi, joka on tuntenut köyhäin huolet. Jos
vielä viivyttelet oikean nimesi ilmaisemista, niin tässä on ystäväni
Pille-Miche, joka yhdellä laukauksella hankkii itselleen perillistesi
kunnioituksen ja kiitollisuuden. -- Kuka olet? hän lisäsi hetken
vaiettuaan.
-- Olen d'Orgemont, kotoisin Fougères'sta.
-- Kas vaan! -- huudahtivat molemmat chouanit.
-- Minä en ainakaan ole ilmaissut nimeänne, herra d'Orgemont, --
sanoi Coupiau. -- Pyhä Neitsyt on todistajani, että olen rehellisesti
teitä puolustanut.
-- Koska olette herra d'Orgemont, kotoisin Fougères'sta, -- virkkoi
Marche-à-Terre ivallisen kunnioittavasti, -- annamme teidän rauhassa
jatkaa matkaanne. Mutta kun ette ole rehellinen chouani, ettekä hyvä
sininen, vaikka olette ostanut Juvignyn luostarin maa-alueet, niin
saatte maksaa -- näin jatkoi chouani ollen laskevinaan tovereittensa
lukua, -- kolmesataa riksiä lunnainanne. Tämän arvoinen on kaiketi
puolueettomuutenne.
-- Kolmesataa riksiä! toistivat onneton rahamies, Pille-Miche ja
Coupiau, mutta jokainen erilaisella äänenpainolla.
-- Voi, rakas herra, -- valitti sitten d'Orgemont. -- Olen
vararikkoon syösty mies. Tämän kirotun tasavallan vaatima sadan
miljoonan suuruinen pakkolaina, jossa minun osani on arvioitu
suunnattoman suureksi, on saattanut minut puille paljaille.
-- Paljonko se sitten on vaatinut sinulta, tuo tasavaltasi?
-- Tuhat riksiä, rakas herra, -- vastasi pohatta surkealla äänellä,
toivoen täten saavuttavansa alennusta vaaditusta rahamäärästä.
-- Jos tasavaltasi riistää sinulta noin suuria pakkolainoja, huomaat,
että sinulla on paljon enemmän voitettavissa meidän puolellamme,
meidän hallituksemme näet on vaatimattomampi. Kolmesataa riksiä --
onko tämä liian suuri hinta nahastasi?
-- Mistä minä ne otan?
-- Raha-arkustasi, -- vastasi Pille-Miche, -- ja varo, etteivät
kolikkosi ole kuluneita, muuten kärvennämme kyntesi tulessa.
-- Missä ne teille maksan? -- kysyi d'Orgemont.
-- Fougères'ssa oleva maatilasi ei ole kaukana Gibarryn karjatalolta,
missä asuu serkkuni Galope-Chopine, jota myös suureksi Cibot'ksi
sanotaan. Jätät nuo rahat hänelle, -- sanoi Pille-Miche.
-- Tämä ei ole kohtuullista, -- huomautti d'Orgemont.
-- Mitä se meitä liikuttaa! -- virkahti Marche-à-Terre. -- Tiedä,
että ellei rahoja ole jätetty Galope-Chopinelle kahden viikon
kuluttua tästä päivästä laskien, tulemme luoksesi pienelle
vierailulle, joka parantaa leinisi, jos sinulla on sitä jaloissa. --
Mitä sinuun tulee, Coupiau, -- hän jatkoi, kääntyen ajurin puoleen,
-- on nimesi tästälähin oleva Mène-à-Bien. [Viittaus miehen elämässä
nyt tapahtuneeseen käänteeseen, kuten tässä esiintyvät chouani-nimet
yleensäkin ovat vain luonteenomaisia määritelmiä lisänimiksi
annettuina. _Suom_.]
Tämän sanottuaan molemmat chouanit poistuivat. Matkustaja nousi
jälleen rattaille, jotka Coupiaun piiskan avulla nopeasti vierivät
Fougères'ta kohti.
-- Jos teillä olisi ollut aseita, -- sanoi hänelle Coupiau, --
olisimme voineet hiukan paremmin puolustautua.
-- Tyhmyri, minulla on tässä kymmenen tuhatta frangia, -- huomautti
d'Orgemont, osoittaen suuria jalkineitaan. -- Voiko puolustautua, kun
kantaa yllään niin suurta rahamäärää?
Mène-à-Bien kynsi korvallistaan ja katsoi taakseen, mutta hänen uudet
toverinsa olivat kadonneet.
Hulot ja hänen sotilaansa pysähtyivät Ernéehen, jättääkseen
haavoittuneet tämän pikkukaupungin sairaalaan; sitten tasavaltalaiset
joukot, minkään ikävän tapauksen keskeyttämättä, saapuivat Mayenneen.
Siellä päällikkö seuraavana päivänä saattoi ratkaista kaiken
epäilynsä postivaunujen matkasuuntaan nähden; sillä silloin
asukkaat saivat kuulla, että nuo vaunut olivat joutuneet ryöstäjien
käsiin. Muutaman päivän kuluttua viranomaiset lähettivät Mayenneen
riittävästi isänmaallismielisiä rekryyttejä, jotta Hulot voi
täydentää puoliprikaatinsa rivit.
Kapinaliikkeestä levisi pian hyvin huolestuttavia huhuja. Se oli
puhjennut ilmiliekkiin joka paikassa, missä chouanit ja vendéelaiset
edellisen sodan aikana olivat sytyttäneet tämän tulipalon pääpesät.
Bretagnessa kuninkaallismieliset olivat vallanneet Pontarsonin,
päästäkseen meren yhteyteen. Pienen Saint-Jamesin kaupungin, joka
sijaitsi Pontarsonin ja Fougères'n välillä, he olivat valloittaneet,
näyttäen aikovan väliaikaisesti sijoittaa siihen asevarastonsa
ja tehdä sen muonavarojensa ja sotaliikkeittensä keskustaksi.
Sieltä käsin he helposti voivat olla kosketuksissa Normandiaan ja
Morbihaniin. Kapinaliikkeen alipäälliköt kiertelivät näissä kolmessa
maakunnassa nostaakseen niissä kuningasvallan kannattajat ja
aikaansaadakseen yhtenäisyyttä yritykseen.
Nämä hankkeet sattuivat vallan samaan aikaan kuin Vendéen kuulumiset;
siellä näet väestöä kiihoittivat samanlaiset juonet, joiden johtavina
sieluina olivat neljä kuuluisaa henkilöä, apotti Vernal, Fontainen
ja Châtillonin kreivit sekä Suzannet. Heidän liittolaisiaan Ornen
departementissa, niin kerrottiin, olivat ritari de Valois, markiisi
d'Estrignon ja Troisvillet.
Ylipäällikkönä näissä laajoissa sotahankkeissa, jotka kehittyivät
hitaasti, mutta hirvittävästi, oli todella "Gars". Tämän liikanimen
olivat chouanit antaneet markiisi de Moutauranille hänen
maihinastumisensa aikana. Hulot'n ministerille antamat tiedot
osoittautuivat yksityiskohtia myöten oikeiksi. Heti oli tuon ulkoa
lähetetyn chouani-päällikön määräysvalta tullut tunnustetuksi, jopa
nuori markiisi osasi niin paljon vaikuttaa chouaneihin, että sai
heidät käsittämään, että kaikki heidän harjoittamansa väkivalta
häpäisi sitä jaloa asiaa, jota he olivat ryhtyneet puolustamaan.
Tämän nuoren ylimyksen urhoollisuus, kylmäverisyys ja taitavuus
elvyttivät uudelleen tasavallan vihollisten toiveita ja antoivat
niin runsaasti yllykettä näiden seutujen asukkaiden synkälle
haaveellisuudelle, että vähimmänkin innostuneet rupesivat
ponnistelemaan jouduttaakseen kukistuneelle kuningasvallalle
ratkaisevaa menestystä. Hulot ei saanut mitään vastausta Parisista,
vaikka hän moneen kertaan sieltä pyysi ohjeita ja sinne lähetti
raportteja. Tämä hämmästyttävä vaitiolo tiesi epäilemättä uutta
vallankumouksellista käännettä.
-- Olisikohan nyt hallituksen laita sama kuin raha-asiain?
Viskataanko kaikki anomuksemme paperikoriin?
Mutta huhu kenraali Bonaparten ihmeellisestä paluusta ja 18:nnen
brumairen tapahtumista levisi ennen pitkää. Länsimaakuntien
sotapäälliköt käsittivät silloin ministerien vaitiolon, mutta
toivoivat entistään kärsimättömämmin vapautusta raskaasta edesvastuun
taakasta ja olivat hyvin uteliaita tietämään mihin toimenpiteisiin
uusi hallitus oli ryhtyvä.
Saadessaan kuulla, että kenraali Bonaparte oli nimitetty tasavallan
ensimäiseksi konsuliksi, nuo päälliköt tunsivat vilpitöntä iloa:
he näkivät ensi kerran yhden heidän säädystään pääsevän valtion
johtoon. Ranska, joka tästä uudesta kenraalista oli tehnyt itselleen
epäjumalan, vavahti toivosta. Kansan tarmo nuortui. Pääkaupunki,
väsyneenä synkkään muotoonsa, syöksyi nyt juhlien ja huvitusten
pyörteeseen, joita niin kauan oli saanut kaivata.
Konsulin ensi toimet eivät vähentäneet toiveita eivätkä suinkaan
loukanneet vapautta. Ensimäinen konsuli antoi julistuksen
länsimaakuntien asukkaille. Nämä suurille joukoille annetut
kaunopuheiset esitykset, joiden keksijä Bonaparte tavallaan oli,
aikaansaivat näinä isänmaallisuuden ja ihmeiden aikoina tavattomia
tuloksia. Bonaparten ääni kaikui maailmaan profeetan äänen tavoin,
sillä voiton jumalatar ei vielä ollut osoittanut vääräksi ainoatakaan
noista julistuksista.
Yksi niistä kuului näin:
'Kansalaiset!
Jo toisen kerran jumalaton sota sytyttää läntiset maakunnat
ilmituleen.
Näiden levottomuuksien alkuunpanijat ovat Englannin palkkaamia
pettureita tai rosvoja, jotka kansallissodasta toivovat
tilaisuutta ja keinoja rikoksiinsa sekä rankaisemattomuutta.
Tällaisille henkilöille ei hallitus ole velkapää osoittamaan
sääliä eikä selvittämään periaatteitaan.
Mutta noiden henkilöiden juonet ovat viekoitelleet kansalaisia,
jotka ovat isänmaalle rakkaat; näille kansalaisille olemme
velvolliset antamaan tietoja ja ilmaisemaan, mikä on totuuden
mukaista.
Vääriä lakeja on julkaistu ja pantu täytäntöön; mielivaltaiset
teot ovat häirinneet kansalaisten turvallisuutta ja
omientuntojen vapautta; kaikkialla umpimähkäiset merkitsemiset
siirtolaisluetteloihin ovat hämmästyttäneet kansalaisia; sanalla
sanoen, tärkeitä yhteiskunnallisen järjestyksen periaatteita on
loukattu.
Konsulit selittävät, että perustuslain takaama uskonvapaus,
ja laki III:nnen vuoden, 11:nneltä prairialilta, joka myöntää
kansalaisille jumalanpalveluksille omistetut rakennukset, on
pysyvä voimassa.
Hallitus tulee antamaan anteeksi; se armahtaa katuvaisia,
anteeksianto tulee olemaan täydellinen ja ehdoton; mutta se
tulee kukistamaan jokaisen, joka tämän julistuksen jälkeen vielä
rohkenee vastustaa kansallista esivaltaa.'
-- No niin, eikö tämä ole tarpeeksi isällistä! -- sanoi Hulot, kun
tämä konsulin julistus oli julkisesti luettu. -- Mutta saattepa
nähdä, ettei yksikään kuninkaallismielinen rosvo tule muuttamaan
mielipidettään.
Päällikkö oli oikeassa. Tämä julistus vain vahvisti jokaisen
puoluekantaa. Muutaman päivän kuluttua Hulot ja hänen virkatoverinsa
saivat apujoukkoja. Uusi sotaministeri ilmoitti heille, että kenraali
Brune oli määrätty Ranskan länsimaakuntien joukkojen ylipäälliköksi.
Hulot, jonka kokemus oli tunnettu, sai väliaikaisen käskyvallan
Ornen ja Mayennen departementeissa. Tavaton vilkkaus ilmeni pian
kaikissa hallinnon oloissa. Sota- ja poliisiministerin levittämä
kiertokirje ilmoitti, että sotapäälliköille uskottuihin tarmokkaihin
toimenpiteisiin oli ryhdytty siinä tarkoituksessa, että kapinaliike
kapalossaan tukahutettaisiin.
Mutta chouanit ja vendéelaiset olivat jo hyväkseen käyttäneet
tasavallan toimettomuutta kiihoittaakseen maaseutulaiset kapinaan
ja pitääkseen heidät kokonaan kurissaan. Tämä aiheutti uuden
konsulinjulistuksen lähettämisen. Tällä kertaa kenraali puhui
sotilasjoukoille:
'Soturit!
Maan länsiosassa ei enää ole jälellä muuta kuin rosvoja,
siirtolaisia ja englantilaisten kätyreitä.
Armeija on kokoonpantu yli kuudenkymmenen tuhannen nousevasta
urhoollisesta miehestä; toivon pian saavani kuulla, että
kapinallisten johtajat ovat heittäneet henkensä. Kunnia
saavutetaan ainoastaan vaivannäöllä ja ponnistuksilla; jos se
olisi saavutettavissa pitämällä päämajaa suurissa kaupungeissa,
luonnollisesti ei yksikään niistä olisi sitä vailla.
Soturit, mikä lieneekään asemanne armeijassa, niin odottaa teitä
kansan kiitollisuus. Ansaitaksenne sen, tulee teidän uhmata
vuodenaikojen ankaruutta, jäätä, lunta, öiden kovaa pakkasta;
teidän tulee yllättää vihollinen päivän sarastaessa ja tehdä
loppu noista kurjista, jotka ovat ranskalaisen nimen häpeä.
Tehkää lyhyt, mutta onnistunut sotaretki; olkaa leppymättömät
rosvoille, mutta noudattakaa ankaraa kuria.
Kansalliskaartilaiset, ponnistelkaa yhdessä rintamajoukkojen
kanssa.
Jos tunnette joukossanne rosvojen liittolaisia, vangitkaa heidät.
Älkööt he missään löytäkö turvaa sotamieheltä, joka heitä ajaa
takaa; ja jos on sellaisia pettureita, jotka uskaltavat ottaa
heidät turviinsa ja heitä puolustaa, niin saakoot surmansa
yhdessä heidän kanssaan.'
-- Siinä vasta mies! -- huudahti Hulot. -- Vallan kuin Italian
armeijassa, hän soittaa kirkonkelloja ja pitää itse saarnan. Se mies
tietää, miten tulee puhua.
-- Niin kyllä, mutta hän puhuu aivan yksin ja omassa nimessään,
-- sanoi Gérard, joka alkoi käydä levottomaksi 18:nnen brumairen
seurauksista.
-- Mitä hiidessä se tekee, kun hän on soturi! -- virkkoi Merle.
Muutaman askeleen päässä siitä olivat jotkut sotamiehet kokoontuneet
seinään kiinnitetyn julistuksen eteen. Mutta kun ei yksikään heistä
osannut lukea, he katselivat sitä, mitkä huolettoman näköisinä,
mitkä taas uteliaina, sillävälin kuin pari kolme etsi ohikulkijoista
kansalaista, joka vivahti oppineeseen.
-- Kuulehan, Clef-des-Coeurs, mitähän tuo paperirääsy tuossa oikein
merkinnee? -- sanoi Beau-Pied toverilleen.
-- Sen voi hyvin helposti arvata, -- vastasi Clef-des-Coeurs.
Tämän kuultuaan kaikki muut katsoivat näitä kahta toveria, jotka yhä
olivat valmiit osiaan näyttelemään.